No niin, liekö hän nyt hyvin varustettu matkalleen? Ovatko hänen
taskunsa täynnä toiveita ja hänen lompakkonsa varmuuksia pullollaan?
Onko hänen katseensa pelottomana suunnattu vaikeuksia vastaan, jotka on
voitettava, jos mieli matkan johtaa onnelliseen päätökseen?
Hän istuu puserrettuna tärisevän ja puhkuvan autobussin nurkkaan,
matkalla kaupunkiin... Lihava talonpoikaisvaimo, jonka kohtalo näin
on viskannut hänen tielleen yhä tuntuvammin katkeroittaakseen hänen
olemassaoloaan, istuu hänen vieressään monien myttyjen ja korien
ympäröimänä.
Hän näyttää olevan tyytymättömin. Se on ainoa seikka, minkä
hänen matkatoverinsa voivat todeta, sillä hän ei ota osaa heidän
keskusteluihinsa, jotka liikkuvat satomahdollisuuksien, tappeluitten,
sairauksien ja hevoskauppojen alalla. Itse asiassa ei heillä ole
minkäänlaista aavistusta, mikä omituinen matkustaja hän on ja mitä
ajatuksia liikkuu tuon heidän näköpiiriinsä ulottuvan otsan sisässä.
Jeremiasta tuskin huomaa, hän näyttää niin pois häipyneeltä. Hänen
vaatetuksensa on ylimalkaan jonkun vaatetus, se voisi yhtä hyvin olla
lainattu tai varastettu — identtisyyden salaamiseksi. Hän on joku,
mutta mahdotonta sanoa kuka. Karannut vanki? Takaa ajettu hevosvaras?
Murhaaja? Valepukuinen Vapahtaja?
On päivän selvää, että hän istuu tässä vaunussa ainoastaan
näennäisesti. Hän näyttää siltä kuin olisi hypännyt autobussiin vain
sivumennen, ei siksi, että hän olisi valinnut juuri tämän autobussin
ja tämän maantien ja tämän ajan, vaan koska hänen täytyy eteenpäin,
samantekevää, miten, milloin ja minne. Hän ei näytä matkustavan
ei huvin eikä minkään määrätyn tarkoituksenkaan vuoksi: hän on
välinpitämätön sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu eikä ajattele
sitä, mikä häntä on odottamassa määrän päässä. Hän on jännittynyt,
mutta ei siitä, mikä on lähestymässä, vaan siitä, minkä hän on jättänyt
taakseen ja joka kenties _vainoaa_ häntä. Hän matkaa eteenpäin
hiljaisena, sulkeutuneena, arkana, niinkuin kuljetaan silloin kuin
tahdotaan jotain päästä pakoon. Jokainen vaunussa istuja vaistoaa tuon
matkustajan toiseksi kuin mitä hän näyttää olevan.
Myötämatkustajat uskottelevat itselleen, etteivät he muka kiinnitä
häneen mitään huomiota, eivät välitä mikä tai kuka hän on, että he
tuskin huomaavat häntä.
Heidän keskustelunsa jatkuu näennäisesti hänestä välittämättä.
Autonkuljettaja kiroilee lehmiä, jotka asettuvat tielle poikkipäin,
pakottaen hänen tekemään uskallettuja käänteitä. Huolestunut talonpoika
esittää toisenlaisia mietteitä, hän ei katso noita nälkiintyneitä
maantien lehmiä autoilijan näkökannalta.
— Elukoilla on surkeaa tänä vuonna, hän sanoo.
— Niin, tämän kuivuuden saamme ensi talvena kalliisti maksaa, virkkaa
seppä, jonka sekä vilja että voi on ostosalla.
— Niityt eivät kasva äpärettä, lisää talonpoika. Ja ruis kuivettuu
ennen aikojaan.
— Entäs peruna, oi voi, päiväilee Jeremiaksen vieressä istuva vaimo.
Tänä vuonna ei kannata syödä nuoria perunoita.
— Tällaista kesää ei ole ollut miesmuistiin, virkkaa talonpoika. Tuulta
ja kuivuutta kuin Venäjän maalla.
— Tulee kato, saattepas nähdä, huomauttaa joku.
Mutta sittenkään eivät he jätä Jeremiasta rauhaan. Heidän salaiset
katseensa kaivelevat hänen taskujaan, työntäytyvät kiinni hänen
pintaansa ja kutittavat hänen niskaansa. Hän tuntee itsensä kiusallisen
paljastetuksi. Häntä arvioidaan häikäilemättä, hänen taskujaan
käännellään nurin narin ja tarkastellaan luuloteltuja löytöjä. Hän
tuntee olevansa ryövätty, toiset tuntevat pettyneensä. Hiljainen,
katkeroitunut taistelu käy heidän ja hänen välillään — kulkijaimen.
Se ärsyttää Jeremiasta. Mutta hän ei tahdo heihin liittyä. Hän ei tahdo.
Hän tahtoo olla rauhassa omine ajatuksineen. Hän tietää, että hänellä
on paljon ajateltavaa, niin paljon sellaista, mistä hänen on saatava
selvyys. Niin, ehkä sitä nyt ei niin paljonkaan ole, ehkä on vain yksi
ainoa asia, mutta se on niin tärkeä, että olisi kauheata, ellei hän
ajoissa pääsisi siitä selvyyteen. Hän yrittää keskittää ajatuksiaan.
Hän tavoittelee hätäisenä johtolankaa, jonka avulla päästä ulos
labyrintistä. Hän tietää, että jossain on olemassa aukko, jossain
paistaa aurinko, jossain on selvä päivä — mutta tietä ei hän voi
löytää. Hän yrittää selvittää ajatuksiaan, mutta vyyhti sotkeutuu
yhä pahemmin. Asiaan kuulumattomia seikkoja sähkötetään aivoihin
lakkaamatta; hän hairahtuu alituiseen ajattelemaan jotain aivan toista
kuin mitä hänen piti ajatella.
Hänen ei sallita ajatella rauhassa, siinä koko syy. Häntä häiritään.
Kaikki ihmiset häiritsevät. Kuten nytkin esimerkiksi. Tässä hän istuu
eikä toivo muuta kuin saada olla rauhassa. Mutta häntä ärsytetään.
Vihjauksia, arveluita, nenäkkäitä arvosteluja hän tuntee ilmassa.
Istutaan ja arvioidaan häntä. Hän aavistaa tarkoittavia, risteileviä
katseita — häneen vihjaavia. Hänet pakotetaan ajattelemaan, mitä muut
hänestä ajattelevat. Hän yrittää arvailla, mikä yleinen mielipide on
hänestä vallalla.
Hän keksii kauhukseen monipäisen hirviön, joka yhä tuijottaa häneen ja
vakoilee hänen ajatuksiaan ja seuraa hänen pienimpiäkin liikkeitään
epäluuloisesti. Koko vaunukunta tuijottaa häneen. Hän näkee itsensä
hirviön silmillä: naurettava. Tilanne käy mahdottomaksi.
Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ei uskalla muuttaa ilmettä, se
hänet paljastaisi. Hän kätkeytyy jäykkään, vihamieliseen naamioon ja
kyyristyy kokoon suojellakseen itseään selkään kohdistuvilta katseilta.
Hänen vieressään istuva nainen liikahtelee levottomasti, huokaa
kuuluvasti. Jeremias vilkaisee häneen ja huomaa, että hänen kasvonsa
ovat harmaat ja hän näyttää kärsivän kauheita kipuja. Äkkiä hän
oksentaa. Autobussi syöksyy eteenpäin kuurona ja sokeana. Jeremias
tuntee oksettavaa löyhkää. Mutta kukaan ei näytä kiinnittävän asiaan
huomiota.
— Minä näes en siedä tärinää, sanoo nainen anteeksipyytäen. Ajan
ensimmäistä kertaa näin uusimuotisella kyydillä.
— Jeremias sulkeutuu vihamieliseen hiljaisuuteen.
— Teidän olisi ollut parempi matkustaa junassa, sanoo joku joukosta
sävyisesti, vain jotain sanoaksensa.
— No _mieluummin sitten dilisanssissa_, vingahtaa Jeremias
halveksivasti.
Matkustajat katsovat toisiinsa, hämillään tästä äkkinäisestä
mielenpurkauksesta. Yksi ja toinen hihittää mitään käsittämättä,
kuvitellen _dilisanssia_ haukkumasanaksi.
Mutta Jeremias tuntee huojennusta. Tuo sietämätön puolustautuminen on
yhdellä iskulla muuttunut hyökkäykseksi. Hän on ryhtynyt hyökkäykseen,
löytänyt nyrpeydelleen johdattimen. Hän kohentautuu, luo tyynen
sotapäällikön katseen yli vaunun. Hän on tietoinen, että halveksii
kanssaihmisiään.
Mahtipontisuutensa tunnossa hän istuu rehevämmin, siirtää
kärsimättömänä vaimon myttyjä, jotka anastavat häneltä tilaa.
Hiljaisella ja nopealla, unohtumattomalla liikkeellä järjestelee
sairas nainen tavaroitaan toisin, kääntää kallelleen enimmän tilaa
ottavan mytyn ja jää levollisesti istumaan mitä sietämättömimpään
asentoon. Hänen eleensä ei ollut nöyrä, ainoastaan ystävällinen,
teeskentelemättömän hyväntahtoinen.
Tuolla eleellä, hiljaisella ja huomaamattomalla, on pelottava
iskuvoima. Eikä tällä Jeremiaksella ole mitään, millä suojella itseään;
hän on syvästi häpeissään. Hänen poskeaan polttaa aivan kuin olisi
se saanut korvapuustin, mutta kättä, joka iskun on antanut, ei näy.
Tässä on jälellä se, mikä näyttää myötämielisyyden eleeltä, ja vielä
polttava punastuminen, mutta se, mitä ei näy, taistelee nyt ratkaisevan
taistelun.
Sillä välin autobussi täryyttää pitkin maantietä pölypilvessä, ajaen
edellään peljästyneitä lammaslaumoja ja pillastuneita varsahevosia,
mukanaan tilapäinen joukko matkustajia, jotka ahtaassa vaunussa
tuntevat voimakkaasti toistensa fyysillisen olemassaolon, hajun
ja hiesteet, mutta jotka tuskin mitään muuta toisistaan tietävät:
— villejä autobussissa! Samalla maantiellä kulkee toisia ihmisiä
samanlaisissa autobusseissa, autoissa, kärryissä ja erilaisissa
ajoneuvoissa. Ne ovat kulkeneet siellä sukupolvien ajat, toisissa,
epämukavammissa, hontelommissa ajoneuvoissa, jalan ja hevosella,
koskaan tietämättä, mitä he ovat toistensa elämään vaikuttaneet.
Maantien pöly on lakaissut pois kaikki jäljet — etteivät ne
olisi pelästyttämässä jälkeen tulevia, jotka niin kiireisesti ja
huolettomasti rientävät odottavaa kohtaloaan vastaan.
* * * * *
Jeremiaksen valtasi vaistomainen halu paeta, päästä huomaamatta
johonkin kätköön. Mutta eikö hän sitten paraikaa ollut pakoretkellä?
Eikö hän juuri äsken paennut jotain, jota hän ei uskaltanut kohdata?
Missä maa ei polttaisi?
Hän katsoi salaa käsiään — noita käsiä, joita hän ei voinut välttää
ja joitten teoista hän ei voinut vapautua, hän näki hengessä
kyllääntymistä ilmaisevat kasvonsa, jotka hän oli nähnyt läpi, mutta
joita hän ei kyennyt muuttamaan, näki muotonsa, olemuksensa, jota hän
ei voinut yltään kirvoittaa, niin ankarasti kuin hän ponnistelikin
ryömiäkseen ulos nahkoistaan.