Aluksi näytti Jeremias jokseenkin nuljulta seisoessaan tiskin
takana pienessä, puolipimeässä kirjakommekossa, jonka hän niin
hyvin tunsi entisiltä ajoilta. Hän oli ollut siellä ennen, mutta ei
samana Jeremiaksena. Muuan poikanen oli kerran hehkuvin intomielin
tässä samassa paikassa penkonut seikkailukirjoja ja onnellisena
kantanut kotiin Mustan kotkan ja Teräskäden ja Merisissien häviön ja
Punasydämen eli Aavikoiden hengen — ja niiden keralla mielikuvituksen
illusionien maailman. Mutta poika oli kuollut — viimeinen mohikaani
uinui haudassaan vailla unia, kolme kotkan sulkaa hiuksiin pistettynä,
käärmeen kallo-ketju kaulassa, jaguaarinahkaan käärittynä. Hänen
petolinnunsydämensä ei sykkinyt enää, aavikkotuuli ei laulanut
hänelle. Jeremias ei osannut löytää hänen seikkailukirjojaan. Ja missä
olivat ne ohuet nidokset täynnä ripin ja häpeän ja salaisen odotuksen
hekumaa, joita nuorukainen oli rakastanut ja puoleksi häpeissään,
puoli uhmaten itselleen hankkinut? Jeremias tunsi vielä kielellään
noitten kärvennettyjen sanojen maun, sanojen, jotka olivat käyneet
liian liki kiusauksen liekkiä, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että
olisivat kadottaneet makeutensa. Mutta niitä kirjoja hän ei löytänyt.
Seisoessaan sisempänä varastohuoneissa pinoja järjestämässä sellaista
kuin »Hupaisa huvimestari, korvaamaton käsikirja huvinhaluisille
seurapiireille» tai »Ohjeita huokean Nuusku- Puru- ja Sauhu-tupakan
ynnä Sikaarien valmistamiseen» taikka »Seitsemännen Sibyllan
tarkistettu unikirja», ihmetteli hän, mihin ne kirjat olivat joutuneet.
Myymälään ei näyttänyt ajan kulku koskevan, siellä oli yhäti varastossa
kaikenlaisia inhimillisiä illusioneja vaihteleviin hintoihin, riippuen
ulkoasusta, painoksen vuosiluvusta ja siitä, missä kunnossa ne olivat,
mutta hänelle, kolmannelle Jeremiakselle, ei sieltä löytynyt mitään
kirjoja. Hän oli nyt tiskimies. Hän silmäili pojan ja nuorukaisen
fantastisia haavetiluksia kuvitelmansa kadottaneen katseella, joka
sanoi: olen nähnyt kaiken pohjaan, tiedän että painoasulla ja kirjan
kansilla on oma arvonsa, mutta mikä siitä yli käy: särkyneitä leluja.
Se oli vanha viisas, kirjakauppa. Se ei luovuttanut illusionejaan
kenellekään muulle kuin oikealle omistajalle, ei mistään hinnasta.
Eikä Jeremias miettinyt kauemmin kadonneitten kirjojen pulmaa. Ne
ovat kaikki pelkkiä illusioneja, hän ajatteli, ja minä olen kasvanut
niistä irralleni. Niin, minä en tarvitse niitä. Kuta enemmän niistä
vapaudun, sitä lähemmäksi totuutta pääsen. Nyt saa loppua itsensä
pettäminen. Olen kypsä ihminen, kolmas ja lopullinen Jeremias, minun
on vain käytävä tietäni suoraan, tehtävä työtäni tunti tunnilta, päivä
päivältä, vilkuilematta sivulle ja antamatta tulevaisuuden sokaista
itseäni väärällä ajanlaskullaan, jota se näyttää. Tulevaisuus! _Minä en
sitä tarvitse. Minä kiellän sen. Se juuri on turmellut elämäni_.
Mitä muuta olen tehnyt koko ikäni kuin odottanut? Odottanut! En päässyt
koskaan odotussalia pitemmälle. Ihmiset juoksivat edestakaisin, tulivat
ja menivät, junat puhkuivat ohitse eri suunnille, mutta minun junaani
ei tullut koskaan, sitä suurta pikajunaa, jolla oli häikäisevät valot
ja kuulumaton kulku. Seisoin kello kädessä kärsimättömänä, laskin
minuutteja ja odotin. Katselin halveksien, miten ihmiset touhuillen
hyppäsivät kukin omiin paikallisjuniinsa, jotka matelivat pari
asemanväliä. Minä seisoin kuin uneksittu junani olisi minut noitunut,
se oli niin suuri ja hieno, aurinko, kuu ja tähdet kuvastuivat sen
veturin kiiltävään silinteriin; mutta sitä ei tullut koskaan.
Niin, Jeremias uskotteli todellakin, että hän oli kieltänyt entisen
poloisen petetyn minänsä. Hän ryömi Antikvaarisen Kirjakaupan kulissien
taa ja löysi sieltä naamion, joka näytti sopivan hänelle joka päivä
yhä paremmin. Aluksi tunsi hän olevansa hieman neuvoton ja epävarma,
mutta hän leikki piilosilla itsensä kanssa, kunnes unohti, että se
oli leikkiä. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle ja katseli itseään
esimiehensä, työtovereittensa ja asiakkaiden silmien kuvastimissa,
kunnes hän näki itsensä sellaisena kuin he näkivät hänet. Hän hymyili
kuten kirjakauppa-apulainen hymyilee, aluksi hieman jäykästi, mutta
päivä päivältä luontevammin. Hän hankki itselleen silmälasit,
muistuttaen näin yhä enemmän olentoa, jota hänen tuli esittää. Ei
kestänyt kauan, ennenkuin hän oppi arvostelemaan kirjaa sen arvon
mukaan, hän arvioi hinnan, ja siinä kaikki. Kirjailijoita ei ollut
olemassa, painoksia ainoastaan. Hän suoritti kaiken, mitä häneltä
odotettiin, ja tunsi helpotusta, niin, melkein vahingoniloa, ikäänkuin
hän olisi saanut puijatuksi itsensä. Sen näköinen on Kolmas Jeremias.
Hänen mielestään saattoivat ihmiset nähdä hänestä, että hän oli mies,
joka oli kyennyt varaamaan itsensä kaikilta yllätyksiltä.
Tässä olen löytänyt todellisen itseni, hän ajatteli ja katseli
ihastuneena uutta naamiotaan.
Pian saattoi hän yllättää itsensä ajattelemassa ei Jeremiaan aivoilla,
vaan Antikvaarisen Kirjakaupan. Puhelimessa ilmoitettiin myytävän
vanhoja kirjoja. Hän meni sinne. Hän näki, että perhe oli luisumassa
alamäkeen. Mutta hän ei tuntenut sääliä, hänen kurkkuaan ei kuristanut
hätä eikä halu auttaa. Hän oli Antikvaarinen Kirjakauppa Kapeakatu
7. Hänet johdatettiin ullakolle, näytettiin koria, missä oli vanhoja
luottoja, ja katsottiin häneen hätäisesti. Mutta erehdys, jos luultiin,
että tässä vedottiin Jeremiakseen. Antikvaarinen Kirjakauppa siinä
seisoi ja laski, ettei näillä kirjoilla oikeastaan ollut minkäänlaista
arvoa täällä ullakolla rojuissa, vaikka jotkut niistä olisivat
todellisia aarteita Antikvaarisen Kirjakaupan hyllyllä — mutta
ainoastaan siellä. Niin tarjosi Jeremias häikäilemättä 30 mk koko
roskasta. Ja latoi kylmästi rahat vapisevaan käteen, joka oli nyt
kenties viimeisen kerran kurkottunut jotain pelastusta tavoittamaan.
Kun resuiseksi kulunut kirjankerääjä-originaali tarttui himokkailla
sormillaan vastatulleeseen rariteettiin ja teki tarjouksiaan kimeällä
äänellä, ei Jeremias aikonutkaan sanoa hänelle, ettei kirjalla
ollut oikeastaan mitään arvoa, vaan ainoastaan hinta, että hänen
paremminkin pitäisi lahjoittaa rahansa Pelastusarmeijalle tahi
Lakkorahastoon taikka Maailmanrauhan ystäville taikka Tuberkuloosin
vastustamisyhdistykselle, Ukkokodille, kaupungin kaunistamiseen tai
mihin tahansa, vaikka ensiksi vastaan tulevalle katukerjäläiselle, joka
ainakin heittäisi kiitoksen Hyvien Tekojen vaakakuppiin ja lisäksi
kenties loisi häneen katseen, josta hän yhtenä ainoana sekuntina saisi
lukea enemmän, kuin mikään kirja koskaan voisi ilmaista. Jeremias ei
ajatellut edes niinkään. Hän kertasi hinnan kohteliaasti ja hymyili
Antikvaarisen Kirjakaupan sfinksimäistä hymyä asiakkaalle, jonka
himon se tietää arvioida. Ja ahne kokeilija avasi kukkaronsa vavisten
kiihtymyksestä.
Jonkun aikaa tunsi Jeremias olonsa oikein rauhalliseksi, hän tunsi
olevansa hyvässä tallessa. Ei mikään tehnyt häntä levottomaksi. Hän
kävi Bibliofiiliyhdistyksen kokouksissa ja spesialisoitui Swedenborgin,
Ehrensvärdin, Stjernhjelmin ja Fresen teosten ensi painoksiin. Hän
teki kaikkensa niitä saadakseen. Hän matkusti pitkiä matkoja, mylläsi
vanhojen, talonpoikaisiin käsiin joutuneitten herraskartanoitten
ullakot. Hän kielsi itseltään kaiken, saadakseen haltuunsa pienen
kellastuneen vihkosen, jota hän kauan oli pitänyt silmällä. Hän oli
kirjeenvaihdossa koko maailman antikvaarien kanssa aiheena Swedenborg,
Ehrensvärd, Stjernhjelm ja Frese, ensi painos. Kun hän eräänä päivänä
sai De Amore Conjugialin eräältä Shanghaissa asuvalta välittäjältä,
joutui hän suunniltaan ilosta, kuin olisi taivaallinen postileima
todellakin loistanut tuon pienen paketin kyljessä ynnä kulta- ja
safiirikirjaimin lähettäjän nimi: _From the Archangel Gabriel_.
Hankinnoistaan piti hän esitelmän, jota pidettiin yhtä nerokkaana kuin
oppineisuutta todistavana. Uskomattomalla vaivalla oli hän päässyt
nidosten kohtaloitten perille ja esitti niiden historian yhtä syvällä
lämmöllä ja mahtiponnella kuin tohtorinväitöskirjojen selittelyissä
Schopenhauerin _vaikka-konjunktsionin_ merkityksestä usein ilmenee.
Hän luuli nyt päässeensä niin visusti piiloon, etteivät vanha Jeremias
ja hänen joukkionsa voisi häntä keksiä. Hän nauroi salavihkaa, kun oli
muka onnistunut puijaamaan illusioneja, vastineeksi kaikesta, millä ne
häntä olivat puijanneet. Hän oli maailmalleen piirtänyt mahdollisimman
ahtaat rajat, saadakseen sen sitä kokonaisemmaksi: siellä ei pitänyt
tavata ei niin pienintä rakoa, josta illusioni olisi päässyt tihkumaan
läpi...
Mutta miten olikaan, vanha haluttomuus alkoi välistä muistuttaa,
että sekin oli olemassa. Ei liikkeessä, missä hänen oli onnistunut
niin hyvin kotiutua, että hän tuskin huomasi, ettei ollut siellä
synnynnäinen. Mutta kotona, iltaisin, kun huone hänen ympärillään
oli niin hiljainen ja eristetty kuin aavikko taskukoossa. Silloin
valtasi hänet levottomuus, joka ei tietänyt hyvää. Tyytymättömyys,
jota minkäänlainen puuha ei kyennyt häätämään, tunne, ettei kaikki
ollut tässä. Välistä vajosi hän unelmiin, joilla ei ollut mitään
yhteyttä sen elämän kanssa, jota hän eli; näennäisesti valveillakin
hänellä oli näkyjä, jotka herättivät hänessä, kun hän jälleen joutui
tietoihinsa, kiihoittavan mielteen kuin kokee, jos — itse piilossa
pysyen — kurkistaa kirkkaasti valaistuun huoneeseen, missä joku
työskentelee yksikseen, aavistamatta vieraan huomioijan katselevan
itseään. Sellaisina hetkinä hän melkein pelkäsi itseään, ikäänkuin hän
ei olisi ollutkaan Jeremias, vaan joku toinen, joka kävi esteettömästi
paikoissa, mihin Jeremias ei koskaan ollut jalallaan astunut, ja
näki asioita, joita Jeremias ei koskaan ollut nähnyt eikä koskaan
voinut nähdä. Välistä hän säpsähti ovikellon soidessa, kuin olisi hän
kiihkeässä jännityksessä odottanut juuri tätä, ja mieletön ajatus lensi
läpi hänen aivojensa: _nyt se tuli!_ Ja kun sitten lähetti tai joku
tavallinen vieras astuikin sisälle, hämmästyi hän omaa itseään, oli
ymmällä ja häpesi. Tulija ei voinut käsittää hänen neuvottomuuttaan,
sillä hän ei tietänyt, että punastus, jonka hän huomasi, oli syttynyt
noihin kuolevaisen poskiin heijastuksesta, joka johtui toisesta
maailmasta vapautuneen vieraan kohtaamisesta, Jeremiasta muistuttamaan
tulleen vieraan.
Usein harhaili hän kaduilla, ettei haluttomuus, jota hän tunsi,
olisi saanut häntä aivan valtoihinsa, tahtomatta myöntää sille sitä
merkitystä, että jotain hänen elämästään _puuttui_. Vaistomaisesti
hän haki paikkoja, missä oli kovin liike, räikeintä valoa, ikäänkuin
häätääkseen ulkonaisten vaikutelmien moninaisuudella tuon kutsumattoman
vieraan vaikutuksen. Mutta nähdessään suurten kaarilamppujen valossa
ihmisten kasvojen vilahtelevan ohitseen, tapasi hän itsensä etsimässä
kasvoja, joitten täytyi olla tuolla joukossa ja jotka hän varmaan
tuntisi, vaikka hän ei ollut niitä koskaan nähnyt.
Joka ilta hän sanoi itselleen: nyt istun kotona ja teen työtä kaikessa
rauhassa. Minä voitan kyllä tuon hermostuneen jännityksen, sillä
tiedänhän, että se on pelkkää hermostuneisuutta, ei mitään muuta. Ei
käy päinsä tällä tavoin maleksia, siinä kuluttaa aikansa hukkaan, eikä
voita mitään. Olen nyt löytänyt oikean paikkani elämässä, minun on
syvennyttävä ammattiini, tultava oikeaksi asiantuntijaksi, mieheksi,
jolla on tehtävä yhteiskunnassa, ja sillä hyvä.