— Olette varmaan unohtanut, mitä Teidän piti kysyä, sanoi nainen
tavalla, joka antoi Jeremiakselle jollakin tavoin sen tunnun, että hän
oli liitossa niitten voimien kanssa, jotka tahtoivat turmella häneltä
elämän.
— Niin, varmaankin olen sen unohtanut, kuuli hän sanovansa. Se on
kauheata, mutta minä olen sen unohtanut.
— Tiedättekö _Te_, mitä se on? sanoi hän äkkiä hyökkäävästi. Mutta hän
tuskin huomasi, ettei nainen vastannut.
Kuinka kummalla hän ei ollut ennen sitä huomannut? Lukemattomia
asiakkaita oli hän saattanut ovelle, kuukausimääriä oli hän kulkenut
ovesta ulos ja sisälle, huomaamatta tuota petollista emaljilaattaa. Se
ei ole voinut olla siinä. Ei mikään ollut jäänyt häneltä, Jeremiakselta
huomaamatta, hän oli kaiken huomioinut äärimmäisellä tarkkuudella,
jokaisen särön maalissa, vähäisimmänkin vian lasissa, pienimmätkin
epätasaisuudet kädenrivassa — kaikki tunsi hän yksityiskohdittain.
_Sitä ei ollut siellä ollut_.
Jeremias tuijotti kuin noiduttuna, vuoroin laattaa, vuoroin naista,
ikäänkuin olisi luullut hänen pistäneen sen siihen salaa jollain
taikatempulla. Nainen tarkkasi Jeremiasta ilmeisellä mielenkiinnolla.
Tämähän on naurettavaa, ajatteli Jeremias. Kukaan ei ole voinut
sitä siihen asettaa. Sellaista ei käytetä enää nykyjään, ja mitä se
hyödyttäisi? Olen kiihtynyt, siinä kaikki. Se on tietysti näköhäiriö.
Niin, nyt minä ymmärrän. Siinä on tietysti: Sulkekaa ovi. Omistaja on
sen teettänyt koulupoikia varten, noita hirttämättömiä vintiöitä, jotka
eivät koskaan sulje ovea jälkeensä. Niin yksinkertaista se oli.
Päättäväisesti käänsi hän päänsä poispäin, otti silmälasit nenältään,
pyyhki ne huolellisesti, siristi silmiään ja sovitti lasit paikoilleen
erittäin suurta mielenmalttia noudattaen. Sitten katsoi hän taas: