Sillä hiipivällä vastenmielisyydellä, jota hän tunsi kaikkea ja
kaikkia kohtaan, oli juurensa tässä, jota hän ei voinut paeta:
Minässä. Hän tunsi itsensä ulkoa ja sisältä, tunsi kaikkien tekojensa,
ajatustensa, tunnelmainsa syyt, salaisimmatkin. Ilkeys, pikkumaisuus,
sentimentaalisuus näkyivät liiankin selvässä päivän valossa. Se
raja, missä jokainen toinen ihminen käy arvoitukseksi ja hänen
menettelytapansa yllätyksiksi, sitä rajaa ei ollut olemassa hänelle
— suhde minään oli jollain tavoin liian läheistä, tympäisevää. Hän
inhosi itseään kuten jotain aivan liiaksi läpi nuuskittua, jotain
epämiellyttävän lähentelevää ja irtipääsemätöntä.
Saadapa vain yhden ainoan kerran tunnustella toisen kädellä, haistaa
toisen nenällä, nähdä toisen silmällä! Löytää nuo salaiset, rajattoman
kaipuun arvoiset tiet toisen kuvitelmamaailmaan. Olla toinen kuin on —
uusi ilmestys! Reageerata toisin kuin luullut sitä ennen, itkeä toista
itkua, nauraa toista naurua. Toivoa jotain uutta, jotain yllättävää,
odottamatonta! Nähdä mahdollisuuksia siellä, missä kaikki tiet ovat
tukossa!
Lähestyttiin kaupunkia. Unelias vaunukunta heräsi eloon. Matkustajat
kohentautuivat ja järjestelivät kapineitaan. He katselivat iloisen
ja uteliaan näköisinä toisiinsa. Epämääräinen odotus ilmehti heidän
kasvoillaan. He näyttivät kaikki tuntevan, että jokin odotti heitä.
Kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi. Uneliaisuus oli kuin pois
puhallettu, heitä kiihoitti liikkeelle lähtemisen henki. Monella
heistä ei varmaankaan ollut kaupunkiin muuta asiaa kuin käydä
tekemässä joitain ostoksia tai mennä lääkärille, mutta tämäkin oli
jo jotain, jota ei tapahtunut joka päivä. Olihan se sentään kaupunki
joka tapauksessa, ihmisvilinää, näyteikkunoita, raitiotievaunuja,
elokuvateattereita, vieraita tyttöjä, matruuseja. Ja yksi ja toinen
menisi kauemmaksi, kenties niin pitkälle, ettei itsekään tietänyt,
minne asti, mutta tunsi sittenkin nyt olevansa toinen, äärettömän
paljon merkitsevämpi henkilö kuin äskeinen, kotikylässä kulkeva... Ja
tytöt olivat jo kotona salaa lukeneet lehdestä ja painaneet muistiin
tuon kauan toivotun osoitteen: _Onnesta ja tulevista kohtaloista
ennustetaan Iso-Robertinkatu 17, porras A, ovi 45_.
Tämä lähtemisen ja lapsellisen odotuksen ilmakehä ärsytti Jeremiasta.
Hän yritti olla huomaamatta matkatoveriensa hommia ja välttyä heidän
mielialansa vaikutelmilta. Hän istui liikkumattomana niinkuin olisi
aikonut istua siinä koko ikänsä, niinkuin mitään lähtöä hänelle ei
olisi ollut olemassa. Välinpitämättömänä ja perin pohjin kyllääntyneenä
katseli hän ulos ikkunasta ja erotti harmaat esikaupungin rakennukset
niitä näkemättä. Mutta äkkiä hän näki jotain. Korkean lankkuaidan
rakenteella olevan talon edessä ja aidassa suurin, epämiellyttävin
kirjaimin: