— A ko mieeon pie siljää sipinaamaa missää arvos. Ei parta pahoil
kasva, turpajouhet joutavil, sano meijä vaijavainaa. No, sit mentii.
Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asumassa.
— Mie oon Tilta-minjän langol. Hää on nikkarniies ja peret on ko rotiii
laaris. Hyö näytteliit miul eile kirkkoloit ja kaupmikii. Ja haastoit
kui tääl on tiatterloit ja muistopassait.
Perille tultua he saivat odottaa vuoroaan, mutta emäntä vaipui mukavaan
nojatuoliin ja nukahti.
— Tuutteks työ sissää — jos hää viel ronnaa kui ilkeest? kysyi hän, kuu
Ada herätti hänet.
— Minä odotan täällä, sanoi Ada nopeasti.
Lääkäri istutti Hintriikan tuoliin.
— Avatkaa suu, olkaa hyvä.
— Mie haastan enstää asjan puhraaks. Oottaks työ tottunt tekemään
hampait akuraatist, jot hyö ei lonksaa, niiko mei lukkaril, jonka
virreveisuust ei saa selvää ko haahmollee, selitti Hintriikka.
— Minä olen nyt tehnyt hampaita 20 vuotia. Katsotaan mitä on tehtävä,
sanoi lääkäri.
— Melkee ne on läppeesä lahhoi.
— Aukaiskaa suu, joudutti lääkäri.
— Minnuu viissittää, ko ne on nii kehnoi.
— Minä olen tottunut sellaiseen. No, on tässä myllyssä uudet
jauhinkivet tarpeen, sanoi lääkäri katsottuaan suuhun.
Emäntä nauroi huvitettuna.
— Kui kauva höit kestää tehhä?
— Entiset on ensin vedettävä ulos ja sitten täytyy odottaa ainakin
kuukausi, ennenkuin ikenet asettuvat.
— Mie maksan hyvät juomarahat, jos työ laitatte hampaat kohallee viikos.
— Ei niitä voi nopeammin laittaa.
— Mie tahtoisin nähä ko työ ens kiskotte joltai toiseit hampait. Jos
hyö vonkuut koi pahast?
— Ei täällä ole nyt muuta kuin paikkauksia. Minä kuoletan ennen
ulosottamista, lupasi lääkäri.
— Mitä höist kuolettaa. Männööhä hyö kuiteskii piioil. A ehä mie
hoksantkaa kyssyy, mitä työ otatte maksun?
Tohtori mainitsi summat.
— Mienen viissi tinkii jos hyö vaa ei lonksaa tai ole keltaset. Mie
tahon valkoset ko paper ja potrat.
— Hyvä on. Aletaan nyt, kehoitti koeteltu lääkäri.
— Onks teil hyvät pihit?
— On sellaiset kuin olla pitääkin.
— Työ taijatte olla leskmies?
— Olkaa hyvä ja aukaiskaa suu, kehoitti lääkäri hermostuneena.
— Ko nappi puuttuu takist. — Miust nuo ei näytä ihniispihtiiöilt, sanoi
Hintriikka ja katsoi levottomana lääkärin kättä.
— Ne ovat ensiluokan kojeet. — No, mitä nyt? Miksi emäntä nousee?
— Mie tuunki huomen uuvestaa.
— Eihän asia sillä parane.
— Mie tuun huomen. Vai tahottaks työ maksun täst haastamisest?
Postryökkynä sano jot lääkärit ottaat maksun baastannsest, mut Ruukius
ei ottant.
Tohtori ei ollut näkevinään emännän ojennettua kättä.
— Mitä lääkäri teki teille? kysyi Ada kadulla.
— Emmie viel kayntkää häne ronittavaksee. Mie lähen ens kassomaa
elävii. Minjän langon Tilta sano jot hyö näyttäät »Revontules» mite yks
tohtor nykkii hampaii. Sit mie tiijän kuitennii mitä rahtii se on.
Ada saattoi Hintriikan elokuviin ja meni itse kotiin.
Parin tuimin kuluessa ilmaantui emäntä taas Adan luo.
— Mie tulin sannoo hyvästit. Mie lähen Jääskee.
— Mitä ihmettä? Entäs havmpaat?
— Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä
astjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et
hää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää
lopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit
retku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin.
— Mutta sehän oli vain elokuvapila.
— Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel —
semminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie
en rupia häne ratkottavaksee.
— Sitä minä en tee, torjui Ada.
— Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko
miul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont
vuotta.