Eräänä päivänä, juuri kun Jeremias aikoi sulkea liikkeen oven, astui
sisälle eräs nainen ja kysyi Swedenborgin teoksia. Niin, alkuperäisiä
painoksia ei meillä ole, sanoi Jeremias. Ei se ole ollenkaan
tarpeellista, virkkoi nainen ja hymyili omituisesti. Se oli kummallinen
hymy, mitä hittoa hän sillä tarkoitti?
Jeremias katsoi häneen kysyvästi, mutta ei tavannut hänen katseessaan
ironiaa. Hän näki ilmeen, jota hän ei tässä yhteydessä osannut
selittää: se tuntui hänestä vastaukselta kysymykseen, jota hän ei
vielä ollut lausunut, mutta jonka hän äkkiä tunsi häilyvän huulillaan.
Nainen katsoi Jeremiasta suoraan silmiin, mutta samalla katsoi hän
ohi, ikäänkuin siellä olisi ollut joku toinen. Jeremias käännähti
vaistomaisesti ympäri, mutta ei siellä hänen takanaan ollut ketään,
niin, ei hän siellä ketään nähnyt. Hän joutui äärimmäisen hämilleen,
mutta silti onnistui hänen löytää _Taivaalliset salaisuudet_, Herman
Langin Christianstadissa painattama 1863—73, nidottu, hinta 800 mk.
Nainen näytti tulevan kirjasta erittäin iloiseksi, Jeremias huomasi
hänen kätensä vapisevan, kun hän selaili kirjaa. Jeremias seurasi hänen
silmiään katse häikäistynä niiden harvinaisesta kauneudesta, mutta
pelästyen katseen arvoitusta.
Hän kuuli oman äänensä lausuvan, että hän voisi hankkia hänelle
muitakin Swedenborgin teoksia, jos hän niitä halusi, erinomaisia
harvinaisuuksia, mutta oppilaalle aivan välttämättömiä.
Oppilaalle — kuka hänelle tuon sanan kuiskasi?
Hän ajattelisi asiaa, sanoi nainen äänenpainolla, jossa ei tuntunut
myöntymistä eikä kieltoakaan.
Jeremias käsitti, että hän nyt oli tarjonnut omia, vaivoin hankittuja
kalleuksiaan vennon vieraalle ihmiselle, äsken kadulta sisään
pistäytyneelle, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt ja josta hän
ei mitään tietänyt, ei edes hänen nimeään. Mutta hän ei hellittänyt.
Hän puhui äänellä, joka ei ollut hänen, sanoja, joita hän ei tuntenut
omikseen, hänelle vieraan tahdon pakottamana. Hän innostui yhä,
käsittämättömän inspiroituna tulkitsi hän Swedenborgin näkyjä,
uskaltautuen unien aloille, syventyen henkien maailmaan ja enkelien
taivaisiin, ikäänkuin hän niitä kerätessään olisi tietänyt, mitä hän
oli etsinyt.
Nainen ei näyttänyt hämmästyvän tätä purkausta, hän kuunteli Jeremiasta
hymyillen, mutta vetäytyi hiljalleen ovelle. Jeremias tunsi, että hän
oli yksi niitä, jotka tulevat vain liukuakseen pois, jotka ovat läsnä,
mutta eivät koskaan saavutettavissa — ikäänkuin heidän pitäisi vain
tuoda sanoma ja sitten hävitä. Jeremias näki hänen kätensä ovenrivassa,
pieni painahdus — ja kahva liikahti herkästi, laskeakseen menemään
hänet, joka ei tullut jäädäkseen.
— Minun piti kysyä Teiltä jotain, sanoi Jeremias pidättääkseen
naista menemästä, ja näytti ponnistavan löytääkseen hakemansa sanan.
Silloin hänen katseensa pysähtyi määrättyyn pisteeseen aivan naisen
käden yläpuolelle, ja hän punastui kovasti, ikäänkuin joku näkymätön
läsnäolija olisi hänet paljastanut.
Nainen seurasi hänen katsettaan ja näki oven rivan yläpuolella yhden
noita tiedoituksia, joita toimelliset liikkeenomistajat vanhaan, hyvään
aikaan usein kiinnittivät oveen hajamielisten asiakkaittensa avuksi: