Monitaitoinen ja tupakan kyllästämä Buffalo istui verannalla,
syventyneenä lähetysseuran vuosikertomuksiin. Hän kaiveli nenäänsä
innokkaasti ja äännähteli silloin tällöin, aiheutuiko se mielihyvästä
vai tyytymättömyydestä kaunista suvisäätä ja aivan liian puhdasta
veranta-ilmaa kohtaan, sitä on vaikea tietää. Samoin pysyi Jeremias
kuurona linnunlaululle ja sokeana luonnon kauneudelle. Hän istui vain
ja näverteli tyytymätöntä sieluaan, odotellessaan sanomalehtiä — ja
kenties jotain muuta.
Huomaan, että naisten opetus lähetyskoulussa on monipuolisempaa kuin
miesten, sanoi Buffalo, istuessaan verannalla suloisena suvipäivänä.
Hän huokasi ja lisäsi: Se on luonnollista muuten, huomaan, että heidän
sivistystasonsa on korkeampi.
Oli aika lähteä hakemaan postia. Buffalo, eläinten ystävä, ei unohtanut
milloinkaan ottaa mukaansa kävelylle jäniskoira Totoa — joka oli yhtä
innokas juoksemaan kuin Buffalo laiska kävelemään. Paripuoli, jonka
kaliseva kettinki silti sitoi toisiinsa myötä- ja vastoinkäymisen
vaiheissa. Jeremias käveli tapansa mukaan vapaana ja irrallaan,
mutta kenties sittenkin kahlehdittuna pahempaankin kuin kiihkeään
jäniskoiraan.
Nuo kolme vaelsivat hiljalleen pitkin maantietä. Lapset leikkivät
kivikossa aurinkoisella mäellä. Ja vasikat ynisivät veräjällä.
_Tietysti_ niille on unohdettu antaa vettä, sanoi Buffalo, vaipuen
huolestuneisiin mietteisiin, hullunkurinen puhvelinaama tuhansissa
rypyissä.
Totolla oli omat tuumansa. Hänellä oli omat elämännäkemyksensä ja omat
erikoiset ilonaiheensa, maantien reunamille keskitettyinä. Tänään
olikin harvinaisen monta narttua kulkenut tästä, ohdaketiheiköt ja
nokkoset olivat varsin magneettisia ja Buffalolla oli täysi työ
hillitessään Toton intohimoja. Välistä kiskottiin hänet melkein
nurinniskoin maantien laidalta toiselle; hän ähki ja hikoili,
menettämättä kuitenkaan järkähtämätöntä lauhkeuttaan. Hänellä oli aina
annos syvää ymmärtämystä elämän kaikkia syrjähyppyjä kohtaan, olivatpa
ne sitten hänen omiaan tai toisten.
— Hänellä on niin vähän iloja elämässä, Toto paralla, sanoi Buffalo.
Ontuvan miehen tuvan kohdalla sivuutettiin nöyrät pentuset. Ne
matelivat tomussa Toton edessä, kieriskelivät liehittelevin liikkein
pöllähtelevässä pölyssä, lipaisivat hänen kuonoaan, mielistelivät häntä
ja ilmaisivat kaikin tavoin liukkaan alamaisuutensa. Toto ei välittänyt
niistä vähääkään, ne olivat hänelle pelkkää ilmaa.
Hylätty meijeri uneksi menneistä vuosista, jolloin kolina ja rumina
oli joka aamu herättänyt sen unesta ja piikojen nauru ja torailu ja
laulu elähdyttänyt sen vanhaa, kosteata sisustaa. Tuulen, sateen ja
pakkasen syövyttämä patina rakennuksen päädyssä leimahti hohtoon
auringonvalossa ja loisti ihmeellisesti — väri salaperäinen kuin itse
ajan, haalistunut, kuten menneet vuodet, mutta katoamaton niinkuin
niitten muisto.
Lehmiä kulki laiskasti koiranputki-pellon poikki. Ne mulkoilivat
koiraa, verivihollistaan. Atavistisen ärtymyksen kannustamina olisivat
ne tahtoneet käydä hänen kimppuunsa, mutta niitä pidätti luontainen
velttous, yhtä voittamaton kuin niiden suuresta, ilmeettömästä naamasta
paistava tyhmyys.
Postin veräjä narahtaa. Toto tehdä sukaisee nokkelasti viimeisen
muodollisuuden, ja kaikki kolme ovat joutuneet siihen odotuksen
tunnelmaan, mikä vallitsee postitalossa, missä niin monta kirjettä on
vapisevin käsin avattu ja epätoivossa rutistettu kokoon, mutta minne
yhä uusia, toivovia askeleita suuntautuu, kun taas ne, jotka ovat
pettyneet, poistuvat.
Paahteisella pihalla istuu pieni, sairas lapsi ja odottaa, jätettynä
hirveän suuren hatun alle piiloon. Hän odottaa yhä järkähtämättömällä
luottamuksella äidin lupaamaa nimipäivä-pakettia, jonka äiti kaukana
suuressa kaupungissa on aikoja sitten unohtanut tai pudottanut kadulle,
jättänyt elokuviin tai pistänyt piirongin laatikkoon, sitä sen koommin
ajattelematta. Kömpelön suojaavan jättiläislinnun kaltaisena Nonna-täti
tulee postikonttorista, hyvinkin ymmärtäen, miksi paketti viipyy. Hän
taapertaa terhakasti rappusia alas ja uskoo näyttävänsä toivovalta.
Mutta hänen ryppyiset kasvonsa ovat täynnä mieliharmia, jonka lapsi
käsittää. Hän yrittää tekaista valheen, jottei kauhea totuus, jonka
lapsi kuitenkin aavistaa, pääsisi murtamaan hänen pikku sydäntään.
Tuo ilmilausumaton totuus sattuu suoraan Jeremiaankin sydämeen. Paketti
ei tullut. Pakettia ei tule. Paketti on illusioni.
Jeremiaskin odotti jotain, tietämättään. Joka kerta postia hakiessaan
hän tunsi epämääräistä odotusta. Tyhjyys täytti hänen ankean sielunsa,
joka huusi jotain, salaperäistä kirjettä, jotain sanomaa, joka
kaiken muuttaisi. Mitä hän odotti? Niin, mitä tuommoinen tyytymätön
Jeremias ylimalkaan voi odottaa? Lähettäisikö Jumala hänelle
poste-restante-kirjeen? Tarttuisiko Hän kynään ja kirjoittaisi: Minun
rakas Jeremiakseni. Sinun ei pidä maalata pirua seinälle. Se on rumaa
ja se on tyhmää. Odotapas, minullapa on jo taskussa jotain sinulle.
Saat nähdä, miten mainion iloiseksi tuletkin, kun muuanna aamuna heräät
ja huomaat sen. Odota vain. Enpäs sanokaan muuta. Sinun uskollinen jne.
No niin, ei postissa ollut mitään sellaista kirjettä tänään. Mutta oli
joukko sanomalehtiä. Ja niistähän saattaa lukea yhtä ja toista, rivien
välistä, kuka taitaa lukea.
Oikeastaan olikin Jeremias intohimoinen sanomalehtien lukija. Hän ei
lukenut erotuksetta kuten Buffalo palstan toisensa perästä, junien
aikataulut, kirkollisviraston ilmoitukset, tiedonannot, kaikki,
saadakseen vain aikansa kulumaan ja vetääkseen ikävystymistä nenästä,
— mutta hän ei myöskään lukenut pääartikkeleita, kuten järkevien
ihmisten on tapana. Poliittinen humbuugi oli hänelle jo aikoja sitten
paljastunut. Kaikkinainen humbuugi. Hän oli ylpeä kyvystään nähdä
asioitten ytimeen. Koulussa hän oli nähnyt opettajiensa, toimistossaan
päälliköittensä aivoitukset. Naisten salaisimmat vaikuttimet hän
näki. Ja sanomalehtien valheet. Ja uskon kuvitelman ja rakkauden
ruokottomuuden. Koko elämän narrinpelin. Hän oli tyytymätön järkevän
oikeudella. Nurjamielisyys kasvoi, muodostui hivuttavaksi, nyrpeys
paisui valtavaksi. Hänellä ei ollut mitään illusioneja, siitä hän oli
ylpeä. Hän verhoutui ylenkatseeseensa suurta yleisöä kohtaan, joka
antoi puijata itseään pettävällä häikäisyllä.
Tietoisesti hän ei etsinyt mitään sanomalehdistä. Siihen hän oli liian
ovela. Mutta hän luki niitä intohimoisesti. Hän luki niitä salaista
pahetta harjoittavan henkilön kiihkomielellä. Hän etsi ja hän löysi
niistä myrkkyä, huumausta, vaarallista, seikkailujen kiihoitusta, sitä,
mitä toiset saavat viinistä, morfiinista, kokaiinista. Löysi mieltä
järkyttävät, kuivan lakooniset uutiset, murhista, onnettomuuksista
ja tulipaloista, — hänelle purppuraista jääjuomaa. Huomaamatta,
näennäisesti välinpitämättömänä, mutta arvoituksellisen kiihtyneesti
imi hän itseensä uutiset vähin annoksin ja nautti kauhun autuudesta —
siitä ainoasta, joka hänellä oli jälellä, ainoasta, joka oli kyllin
myrkyllistä tehotakseen hänen myrkytettyyn vereensä ja salli tuokioksi
hänen unohtaa itsensä ja pudistaa pois ihmisvihansa. Hän sulautui
silmänräpäykseksi noihin tuntemattomiin, kiusattuihin sieluihin,
ruhjoutuneihin jäseniin, eli kuolinkamppailun mysteerion, kasvoi irti
itsestään, koki identtisyyden.
Hän luki vaivat nähneestä laivurista, joka niin monesta myrskystä
suoriutuneena kuitenkin salaman oikusta sai surmansa, ja hänen
koirastaan, joka oli tarrautunut reimariin kaukana myrskyävällä
merellä, pysyäkseen syvyyksiin vajonneen isäntänsä läheisyydessä. Hän
kuuli koiran ulvonnan, hän ei voinut sitä unohtaa. Hän näki, miten
koiraa yritettiin repiä irti reimarista, miten tuo pieni märkä ruumis
tarrautui siihen yhä tiukemmin, uskollisuuden ihmeellisellä voimalla:
Uskollisuus — se on sana. Mutta mikä on se voima? Tätä hän mietiskeli.
Voima, jota kuolema ei tee tyhjäksi, vaan suurentaa. Hän ei mielestään
ollut koskaan tuntenut sitä voimaa; koskaan ei häntä ollut johtanut
omaa tahtoa väkevämpi mahti. Mutta että sellainen voima oli olemassa,
se häntä hämäännytti.
Hän luki työmiehestä, joka joutui hurjasti kiitävän automobiilin
alle ja ehti iskeytyä kiinni pyörän likasiipeen, pitäen siinä
itseään pitkät kuoleman sekunnit, kunnes tuhoamisvoimat kävivät
hänelle ylivoimaisiksi. Mikä geniaalinen pika-intuitsioni noissa
aivoissa: käsittää ja hallita tuo kauhun tilanne, ei sekunnin
murto-osassa — sillä se olisi ollut liian myöhäistä — vaan paremminkin
murto-sekunnissa ennen tapahtumaa. Metsäeläimen salamannopea valmius
vaaran uhatessa.
Hän vavahti, ikäänkuin hänen silmänsä olisi osunut valonsäteeseen, joka
sattui johonkin sellaiseen, jota hän ei uskaltanut katsoa — mutta jonka
hän kuitenkin aavisti, oli kenties aina aavistanut. Ihminen kulkee
kadulla, jokapäiväinen ilmiö, ajattelee työtään, räätälinlaskuaan,
päivällistään. Ken valvoo tuon huolettoman ihmisen vaiheita, ken on
joka hetki valmistunut arvaamattoman varalle, valmis vaaraa kohtaamaan,
tuhannen korvan, tuhannen silmän valppaudella? Onko se sama joku,
joka ei milloinkaan sulje silmäänsä, joka valvoo silloin kuin ihminen
nukkuu, joka toimii silloin kuin hän ei siitä tiedä eikä sitä tahdo,
joka muistaa silloin kuin hän, ihminen, unohtaa ja joka jää olemaan
silloin kuin ihminen on kuollut? Joka vioittumatta kahlaa yli Lethen
virran — kohti toista rantaa?
Nuolennopeasti kiiti hänen ajatuksensa Suur-Berliinin itsemurhaajiin,
asettautui Potsdamer Platzin kuhinaan, tunsi liikenteen räikeän,
kuumeisen kosketuksen, hirveän läpikulkuliikenteen — voitetusta, vielä
voittamattomaan. Huulien, hampaitten, kasvojen, kiiruhtavien jalkojen
vilinän, ihmisvirran, onnellisten, surullisten, katkerien, enimmäkseen
välinpitämättömien — yksinäisten, parittain ryhmissä kulkevien tai
sattumalta raitiovaunussa, omnibussissa yhteenjoutuneitten — kaiken
ja kaikki tilapäisellä läpikulkumatkalla: eteenpäin, edelleen! Jotkut
liukuvat hiljaa virrasta pois, huomaamatta, valitsevat väärän suunnan
— näkymätön poliisi nostaa käden, _pysäyttää liikenteen_. Heitä ei ole
enää — täällä.
Nytkin lensivät uutiset kuin tuliprojektiilit suoraan hänen sydämeensä,
kun hän istui mietteissään juoden kahviaan, puolimielissään kuunnellen
Buffalon huomautuksia, sillävälin kuin hänen silmänsä liukuivat
palstalta toiselle, — nuo julmat tähystäjät.
Lontoo, 24. kesäkuuta (pikasähkösanoma). Lontoon —Pariisin
pikalentoväylällä lentokone syttynyt tuleen ja syöksynyt alas kohta
Croydonista lähdettyä. Ohjaaja sekä kahdeksan matkustajaa saaneet
surmansa. — Reuter.
Niin, lennä, lennä lentäjä. Kohoa välkkyville siiville, tunne kevyen
rungon värinä vihlaisuna omassa rinnassasi — lennä, pala ja syöksy alas.
Jeremias heitti sanomalehden luotaan. Hän tunsi levottomuutta, jota
hän ei voinut hillitä, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Oli
niin ahdasta hänen ympärillään, niin täsmällisen totuttua ja hyvin
järjestettyä, mutta hän ei sopinut siihen. Miksi hän istui täällä
kotona toimettomana, miksi oli hän jättänyt työnsä päätä pahkaa ja
tullut kotiin äidin ja Buffalon ja Toton luo? Niin, hänhän oli nähnyt
liian paljon kulissien takaista, hän ei voinut sitä sietää, hän ei
tullut toimeen päällikön kanssa eikä liioin tovereitten kanssa.
Nyt tulvahti se hänen ylitseen jälleen, tuo kaikki. Hän tunsi itsensä
ikäänkuin tyytymättömäksi siruseksi, joka ei mihinkään sovellu ja joka
turhaan etsii oikeata paikkaansa. Hän riitaantuu kaikkien kanssa,
suosijoittensa, parhaimpien ystäviensä, lähimpiensä, oman itsensä
— luullaan sen olevan pikkumaisuutta, mutta se on jotain muuta, se
koskee jotain tärkeätä, jota kukaan ei käsitä. Silloin nousee hänessä
aiheeton tyytymättömyys, hän turmelee kaiken hyvän ja kauniin itseltään
— eli tyytymättömyys turmelee sen häneltä. Ja niin kääntyy se häntä
itseään vastaan ja kaivautuu syvälle sieluun, maamyyrän tavoin,
mahdottomana saavuttaa. Silloin se ei tunnu tyytymättömyytenä eikä
vihana, vaan kyllääntymisenä, ikävystymisenä, kaipuuna. Joskus hän
yrittää käsin tukkia reiän, jonka myyrä on nävertänyt hänen vaivaiseen
kukkaissarkaansa, mutta se ei auta. Uusia reikiä, uusia kuoppia, uusia
maanalaisia käytäviä. Maamyyrä tavoittelee hienoimpia, arimpia juuria.
Ei käy, ei käy päinsä luiskahtaa pakoon, pois omasta nahkastaan. Täytyy
ottaa kaikki sellaisenaan, hyvänsä ja huononsa, koti- samoin kuin
loiseläimetkin.
Mutta _täytyykö_ sen olla niin kehnoa, niin olematonta, niin
tarkoituksetonta? Eikö hän muka kuule ääniään hänkin? Eivätkö
keruubi-suut laula hänelle lauluja hänen nukkuessaan? Eivätkö ne
puhu hänelle _toisesta olemisesta_? Salaisesta, syvästä, kaikki
yhteenliittävästä olotilasta, tarkoituksesta tarkoituksettomassa.
Saattaisivatko ihmiset, joita hän tapaa, kohtalot, joista hän lukee,
satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät katseet, saattaisivatko ne
liikuttaa häntä siinä määrin, asettaa hänet hänen itsensä ulkopuolelle,
ellei olisi olemassa jotain arvoituksellista yhteyttä.
Hänen vanha äitinsä nousi pöydästä ja lähti raskain askelin puutarhaan,
missä hän teki työtä kaiket päivät, sateessa ja auringonpaisteessa,
kävi loppumatonta taistelua hyönteisiä ja vahingollisia eläimiä
vastaan, murehti jokaista madonsyömää kaalinlehteä, jokaista
kuivettunutta leukoijaa, ja iloitsi pienimmästäkin edistyksestä, niin,
yksinpä pelargoonioiden lämpöisen punaisesta loisteesta ruohokentällä.
Jeremias seurasi häntä katseellaan. Ovessa loi äiti häneen viipyvän
silmäyksen. Jeremias näki, että aurinko paistoi ulkona, äiti kulki
kukkaisvaltakuntaansa, josta hän tulisi taas takaisin. Ja kuitenkin
häntä puistatti. Tuo silmäys oli ollut sen, joka menee eikä enää tule.
Vanhan, väsyneen ihmisen katse, niin valvomisesta uupunut kuin se
saattaa olla vain vähän ennen sammumistaan, vastauksetta jääneitten
kysymysten polttava katse, josta kirvelyä lientävät kyynelet ovat jo
ehtyneet — niin yksinäinen liukuvassa äänettömyydessään. Mutta pohjalla
kuitenkin tuo pelokas, hätäinen kilvoitus: Mikä on elämää kalliimpaa?
Jeremias halusi juosta hänen luokseen ja hyväillä häntä, sytyttää
ilon tulen noihin anoviin silmiin, lahjoittaa niille vielä viimeisen
illusionin, joka saisi ne liekehtimään. Mutta hän istui liikkumatta
avuttomuutensa vankina. Mitä voimme antaa toisillemme? Saattaako
tyhjällä täyttää tyhjää?
Jeremias pelkäsi hänen silmiään. Hän näki, että ne olivat hänen
omat silmänsä, mutta syvemmät, kaukaisemmat, kuten vanhojen silmät
ovat. Vuosien keralla vetäytyy sielu syvemmälle, pinta, jonka kevyt
valoleikki on nuoren silmän kilpenä, katoaa, ja syvän kaivon pohjalta
sielu kuultaa heikosti. Missä on ilo, joka taitaa tunkeutua niin
syvälle ja hälventää tihentyneet varjot?
Äkkiä johtuivat hänen mieleensä viime joulun elämykset, jotka hän jo
luuli unohtaneensa, vaatien selitystä juuri nykyisen yhteydessä. Kaksi
vanhaa naista, molemmat nyt jo kuolleita, asettui hänen tielleen ja
tuntui uhkaavan häntä jollain kauhealla. Hän näki raihnaisen, haudan
partaalla hoippuvan ruotimummon, Marin, joulu-aaton vastaisena, suurena
tulipalo-yönä. Sauna oli ilmiliekissä, mummo, joka asui saunakamarissa,
tuli hengästyneenä, pelosta suunniltaan ja puolialastomana keittiöön,
missä kellään ei ollut aikaa ottaa häntä hoiviinsa. Aittarakennus oli
syttynyt tuleen, kellari ja maitokamari ja kaikki jouluherkut, kinkut,
lipeäkala, lihahyytelöt, makkarat, kananpaistit, putingit, kuorrutetut
tortut jäivät liekkien saaliiksi, — kaikki, mitä äiti oli valmistanut
viikkomääriä, seisten kumarassa, polvet pöhöttyneinä, selkä kipeänä,
koko raskas, väsynyt ruumis jännitettynä äärimmilleen ahertamassa
lasten vuoksi, jotka palaisivat kotiin, ja siksi että niin oli tapa.
— Kukaan ei ehtinyt näitä ajatella. Kaikki riensivät suojelemaan
päärakennusta ja samalla suurta palveluskunnan asuinrakennusryhmää,
joka oli aivan vieressä. Mutta äkkiä kiljaisi mummo — nuo
kaatuvatautisen kasvot näyttivät kaksinverroin aavemaisilta roihuavan
tulipalon valossa. Hän ryntäsi ulos, ja vain väkivaltaa käyttäen sai
Jeremias hänet estetyksi tunkeutumasta palavaan saunaan.
Hän tahtoi pelastaa arvokkaimman, mitä hän tässä maailmassa omisti,
mikä oli hänelle kalliimpaa kuin elämä: pienen kirstun, jossa oli
vanhaa mielenylennyskirjallisuutta, postilloja, raamatuita ja
virsikirjoja, muistoja, lahjoja joltain ystävälliseltä pastorilta tai
perheenemännältä. Hän ei niitä koskaan lukenut, hän oli puolisokea eikä
ollut kai koskaan oppinut muuta kuin niin ja näin tavaamaan. Mutta ne
olivat toisen elämän lunnaita, sen elämän, joka ei ollut joka päiväistä
vaeltamista pienestä loukosta, jota sanottiin saunakamariksi ja jossa
hän sai nukkua, keittiöön, missä hän sai syödä, ne olivat kiedotut
hänen elämänsä ylellisiin hetkiin, aina ripillepääsypäivästä lähtien —
olivat hänelle koko elämän tarkoituksen vakuutena.
Ne olivat hänelle elämää kalliimmat, kirjaimellisesti. Samana yönä hän
kuoli.
Täällä maailmassa saattaa kuolla monenmoisten asiain puolesta. Joku
kuolee isänmaan puolesta, toinen vapauden, kolmas Kristuksen, neljäs
köyhälistön. Ja joku kuolee pienen pölyisen kirstun puolesta, joka
sisältää postilloja ja jota ei ole liikuteltu vuosikymmeniin, mutta
joka on silti sanomattoman kallisarvoinen.
Illusioneja.
Kenties. Mutta eivätkö ne ole enemmän kuin totuus? Ainoa voima, mikä
pitää puolensa kuolemata vastaan, poistaen sen tarkoituksettomuuden?
Tehden sen jatkumiseksi, eikä lakkaamiseksi?
Jeremias-poloisesta oli Mari-mummo sankari. Jeremias saattoi nähdä
hänet taivaan autuudessa sädekehä pään ympärillä, valtaistuimenaan
kultakirstu, mihin oli kirjoitettu välkehtivin rubiinein: