Sitten hän pukeutui varovaisesti ja hiipi laukkuineen portaita alas.
Jouluaattona istui tohtori mukavassa huoneessa matkustajakodissa
Mikonkadun varrella.
Hän oli viettänyt ihanan ajan suojapaikassaan. Päivittäin hän lähetti
rauhoittavan kirjekortin vaimolleen, vieden ne itse asemalle, lähtevään
junaan, ettei niitä leimattaisi Helsingissä.
Se olikin hänen ainoa kävelymatkansa. Loput aikaa hän oleskeli
huoneessaan tehden työtä, syöden ja nukkuen.
Kukaan ei häntä ahdistanut. Puhelimet soivat muille, kirjeet
eivät olleet osoitetut hänelle eivätkä vieraat keskeyttäneet
ajatuksenjuoksua. Lapsia ei ollut ainoatakaan koko talossa, niin että
tohtori ei muistanut koskaan olleensakaan isä.
Mutta tänä iltana alkoi entisten jouluaattojen muisto häiritä
sopusointua. Kuusentuoksu tuntui melkein nenässä, ruumis kaipasi
joulukinkkua ja lipeäkalaa. Lasten kirkkaat silmät ja Naiman kodikas,
pyylevä olento alkoivat vetää ajatuksia yhtä voimakkaasti puoleensa
kuin auringon korona.
Kello kahdeksan ajoissa hänen vastustuskykynsä murtui. Hän otti
kiireesti ylleen päällysvaatteet ja lähti kotiin päin, haettuaan
ensin varmuuden vuoksi osoitteensa puhelinluettelosta. Hän totesi
muistaneensa oikein.
Avattuaan eteisen oven hän hiipi ruokahuonetta kohti. Sieltä kuului
iloinen puheensorina. Oven takana hän pysähtyi kuuntelemaan.
Oskari-veli puhui:
— Olitpa kiltti, Naima, kutsuessasi meidät tänne, vaikka Johannes ei
ole kotona.
Siihen Naima vastasi:
— Sain tänään häneltä kortin. Toivoin, että hän olisi tullut kotiin,
mutta postileimasta näen, että hän näkyy yhä olevan matkoilla. Ehkä hän
sillä tavalla näkee tähtitaivasta eri puolilta.
— Ainakin hän on jättänyt sinulle rahaa, kun olet ostanut niin paljon
joululahjoja.
— Eipä juuri rahaa, mutta pankkikirjan hän jätti. En voi otaksua muuta,
kuin että se on tarkoitettu käytettäväkseni.
— Hänellä näkyy olevan inhimillisiäkin tunteita, eikä vain
taivaallisia tai astronomisia, sanoi toinen veli.
— Johannes on hyvä mies ja hellä isä, kunhan hän vain keksii oikean
menettelytavan. Mutta hänen toimintaansa täytyy vain johtaa. Minä
ikävöin jo häntä kotiin. Olen ostanut hänelle sukset. Ehkä hänen
koukistunut vartalonsa oikenee hiihtäessä. Saaneekohan Johannes-parka
kylpyäkään kiireellisiltä töiltään, sanoi Naima.
Nämä viimeiset sanat iskivät uuden tuuman tohtorin mieleen.
Hän riisui kengät ja sipsutti varovaisesti sukkasillaan
kylpyhuoneeseen. Siellä hän aukaisi kuumavesihanan ja alkoi riisuutua.
Häiriytymättä hän pääsi suloiseen kylpyyn.
— Tämä on tosi nautintoa. Etäällä kuuluvat lasten iloiset äänet. Naima
ei vaadi minulta mitään, ja ruumis virkistyy ja puhdistuu, ajatteli
tohtori ja alkoi lukea tieteellistä julkaisua, jonka hän oli ottanut
mukaansa.
Välillä hän laski pois vettä ja lisäsi uutta kuumempaa.
Sattumalta oli Laurilla asiaa kylpyhuoneeseen.
— Hei, joku vieras mies on täällä kylpemässä, huusi hän ovelta.
— Ole vaiti, onneton poika. Tule sisään ja sulje ovi, hosui tohtori
ammeesta.
Lauri toiteli. Onneksi kukaan ei ollut kuullut hänen huutoaan.
— Onko isä oleskellut kauankin täällä? kysyi hän.
— Kas vain, johan tässä on tullut olluksi liki kaksi tuntia, sanoi
tohtori vilkaistuaan kelloon, joka riippui samassa naulassa kuin
saippua-astia.
— Tule sisään isä. Siellä on kivaa ja joululahjojakin, kehoitti Lauri.
— Minäpä tiedän jo. Sukset. Saat lahjoittaa ne salassa Oulunkylän
orpokodille. Annapas tohvelit, Lauri.
Tohtori kääri kylpyvaipan laihan ruumiinsa ympäri, keräsi tavaransa ja
sanoi:
— Onko siellä yhtään huonetta, missä ei vietetä joulua?
— Joukon pieni huone keittiön takana on varma paikka, sanoi Lauri ja
lähti näyttämään tietä.
Tohtori ryömi tyytyväisenä Joukon sänkyyn.
— Tuopa minulle voileipää, annos lipeäkala» ja olutta, Lauri. — Ota
suoraan keittiöstä, ettet hälytä äitiä.
Kun tohtori syötyään makasi onnellisena kapeassa puusängyssä, pari
lukematonta sanomalehteä peitteellä, ajatteli hän:
— Minulla on ollut erinomainen loma tähän asti. Rauhaa ja työtä.
Mutta joulu-ilta on sentään aina vietettävä kodissa. — Naima on
kiltti ja säästäväinen vaimo, hän ei sille mahda mitään, että hänessä
jouluvaistot heräävät, niinkuin jokaisessa naisessa.
— Surkuttelen niitä raukkoja, joilla ei ole omaa kotia jouluna.