Seuraavana, jouluaatto-päivänä, seurasi toinen tragedia. Mutta sen
päättyessä eivät mitkään riemuitsevat enkelikuorot veisanneet: kuolema
on voitettu. Silloin oli matojen vuoro kerrata: multaa, multaa, multaa.
Emilia-tädin sairaus oli äkkiä saanut pahemman käänteen. Kasvoruusu
rupesi ilkeästi uhittelemaan, muori menetti tajuntansa. Hän oli
tavattoman pienikasvuinen, tuo Emilia-täti, mutta sangen hyvin
säilynyt ikäisekseen. Sydän oli yhtä nukkemaisen soma kuin kasvotkin,
sitä ei mikään intohimo eikä levottomuus ollut kiduttanut. Vanha
ikäneitsyt ei tietänyt paljon elämästä eikä tullut koskaan ajatelleeksi
kuolemaa; hän eli vaatimattomilla koroillaan, puuhaili päivisin yhtä
ja toista pientä, ei oikein tiedetty mitä, ja nukkui öisin kuin
lapsi. Vähän oli hän saanut, vähän antanut. Ajatuksia ei hänellä
ollut minkäänlaisia, haalistuneita muistoja vain. Mikään ei vetänyt
hänen harrastustaan puoleensa, hän ei juuri kehenkään kiintynyt, ei
edes eläimiin tai lapsiin. Mutta kukkia poimi hän mielellään, ne niin
koristivat huoneita. Niin, harrastusta oli hänellä kylläkin, hän oli
suorastaan pirteäkin ja valpas, ja puhelias, mutta se mielenkiinto oli
jonkinlaista pedanttisuutta: tarvetta nähdä kaikki oikealla paikallaan.
Hän olisi voinut antaa vaikka päänsä siitä, että joku oli sanonut niin
eikä näin, että renki oli kantanut kukkamaalle yhden ämpärin vettä
eikä kahta, että kello oli kymmenen _eikä_ kaksikymmentä minuuttia
seitsemättä silloin kuin se ja se oli tullut vieraisille. Ja siinä oli
kaikki. Nyt makasi hän kuoleman kielissä, tietämättä siitä.
Äiti pistäytyi silloin tällöin katsomaan, kun vain pääsi. Hän tahtoi
olla saapuvilla ja laulaa jonkun virren tai lukea Jumalan sanaa, jos
täti tulisi tajuihinsa ja tuntisi lohdutuksen ja lievennyksen tarvetta.
Hämärissä heräsi täti todellakin tuokioksi täyteen tajuunsa. Hän loi
kirkkaan katseen äitiin, joka seisoi siinä kyynelet silmissä.
— Voit kai hieman paremmin, rakas Emilia, sanoi äiti.
— Kiitos, paljon paremmin, vastasi Emilia-täti. Jaksan varmasti nousta
ylös päivälliselle.
Niin vaipui hän äkkiä horrokseen taas ja alkoi heikosti kuorsata.
Kyynelet valuivat äidin poskia pitkin. Hän tiesi niin hyvin, miten
Emilia-täti jo viikkoja oli uneksinut jouluruoasta. Hänellähän oli oma
pieni taloutensa, sillä hän ei tahtonut olla kenestäkään riippuvainen.
Ja hänen ruokansa oli tietysti vaatimatonta ja yksitoikkoista, vähän
puuroa, joku muna. Ainoastaan juhlatilaisuuksissa oli hän äidin
vieraana. Siinä korkein, mitä elämä saattoi hänelle tarjota. Hänellä
ei ollut mitään muuta odotettavaa kuin nuo harvinaiset juhla-ateriat,
jolloin elämän yltäkylläisyys tulisi hänen ylleen, ikäänkuin hänkin
olisi kuulunut laajempaan piiriin, missä elämä voi paisua yli
välttämättömimmän rajojen, lahjoittaa ylijäämän, joka on nautinto.
Hän vaikeroi hiljaa ja avasi äkkiä silmänsä. Hän tahtoi sanoa jotain,
mutta ei voinut. Otsa oli hiestä kostea, katse samea, hän kamppaili
kuoleman uupumusta vastaan. Äiti kumartui hänen puoleensa.
Kuihtuneet pikku sormet nöpelsivat avuttomasti peitolla.
— Ellen jaksaisi nousta ylös, tuot sinä kai ruokaa minulle tänne,
kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, mutta kiireisesti, ikäänkuin peläten,
ettei ehtisi sanoa tätä loppuun.
Sen jälkeen ei hän tullut enää tajuihinsa. Hän kuoli muutaman päivän
perästä, rauhallisesti ja kauniisti ja valoisasti kuin lapsi. Hän oli
niin pieni kuin linnunpoika ja hänen kasvonsa olivat nyt kauniit,
jota ne eivät olleet koskaan hänen eläessään. Kenties palasivat ne
silmänräpäykseksi, juuri vähän ennen hajoamista, siihen tilaan, mihin
ne olivat aiotut.
Jeremiaksen oli vaikeampi käsittää Emilia-tädin tapaus kuin vanhan
Marin. Hän saattoi kyllä hyväksyä viimeiseksi illusioniksi vanhan
kirstun, jolla onnellinen sielu purjehtii yli kuoleman mustan virran,
hän saattoi langeta polvilleen ja palvoa tuota kirstua kuin jotain,
mitä hän itse ei voinut saavuttaa: mutta hän oli kuin puusta pudonnut
ja kauhuissaan, kun ei voinut löytää hennointakaan oljenkortta, minkä
varassa ahdistettu sielu olisi voinut kohota...
Hän näki Emilia-tädissä oman itsensä, ja hän tuumi, ettei hän kenties
tädin ikään tultuaan kykenisi iloitsemaan edes ruoasta. Tosin olisi
hänellä enemmän »harrastuksia», ehkä enemmän »ideoita», mutta ei
mitään, mikä ei murenisi silloin kuin kaikki muu murenee. Hän tunsi
olevansa kuin matonen maapallon reunalla ojentamassa värisevän hienoja
tuntosarviaan ulos avaruuteen, missä ideat pyörivät eteerisessä
sudenkorennon karkelossa. Niihin tarrautui monta ideajyvästä — hän veti
tuntosarven sisään, joka kerta yhtä innokkaana, yhtä toiveikkaasti,
käänteli ja katseli saalista tuokion, tutki ja koetteli, kunnes päästi
sen jälleen menemään, — tomujyväsen, pölyhiukkasen, samanlaisen kuin
kaikki muutkin, vailla arvoa, vailla katoamattomuuden hohdetta. Ei hän
tullut siitä sen rikkaammaksi, ei rikkaammaksi kuin Emilia-tätikään.
Hän näki tuon saman — itsetiedottomasti aavistaen — äidin katseesta,
hän näki sen syvinnä niin monissa katseissa, joita hän oli kohdannut,
tunnettujen ja tuntemattomien. Hän tahtoi kääntää päänsä poispäin,
mutta se ei auttanut. Se katse seurasi häntä kaikkialla, kun hän oli
sen kerta huomannut, joka paikassa, se asui hänessä itsessään.
Jotain raskasta laskeutui hänen ylleen, painoi hänen rintaansa.
Hän tunsi, että hänen piti ponnistaa viimeiset voimansa, ettei hän
menettäisi tajuntaansa.
Buffalo nauroi makeasti itsekseen, hörppi äänekkäästi kahviaan ja luki
juhlallisella äänellä: »Paavi, jota eilen vaivasi pahoinvointi, on
tutkituttanut itsensä henkilääkärillänsä, joka on todennut potilaan
sairastavan influenssaa ja kieltänyt häneltä vastaanotot sekä määrännyt
hänet vuoteeseen.»
Jeremias näki hänen ilveilevät kasvonsa ikäänkuin usvan läpi eikä
oikein jaksanut käsittää hänen sanojaan.
— Aivasteleva prelaatti. Hm, subliimia ja naurettavaa, filosofeerasi
Buffalo. Niin, tuo pieni inhimillinen välttämättömyys on petollinen.
Suutarille on se luonnostaan lankeava, mutta komeuteen ei se sovellu.
Jeremias ei reageerannut. Nitschevo! — Buffalo syventyi sekalaisiin
ilmoituksiin.
Jeremias tunsi maan horjuvan jalkojensa alta. Hän ei jaksanut taistella
vastaan, hän liukui sille viettävälle pinnalle, missä valhe ja totuus
laskevat luisua sekaisin ja missä kysymys saa mielettömän vastauksen.
— Hm, hymähti Buffalo uudelleen, kun vastausta ei kuulunut.
Jäinen kylmyys kietoutui häneen, hän tunsi jähmettyvänsä. Hän
tajusi heikosti, että olemisen valtimo löi hänen ympärillään, edes
häneen hipaisematta, että aurinko paistoi jossain kaukana, häntä
lämmittämättä, että äänet puhuivat hänen korvaansa kantautumatta.
Hän oli piste maagillisessa kehässä, joka erotti hänet kaikesta muun
yhteydestä. Vain hämäränä muistona koki hän sen lämmön, mikä kerran oli
häntä ympäröinyt, jonkin sylin, jonkin käden, jonkin katseen kevyen
kosketuksen, yhteyden toiseen olentoon, taloon, katuun, työpaikkaan,
moninaisiin tarpeisiin, mielihaluihin ja pettymyksiin, jotka nielivät
tuollaisen Jeremiaksen, niinkuin meri nielee vesipisaran, suo hänelle
tuhansien korvien, tuhansien silmien, tuhansien ja taas tuhansien
sydämien kaipuun.
Hän joutui sairaalloisen pakkomielikuvituksen valtaan: hän
kutistui kutistumistaan, muuttui äärettömän pieneksi, avaruudessa
heikosti leijaavaksi, häviäväksi pisteeksi. Hänestä tuli eksynyt
sadastuhannesosa. Jokin Jeremias.