Elokuun loppupäivinä tuli Kyyrön Hintriikka hieromaan Ada-rouvaa
viimeisen kerran.
— Onks teil vasliinii? Minen käy jylläämän lakana läp, niiko
kaupuntlaiset kuuluut tahtova. Rasva kans paha kohhoo pintaa päi ja
ajjautuu hyppysii välis parannettavaks.
Hintriikka kiersi hihat ylös ja istuutui punakkana ja pyylevänä
jalkopäähän hieromaan.
— Mie alan näist varpaist hyppelehtimän syvämmee päi. Teil onkii liukas
hipiä ja tiiviit lihat näi emäihmiseks.
— Missä Hintriikka on ollut viimeksi hieromassa? kysyi Ada.
— Mie olin yhel pomol Kuparsaares. A hänest mie en lykänt enskää.
Tiijätteks työ ko hää pannoo järkenää issellee ja miul häki korvii pääl
ja siin pittää kuunnel sitä raatii tuntkaupal.
— Mutia radiotahan on hauska kuulla.
— A tielyst, mut ko oot kuunnelt muutama kerra, ni se käy lope pitkäks.
Siin kuuluu saksat ja enklannit. Mitä mie höist? Lustimp miust on
puhhuu keskenää ja mie pien hänel seuraa paremmast ko raatit ja
ramohvoonit. Mut hää senkö tuuppaa häkit päähä ja siin pittää kuulla ja
hieroo jynttyyttää toist sattaa killoo.
— Onko hän naimisissa? kysyi Ada näyttääkseen huvitetulta.
— Hänelt kuol rouva enne ko hää tul täys sata kiloseks. Nyt hää on
kehno ko lihat painaat luita. Mie hieron heit irrailee, jottei hyö
vaivaa liikaa. Otanks mie teit lope rutost?
— Tältä syrjältä se on hellä.
— Siin on issiakse oksa. Pittää kärsii vähä kouristamist. Mie alustan
teit ko taikinaa. On teis olt hiivaa liiakskii ko ootta nousseet näi
ajotaikinaks. Kaluuni everst sano enne, jot sorjist tytöist tulloo
äkäiset muijat. Häne rouvasa oi ja näi sillee pintane, pihis ko
viholaine.
— Ei se ollut ihme, jos hän oli Hintriikan käsissä, nauroi Ada.
— Hää sihaht jokkaisel. A ko hää ol yl'oppilas, ni hää ol vissii ylpiä
oppisa pääl. Sorja hää ol kasvoist päi, mut sen mie oon huomant, jot
potril tytöil ei oo kauneuvestaas siunaiist. Hyö kuoloot rintatautii,
tai joutuut juopon keral vihil, tai jäävät leskeks. Kiepsauttakaas
vassallee ni mie ajan selkäpuolt näi seisovaltai. On täs rahtii ennekö
tää pehmiää.
— Tämä tuntuu hyvältä. Hintriikka on oikein taitava hieroja.
— Ehä mie mitä. Mut se miul on jot mitä tohtorilt ja muilt hierojilt
ei lähe terveeks, sen mie parannan. Yhelläkkii Pasili rouval ol olt
neljäkymment ja kaks hierojaa, eikä pääst tuolist ylös. Mie vatkasi
hänt neljä tuutii ja sillo hää nous kohvii juomaa herrasa kans.
— He olivat varmaan hyvin kiitollisia Hintriikalle?
— Rouva siunas veet silmis ja herra sano miu noitunee. Isse hää o.
enemmä niiko happame näköne. Hänest tais olla paremp, ko rouva ol
kytketty pilttuuseesa ko tamma. Sen Päsilin tiet ei olleet ukkomiehe
eik vaimniekan. Tyttölöit hää hak aitois ja kiertel käräjäherroi
juominklois.
— Hintriikka tuntee paljon ihmisiä?
— En mie ennää niikää usjast kerkiä hieromaa, miul oma huusholli ja
perettä tarpeeks. Mut Tuomas on nuuka mies ja ko mie tahon issellein
ommii rahhoi, nii välist käyn talolois jylläämäs. Tunnetks työ
tiaatterlaisii?
— Kyllä minä tunnen jonkun. Kuinka niin?
— Jaaksaares asu män kesän herrasväkkee, jotka olliit oikein
tiaatterlaisii ammattisa puolest. Mie hieroin hoit kuukauspalkal. Hyö
kuuluit tiosohvin lahkoo eik syöneet lihhaa. Miul hyö iuettiit kirjoi
höi opistaasa. Siin ol valleit riskist. Isse hyö sanoit uskovnsa mite
ihmist on mont kerrost päällekkäi vaik myö nähhää vaa tiiviimmä osa
hänest. Ette työkää mahtus tähä sänkyy, vaik tää on puoletoist ihmise
tila. Heijä oppija mukkaa työ ulotutte tuoho piironkii ast.
— Ai, jaj, miten Hintriikka ottaa kovasti, valitteli Ada.
— Näit ihrasempii kohtij mie otan ravakast, ei tällane leini tottele
vähhää. Hyväks lykyks ei huoli hieroo sitä näkymätönt ossaa tei
ruumiistanne. Se näyttelijä, Mitiks hänt kussuttii, selitti jot
sielut kuoloor ja syntyyt uuvellee ja taas kuoloot ja yhä syntyyt ja
kehittyyt täyvellisiks. Mut häne sielusa ei vissiikää olt kauva pitänt
sitä pellii. Sen mie näin jot ohakkeit ol viel jälel, niiko hää poras
rouvasa keral. Rouva retistel takasii oikee urakal. Minnuu oikee
kehtoitti höit kuullessa.
— Olivatko he molemmat näyttelijöitä?
— No ei sunkaa, myönsi Hintriikka, — Se Mitti sano, jotta häne rouvasa
tärvel rollisa. Mienen ilent kyssyy mitä se rolii meinas. Myö kussutaa
juorupuhheit rolliks ja sellasii rollii se rouva osas urakal.
— Mikä heidän nimensä oli?
— Mitti — ja ässällä se alko.
— SmithkÖ?
— Nii justii Mitti. — Tiaatterlaiset kuuluvat kuppaattavan issijää
joka kevät. Höil lyö ver sakiaksi siel palkeil hummatessaa. Ainaki
miehet tarvissoot monjaat sarvet nahkaasa ennekö taas kykenööt temppuja
laskettelemmaa.
— Entä naiset?
— No mie en tult uelleeks mite hyö keventäät vertaasa. Vissii se on
keppee syntymästää ast.
— Minä luulin ettei kukaan enää käytä kuppausta.
— Nyt se on jällee tult muotii. — Miss tei herra on?
— Hän kirjoittelee huoneessaan.
— Pittääks häne yleaikaa akkiloija? Mut potran hää on pysynt. Ei
teil oo hyvä pyssyy häne rinnallaa. Koha mie näverrän rypyt pois tei
kasvoist ni ette oo iha alakynnes. Mut sannoot jot kouluopettajat ei
kasso toiste muijii. Niiko tuomarit ja varmasyötit ja tukkilaiset.
— Nyt Hintriikka nipistää minulle mustelmia, keskeytti Ada.
— Vähäst työ urajattekii. Miehä hyppeieihin ko kissa iljanjääl. Niskaa
mie kynnän rutommast, siit männöö voima päähä ja olkapäihi. — Rantlahe
Ierikka kerto nähneesä Helsinkis mite nuorii ihmisii huijautettii
autolois ympär katuloit. Nää huusit ja ulisiit ja kirjavii nauhoi liehu
ilmas ja kirjoi hyö raahasiit perässää. Toiset oikoit käsijää ja huusit
niiko appuu ja toiset retkottiit syrjist rennollaa. Mie haastan mitä
mie kuuli. Korvakuuloo koirakii haukkuu.
— He olivat ylioppilaskokelaita, jotka viettivät koulun lopettajaisia.
— Voip olla. Ko tääl maal on kihupyhät ni nuoret ajjaat kilpaa ja
hihkuut. Mut ei höil oo siihe luontoo selvän olles.
— Nyt tämä riittää. Juodaan kahvit ja sitten jatketaan ensi kesänä, kun
minä taas tulen maalle.
— Mänkää illal saunaa, ni lihakset ei lyö helläks. Ilma iöylytä työ
ette siijä liikkuu. Työ ootte luonnostaa ja syntymäst veteläpuoleine,
sanoi HintHikka ja hieroi rasvan käsistään esiliinaansa.
— Minä olen kuullut, että Hintriikka tulee ensi talvena käymään
Helsinkiin.
— Mie tuun toplinkipalttoota ostamaa ja hampaitan laittuuttanmaa. Sit
mie pistäiksen teikii kortteeris.
— Hintriikka tulee meille asumaan, pyysi Ada.
— Kiitos vaa teil, mut mie sukuloitan minjän langon Tiitan luona, sanoi
Hintriikka ja istuutui kahvipöytään.
* * * * *
Kirkkaana talvisena aamuna kun Ada-rouva vielä nukkui, aukeni huoneen
ovi.
— Ka, vieläks työ lojotte, Aata-rouva? No mikäs leit estää, ko ei oo
lehmii ja vaskoi korjattavan. Terveisä Jääskest, sanoi liukas kieli.
Ada katseli unisena tulijaa.
— No, eikös olekin Kyyrön Hintriikka! Hyvää päivää ja tervetuloa.
— Teil on lope jalo kortteer tää! kaupunkis. — Mienen ois uskoutkaa,
sanoi emäntä ja istuutui oven viereen.
— Kuinka isäntä jaksaa?
— Hyväst hää ellää, vaik ain mokottaa, jot syvänalla vääntää ja
suolimuksii kipristää. Nyt hää syvämmisty, ko mie patistin hänelt
rahat tähä reissuu. Hänes on se saituuve vika nii juurtunt, jot mie
melkei väkpukol pääsi iähtemää. Etteks työ lähe miu keral ostamaa
toplinkpaittoota juutalaiselt?
— Mennään suomalaiseen kauppaan, ehdotti Ada,
— Emmie osta ristitylt, hyö ovat kalliit, eikä saa tinkii oikiaks
hinnaks. Juutalaise keral on lustii tehhä kauppoi. Nouskaaha nyt
vällee, ni mie rupatelen täs kuulumissii.
— Emäntä menee tuohon viereiseen huoneeseen, niin minä pukeudun sillä
aikaa, pyysi Ada.
— Mitä työ miust ruusaatte, naisväkkeehä myö ollaa molemmat syntymäst
ast. — Mitäs vaste työ pönkitätte ruumist tuollaisil rnstinkeil? Etteks
työ ilma kestä pystys?
— Eihän nämä ole kuin alusliivit. Emäntä katsoo kuvia tuosta kirjasta.
— Teil on sit vehkeet — iha ko jakkarajalka kantapäänä. Älkäähä tok
panko sepävehkeit hiuksii. No, voi pahus, ko käpristyy haivenet.
— Nyt minä olen valmis, sanoi Ada ja vei Hinttiikan kahvipöytään.
Matkalla kauppaan pani emäntä merkille ilmansuunnat ja kellotornit
löytääkseen takaisin kortteeriin.
Heti kauppaan tultuaan sanoi Hintriikka:
— Hyvää päivää! Puhutaaks tääl suomee?
— Jaa natürlich, me puh» aina kundikielt. Mitä pitis frouralle näyltä?
sanoi israeliitti.
— Mie tahtoisin toplinkpalttoon, musta päällysvaate ja lammin
vuor, alkoi Hintriikka suulaasti selitlää ja lisäsi sitten
teatterikuiskauksella Adalle: Kassokaas mite hää on kammant hiuksessa,
justii ko mei kitsa.
— Oikka hyve koitta teme paltto. Se istu frouva peel kun yks naulattu.
Ja huokke hintta, selitti kauppias ja veti vaatekappaleen emännän
päälle.
— En mie hnokeest välitä. Mie tahton uusmuotisen ja renakan palttoon.
— No tesse just uusmuotti ja renekke ulsterpaltto.
— Tää en lope väljä harteist. Mie tahon akkuraatist istuvan, sanoi
Hintriikka ja kierteli itseään peilin ääressä. — Ja täs ei oo toplinkii.
— Tesse me laitta täyte alle ja tenne omppele kiin ja frouva isente ei
tunte hente samaks, — juutalainen veti ja kohutteii, pisti neuloja ja
kierteli ympäri.
— Mitä hää miust nyhkii ko lammast kerittäväks? Mut tää on lope lyhyt.
— Teme lyhyt? Frouva hame itse liika pitkä. Teme lyhyt! Natürlich hame
neky altta kun se on kaksi metri pitkä. Eikö frouva tiettä, et ole lupa
pittä sellaine hame kaupungissa? Juutalainen nosti haltioissaan emännän
hametta.
— Ikinäs et saa minnuu leikkaamaa hammeitan niiko toiset hassut. Anna
toine ja pitemp. Mie tahon olla reiman näköne, sanoi emäntä napakasti.
Juutalainen riisui entisen ja toi toisen palttoon.
— Frouva osta teme, pitkä paltto, uus fasong. — Modell kappa, extra
chic, kääntyi kauppias Adan puoleen.
— Emäntä tahtoo arvokasta ja hyvää, selitti tämä.
— Mut kyl mie siit tahon vasonkii ja sellaist mitä ei nää joka kuppari.
Jääskes, sanoi Hintriikka ja otti itse toisen naulakosta.
— Se kappa kestä lapsenlapsi asti. Minu oma frouva kulke teme kangas
kymmene, sata vuotta.
Emäntä purskahti nauruun ja kuiskasi kuuluvasti Adalle:
— Mienen ikinä usko jot tuollaisel kirpul on muijaa, — ja lisäsi
kauppiaalle:
— Mitä tää röpelys maksaa?
— Me sovi hinttä. Ens prova helma lyhempi.
— Se pittää ruuvata pitemmäks, sanoi Hintrtikka itsepäisesti.
— Frouva oma hame näyttä putto kadun peel. Kaikki naura, poliisi,
juoksupoikka naura.
—' Mitä tää maksaa?
— Frouva saa 900 markka. Nyt maanantai ja vaan sikstähden frouva melkke
ilmaseks chic.
— Hää luuloo minnuu höntöks. Syntrahhoi tahtoo.
— Isente maksa, 800 — no panna paketti.
— Sanokaa hänel, Aata-rouva, jot Tuomas on ikäns olt saita, hää ei
maksas puoliakkaa, kääntyi emäntä Adan puoleen.
— No mite frouva antta?
— 6000 markkaa mie voin laskee tuost mänemää.
— Frouva teke pilkka. 700 viime hintta, kun frouva aina on osta meiltä,
sanoi juutalainen tuttavallisesti.
— Älkää sanoko hänel, jot mie oon ens reissul tääl, kuiskasi emäntä
Adalle ja sitten kauppiaalle: 600 on viimene sana.
— 700 markka. Kun frouva vanha tuttu ja kundi saa sen 650 markka.
— Sit sen pittää ja istuu potrast, korjata pittää ja helma laskee alas.
— Jos frouva ei kerro tuttavalle niin saa otta 625 markka. Minun omat
lapset kärsi vahinko, kuiskasi myyjä emännän korvaan.
— En mie taija välittää koko hokötyksest. Voip miu entinekkii viel
kelvata Jääske sillal.
— Osta paltto, muute palele. Jos frouva aina osta meidä afäärissä niin
minä anta 600 markka ja on itse ilma peivelliste koko viikko, kiersi
kauppias käsiään.
— Lasketaaks helma alas?
— Ei ole kangas, mutta teme ei ole lyhyt. Frouva oma hame pitkä, sopi
palotorni hameeks.
— Sit mie lähen. Tuomaskii ol nii äkäne siit palttoo meiningist.
— Tehkä kauppa, paltto chic, rukoili kauppias.
— Olkoo kui sikkaa tahansa, ni mie en osta, sanoi Hintriikka ja meni
ulos.
Ada kiiruhti nolona perään. Ulos tultuaan naurahti emäntä tyytyväisenä.
— Miul ol oikee lusti häne kerallaa.
— Mennään nyt kotiin aamiaista syömään. Minulla ei nyt ole aikaa käydä
useammassa kaupassa, sanoi Ada.
Aamiaisen jälkeen sanoi Hintriikka:
— Nyt myö lähetää hammastohtoril. Vissii teil on aikaa?
— Eikö Hintriikka jo käynyt lääkärissä?
— Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot
Ruukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu
ossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka
piilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää
kuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi
hånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie
sanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää
ol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo
jot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa
vammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii.
— Onhan täällä hammaslääkärejä.
— Nii, justii. Kuka höist lienöö paras?
— Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja
miellyttävä, esitti Ada.
— En mie lähe naisihmise kynsii. Akkapää, lampaanpää!
—- Hän on yhtä taitava kuin mies.
— Akka hakkaa, puolen taittaa, sanoi Hintriikka itsepäisesti.
— Mennään sitten tohtori Vanteen luo. Hän asuu tässä lähellä.
— Onks hänel partaa?
— On viikset. Kuinka niin?
— A ko tnienen pie sil jää sipinaamaa missää arvos Ei parta paboil
kasva, turpajouhet joutavii, sano meijä vnijavainaa. No, sit mäntii.