Yliarkkitehti Kulomaa seisoi poikiensa huoneen ovella ja katseli ääneti
temmellyskenttää.
Siellä oli sekaisin huonekaluja, vuodevaatteita, kirjoja, koneita,
voimistelutelineitä, potkupalloja, monta esinettä, joilla ei
luultavasti ollut mitään virkaa. Ja jokainen esine oli luonnottomalla
paikalla. Pallo riippui sähkölampun vieressä, kirjat koristivat sänkyä
ja räsymattoa ja voimistelutelineet olivat kirjahyllyllä. Pojat olivat
yhtä luonnottomilla paikoilla. Valle istut gramofonitorven päällä ja
liimasi ikkunapaperia haavalle, joka oli pohkeessa. Sevi oli kääntänyt
pöydän nurinpäin ja laski laskujaan sen pohjalla.
— Eikö teidän huonettanne siivota koskaan? kysyi arkkitehti.
Pojat hypähtivät seisaalleen.
— Siivotaan kamalasti. Mutta Hultalla oli tänä aamuna asiaa
Nikulaiselle, kolmannelle linjalle, ja hän sanoi, että ei se arkkitehti
nyt tule tänne nuuskimaan, kun se o» niin väärtissä sen lesken kanssa,
selitti Valle suulaasti.
— Ja Manta kertoi, että meille tulee uusi kotipamppu, lisäsi Sevi.
— Kylläpä te olettekin hoidon tarpeessa, poikaparat. Mitä Sevi on
kirjoittanut tuonne pöydän nurjalle puolelle? kysyi arkkitehti.
— Minä laskin kotitehtäviä, kun ei ole paperia. Sitten minä kirjoitan
sen vihkoon. Katsos isä, onko tämä oikein? Poika vei myytäväksi 89
munaa, niistä hän särki 19 ja söi 3 munaa. Paljonko hänelle jäi
myytäväksi. Vastaus 70 munaa. Eikö jäänytkin? kysyi Sevi.
— Jos 89:stä vähennetään 19 ja 3 jää 67, sanoi arkkitehti.
— Ei suinkaan se poika ollut niin pähkähullu, että söi ehjiä munia.
Tietysti hän söi niistä rikkinäisistä 3. Ja miksei hän syönyt niitä
kaikkia rikkinäisiä? Mutta oli se taitava peijakas, joka osasi
särkeä pussista 19 kappaletta, niin etteivät kaikki menneet mäsäksi.
Mitenkähän se luonnistui? Sano, isä, Sevi pyysi.
— Olkoot nyt laskut tällä kertaa, minulla on teille jotakin
kerrottavaa, arkkitehti sanoi ja istuutui.
— Siitä uudesta naisestako? Onko se palvelija vai kotiopettaja vai
emännöitsijä vai joku muu? kysyi Valle, joka oli kokenut kaikkia näitä.
— Anna minun nyt puhua. — Te kaipaatte hellää, epäitsekästä holhoojaa.
Minä olen koettanut olla teille isänä ja äitinä, sen jälkeen kuin
teiltä riistettiin oma äitinne. Olen koettanut hankkia hyviä hoitajia
ja opettajia, mutta minä huomaan, että te olette monessa suhteessa
laiminlyötyjä ja huonosti kasvatettuja. Sitä paitsi on kotimme kolkko ja
vaillinaisesti hoidettu.
— Eilen ei Lämmitetty meidän huonettamme, ja saippua loppui, kun se oli
jäänyt pesukannuun sulamaan, täydensi Valle.
— Niin, niin. Meillä on välistä parempi järjestys, toisen kerran taas
kurjan kurja, riippuen siitä, minkälaista naisapua sattuu olemaan. —
Mutta nyt tulee taloon herttainen nainen, joka jää tänne elinajakseen.
sanoi arkkitehti ja otti pojat polvelleen.
— Älä usko sellaista puhetta, isä. Ei niistä kukaan ole kestänyt vuotta
kauempaa, vakuutti Sevi.
— Onko se juuri se sama leski, jonka kanssa isä on niin väärtissä?
kysyi Valle.
— Hulta käyttää aivan sopimattomia sanoja. Nyt on puhe kiltistä
tädistä, josta tulee teille uusi äiti.
— Sitä minä en usko. Ettäkö joku tahtoisi meitä lapsikseen? kysyi Sevi.
— Miksikä ei? Te jäätte tietysti isän luo. Uusi äiti tulee tänne
asumaan.
— Mutta isä voi saada siitä paljon vastusta ja harmia, sanoi Sevi ja
pudisti päätään.
— Isä pitää hänestä hyvin paljon ja toivoo, että tekin opitte
rakastamaan häntä. Tässä näette hänen valokuvansa.
Kaksi vaaleaa päätä kumartui innokkaasti katsomaan hauskannäköisen,
nuoranpuoleisen naisen kuvaa.
— Oliko tämä paras kaikista hakijoista? Isähän on aina sanonut, että
ensi kerralla minä olen vielä tarkempi valinnassani, ja sittenkin ovat
kaikki olleet kelvottomia. Onko tällä hyvät todistukset? tutkisteli
Valle.
— Kuka häntä on suositellut? lisäsi Sevi.
— Ettekö te saa päähänne, että nyt on kysymys äidistä eikä
kotiopettajattaresta, selitti isä.
— Otetaanko sellaiset ihan ilman vaatimuksia? Eikö hänellä ole
»ominaisuuksia», joita muilla täytyy olla?
— Hänellä on hyvin paljon hyviä ominaisuuksia. Hän on hellä ja
oikeudenmukainen ja kaikin puolin sopiva äiti teille, vakuutti
arkkitehti.
— Mikä sen nimi on, Tilta vai Fiina vai Olka vai Aina? lateli Sevi.
— Hänen nimensä on Ilma Kalm.
— Ah. nyt minä ymmärrän. Manta ja Hulta puhuivat eilen Kalmin leskestä,
joka ei ollut leski, vaan mies oli ottanut toisen ja hyväks lykyks ei
ollut lapsia, sanoi Valle.
— Te ette saa kuunnella palvelijoiden juoruja, pojat, sanoi arkkitehti
ankarasti.
— Ja se mies oli- majuri, ja Olka palveli samoissa portaissa, jatkoi
Valle.
— Minä en tahdo kuulla teidän turhia puheitanne, keskeytti arkkitehti.
— Tuleeko hänestä isänkin äiti? kysyi Sevi.
— Hän on isän morsian.
— Hyi sentään, isä!
— Mitä sinä tarkoitat? arkkitehti rypisti kulmakarvojaan.
— Ethän sinä ole kihloissa, isä, — ethän?
— Mitenkä te muuten saisitte uuden äidin. Tietysti hän on minun
morsiameni, vastasi arkkitehti hermostuneesti.
Pojat räjähtivät äänekkääseen nauruun.
— Mitä te nauratte, pojat? Jokainen, joka menee naimisiin, on ensin
kihloissa.
— Isä ei ikipäivinä osaa olla kihloissa. Julinin Kustaa, se osasi. Me
näimme kaikki sen temput sen entisen Alinan kanssa, sanoi Sevi.
— Ja palokuntalaiset ne osaavat oikein vehtata. Usko meitä, isä, siinä
pelissä on monta mutkaa ja kommervenkkia. Yliarkkitehti ei selviä
sellaisesta rinpuilemisesta. Kun on silmälasit ja vanha ja on ollut
palkintotuomarina piirustuskilpailuissa. — Eheei! sanoi Valle.
— Minä kauhistun teidän puheitanne, poikaraukat. Kenen kanssa te olette
seurustelleet? Nyt ei ole kysymys rimpuilemisesta, vaan rehellisestä
naimisesta. Ettekö te ole iloisia, kun saamme emännän kotia hoitamaan?
kysyi arkkitehti totisena.
— Emäntiäkin on niin monta sorttia. Toiset ronaavat joka nurkassa
— niinkuin Hultan viimeinenkin apteekkeri. Parasta olisi pitää
häntä vähän aikaa koe-äitinä, sanoi Sevi huolestunut ilme likaisissa
kasvoissaan.
— Kuulustele ainakin häntä ensin. Siitä voi tulla kiusankappale meille,
jos se on ihan sopimaton. — Tai äkäinen sisultaan, sanoi Valle.
— Teidän ei sovi arvostella isänne toimenpiteitä. Te olette tosiaankin
hemmoiteltuja ja laiminlyötyjä lapsia. Olkaa kiitollisia, kun saatte
lämminsydämisen naisen hoitamaan ja rakastamaan teitä.
— Mitenkä hän keksi rakastaa juuri meitä? kysyi Valle.
Koska hän rakastaa teidän isäänne, niin hän rakastaa myöskin teitä.
— Ovatko naiset sellaisia?
— Toivon, että te olette kohteliaita ja kilttejä, niin hänen on helppo
rakastaa isän pieniä pojusia, sanoi arkkitehti ja silitti poikien
pörröisiä päitä.
— Kohtelias voi kylläkin olla, kun vain päättää, mutta kilttejä me ei
alla pitkääkään aikaa — vaikka olisi tahtoakin, sanoi Valle.
— Kuules Valle, saihan suutarin Eemelikin uuden äidin! Ja sekös oli
vinha ihminen! Löi lestillä suutariakin, ja Eemeli meni kotiin vasta
iltasella ja silloin se sai nukkua matolla ja aamulla — — —
— Mitä siitä, sehän oli vain äitipuoli. Kyllähän jokainen tietää,
minkälaisia ne ovat, sanoi Valle, mutta lisäsi hätäisesti katsoen
isäänsä: — Eihän tästä vain tule äitipuoli? Eihän, isä?
Sevi nauroi ja ilkkui:
— Sinä sitten olet lapsellinen, Valle. Tietysti se on äitipuoli. Eihän
ihmisellä voi olla kuin yksi oikea ani. Mutta voihan tämä olla niinkuin
se jalo nainen, joka oman henkensä uhalla pelasti miehensä lapset
vesitulvan kourista. Josta kerrotaan siinä Hultan kirjassa, selitti
Sevi pikkuvanhasti.
— Rakkaat pojat, älkää nyt enää tuumiko tätä. Kun tutustutte uuteen
äitiinne, opitte varmastikin rakastamaan häntä, sanoi arkkitehti ja
nousi.
— Minun mielestäni tämä morsian on liian komea. Mantakin sanoo, että
kauniit naiset ovat epäluotettavia, sanoi Sevi, joka vielä piti kuvaa
kädessään.
— Sevi, muista, kenestä puhut. Anna kuva minulle. Pyytäkää Hultaa
auttamaan teitä, niin että tulette siisteiksi, kynnet puhtaiksi ja
kengät kiillotetuiksi. Sitten lähdemme Oulunkylään tervehtimään uuttu
äitiä.
— Hip, se on hauskaa, sanoi Sevi.
— Kaikki tapahtumat ovat jänniä, sanoi Vallekin, mutta lisäsi, kun
arkkitehti oli oven toisella puolella:
— Eemeli laulaa: »Äitipuoli, rokat nuoli!»
* * * * *
Parin tunnin kuluttua saapui arkkitehti poikineen Oulunkylään, hauskaan
huvilaan.
— Asuuko se morsian täällä yksinään? kysyi Valle. — Vai onko se
morsianpuoli?
— Älä nyt viisastele. — Hän asui ennen vanhan äitinsä, kanssa täällä,
mutia nyt on äiti kuollut.
Ovelia seisoi iloinen, ruskeasilmäinen nainen, joka sanoi herttaisesti:
— Tervetuloa rakkaat vieraani. Sinunko poikiasi, Einar?
— Päivää Ilma. Tässä on Sevi ja tässä Valle, sanoi arkkitehti ja
tervehti.
— Onnea kihlauksen johdosta, sanoi Sevi kumartaen kohteliaasti.
— Niin minultakin, yhtyi Valle.
— Tepä olette juhlallisia pikku miehiä, nauroi Ilma ja kuljetti pojat
sisään.
Molemmat istuutuivat totisina tuoleille ja katselivat ympärilleen.
— Teistä tulee nyt minun omia lapsiani — —
— Puolilapsia, keskeytti Sevi.
— Minä olen päättänyt rakastaa teitä ja toivon, että meistä tulee hyvät
toverit, sanoi Ilma. — Einar, tuossa on sanomalehti ja savukkeet. Minä
puhelen poikien kanssa.
— Me ollaan vallattomia ja melkein aina sietämättömiä poikia, varoitti
Sevi.
— Ja huonosti kasvatettuja, pikkuvanhoja nulikoita, täydensi Valle.
— Tietysti pojat ovat vallattomia ja vilkkaita, mutta kuka teille on
tuota muuta uskotellut? kysyi Ilma nauraen.
— Opettajat ja hoitajat ja isäkin.
— Minä en usko sanaakaan siitä. Te olette herttaisia ja hauskoja
miehenalkuja. Ja nyt me liitymme vahvaan toveriliittoon. Me olemme
uskollisia ystäviä, rakastamme ja puolustamme toisiamme. Ja sen päälle
me syömme kukin jättiläisappelsiinin. Eikö niin? kysyi Ilma ja ojensi
hedelmämaljakon pojille.
— Varmasti, sanoi Sevi.
— Just niin, ja Vallen silmät kiiluivat iloisesti.
Arkkitehti katseli onnellisena lehtensä takaa pientä joukkoa, joka
jutteli tuttavallisesti.
— Me tulemme varmasti viihtymään hyvin yhdessä, sanoi Ilma ja tarjosi
omenia pojille.
— Mutta niin ne kaikki sanovat ensin, huokasi Valle.
— Kutka sanovat? Mitä tarkoitat?
— Valle ei tarkoita morsiamia, vaan opettajattaria, selitti Sevi.
— Pienet äidittömät raukat, te olette nähtävästi pettyneet usein.
— Omasta äidistä me en tiedetä muuta kuin valokuvan ja harmaan
kivipatsaan, jossa on kultakirjaimia, sanoi Valle.
— On hankalaa tulla meille äidiksi. Me ei osata olla naisen lapsia,
vaan ainoastaan isän, kun hän on tavallisella päällä.
— Millä päällä hän muuten on?
— Sillä päällä, että hän kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, sanoi
Sevi.
— Ja hänen täytyy rangaista omia poikiaan, vaikka hän itse kärsii,
matki Valle.
— Tai kun on harmia ylihallituksessa tai kun verot...
— Pojat, varoitti isä.
— Tahdotteko lisää hedelmiä? Vei eikö teidän vatsanne sulata enempää?
kysyi Ilma.
— Kun ei olo ollut äitiä, niin vatsat sulattavat vaikka mitä, ja
jalat voivat olla märkiä, ja sukissa saa olla reikiä näkymättömissä
paikoissa. Nikulaisen lapset ovat äidillisiä ja heitä varotaan
kamalasti. Voi äideistä olla haittaakin, Hulta sanoi, että: »Kyllä
teille nyt tulee huonot ajat, kun arkkitehti tuo rouvan taloon.»
Ilma vilkaisi arkkitehtiin päin, mutta tämä oli syventynyt lukemiseen,
— Mitä te itse luulette, pojat? kysyi hän.
— Parempi olisi, kun vihittäisiin vain vuodeksi kerrallaan, sanoi
varovainen Valle.
— Meihin väsyy kyllä siinä ajassa, lisäsi Sevi.
— Te olette liikuttavia, kultaseni. Koetan voittaa teidän
luottamuksenne ja sitten me olemme onnellisia koko elämän, sanoi Ilma
ja syleili poikia.
— Nyt saatte mennä puutarhaan leikkimään vähäksi aikaa, sanoi
arkkitehti.
Puutarha oli pian tarkastettu. Pojat kiipesivät kiviaidalle ja puihin.
Heittelivät maaliin valmunnupuilla ja kiersivät onkimadon voikukan
varren ympäri.
— Nyt mennään sisään katsomaan, mitenkä ne ovat kihloissa, sanoi Valle.
— Älähän Nostetaan tämä rahi lähemmäksi, niin nähdään, mitä isä tekee
sille morsiamelle. Ikkunasta on kivaa katsella, sanoi Sevi ja alkoi
raahata rahia ikkunan alle.
— Puhu hiljaa, etteivät kuule, varoitti Valle.
Pojat nostivat rahin penkin päälle ylettyäkseen näkemään sisään.
— Isä on ruti naurettava. Näätkös, kuinka hän antaa sen nojata rintaa
vasten? kuiskasi Sevi.
— Morsian mutruilee, katso, katso. Että isä ilkeekin noin naisten
kanssa! Nyt se meinaa pussata! Hoi isä! koroitti Valle äänensä: — Varo,
ettei se laske korville. Niin Hulta teki apteekkarille ja huusi sille,
että: »Hävetkää vanha mies.»
Valle unohti asemansa ja hakkasi nyrkkiään ruutuun.
Arkkitehti ja hänen morsiamensa ryntäsivät ikkunan luo ja ehtivät
nähdä, mitenkä kaksi säikähtynyttä silmäparia katosi näkyvistä. Pölkky
oli pyörähtänyt ympäri ja pojat lensivät selälleen pehmeään multaan.
Ilma käytti tilaisuutta ollakseen äidillinen. Hän puhdisti poikien
vaatteita, pyyhki mullan kasvoista, taputteli ja lohdutti.
Arkkitehti mumisi itsekseen tyytymättömänä. Onneksi eivät Vallen sanat
olleet kuuluneet aivan selvästi sisään.
Kahvipöydässä sai Ilma nolot pojat pian elpymään. He puhelivat ja
nauroivat kertoessaan juttuja pihalta ja Sevin luokalta. Valle ei vielä
ollut koulussa.
— Eikö tämä ole onnistunut pieni perhe? kysyi Ilma katsoen hellästi
arkkitehtiin.
— Sinä olet suurenmoinen, Ilma, sanoi tämä.
Valle alkoi nauraa tyrskiä.
— Mitä sinä naurat? kysyi Ilma.
— Minä vain ajattelen, että mitähän oikea äiti ja se majuri ajattelevat
siellä taivaassa, kun me täällä vain näin juodaan kahvia. — Ja isä ja
sen majurin rouva ovat kihloissa, koetti Valle selittää tilannetta.
— Hölmö Valle! sanoi Sevi. Eihän se majuri ole taivaassa. Sillä on jo
toinen. — Kuka hänestä välittää?
— Vaiti, pojat. Te käyttäydytte sopimattomasti, sanoi arkkitehti ja
koetti hillitä itseään.
Ilma oli punastunut vahvasti, mutta sanoi rauhallisesti:
— Tahdotko lisää kahvia, Einar?
— Kiitän, en. Nyt me lähdemme kotiin, sanoi arkkitehti jyrkästi.
— Me tahdotaan nähdä, kun te sanotte jäähyväisiä. Julinin Kustaa oli
kiva siinä tempussa, sanoi Valle, mutta vaikeni nähdessään isän katseen.
— Kumartakaa, pojat, ja joutukaa, kiirehti arkkitehti.
Ilma saattoi portille ja puristi arkkitehdin kättä kuiskaten:
— Älä välitä, Einar. Pojat ovat olleet äidittömiä. Kyllä minä tulen
toimeen heidän kanssaan. He ovat joka tapauksessa herttaisia lapsia.
— Kiitos, Ilma, oli ainoa, mitä arkkitehti sai sanotuksi.
* * * * *
— Onkohan aivan varmaa, ettei se peruuta sanojaan? kysyi Valle, kun isä
illalla sanoi hyvää yötä.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Että hän tulee äidiksi koko elämän ajaksi.
— Häneen me voimme luottaa varmasti. Eikö hän ollutkin hyvä?
— Oli niinkin, Anna hänelle iso palkka.
— Että hän varmasti pysyisi meillä, kuului Sevinkin vuoteelta.