Loma alkaa. Tohtori vetää tohvelit jalkaansa ja suunnittelee, miten
käyttäisi vapaa-aikansa. Tärkeä tieteellinen julkaisu valmistuisi
vihdoinkin, ellei elämä olisi hyvin levotonta. Naima tosin huolehtii
käytännöllisistä hommista, mutta tohtorin täytyt kuitenkin olla isäntä
talossa. Ja se on hänestä raskas ja aikaa nielevä tehtävä.
Vieraille tulee olla kohtelias ja kutsuja ei saa laiminlyödä.
Suorastaan hankalaa on, kun täytyy lausua mielipiteensä asioista,
joista ei ole omaa mielipidettä. Kesäloma oli rauhallinen Savon
sydämessä — mutta joululoma sitä rasittavampi.
— Isä, pääsemmekö me katsomaan urheilukilpailuja? Yrjölä ja Loukola
esiintyvät, sanoo sisään ryntäävä Lauri.
— Menkää vain. Pojille on luistelu terveellistä. Suuriko maksu on?
— Höpsis, isä luulee, että Yrjölä on luistelija: Hän esiintyy uudessa
urheiluhallissa ja on kymmenottelun kultamitalin voittaja. Tietääkö
isä, mitä kymmenottelu on?
— En totisesti. Luultavasti se on jotakin, joka tehdään kymmenellä
sormella.
Lauri väänteli itseään naurusta.
— No, sitten se on kymmenen miehen kilpailu, jatkoi tohtori
kärsimättömänä. — Älä nyt naura siinä, kukapa jaksaa seurata urheilun
pieniä yksityisseikkoja. Kesällä minä iloitsin Suomen voitoista,
ja tiedänhän minä, että Nurmi on juoksija. Enempää ei voi vaatia
tähtitieteilijältä.
— Ainakin täytyy tietää, kuinka monta pistettä Suomi sai
Olympialaisissa ja kuinka mones se oli voittajista, Luuri sanoi
innokkaana.
— Emmekö me voittaneet kaikkia muita maita? Minkä vuoksi siitä muuten
olisi meluttu niin paljon!
— Suomi oli toinen maa, rakas isä. Koko Suomessa ei ole toista ihmistä,
joka olisi niin tietämätön suurista tapahtumista kuin isä, päivitteli
Lauri.
— Mene nyt, tässä on ovirahaa.
Laurin mentyä tohtori alkoi kävellä edes takaisin huoneessa ja koetti
ajatella.
— Ihme, että perheellä on aina tuhansia rientoja, ja jokainen vaatii,
että hän kuuntelisi turhia juttuja niistä.
Lähestyessään kirjoituspöytää hän näki levottomuutta herättävän
paperiliuskareen. Se oli paperi, joka levittää kauhua ympäri Suomen
niemen — valtion verolippu.
Tohtori meni hakemaan vaimoansa, tällaiset kolahdukset jos mitkään
olivat yhteisiä koettelemuksia.
— Katsos tätä. Naima, sanoi hän syyttävin äänin.
— Näen, että olet hämmästynyt, mutta itsehän ilmoitit tulosi viime
vuonna, niin ettei tämä ole yllätys, sanoi Naima, joka itsekin
kauhistui suurta summaa.
— En ole: muistanut kertaakaan, että tällainen verotus oli
tulemassakaan. Mikset varoittanut minua? Onhan sinun tapaistasi muistaa
kaikki asiat.
— Koko kaupunki ja jok'ikinen neulomaseura puhuu siitä. Luulin, että
olit ryhtynyt toimenpiteisiin.
— Mutta minä en koskaan tiedä, mistä koko kaupunki puhuu, en edes, mitä
koko maailma pohtii. Ja toimenpiteitä niinä kammoan, kaikkia muita
paitsi tieteellisiä ja hyviä saunakylpytoimia.
— Eikö sinulla ole yhtään rahaa pankissa?
— On tilapäisesti, mutta aikomukseni on painattaa pieni kirjanen
viimeisistä tutkimuksista. Nyt vievät verot koko summan.
— Etkö saisi kustantajaa kirjallesi?
— Mitä tarkoitat? Luuletko, että se on rakkausromaani tai
seikkailukirja?
— Kunpa olisikin, niin ehkä rikastuisimme. Onhan sinullakin ollut
tunteita, ja kirjoittamaan olet tottunut. Hall Caine kuulun olevan
kamalan rikas.
— Mistä hän kirjoittaa?
— Suurista intohimoista, jotka voittavat kuolemankin.
— Sellaisista minä en ole kuullut.
— Henkisistä ristiriidoista ja vaikeuksista, jotka yksin kuolema
ratkaisee.
— Minusta se on huono ratkaisu. Lukevatko ihmiset sellaista?
— Kaikki lukevat Hall Cainea. Esimerkiksi Vaimo, jonkas minulle annoit
nimisen kirjan on jokainen sivistynyt ihminen lukenut.
— Onko se Aatamista ja Eevasta? kysyi tohtori, joka alkoi epäillä omaa
sivistystään.
— Jalo mies rakastaa aatelisen lurjuksen ylevää vaimoa.
— Kenelle se vaimo oli annettu, sille lurjukselleko?
— Sille jalolle miehelle, joka otti hänet.
— Silloin kirjan nimen pitäisi olla: Vaimo, jonka minä otin!
— Älä nyt saivartele, vaan kirjoita itse kirja, jolle saat kustantajan.
— Aionkin valmistaa teokseni protuberansseista.
— Jos se on henkienmanausseura tai Jukonvirralla asustava rosvojoukko,
niin maksat varmasti veromme.
— Naima, Naima! Oletko sinä tiedemiehen vaimo? Onko tuollainen
roska samanarvoista kuin auringon koronan ja protuberanssien
mieltäkiinnittävä arvoitus? Viime auringonpimennyksen aikana tehtiin
havaintoja, joita entisaika ei voinut uneksiakaan. Nyt perästäpäin olen
saanut protuberanssin spektrumin keskellä selvintä auringonpaistetta
hyvin yksinkertaisin keinoin. Tahdotko, niin näytän sinulle selvät
vety- ja kalsiumviivat? Kun julkaisen teokseni, niin luulen, että se
herättää melko lailla huomiota.
— Sinun tunteettomat kirjoituksesi eivät koskaan lämmitä tai värisytä
ilmiissydämiä.
— Auringon liekkien valovoima on kaksi sataa kertaa niin suuri kuin
sähkövalon ja niiden kuumuus äärimmäisellä reunallakin tuhansia asteita.
— Me puhumme eri kieltä, Johannes-kulta. Nyt lähestyy joulu,
suunnitelkaamme sen viettoa. Emmekö kutsu sinun sukulaisiasi ja
Vinbergin vanhoja tätejä tänne? Meitä on silloin kahdeksantoista
henkeä, ja sehän ei ole liikaa. Joulupäivänä olemme äitini luona
tavallisilla päivällisillä, ja seuraavana päivänä tulevat molemmat
sedät perheineen meille. Uutenavuotena...
— Niin, niin, järjestä sinä vain mielesi mukaan. Miksi minun pitää
kuulla kaikkia suunnitelmia?
— Tahdon tietysti, että päätämme asiat yksimielisesti, sinähän olet
isäntä talossa.
— Valitettavasti minulla on ainakin se arvonimi, itse virkaan minulla
ei ole minkäänlaisia edellytyksiä.
— Rakastathan sinä esimerkiksi lapsiasi, niin että sinun luulisi
tahtovan kuulla heidän hommistaan. Kävin ilmoittamassa heidät
tanssikouluun. Muistat kai, että päätimme sen jo aikoja sitten?
— Ehkä. Minä en muista sellaisia asioita muuta kuin juuri niistä
puhuttaessa.
— Etkö pidä sitä tarpeellisena? Laurin käytös on huomattavan jörö, ja
Jouko on alkeellisimman kohteliaisuuden kannalla.
— Tanssikoot minun puolestani, kunhan eivät tömise täällä kotona.
Periaatteellisesti en ole ajatellut asiaa, ja sen pohtiminen vaatisikin
liikaa aikaa.
— Sitten kävin tilaamassa seppeleen rehtori Viljasen haudalle. Sain
puolellatoista sadalla oikein kauniin ja leveät nauhat.
— Minun mielestäni halvempi olisi riittänyt. Jos Viljanen tietäisi,
että hän tuottaa sellaisen menon köyhälle dosentille, niin hän varmaan
tinkisi vaatimuksistaan. Muistaakseni hän ei välittänyt vähääkään
kukista tai ylipäänsä koko kasvikunnasta. Hän oli mineralogi.
— Emmehän voi viedä kiviä tai läkkipeltiä hänen haudalleen. Eikä
haudalla voi esiintyä saiturina, silloinhan juuri pitää ajatella, että
tämä maallinen on multaa. Mitä sanot, ostaisimmeko potkurit pojille
joululahjaksi? Urheilu tekee heidät reippaiksi ja terveiksi.
— Osta samalla tytöille soittokone, se jalostuttaa heidän henkeään, ja
sukulaisille kirjoja, että he sivistyisivät, ja keittiöön taideteoksia,
niin palvelijat kehittyvät, sanoi tohtori mennen toiseen huoneeseen.
Naima meni rauhoittuneena omalle puolelleen. Hän huomasi, että hänen
miehensä oli toipunut entiselleen verokolahduksen jälkeen.
Mutta tohtori ei ollut tasapainossa. Illalla vuoteessaan hän pohti
lähintä tulevaisuutta, laskien mahdollisuuksia entisten kokemusten
nojalla. Perhejuhlia, lahjoja yli varojen, mässäämistä yli vatsan
kestävyyden ja tieteeltä turhaan mennyttä aikaa. Rahoja pitäisi
olla paljon enemmän, sillä Naima, jolla oli hellä sydän, muistaisi
jokaista sukulaista ja ystävää. Hän lähettäisi jotakin talonmiehelle,
puunkantajalle, postiljoonille, sanomalehtipojalle, pesumuijalle ja
kaljakuskille. Itse hän saisi lahjoja, joihin ensin oli annettava
rahat. Kaikki tämä nielisi verorahat, ja kuitenkin oli valtio
säälimättömin velkoja, joka ei hellittänyt koskaan. Kuolemankin jälkeen
se kiskoi saatavansa leskiltä ja orvoilta.
Tohtori kiemurteli levottomana vuoteellaan ajatellessaan joulurauhaa ja
pyhätunnelmaa, joka häntä odotti.
Koko yön hän uneksi: Joku ajoi hiukset hänen päästään Naimalle
putihkaksi, peite riistettiin keuhkotautiselle kulkurille suojaksi
ja vuode hakattiin haloiksi Vinbergin tädeille, jotka sytyttivät ne
palamaan protuberanssikäsikirjoituksella.
Aamulla hän heräsi kello kuudelta. Pää oli raskas kuin sanakirja ja
sydän huolia täynnä.
Mutta silloin hänen aivoissaan syntyi pelastava ajatus. Pulasta voi
päästä joko taistelemalla tai pakenemalla. Tohtori päätti turvautua
jälkimmäiseen keinoon.
Hän kokosi käsikirjoituksensa, tohvelinsa, muutamat tarpeelliset
ja useat tarpeettomat tavarat matkalaukkuun, jonka onneksi löysi
vaatekomerosta.
Sitten hän pani neljä viidesosaa palkastaan kirjekuoreen, osoitti sen
vaimolleen ja liitti siihen vielä kirjeen.
»Rakas Naima.
Minun on pakko matkustaa heti. En voi jättää enempää rahaa, sillä
helmikuun verot uhkaavat, lämmitä potkureilla, jos puut loppuvat.