Hän heräsi hitaasti ja vastahakoisesti, ikäänkuin jokin vieras
voima olisi kovakätisesti naarannut hänen sielunsa ylös päilyävistä
syvyyksistä, missä se onnellisessa itsetiedottomuudessa oli soljuillut
lumpeitten ja näkinkenkien keskellä. Toisista yhteyksistä irralleen
tempautuneet kuvat kalpenivat yhtäkkiä ja katosivat; huoneen surullisen
ruskea seinäpaperi pyrki ahdistamaan.
Oli aikaista; kaupunki ei ollut vielä herännyt. Unen haamut olivat sen
herroina. Kadut lepäsivät ilmeisen autioina, ei mitään melua kuulunut;
aamun koitteessa vaeltajat kulkivat hiljaisin askelin ja aukoivat
ovia ilman avainta ja tiirikkaa. Jeremiaksen ajatus pujahti ulos ja
lähti heidän seuralaisekseen, se öinen varas. Hän kumartui nukkujain
kasvojen puoleen, eikä voinut irroittaa katsettaan niistä. Muukalaisia.
Tuntemattomia olentoja. Saavuttamattoman salaisuuden ilme kaikilla
kasvoilla. Kimmellys, outo kosketus johonkin, jota ei ole ja kuitenkin
on muiston kaltainen.
Ne nukkuvat, näkevät unta, eivät ole täällä.
Tuo katujen ja kujien, torien ja myymälöiden ja kauppahallien ja
kalakojujen, uudisrakennusten ja konttorien ja tehtaitten ja työpajojen
ja katuojien ja kirkkojen ja kokoushuoneitten kuhiseva, meluava,
riepoittunut ihmismassa, se makasi hiljaa ja jäykkänä tuhansilla
vuoteilla, kaukana aherruksesta ja hiestä — muukalaisena omassa
maailmassaan. Se ei hieronut kauppoja, ei puijannut, ei tehnyt työtä,
ei kerjännyt, ei tunkeillut eikä laiskotellut, se ei väitellyt eikä
kuunnellut, ei syönyt, juonut, tapellut, ei kärsinyt eikä iloinnut — se
ei tarvinnut mitään. Se oli siellä, missä ei kaipuuta ole, ei mitään
aikaa eikä mitään petosta.
He nukkuvat, he näkevät unta, he eivät ole täällä.
Jeremias ajatteli hellyydellä nukkuvia, jotka henkeä salpaavassa
jännityksessä seurasivat unen lumokuvia ja sekunnin siivillä humahtivat
halki iäisyyksien, ja hän ajatteli inhomielin heidän hämmentynyttä
heräämistään täyttymystä puuttuvaan maailmaan, missä ruskea seinäpaperi
on tullut horisontin tilalle.
Hän sulki silmänsä. Hän ei tahtonut herätä.
Hän vaipui tuokioittain kevyeen horrokseen, unen ja hereilläolon
välimaille, vaipui kevyesti ja liukuen niinkuin ruumis vaipuu
läpikuultavaan, kristallinkirkkaaseen veteen.
Mutta vähitellen alkoivat tungettelevat äänet ja vaikutelmat häntä
ahdistella. Askelet portaissa, jysähtelyt katossa, huudot, kohu
kadulta, valoheijastukset tunkeutuivat sen ohuen seinän läpi, mikä
erotti hänet »todellisuudesta». Seinäpaperit pyrkivät päälle, katto
putosi hänen ylleen — mutta hän ei herännyt. Hän pysähtyi puoliväliin,
mieli jo täynnä pahoja aavistuksia, mutta tiedottomuuden rannikko yhä
näkyvissä.
Hän heittelehti levottomana sängyssä.
Lepattava hohde sytytettiin yht'äkkiä, ja hän erotti ylimaailmallisen
porttaalin ääriviivat — kauniin, ankaran, suljetun — se oli kuin
taivaan valtakunnan _portail royal_. Hohde solui valovirtana hänen
lähitseen silti häneen koskematta, loimusi porttaalin yllä ja näytti
esteettömästi sulautuvan yhä vahvempaan valoon, joka oli sisällä.
Hahmoja liukui ohi valovirrassa, portti avautui äänettömästi kullekin
vuorollaan ja sulkeutui taas. Kauhea hätä valtasi hänet: _hän jäi
yksin jälelle_. Jätettiin ulkopuolelle! Hän tahtoi liikahtaa, mutta ei
voinut, hän tahtoi ojentaa käsivartensa tavoittaakseen pois kiitäviä,
mutta hän ei voinut, hän tahtoi huutaa, mutta ei kyennyt. Ei kukaan
nähnyt, ei kukaan kuullut, ei kukaan tietänyt, että hän oli olemassa.
Hän ponnisti äärimmilleen. Vain yksi sentimetri, vain yksi millimetri,
ja valo olisi häneen koskettanut ja vienyt hänet mukanaan siihen
maailmaan, missä kaikki jälleen toisensa tuntevat ja missä mitään
salattua ei ole...
Hän väännähti puolitiehen sängystään — ja heräsi, koko ruumis
vapisevana, tuntien vaaran uhkaavan ympärillään.
_Yksin! Ulkopuolella!_
Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen: missä minä olen? mitä minä
pelkään? Vieras huone. Tuntemattomia esineitä. Aution vaikutelma.
Sitten tunsi hän jälleen ruskean seinäpaperin. Hän oli kaupungissa, hän
oli vuokrannut huoneen eilen, hän tulisi elämään täällä. Hänen pitäisi
nousta ylös, peseytyä, harjata vaatteensa, lähteä ulos ja ryhtyä
johonkin hommaan.
Mutta kiusallinen tunne jostakin unhoitetusta pidätti hänet sängyssä.
Tuntui kuin olisi hän unessa — vai oliko hän valveilla — kokenut jotain
tavattoman tärkeätä, joka muuttaisi kaiken, jos hän vain voisi muistaa
sen. Oliko se jotain kauheata, vai jonkin suuren onnen aavistusko? Hän
oli selittämättömän kiihtynyt, hän tuijotti eteensä suurin, kirvelevin
silmin, jotka tähysivät kangastusta tai ennettä, mutta näkivät sen
sijaan epäsiistin huoneen, missä mitään ei ollut muutettu eilisestä
asti eikä mitään muutettaisi huomennakaan.
— Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ajatteli Jeremias. Kohta on _liian
myöhäistä_.
Hän veti kuten lapsi peiton korviinsa häätääkseen pahoja aavistuksiaan.
Mutta jokin käsi veti peiton pois, hän ei voinut itseään niin hyvin
piiloittaa, ettei se olisi häntä löytänyt. Hän oli alaston ja
paljastettu. Hän makasi liikkumatta, kuten se, joka tuntee puukon
kärjen koskettavan rintaansa ja odottaa sen työntöä. Ja hänen
ajatuksensa tuli kylmäksi ja kirkkaaksi. Hän ei keksinyt siinä hetkessä
ainoatakaan »asianhaaraa», jota olisi voinut syyttää. Hän ei voinut
— kuten ennen — kirota »elämää», joka oli hänet pettänyt siihen
nähden, mikä tekee elämän elämän arvoiseksi, hän ei voinut halveksia
»ihmisiä», jotka olivat ryöstäneet häneltä hänen illusioninsa, hänen
uskonsa siihen, mikä kestää. Hän näki vain itsensä, Jeremiaksen,
joka ei ollut mitään antanut eikä mitään saanut. Jeremiaksen, joka
kolmikymmenvuotiaana oli »läpinähnyt» kaiken ja tullut niin viisaaksi,
ettei itse Isä Jumalakaan voinut häntä pettää. Jeremiaksen, joka —
kaikesta huolimatta — oli aavistanut olevan jotain, mitä hän ei ollut
ottanut lukuun laskuissaan, jotain, mikä alati tuntui liikkuvan hänen
mielessään — kuten muisto, uni tai varoittava enne.
Tuo jokin oli hetkittäin niin lähellä, että hän luuli minä hetkenä
tahansa voivansa tarttua siihen; hän tunsi miten tärkeätä, miten
äärettömän merkityksellistä se hänelle oli, hän vapisi jännityksestä
ja odotuksesta: minä sain sen, minulla on se. Mutta hänellä ei ollut
sitä, se liukui häneltä juuri kun hänen voitonriemuisena piti siihen
tarttua. Hänestä tuntui jo, että se oli hänelle tuttua, että hän
oli elänyt sen kerran aikaisemmin, toisessa olotilassa, ja että oli
tarkoituksetonta elää täällä, ellei hän voisi muistaa, mitä se oli.
Tuo muisto heitti varjonsa hänen elämäänsä ja antoi kaikelle, mihin
hän ryhtyi, kaikelle, mitä hän ajatteli ja tunsi, epätodellisen ja
epävakaisen ja puolinaisuuden leiman. Siitä puuttui jotain, siinä oli
jotain, joka ei päässyt oikeuksiinsa —jotain, joka tahtoi olla enemmän
kuin varjo, enemmän kuin aavistus, enemmän kuin pelkkä pilkahdus.
Hän ei voinut saada rauhaa, hän ajoi varjoa voimatta vangita sitä
hapuileviin käsiinsä. Keskellä ihmisvilinää kulkiessaan erotti hän
sen oudot ääriviivat, ja hänen askelensa, jotka äsken suuntautuivat
määrätietoisina, hairahtuivat tahdista yht'äkkiä ja näyttivät turhaan
etsivän uutta polkua. Hän näki sen liukuvan yli ihmisten, joitten
parissa hän äsken oli puhellut mitä luontevimmin, ja hänestä tuntui
äkkiä, ettei kaikki ollut niinkuin piti, ja että se, mitä sanottiin,
oli irrallista ja tarkoituksetonta. Hänen ojentaessaan kätensä
tavoittamaan jotain mielestään kallisarvoista ja tavoiteltavaa
liukui varjo sen yli, ja hän näki sen, mitä hän piti kädessään,
merkityksettömäksi ja sen, mikä oli ollut arvokkainta, itseltään
kaikonneen.
Ihmiset moittivat häntä häilyväksi ja tyytymättömäksi, sanoivat, ettei
mikään ollut hänelle muka tarpeeksi hyvää ja ettei mikään jatkuvasti
voinut häntä viehättää. Mutta hän piiloitti hyvin salaisuutensa; hän
sulki sen rintaansa ja tuli päivä päivältä yhä nyreämielisemmäksi.
Ei, unohtaa, unohtaa! ajatteli Jeremias. Ei ole mitään enää jälellä.
Minua ei petetä. Minä olen kaiken nähnyt. Minä tiedän, minkä arvoiset
nämä kolmekymmentä vuotta ovat. Yksi tomuhiukkanen kimaltaa sekunnin
lisää auringossa, ja sammuu. Muuta se ei ole.
Sammuminen on minussa alkanut, olen kolmenkymmenen vuoden vanha, nyt
mennään alamäkeä, kaikki mielettömät toiveet ovat ennakolta tuomitut.
Loiste käy yhä niukemmaksi, yhä harvinaisemmaksi. Katsonko sisälle
itseeni, niin tahtoisin, jos voisin, rukoilla Jumalaa, ettei minun
tarvitseisi nähdä, ja katsonko jonkun toisen silmään, näen saman:
tuhkaksi muuttumisen. Silmä sammuu, ja oliot, näyt, tunteet sammuvat.
Kuka kohottaa käsivarteni tekoon, kun näen tomun jo ennen, kuin
olen nähnyt kukan puhkeavan ummusta, raunion, ennenkuin olen nähnyt
rakennuksen kohoovan?
Niin, kuulen, miten ympärilläni rakennetaan ja kalkutetaan. Lähimmässä
ympäristössäni vavahduttavat maata poraukset. Vintturit rämisevät.
Timanttiporat vinkuvat. Punaiset liput salpaavat tieni: varo itseäsi,
täällä räjähtää! Miehet ja naiset kumartuvat, ojentuvat, käyvät
edestakaisin, arvoituksellisen säännöllisesti, seuraten määrättyä
suunnitelmaa, ja seiniä kohoaa, saviruukki, betonki, tiili ja teräs
muovautuvat hiuksenhienosti laskettujen suhteitten kokonaisuudeksi. On
aatteita, niitä toteutetaan, rakennetaan ja vasaroidaan, yötä päivää,
vaihtuvissa vuoroissa.
Mutta asiaankuulumaton kulkee ohi, eikä kukaan käänny taakseen häntä
katsomaan...
MUTTA SINÄKÖ SE OLET, JEREMIAS? OLETKO UNOHTANUT, ETTÄ OLET TOINEN KUIN
MIKÄ NÄYTÄT OLEVAN?
Hän ponnahti sängystä, oli kuin joku olisi häntä kiirehtänyt. Hän oli
kiihtynyt, ikäänkuin olisi tahdottu pakottaa hänet suin päin syöksymään
johonkin, mitä hän pelkäsi: ratkaisuun!
Ei!
Hän avasi ikkunan ja tunsi jonkinlaista huojennusta nähdessään auringon
paistavan ja muutamain ihmisten käyskentelevän aamunhiljaisella
pihalla, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Se oli entisaikainen, kehään rakennettu talo, vanhassa kaupunginosassa.
Ulkohuonerivejä, sireenipensaita ja pieniä hartaita kukkaslavoja.
Tahtomattaan tuntui hänestä turvalliselta. Täällä on kaikki
entisellään, hän ajatteli, niinkuin olisi hän nähnyt talon aikaisemmin.
Hän tuli äkkiä ajatelleeksi erästä vanhaa Spurgeonin — äidin
mieskirjailijan — kirjoittamaa kirjaa, jota hän kerran huvikseen oli
selaillut. Hän näki edessään nuo hauskuttavat, jäykät puupiirrokset,
vilpittömän moralisoivat, samoin kuin tekstikin. Erään kaamean
kuvan muisti hän omituisen selvästi: oman onnensa nojassa myrskyssä
heittelehtivän laivan, jonka alla luki paksulla fraktuuralla:
_Luottakaa ainoastaan Jumalaan ja pitäkäämme päämme korkealla yli
pelvon laineitten_.
Hän hymyili pakostakin. Hän tunsi sydämensä keventyvän, ikäänkuin
joku toinen olisi ottanut ratkaisun tehtäväkseen. — Hän hengitti
kaupunkiaamun säästeliästä tuoksua ilolla, jota hän ei ollut tuntenut
siellä kotonakaan keskellä tuoksujen paratiisia. Hän näki pienen
huoneensa toisilla silmillä; hän näki, että sillä oli jotain hänelle
annettavana. Ja hänessä heräsi rakkaus siihen tänä aamuna, ikäänkuin
aavistaen jo, että hänen kohtalonsa täällä sinetöitäisiin.
Joku koputti ovelle.
— Ehkä kohtalo koputtaa, ajatteli Jeremias.
Pieni tyttö lyykisti ovella tuoden aamuteen ja aamulehden uudelle
herralle.
Jeremias katsoi häneen niin ystävällisesti, kuin olisi hän todellakin
ollut tuo »uusi herra» ja tyttö — Jumalan pieni posteljooni.
Tyttö jätti tarjottimen ja sanomalehden ja lähti huoneesta huomaamatta,
kuten tekevät ne, joitten tulo on ollut merkityksellisempi, kuin mitä
he itse ovat aavistaneetkaan.
Jeremias unohti teen ja syventyi sanomalehteen. Hänen katseensa
liukui välinpitämättömänä yli suurten profeetallisten otsakkeiden:
Aasia herää, Kamppailu nuorisosta, Tyynenmeren sota, Kaivosten
kansallistaminen; se liukui ohi uutisten ja pysähtyi vasta
ilmoituksiin. Palvelukseen halutaan: Nuori tyttö, koti kaupungissa —
Lapsirakas yksinpalvelija — Ensiluokkainen keittäjätär — Kylmiä ruokia
— Jazz-hand hohoi — Röyhellysompelija — Talonmies — Matkustamaan
tottunut naishenkilö matkaseuraksi ulkomaille, vaiteliaisuus taataan. —
_Kesäviransijaisuus Antikvaarisessa Kirjakaupassa Kapeakatu 7_.
Siinäpä se tuli, ajatteli Jeremias, levittäen tyynesti voita leivälle.
Hän ei kiirehtinyt vähääkään, hän ei ajatellut sitä mahdollisuutta,
että joku toinen pyrkijä ehtisi ennen, hän ei ollut levoton
puutteellisista edellytyksistään. Hän esiintyi kuin mies, joka tietää
asiansa jo ratkaistuksi, riippumatta toimenpiteistä, joihin hän itse
saattaa ryhtyä.
Hän pukeutui erittäin huolellisesti tänä muistettavana aamuna, hän
näki jo oman itsensä satojen vieraitten silmien kuvastimessa. Tämä
oli jokapäiväinen toimitus, mutta tänään hän ei voinut vapautua
eräänlaisesta jännityksestä ja levottomuudesta, joka salaisesti
viehätti sanomattomasti ja antoi kaikelle _valepuvun_ vivahteen. Pieni
Kapeakadun kirjakauppa, joka ei vielä ollut nähnyt uutta myyjäänsä,
näytteli jo määrättyä osaa hänen elämässään — mutta aavistiko hän, mitä
osaa?