— Santtu, annapas tälle rouvalle pari lanttua, sanoi rehevä
lihakauppias apulaiselleen.
Puoti oli täynnä väkeä ja kauppias hääri iloisena ja f toimeliaana
myymäläpöydän takana.
Mitä pienet kesälinnut haluavat? kysyi hän kahdelta vaaleapukuiselta
tytöllä.
— Kilon sipuleja ja retiisejä, vastasi toinen.
— Kiitoksia. Katsokaapa tätä vaakaa — se on ihme. Tuli syttyy ja
sammuu, ja peili heijastaa ostajien kauniit kasvot. Vuosisatoja on
uneksittu ilmalaivasta — mutta tällaista vaakaa ei rohkeinkaan ole
osannut kuvitella, puheli kauppias sitoen sipulikääröä.
— Olkaa hyvä ja antakaa parempaa jauhelihaa kuin viime kerralla,
keskeytti happamen näköinen nainen.
— Mitä rouva sanoo? Minun lihani on aina ensiluokkaista. Niin kuin
kukkaset viihtyvät sellaisen hoidossa, joka niitä rakastaa, niin
lihakin menestyy minun kaupassani. Minä vaistoan heti hyvän raavaan
ja erotan pässin- ja lampaanpaistin pimeässäkin. Jauheliha sekoitettu
rasvasta ja lihasta sopivan resetin mukaan, siitä tulee ihastuttavia
käärylöitä, ellei menetellä huolimattomasti. Tässä on rouvalle Lihaa,
joka saa teidät muistamaan tämän kevätpäivän harmaahapsisenakin.
— Saanko selkälihaa noin kilon verran, pyysi vanhanpuoleinen
palvelijatar.
— Minä arvasin jo, että fileetä se neiti haluaa. Parasta täytyy olla
hyvälle köksälle. Onnistuivatko sukupäivälliset?
— Kyllä kai ainakin ruoan puolesta. Tirehtööri kehui lintuja.
— Vai kehui! Kaikki minulle onnistuu. Minä olen Kruununhaan onnellisin
mies. Elämä on ihanaa ja ihmisen tarkoitus on suuri ja jalo. — Palvella
toisia ja samalla itse vaurastua — kolmekymmentäkuusi markkaa ja
neljäkymmentä penniä, olkoon tasan kolmekymmentäkuusi markkaa. — Vai
säilykesipulia? Nämä ovat kuin rypäleitä. Katsokaa tätä hyllyä, siinä
on silmänruokaa! Vihreitä kurkkuja etikkaliemessä, punaisia tomaatteja,
raparperia, retiisejä, kukkakaalia, joka on kuin morsiuspuketti ja
persiljaniitty! ja kauppias teki kaarevan liikkeen kädellään, aivan
kuin olisi siunannut satoa.
— Kappale luuta ja lihaa koiralle, pyysi isokasvuinen neiti, joka
talutti koiraa vitjoista.
— Neiti on onnellinen, kun omistaa terveen ja kauniin koiran. Sen
uskollisuus palkitsee neidin uhrautuvaisuuden. Pannaanko sille
makkaraa? Kaikki, jotka elävät, ovat lihottamisen arvoisia. Nykyjään
ihmiset laihduttavat itsensä surullisen näköisiksi. Mikä on seuraus? He
ovat tyytymättömiä ja levottomia. Aurinko on pyöreä ja sehän on ilon ja
kauneuden tunnuskuva, sanoi kauppias, jonka kasvot loistivat valaisten
lihakaupan kuin pieni aurinko.
— Mutta suorat ääriviivat ovat muodikkaat, sanoi hento neiti, joka
seisoi ikkunan vieressä.
— Varjelkoon niistä! Ovatko puhelinpylvään ääriviivat kauniit?
Ajatelkaapas porsasta, jonka ääriviivat olisivat suorat, tai lehmää,
joka solakkana horjuisi laitumella. Nuori, lihava olento on luonnon
kaunistus ja ihmisten ilo. — Tässä on rouvan liikkiö — Poustisen
liikkeen parasta lajia.
— Ihme, ettei tällainen arkitouhu tukahduta kauppiaan runollista
mielikuvitusta, sanoi joku ostajista.
— Minun elämäni on alituista juhlaa, niinkuin nytkin, kun neiti tuli
kirkastamaan lihakaupan uuteen ihanuuteen. Maksapasteija on loppunut,
rouva, mutta piirakat ovat uusi korjattu painos edellisistä.
— Kuka näitä leipoo?
— Oikein hienon pankkiherran rouva. Herroilla on kaksi koettelemusta
elämässä: matematiikka koulussa ja kassat viroissa. Pankkiherra menetti
virkansa ja valoisan maailmankatsomuksen, ja rouva talousrahat ja
haisunäädännahkaisen kauluksen. — Mutta onhan piirakoiden leipominen
hauskaa, hymyili lihakauppias.
— Saanko kapan perunoita, pyysi laiha rouva.
— Heti, rouva. — Saivatko rouvan pojat ehtoja?
— Toinen sai, kun oli sikotauti juuri kokeitten aikaan. Tai pussitauti,
hienommin sanottuna.
— Mikä sikotautinimitystä vaivaa? Sika on jalo luontokappale. Sen
koko ruumis on herkullinen ja sen ääriviivat kauniisti pyöreät. —
Eikö muuta kuin silliä tyttöseni? Siinä on kiltti lapsi, joka säästää
äidin askeleita. — Mistä minä tässä puhuin? — Jaa, saattepa nähdä,
että kalliin ajan loputtua rehevät muodot tulevat muotiin. Sika on
tarkoituksenmukaisin olento. Se täyttää tinkimättä velvollisuutensa ja
on luomakunnan mestariteos. Kauppiaan kädet liikkuivat sulavasti.
— Paitsi ihmistä, sanoi joku.
— Ihminen ei ole aina mestariteos — jota tämä kaalinpää sitä vastoin
on, rouva, kuusi markkaa. Hyvästi rouva.
— Puoli kiloa teemakkaraa, pyysi sotilas.
— Se on tarpeen kasarmipojalle. Minunkin poikani on asevelvollinen,
ja lisämuonaa ne veikot tarvitsevat. Kaksi poikaa lukee yliopistossa,
mutta lihakauppiaita minä sittenkin toivon heistä. Eloako vai
Paasivaaraa, neiti? Molemmissa on vitamiinaa.
— Ei sellaista tarvita voissa, sanoi vanhanpuoleinen nainen.
— Se juuri lämmittää ruumista sisältäpäin. Sitä tarvitaankin
vastapainoksi ohuille vaatteille ja reumatismille, vakuutti Poustinen.
— Saattekohan te poikanne lihapuotiin, kun he ovat opiskelleet ja
maistaneet herraselämää? kysyi joku.
— Herroiksihan täälläkin eletään. Vanhin poika saa parastaikaa
esimakua ammatista. Hän opiskelee lääketiedettä ja leikkaa lihaa ja
jänteitä ja oppii eläinten ja ihmisten ruumiinrakenteen. Sellainen
kykenee erottamaan etupaistin takapaistista ja leikkaamaan irti fileen
selkäluusta. — Rouvalle varmaankin kieltä? Eikö? Rouva ei ole kielevällä
päällä tänään? ja kauppias nauroi makeasti sukkeluudelleen.
— Entä raskas työ lihapuodissa? kysyi edellinen utelija.
— Sen ihanampaa elämää ei ole. Työ on vaihtelevaa eikä kuluta aivoja.
Se on siunaukseksi tuhansille. Täällä on kuin paraati, puhelin soi,
lapset ja koirat vilkastuttavat myymälää ja jokainen tuo kappaleen
elämästään tänne. Meillä on jännittävää kuin elokuvissa. Eilenkin
kaatui makkaralaatikko ja koira sieppasi makkaranauhan ja kuljetti
sen kadulle. Muuan rouva huusi nurkassa ja toinen siunaili ovella.
Apulaiset kaatuivat toistensa päälle ja vetivät kaalinpäät lattialle.
Kauppias nauroi riemullisesti ja jatkoi heiluttaen lihakirvestä:
— Ei täällä ikävysty eikä väsy. Minun poikieni ei ole pakko kilpailla
virkauralla elääkseen ummehtunutta kamarielämää. — Annapa, Santtu,
hapankaalia lehtorin keittäjälle. — Eikös teidän herranne ajattele
naimista?
— Se vanhapoika ei rakasta muuta kuin kauppiaan »fransyskoja», sanoi
keittäjä ja meni kaaleineen.
— Kas vain. Vikke-poika kunnioittaa meitä käynnillään.
— Minä tulin katsomaan minun lihallista isääni, naljaili pitkä nuori
mies.
— Hahhah haa, nauroi kauppias. — Se on vitsikäs poika tämä Vikke.
Viepäs mennessäsi palanen syöttöporsasta kotiin. Se on ihanaa katsella
ja maistella ihan niinkuin »meiän mamma» nuorena. Vahinko, ettei se
saanut kehittyä yhtä pulskaksi rouvaksi... tarkoitan imisäksi, kuin
meiän mamma.
— Sattuuko isällä olemaa» kassassa jokin lantti? Minulla olisi vähän
menoja — tärkeitä ostoksia, kuiskasi Vikke myymäläpöydän yli.
— Kassasta ei saa ottaa ilman kuittia. Mutta kyllä tässä lompakossa on
jotakin, sanoi kauppias ja pisti setelin Viken kouraan. — Isä on sekä
lihallinen että rahallinen.
— Kiitoksia, isä-ukkeli. — Saanko lähettää Santun viemään kenkiäni
suutarille? kuiskasi Vikke.
— Et. hyvä herra. Santtu on ammattityöläinen, hänestä tulee
ensiluokan lihakauppias. Hän arvioi paistin painon punnitsemalla sitä
kämmenellään, eikä erehdy laskuissa. Hänen sydämensä on laupias kuin
lampaan sydän ja ruumis vahva kuin sonnin. Hyvää maatiaisrotua se poika
on, häntä ei saa käyttää teidän juoksupoikananne.
— Hyvästi, sanoi Vikke nopeasti. Hän oli nähnyt ikkunasta, että muuan
ylioppilasneiti aikoi myymälään, ja kiiruhti avaamaan ovea, hattu
kourassa.
— Kas, hyvää päivää, herra Poustinen. Taidatte itse ostaa ruokanne?
ilkkui tyttö.
— En, neiti, minä kävin vain vaihtamassa rahaa. Saanko pyytää neitiä
Fazeriin kahville?
— Kiitos — ei. Minä olen äidin asioilla, me ostamme aina tältä
herttaiselta ukolta. Oletteko huomannut, kuinka valoisa hänen
elämänfilosofiansa on? Tulkaa sisään juttelemaan, sanoi tyttö ja meni
myymälään.
— Minun on pakko lähteä luennolle, sanoi Vikke ja meni nopeasti kadulle.
— Päivää, herra kauppias, taitaa tulla sade, sanoi ylioppilasneiti.
— Siitä maanviljelijät iloitsevat. Retiisitkin tulevat mehevämmiksi.
Mitä neiti haluaa — kukkakaaliako? kysyi kauppias hymyillen
aurinkoisesti.
— Äiti pyysi ostamaan lammaspaistia. Katsokaa, aurinko alkaa paistaa.
— Se on suloista, silloin tomaatit kypsyvät. Tässä on Lammaspaisti,
joka sopii sekä iloisille että murheellisille. Kuin myöskin sadesäällä
ja poutapäivänä.
— Kiitoksia, kuinka paljon se maksaa?
— Kahdeksantoista markkaa ja kolmekymmentä penniä, — Nyt onkin näyttämö
tyhjä ja esirippu laskee. Neiti oli loistava loppu tämän päivän työlle.
Hyvästi, neiti.
— Hyvästi kauppias, sanoi neiti ja meni.
— Suljepa, Santtu, ovi ja peitä lihat. — Kassa täsmää pennilleen. Mene
lepäämään, Santtu-ystävä, sinä olet suoriutunut loistavasti tänäpäivänä.
Kauppias riisui valkoisen takkinsa, puhdisti unohdetun kirveen ja
irroitti lihamyllyn veivin.
— Jokainen päivä on edellistä parempi, sanoi hän ja lähti kotiin.