Mutta illan tullen kuka muu kuin Jeremias oli hiipimässä oikoteitä
syrjäkatuja pitkin, ohi muitten hiipiväin olentojen, lähimpään
elokuvateatteriin, missä ummehtunut ilma ja rämeä musiikki aluksi
häntä häiritsivät, mutta missä hän vastapainoksi sai siirtyä etäälle
itsestään, mykän näyttelemisen alkaessa. Väliajat ainoastaan olivat
sietämättömät, silloin oli hänen ympärillään niin monenlaisia eri
ihmisiä, ne tarkastelivat toisiaan läpikotaisin ja havaitsivat toisensa
mitättömiksi. Mutta kun tuli pimeä, katosivat ihmiset ja vain silmät
jäivät jälelle, kimmeltäen olemattoman maailman valossa, kaukana tästä
viheliäisestä esikaupungin elokuvateatterista. Ja Jeremiaksen silmät
hakivat juuri samaa, mitä kaikki muutkin silmät, hän istui siellä saman
kaipuun viemänä, kuin nyyhkivä tehtaantyttö hänen vierellään.
Hän katsahti tyttöön silloin tällöin. Tyttö ei mitään huomannut, hän
antautui kokonaan siihen, mikä tapahtui muutaman sylen päässä hänestä
ja kuitenkin niin kaukana kuin sellainen, mitä koskaan ei tapahtunut.
Hän istui siinä Jeremiaksen vieressä, ja samalla samoili hän pitkin
Parisin öisiä boulevardeja, valoreklaamit häikäisivät hänen silmiään ja
loistoautot veivät häntä viuhuvaa vauhtia kohti ihmeellisiä elämyksiä.
Hänen kasvonsa olivat elämää tulvillaan, Jeremiaksen mielestä oli hän
kaunis, eikä hän voinut irroittaa katsettaan tytöstä. Valot salissa
sytytettiin, ja hän näki, miten tyttö yht'äkkiä lysähti kokoon. Kasvot
melkeinpä lapsen — olivat riutuneet, veltot, mennyttä.
Hän näki kaikki: huolimattoman, epäsiistin ja viheliäisen puvun — mutta
kokonaisuuden yllä eleganssin henkäys. Likaa, hutilointia ja kurjuutta,
mutta hameen pituudessa ei senttiäkään liikaa. Kenkärajat, aliravittu
ruumis, mutta jalassa silkkisukat ja hiven maalia huulilla. Sanotaan:
ajan pintapuolisuus ja valheellisuus. Niin kyllä: liikuttavaa valhetta.
Jokainen yksityiskohta hänen pukimissaan liikutti Jeremiasta, tuntui
kuin olisi katsellut lasta, joka omin neuvoin on hepennellyt itsensä
juhlaan, joillakin koreilla riekaleilla. Ei mitään kokonaista, puhdasta
ja kestävää, mutta sen sijaan jotain muuta, kallisarvoisempaa, jotain,
mikä on enemmän kuin välttämätön: toisen olotilan hohdetta. Filmin
lapsi.
Naurettava kappale! ajatteli Jeremias eräänä iltana teatterissa.
Ihmisystävä palkkaa parven näyttelijöitä elämän surulliselle
näyttämölle, tehtävänä näytellä onnea joillekin säälittäville
ihmisille, joilta elämä, tapansa mukaan, on kaiken kieltänyt.
Jeremias kuvitteli, että hän istui ja nauroi kappaleelle. Miten
tolkutonta, haha haa! Pelastaa ihmisiä muka pettämisellä! Minkä
arvoista on sellainen onni — valehäikäisy, joka päivän valoon tultuaan
tekee totuuden kaksinverroin katkeraksi. Ei, opettaa ihmisiä näkemään
totuus sellaisenaan, ilman kaunistelua, ja tunnustaa se, tyynesti,
asiallisesti, niinkuin tunnustaa ilman, jota hengittää, ja maan,
jonka kamaralla seisoo, kysymättä, tuoko ilma tai maa onnea vaiko
onnettomuutta. Ilma ei ole balsamia, maa ei ole mannaa — sillä hyvä.
_Mutta niiksi totuus on arvokkaampaa, kuin se, mikä ei ole totta?
Lehmä saattaa löytää totuuden, kana noukkaa sen takapihalta; tämä on
tätä, ja sillä hyvä. Mutta ihminen voi sanoa: tämä ei ole tätä, se on
päinvastoin jotain muuta._
Kärsimys on mukana aina, vastasi Jeremias. Sitä voi ainoastaan lykätä
toistaiseksi, mutta ei välttää. Se on totuuden ase. Onni on unikuva.
_Onni on hienointa, mitä meillä on, sillä sitä emme omista. Sitä emme
voi kieltää, sen voimme vain kokea, kuten kaiken, mitä ei ole, kuten
Jumalan. Kärsimyksen omistamme, sen saatamme kieltää._
Olipa se omituinen kappale, ajatteli Jeremias lopussa.
Hän sai niin merkillisen helposti päällysvaatteet ylleen, kukaan ei
astunut hänen varpailleen, kukaan ei häntä töykkinyt eikä estänyt
häntä, tungos ikäänkuin väistyi hänen tieltään. Ihmisjoukko aaltoili
uloskäytävää kohti, ruumiit litistyivät toistensa väliin, olkapäät ja
käsivarret painautuivat toisiaan vasten, mutta kukaan ei koskettanut
Jeremiasta, ihmisaalto jakautui kahtia hänen jalkansa astuessa,
ikäänkuin näkymätön airut olisi kulkenut edeltä. Joku huohottaa hänen
niskaansa, joku niistää nenäänsä hänen korvaansa, mutta hän kulkee
koskemattomana, tuhannen peninkulman päässä täältä. Tuntemattomia
kasvoja tunkeutuu aivan hänen lähelleen, hän näkee ihohuokosia,
parransänkiä ja ryppyjä niin selvään kuin suurennuslasin läpi, mutta
ihmeellistä kyllä, hän ei tunne vähääkään vastenmielisyyttä. Hän
hymyilee niille ja rypyt ja parransänget ja ihohuokoset hymyilevät
takaisin. Kasvot ovat sulaneet, jokainen lihas värähtelee ikäänkuin
pidätetystä salailosta, yhteisymmärryksen kimmel kulkee silmästä
toiseen ja lähentää silmänräpäykseksi toisiinsa nämä ihmiset, jotka
eilen olivat vieraita toisilleen ja huomenna kenties ovat katkerimmat
vihamiehet.
Tähdet tuikkivat niin kauniisti ulkona pakkasessa.
Jeremias pysähtyy portaille ja katselee ihmisiä, joita yhä virtaa
ulos. Hänessä herää luottamuksen tunne. Kyllä siitä hyvä tulee, kyllä
se selviää, ajattelee hän. Mutta minkä pitäisi selvitä? Niin, sitä ei
Jeremias tiedä, mutta hän tuntee, että kaikki on kerran vielä niin
yksinkertaista ja selvää, kuten kaikki arvoitukset ovat, kun ne on
osattu hyvin ratkaista.
Raitiovaunuja kulkee ohi eri suuntiin. Miten nuo punaiset, keltaiset
ja siniset lyhdyt ovat kauniita talvihämärässä. Ja ihmiset nousevat
vaunuun huolettomasti, valitsevat keltaisen tai punaisen tai sinisen
linjan matkallaan tietymätöntä tulevaisuutta kohti, — jota he eivät
milloinkaan tapaa, valitsemansa suunnan päätepisteessä, mutta joka
tulee heitä vastaan siellä, missä he vähiten sitä odottavat...
Palatessaan kotiin moisilta retkiltä oli Jeremiaksen vaikea perehtyä
siihen maailmaan, joka oli oleva hänen omansa. Hän katseli ihmeissään
sitä Jeremiasta, joka istuutui kirjoituspöydän ääreen ja painautui
tutkimaan loputtomia luetteloita ja bibliofiilien aikakauslehtiä,
joka huolellisesti teki muistiinpanoja kekseliäästi järjestetyille
paperilappusille ja suunnitteli liikkeelle uusia reklaamimenetelmiä.
Minäkö se olen?