Kansallisteatterissa näyteltiin Romeota ja Juliaa. Eenokki Salminen,
farmaseutti, istui viimeisen morsiamensa vierellä ja tarkkaili
esitystä. Ensin hän istui jäykkänä ja liikkumatta, mutta vähitellen
hänen piirteensä sulivat. Suu alkoi liikkua ja ruumis hätkähdellä.
Polvet löivät yhteen ja ulospäin, antaen sysäyksiä morsiamelle.
— Ala nyt täällä, Eenokki, — kuiskasi tämä, käsittäen liikkeet
hellyyden ilmaisuiksi.
— Katso, Ruusa, tuossa tulee Romeo. Hän on perheen verivihollisen
talossa. — Eenokki vapisi niin että pitkä otsakihara heilui.
Olo kävi vieläkin tukalammaksi Ruusalle, sillä Eenokki käyttäytyi
yhä omituisemmin. Pian liikkui joka jäsen, ikäänkuin näkymättömät
nuorat olisivat yhdistäneet ne näyttelijöiden vastaaviin osiin. Silmät
olivat pudota kuopistaan tai siristyivät kapeiksi raoiksi ja posket
pullistuivat ja vetäytyivät kokoon kuin palkeet.
— Onko sinulla vatsanväänteitä? — kysyi Ruusa.
— Älä häiritse tunnelmaani, sanoi Eenokki alkaen ähkiä ja kiemurrella
kilpaa Tybaltin kanssa, jonka Romeo oli pistänyt kuoliaaksi.
— Oletko sinä teatterissa aina tuollainen? kysyi Ruusa.
... Nyt hänen täytyy paeta. Paremmin minä olisin tuosta suoriutunut.
Eenokki kiersi Ruusan hameen polviensa yli ja kuiskasi:
— Näin vaippa on kierrettävä. Katsos tuota tomppelia!
— Etkö voisi istua alallasi? Sinä herätät huomiota.
Mutta Eenokki löi rintaansa, niin että avaimet kilisivät ja laiha
lompakko hypähti.
— Sinähän puhkit kuin veturi. Mene kotiin ja pane kylmä kääre vatsalle,
niin poltto lakkaa.
— Ihailu uhkaa halkaista rintani. Oletko nähnyt suloisempaa olentoa
kuin Julia?
— Mitä sinä minua kuljetit katsomaan, kuinka sinä puhkit Aili
Somersalmelle? Oletko nähnyt häntä arkioloissa?
— Katso Romeota! Hän kumartaa taivaallisesti, — ja Eenokki löi otsansa
edessä istuvan rouvan hiuksia koristavaan kampaan.
— Älä koetakaan jäljitellä Jussi Snellmania! Sinä voit korkeintaan
suoriutua rohdoskauppakumarruksesta, Pane nenäliina suuhusi, koska et
osaa olla puhkimatta tuon rouvan paljaaseen selkään. Hän saa varmasti
nuhan.
Esirippu laski, ennenkuin yleisö ehti ajaa Eenokin ulos teatterista.
Tarjoilijaneidille hän kumarsi hovitapojen mukaisesti ja heitti
kuluneen kukkaronsa pöydälle. Hän nautti sanomattomasti seisoessaan
yleisön puolella pöytää eikä myyjän paikalla.
Neiti antoi kukkaron takaisin.
— Pitäkää se, te naismaailman ihanin kukka, lausui Eenokki käsi
ojennettuna kattoa kohti.
— Hullu mies, sanoi tarjoilijatar heittäen kukkaron Ruusan eteen.
— Juo, Ruusunnuppuni, ensin kupistani jotta näen, onko tuo nainen
myrkyttänyt juoman.
— Minut sinä siis ensin uhraisit! Mikä sinua vaivaa? Olethan ihan
villitty.
— Minä olen teatterin lumoissa. Käyn katsomassa joka kappaletta täällä
Kansallisessa ja aina joudun taiteen hurmaan. Selviän täydellisesti
vasta rohdoskaupassa. Mutta täällä elän ja hengitän näyttelijöiden
kanssa. Juovun taidenautinnosta ja unohdan kurjan konttoristisieluni.
—- Mitenkäs minä, joka pliseeraan hameita kahdeksan tuntia päivässä,
kelpaan sellaisen miehen morsiameksi?
— Farmaseutti on sinut kihlannut keskiviikkona, jolloin edellisen
teatterikäynnin huumaus oli haihtunut. Mutta minä tahdon aateloida
sinut viettämällä henkisiä juhlia taiteen temppelissä. Tuletko
torstaina katsomaan Molièreä? Oo, oo, se on suurenmoista!
Eenokin ääni ja liikkeet olivat peilikuvia Adolf Lindforsin
tavallisesta esiintymisestä.
— En koskaan enää lähde kanssasi teatteriin, ainakaan kun sinä olet
esiripun tällä puolella.
— Mitä tarkoitat? kysyi Eenokki henkeään pidättäen.
— Tarkoitan vain, että sinä olet varmaan syntynyt näyttelijäksi.
— Minäkö, joka en ole henkilö, persoona, vaan kääröjen kokoonpanija,
saippuan ja hajuveden myyjä, salvojen kuningas, ikkunapaperiherttua ja
kassakoneen rämpyttäjä?
— Sinussa asuu taiteen liekki ja sinä puhut runollisia lauseita,
ainakin täällä teatterissa.
— »Olkaa hyvä, neiti», »viis ja seitsemänkymmentä, rouva», »kyllä
tämä varmasti kestää», »letkun kumi on tuoretta», siinä pian koko
sanavarastoni. Tästä on liian pitkä askel taiteen pyhättöön.
— Mitä vielä. Ida Aalberg oli ratavahdin tytär. Mutta kello soi. Istu
nyt alallasi, Eenokki, muuten minä lähden kesken kotiin.
Eenokki istuikin hiljaa koko illan, sillä hänen omassa sisussaan kävi
ankara myrsky.
Vielä sängyssäänkin hän vääntelehti tuntikausia. Ensin hän oli
Hevospaimen, sitten Saituri ja Cyrano de Bergerac. Aamun sarastaessa
Kustaa Aadolf kuollessaan löi päänsä pukkisängyn laitaan, ja siitä
syntyi puolipökerryksissä Hamlet, jonka vasta herätyskello ajoi
hautaansa.
Rohdoskauppa tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Tosin puuteri,
hajusaippuan ja ihomaalin tuoksu muistuttivat teatterin huumaavaa
ilmaa, mutta ostajat täällä laitakaupungilla olivat ensi-illan yleisön
huono vastike. Likaisten rahojenkin käsitteleminen oli inhoittavaa,
etenkin kun ne eivät olleet omia.
Mutta kohtalo oli määrännyt tämän päivän Eenokin elämän käännekohdaksi.
Siihen vaikutti monta seikkaa, jotka sattuivat samalla kertaa.
Noin yhdentoista tienoilla oli myymälä tyhjä. Eenokki lämmitteli
vasenta jalkaansa uunin edessä. Asento muistutti Napoleonia leiritulen
ääressä. Hän alkoi ajatella itseään Napoleonina, käveli edestakaisin
ja saneli sihteerille, antoi määräyksiä sotaherroille ja astui vihille
Josephinen kanssa. Hän tärisytti ääntään kuin Axel Ahlberg, mutta
muisti sitten, että Lindforshan on Napoleon. Hän oli tuskin saanut
oikean asennon, kädet rinnan yli ristittyinä ja kihara otsalla, kun ovi
aukeni ja keski-ikäinen, tavattoman hieno rouva astui sisään.
— Saanko nähdä hajuvesipulloja? kysyi rouva.
— Tässä on parasta, mitä Ranska voi tarjota, vastasi Napoleon heittäen
pöydälle useita pulloja.
— Minä tahtoisin oikeata kölninvettä.
— Vai saksalaisia tuotteita? Voitteko vannoa pitävänne Ranskan liljoja
korkeimmassa arvossa?
— Mitä minä niistä? Mitä tämä maksaa?
— Minä epäilen, että te olette maankavaltaja, deklamoi Eenokki.
Rouva alkoi vetäytyä ovea kohti.
— Ostatteko yhden näistä, tai minä käsken sotilaitteni heittämään
teidät linnan rappuja alas! — Ja Napoleonin käsi viittasi
majesteetilisesti.
Rouva kirkaisi ja lähti henkensä kaupalla juoksemaan ulos kadulle.
— Vai näinkö Salminen kohtelee ostajia? kuului peloittava ääni ovelta.
Napoleon muuttui tavattoman nopeasti isäntänsä edessä farmaseutiksi.
— Anteeksi, minä olen hiukan sairas. Taisin vähän hourailla, sopersi
Eenokki.
— Vai hourailla! Rohdoskaupassa ei hourailla sillä tavalla. Muutenkin
olen huomannut, että te ette oikein syvenny tehtäväänne, ettekä
anna sieluanne ja innostustanne työllenne. Rakastaako Salminen
rohdoskauppatyötä? Onko tämä se elämäntehtävä, jolle uhraatte parhaat
voimanne? Vastatkaa suoraan ja totisesti.
— Kuinka voi syventyä naftaliinin myymiseen, antaa sielunsa
pesusienille ja innostua terveyssuolasta? Voinko rakastaa partasutia ja
uhrata parhaat voimani imututeille? Sitä ei Eenokki Salmisen leimuava
henki ainakaan voi tehdä.
— Sitäpaitsi ei Salminen opi oikeaa rohdoskauppakäytöstä. Hymyily on
liian haaveellista, liikkeet eivät sovellu hyvin meidän huoneistoomme,
kumarruksessa on aavistus tuttavallisuutta, kädenliikkeet sopisivat
juutalaisliikkeeseen ja tavaroiden käsitteleminen on huolimatonta.
Eenokki Salminen oli pelännyt ja kunnioittanut esimiestään kaksitoista
vuotta, mutta nyt hänen luontonsa viimeinkin nousi vastaan.
— Syynä tähän on minun korkeampi, parempi olentoni. Minua ei ole
luotu kampojen ja saippuarasiain palvelijaksi tai ihovoiteitten ja
kumiletkujen tuntijaksi. Minussa asuu henki, joka janoo kauneutta ja
taidetta. Jätän nyt kassakoneen ikipäiviksi. Hyvästi, rohdokset ja
ikkunavanu, kitti ja syndetikonpullo. Ja te, joka olette vuokrannut
Eenokki Salmisen kahdeksaksi tunniksi vuorokaudessa, kuulkaa
jäähyväissanani: Nyt aloitan kulkuni taiteen kuulakoita yläilmoja
kohti. Laakeriseppele koristaa otsaani, ennen kuin te olette haalinut
ensimmäisen satatuhantisen. Teidän nimenne on aikoja sitten unohtunut
ja rohdoskauppanne kilpi revitty katuyleisön näkyvistä silloin kun
lapsenlapsenne saavat lukea minun kuolemattoman nimeni historian
lehdiltä.
Eenokki joi vettä, murskasi lasin kassakoneen sivua vasten ja jatkoi:
— Se oli farmaseutin kuolinmalja. — Maksakaa nyt loput palkasta.
Rohdoskauppias ojensi hänelle nopeasti suuren setelin ja saattoi
kohteliaasti ovelle, tarkaten jokaista Eerokin liikettä.
Kun tämä oli mennyt, istui kalpea mies tuolissa, pyyhki hikeä päästään
ja hoki:
— Kaksitoista vuotta olen ollut hengenvaarassa, ruumiinvaarassa,
hengenvaarassa.
* * * * *
Eenokki Salmisesta tuli näyttelijä. Suuri, lahjakas näyttelijä. Hän
lumosi rouvat, tenhosi neidit ja. Hän himosi rouvat ja tenhosi neidit,
vaikutti voimallisesti ylioppilaihin ja herättävästi maaseutuun.
Hän uudisti suomalaisen näyttämötaiteen, valoi eloa jäykistyneihin
muotoihin. Hän oli kuningas ja roisto, valtiomies ja munkki, sotaherra
ja hirtehinen, paimen ja ritari.
Ja Ruusa sai olla kaikkien näiden morsian. Välistä häntä kohdeltiin
niin sirosti kuin Ludvig XIV:n hovinaisia, välistä taas Othello oli
kuristaa hänet, kun hän sai kukan rautakauppiaalta. Kerran roisto petti
hänet katalasti ja toisen kerran munkki vältti häntä kuin syntiä.
Monta viikkoa hänen täytyi hoitaa Luulosairasta tai kuunnella Mefiston
katalia puheita. Ruusa oli kiltti, uskollinen tyttö ja koetti siis
parhaansa mukaan seurata sulhasensa hengen lentoa. Mutta vaikealta
hänestä tuntui, kun Eenokki hänen syntymäpäiväkutsuissaan nimitti
ystävättäriä Gaselliksi, Annansilmäksi, Tummaksi tytöksi y.m. ja
kohteli heitä Linnankosken reseptin mukaan.
Kerran Ruusa istui väsyttävän työpäivän jälkeen puolihämärässä
huoneessaan. Hän ajatteli rautakauppiasta, joka oli niin vakava ja
asiallinen ja joka oli pitänyt hänestä monta vuotta.
— Kuka täällä? kuului Eenokin ääni ovelta.
— Minä, vastasi Ruusa.
— Kuka?
— Minä itse. Voitko sinä sanoa samaa?
— Mitä ihminen on? Vain akanana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myös
mentävä.
— Mitä osaa sinä nyt harjottelet? Kuka noin puhuu?
— Peer Gynt. Se on minun vaikein osani. Teen työtä yötä päivää.
— Olepa nyt vähän aikaa Eenokki ja sano minulle, aiotko mennä naimisiin?
— Tietysti, Ruusa, sen vannon sinulle, ja Eenokki löi rinnanalustaansa
voimakkaasti.
— Milloinka se tapahtuu?
— Peer Gyntin tunnelmaan se ei sovi, senhän itsekin ymmärrät. Mutta
ehkä kesällä. Voimme yhdistää häämatkan ja maaseutukiertueen. Kaksi
kärpästä yhdellä iskulla.
— Kenen kanssa sitten olisin naimisissa? Millainen kiertueohjelma
teillä on?
— »Ei lempi leikin vuoksi», »Tukkijoella», »Nummisuutarit», ne sopivat
kaikki kuherrusaikaamme.
— Kuule nyt, Eenokki Salminen. Minusta tuli farmaseutin morsian ja
häntä minä ajattelen ja rakastan. Mutta mahdotonta on rakastaa koko
näytelmäkirjallisuuden sankareita. Ole ainakin minun kanssani Eenokki.
Silloin tiedän, että saan miehen, joka on lihaa ja verta, enkä haamun,
joka puhuu Ibseniä, Shakespearea, Schilleriä tai jotakin muuta
arkimahdotonta.
— Mun sisintäin et ymmärrä, Ruusa. Sen kirjoista luin, taas havaita
saan: ei kenkään oo profeetta oman maan, tule syliini, Ruusa.
— En ikinä tule hullun Peer Gyntin syliin. Hän voi rakastaa Dovren ukon
tytärtä tai Amitraa, mutta hameiden pliseeraajaa ei koskaan.
— Kuinka voit kaivata rohdoskauppasulhastasi? — Olen muuten elänyt
suuren hetken entisessä kaupassani. Kävin siellä eilen. Astuin sisään
luonnollisen arvokkaasti, kumarsin omistajalle, joka oli saapuvilla,
ja pyysin ihomaalia. Hän itse antoi sitä minulla ja kysyi vointiani.
Seisoimme eri puolilla pöytää, mutta minä, Eenokki Salminen, yleisön
puolella kukkaro kädessä, ja hän, entinen hallitsijani, otti vastaan
viisi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä ja — kiitti. Lahjoitin
hänelle lipun ensi-iltaan ja hän — kiitti. Mitä sanot?
— Sanon, että kauppias, joka saa rahaa joka hetki, on yhtä hyvä kuin
hullu Peer Gynt tai Hamlet. Rautakauppiaan pää on aina selvä, ja hän on
aina rautakauppias, ja kun häntä rakastaa, niin...
— Mitä tarkoitat, Ruusa? Aavistan jotakin.
— Aavistat oikein. Minä en lähde sinun hääkiertueillesi, en osaa
näytellä ensimmäisen rakastajan vaimoa enkä seurata vaihtelevaa
haamuolentoasi. Sovin paremmin rautakauppiaalle.
— Ruusa, Ruusa, nuoruuteni lempi!
Eenokin silmät katsoivat haaveellisina uuninpeltiä, joka oli Ruusan
pään yläpuolella.
— Hyvästi, Eenokki. Tule minua tervehtimään, kun olet rauhallinen.
— Sinä vaihdat esikoisoikeutesi rakkauteeni rautakauppiaan
hernerokkaan. Pakosta myös mä täältä lähden, mut protesteeraan kaikkein
nähden.
— Hyvästi, Peer Gynt.
Eenokki veti lakin silmilleen, kääri takin tiukasti ympärilleen ja
poistui sanoen:
— Kerran lähetät seppeleen haudalleni, että sinut laskettaisiin
tuttavieni joukkoon.
Kauppatorin Havis-Amandan juurella seisoo mies. Hän nojaa päätänsä
merileijonan kylmää ruumista vasten. Käsi on plastillisesti ojennettuna
venäläisen kirkon kiiltävää sipulia kohti. Hän puhuu puoliääneen
itsekseen:
— Nyt olen yksin. Olen vapautunut maan tomusta. Kulkuni käy vapaasti
korkeuksia kohti. Minä olen Brand, tulisielu, joka palan ja leimuan
taiteen pyhässä tulessa.
Kihara otsalla heilahti, kun pää kohosi uljaasti ylemmäksi.