Laiskanlinnassa istui johtaja Verneri Janhunen, keinutuolissa huojui
hiljaa kamreeri Lounas ja nojatuolissa käsitöivät heidän rouvansa.
— Tällainen lauantaiehtoo on suloinen. Työ on takana, rauha ja lepo
edessä, sanoi johtaja ja tarjosi savukkeen kamreerille.
— Me naiset sekä nautimme että teemme jotakin hyödyllistä. Teiltä
miehiltä menee satoja tunteja hukkaan, vain poltellessa ja puhellessa.
Minä teen aina käsitöitä — raitiovaunussa, lääkärin odotushuoneessa ja
silloinkin kun minua hierotaan. Puhelintorvenkin minä voin kuminauhan
avulla kiinnittää korvaan, joten kädet voivat tehdä työtä. Sanomalehteä
lukiessani minä vatkaan kakkua ja kudon sukkaa, kun hiuksia
käherretään, sanoi Helmi Janhunen.
— Niin minäkin, ja Kerttu kuunteli eilen radiota, laski algebraa ja söi
maapähkinöitä samalla kertaa. Kylvyssä ja teatterissa kädet lepäävät,
sanoi Elin Lunnas.
— Naiset eivät näe metsää puitten tähden. He eivät luo mitään suurta
noitten ikuisten pikku näpertelyjen takia, sanoi kamreeri.
— Juuri niin. Me miehet teemme jotakin täyspitoista, tai sitten
lepäämme ja nautimme. Silloin meihin patoutuu energiaa. Teistä vuotaa
alituisesti voimaa ja sen lähden ei synny voimajännitystä suuriin
tehtäviin, sanoi johtaja.
— Entä ne naiset, jotka hoitavat sekä kodin että viran? kysyi Helmi.
— Kummankin he tekevät ala-arvoisesti. Sellaisetkin rouvat, joita
on lapsesta asti kasvatettu hoitamaan taloutta, ovat avuttomia kun
palvelijat ovat lomalla. Vaikka minä en ole käynyt oppia, niin osaisin
terveen järjen avulla valmistaa hyvän päivällisen, kehui kamreeri.
— Mitäs siinä muuta kuin sytyttää tulen, käärii takinhihat ylös ja
tekee työtä keittokirjan mukaan vahvisti johtaja.
— Kuuletko, Helmi, nauroi Elin. Paremmin me hoitaisimme sänkyliikkeen,
kuin te talouden.
— Ja tehtäisiinkin vähän parempia kauppoja kuin te, yhtyi Helmi
edelliseen.
— Ohhoo! Vanha totuus on, että miehet voittavat naiset silloinkin, kun
he toimivat naisten aloilla — niinkuin kokkeina tai räätäleinä. Mutia
keskustelemalla ei tällaisia asioita todisteta. Menkää te maanantaina
sänkyliikettä hoitamaan, me laitamme teille juhlapäivällisen täällä
kotona. Palvelijat saavat lomaa koko päiväksi, pöyhisteli johtaja.
— Mainiota! Me otamme vastaan haasteen, nauroi Helmi.
— Minä olen levoton liikkeen puolesta, ja kamreeri pudisti päätään.
— Yhden päivän vahingot eivät vie perikatoon, sanoi johtaja.
— Perikatoon? Niinkuin meillä ei olisi liikekykyä! Eilen minä tingin
juutalaiselta sataviisikymmentä markkaa kevättakin hinnasta, sanoi Elin.
Ennenkuin kahvit oli juotu olivat kaikki yksimielisiä. Päätettiin tehdä
koe. Naiset ja miehet vaihtaisivat työtä yhdeksi päiväksi, nähdäkseen
kumpi suoriutuisi paremmin.
— Tutki sinä sunnuntaina keittokirjasta liha- ja kalaruokia, minä
läpäisen liemet, vihannes- ja jälkiruoat, kuiskasi johtaja erotessa
kamreerille.
— Hyvä — ja maanantaina aikaisin torille, vastasi tämä.
Maanantai-aamuna näytti Helmi miehelleen, missä keittoastiat,
ruokakalusto ja hopeat olivat.
— Älä polta ruokia ja varo tärvelemästä kasareja, Verneri.
— Minä olen säntillisempi kuin sinä. Tässä on liikkeen avainkimppu.
Kysy neuvoa vahtimestari Kopolalta, kun joudut, pulaan, Helmi. Minä
olen soittanut konttoripäällikölle, että sinä ja Elin edustatte meitä
tänään.
* * * * *
Helmi ja Elin istuivat kumpikin pöytänsä ääressä. Toinen sommitteli
sohvatyynyn mallia ja toinen siivosi miehensä kirjoituspöydän laatikkoa.
Puhelin soi.
— Kansallinen Sänkyliike, vastasi Helmi.
— Saanko puhutella johtajaa. Minä olen tirehtööri Lintula.
— Minä edustan johtajaa.
— Vastatkaa siinä tapauksessa — minkä tähden te lähetitte viisi senttiä
lyhyemmät patjat, kuin oli sovittu? Tarkoitan matkustajakoti »Trissan»
jousipatjoja.
— Viisi senttiä sinne tai tänne ei ole koko maailmaa, sanoi Helmi.
— Lähettäkää heti vaihtamaan patjat. Me emme tyydy näihin.
— Älkää nyt viitsikö olla pikkumainen. Suomalaisethan ovat
lyhytkasvuisia.
— Meille tulee usein ulkomaalaisiakin. Vaihdattako?
— Minä ymmärtäisin teidän vaatimuksenne, jos teille tulisi
skandinaavilaisia kuninkaita — vaikka silioin ei viisi senttiä
auttaisikaan. Mutta nyt tämä on vain turhaa oikkuilemista.
— Jos ette vaihda patjoja, niin minä en maksa, sanoi vihainen ääni.
— Jo on hävytöntä! Sattumalta minä tiedän, että herra Lintula oli
»Iloisessa leskessä» balettitytön kanssa ja teillä ei kestä palvelijat
viikkoakaan ja »Trissassa» juodaan joka huoneessa.
— Minä haastan teidät oikeuteen kunnianloukkauksesta. Ja tämä ei
liikuta patjoja, huusi raivostunut Lintula.
— Ellette maksa laskua, niin minä kerron rouva Lintulalle siitä
balettitytöstä ja muusta, uhkasi Helmi.
— Saatte rahat, mutta kyllä minä varoitan kaikkia liikkeitä
kannattamasta teitä, ja Lintula paiskasi puhelimen kiinni.
— Se asia selvisi helposti, sanoi Helmi tyytyväisenä. — Menehän, Elin,
tarkastamaan kassaa. Nykyjään puhutaan paljon vaillingeista.
Elin yhdisti lukkoneulalla pakan kirjeitä ja pani ne siivottuun
laatikkoon. Sitten hän ripusti täytekynän kaula-aukkoonsa ja meni
myymälän puolelle.
Kassanhoitaja leskirouva Masula nousi tervehtimään.
— Paljonko rahaa on kassassa? kysyi Elin alkaen selailla kassakirjaa,
— Sitä minä en tiedä vielä — kun suljetaan, minä lasken rahat, vastasi
rouva Masula.
— Parasta, että laskette joka puolen tunnin kuluttua. Eikö olisi
viisainta pitää rahat käsilaukussa. Tuossa ne ovat heikkojen ihmisten
kiusauksena.
— No, en minä ole kuullut mokomaa! kiivastui rouva.
— Katsokaa tuota miestä! Olkaa varuillanne, kuiskasi Elin.
— Tässä on lasku sadasta jousesta. Se on kamreerin hyväksymä.
Rouva Masula aikoi maksaa, mutta Elin esti hänet siitä.
— Antakaa lasku tänne! Päivämäärä on tummempaa mustetta kuin
allekirjoitus. Ja yksi i-pilkku puuttuu. Mikä teidän nimenne on?
— Antti Karonen.
— Mistä kotoisin?
— Kuortaneelta. Minulla on kiire.
— Kuinka vanha te olette?
— 30 vuotla, rokotettu vuoden vanhana, käynyt kansakoulun, tatuoitu
vasempaan käsivarteen ja kuuden lapsen isä. Vieläkö muuta? murisi mies.
— Te olette asiallinen mies. Rouva Masula, maksakaa lasku, mutta
ottakaa aina selkoa asiakkaista ennen kuin luotatte heihin.
Kun mies oli mennyt, sanoi Elin:
— Viekää nyt rahat pankkiin. Teidän itsennekään ei tarvitse tuntea niin
suurta kiusausta ja pelkoa, kun ei ole niin paljon rahaa edessänne.
— Ne on vietävä, kun kassa on laskettu sulkemisen jälkeen. Enkä minä
tunne minkäänlaista viekoitusta varastaa niitä, sanoi rouva Masula
punaisena kasvoiltaan.
— Älkää nyt käsittäkö sanoja niin kirjaimellisesti. Elin sanoi ja
riensi myymälään, josta kuului sananvaihtoa.
— Mitä nyt? hän kysyi kahdelta herralta, jotka seisoivat
vuodepeitekasan edessä.
— Tämä herra tahtoo kuusi peitettä velaksi, mutta me emme anna
tuntemattomille, vastasi Blom, joka hoiti vuodevaateosastoa.
— Kuka te olette? kysyi Elin.
— Minä olen Albin Rentula ja minä tunnen Sihvon ja Somersalon ja Lucina
Hagmanin, sanoi ostaja.
— Mistä te olette kotoisin?
— Samasta pitäjästä kuin rouvakin.
— Luhangaltako? Ketä te tunnette sieltä?
— Minulla on eno apteekkarina siellä ja rovasti on vihkinyt minut
ja lukkari ja suntio kävivät usein meillä isän isossa talossa
eteläpuolella pitäjää.
— Ette kai te ole Suurpekkalan poikia? Vanhin kuuluu olevan kaupungissa?
— Se minä juuri olenkin, vaikka minä olen muuttanut nimeni Rentulaksi.
Muistan, että Suurpekkalassa kasvoi koivuja ja leppiä ja että siellä
oli kaivo, jossa oli vettä.
— Minkälainen Luhangan kirkko on?
— Siinä oli kauniisti soivat kellot ja miehet istuivat vasemmalla ja
naiset oikealla puolen käytävää.
— Päinvastoin se oli.
— Minä ajattelin seisovani päinvastaisella suunnalla.
— Jaa, tietysti silloin. — Minä takaan, että tämä herra on luotettava.
Antakaa hänelle peitteet, Blom.
— Mitä kamreeri sanoo?
— Hänkin tietää, että Suurpekkalan väki on rehellistä. Hyvästi herra
Rentula.
— Kiitoksia, rouva. Terveisiä Luhangalle.
Elin teki kierroksen myymälässä, puheli sekä henkilökunnan että
ostajien kanssa ja teki parannusehdotuksia.
Helmi oli sillä aikaa saanut Mikkelin sänkyliikkeeltä kirjeen,
jossa sanottiin, että muuan helsinkiläinen liike tarjosi halvempia
rautasänkyäa kuin Janhusen liike. He tulisivat kääntymään tämän toisen
liikkeen puoleen.
Helmi kirjoitti heti ja puhui suunsa puhtaaksi, sekä mikkeliläiselle
että helsinkiläiselle liikkeelle.
Vahtimestari Kopola tuli sisään, ja Helmi kyseli häneltä henkilökunnan
asioita. Hän huomasi paljon epäkohtia, jotka hän päätti poistaa
tarmokkaasti.
Ensiksikin hän soitti rouva Hansonin miehelle:
— Täällä puhuu rouva Janhunen. Minä olen kuullut, että herra Hanson
elää rouvansa hiellä ja vaivalla —
— Hyi sentään, sitä minä en tee.
— Onko teillä sitten minkäänlaista tointa?
— Tietysti — vaikka minulla nyt on sattumalta loma.
— Kuinka pitkä loma?
— Noin 14 vuotta. Kun terveys vakaantuu, niin minä aloitan taas työni.
— Ja millaista työtä te teette?
— Minä aion opettaa venäjän kieltä oppikouluissa.
— Te näytte olevan täys-humpuuki. Sitäpaitsi terveys ei parane, kun
herra Hanson juo.
— Vain Elannon kaljaa, vakuutti Hanson.
— Mutta Kopola on nähnyt herra Hansonin hoipertelevan, kaljasta ei
hoiperrella.
— Niin heikko mies kuin minä hoipertelee vähemmästäkin.
— Kuulkaa nyt, herra Hanson, tulkaa huomenna tänne, niin saatte
toimittaa tomunimemistä patjojen valmistusosastolla. Etenkin
untuvaosastolla se on tarpeen.
— Mutta jospa minä en erota tomua untuvista?
— Jos te olette raitis, niin varmasti erotatte. No tuletteko?
— Onkohan sitä konetta vaikea käyttää?
— Tehkää parannus, herra Hanson, kunnollisen vaimonne tähden. Huomenna
teidän on tultava tänne, sanoi Helmi navakasti.
— Minä tulen, rouva. Varmasti minä tulen.
Helini sulki puhelimen, sillä oveen naputettiin,
— Sisään! Hyvää päivää herra Martikainen. Minä olen kuullut, että
herra Martikainen on tehnyt keksintöjä. Pyytäisin teitä tekemään vielä
muutamia tärkeitä pikku keksintöjä, sanoi Helmi sisään tulevalle
miehelle.
— Kernaasti, tirehtöörska, mutta ei niitä niinkään tehdä käskystä,
vastasi Martikainen.
— Miksi ei, kun minä ensin keksin, mitä on keksittävä. Tahtoisin
patjoja, jotka ovat ilma- tai vesitäytteisiä, mutta eivät
kumipäällyksisiä. Niitä olisi helppo uusia. Päällinen pestäisiin ja
puhdas ilma tai vesi pumpattaisiin entisen mukulaisen sijaan.
— Minkä mukulaisen?
— Vanhat patjat ovat aina mukulaisia. Toiseksi olisi hyvä keksiä
sänkyihin vipulaitos, jolla voisi kohottaa pääpuolta ylös ja alas tai
vivuta ishiasta sairastava ihminen seisoneen lattialle. Kolmanneksi
olisi Töölöön lähetettäviin jousipatjoihin asetettava pieniä vieterejä,
jotka laukeavat ja ruiskuttavat myrkkyä, niin pian kuin lutikka astuu
jalallaankaan niihin.
Martikainen katsoi levottomana oveen päin.
— Ymmärtääkö Martikainen? kysyi Helmi.
— Nyt on niin lämmin ilma, että minun käsityskykyni ei oikein toimi,
sanoi tämä anteeksipyytelevästi.
— Ehkä asiat selvenevät ajattelemalla. Onko Martikaisella muuten
toivomuksia?
— Ei, ei mitään. Minä menen juoksujalkaa keksimään tirehtöörskan
ehdotuksia, sanoi Martikainen vetäytyen selkä edellä käytävään.
Täällä hän tapasi leposohvaosaston päällikön Eetu Rostin.
— Meneekö Rosti konttoriin? kysyi hän tältä.
— Menen, Minut on kutsuttu sinne, vastasi Rosti.
— Olkaa varovainen. Kaikki ei ole siellä niinkuin olla pitää. Parempi
olla menemättä, sanoi Martikainen ja naputti otsaansa.
Mutta Rosti meni urheasti sisään.
— Mitä leposohvapuolelle kuuluu? kysyi Helmi.
— Martikainen on konstruoinut uuden vuodemallin. Päivällä se on
tavallinen sohva ja yöllä siitä muodostuu kaksikerroksinen vuode.
Niinkuin makuuvaunuissa, kertoi Rosti.
— Sehän on jännittävä laite. Onko herra Rostilla mitään toivomuksia?
— Palkanlisäys ei haittaisi.
— Poikamies ei tarvitse suurta palkkaa, se saattaa olla vaarallistakin.
Mutta jos Rosti menee naimisiin niin — — — ja Helmi nyökkäsi
kehoittavasti.
— Mieluummin minä olen entisellä palkallani.
— Minä satuin kuulemaan miellyttävästä naisesta, jolla on toimi ja joka
rakastaa teitä.
— Voi pahus sentään!
— Kuinka niin? Hän on runollinen ja erittäin hyveellinen. Te saatte
500 markkaa kuussa lisää palkkaa ja kaksikerroksisen vuodesohvan
häälahjaksi, lupasi Kelmi. — Oletteko harjoitellut korkeushyppyä, niin
että pääsette yläsänkyyn?
— Siihen pääsee huononpuoleinen kolmiloikkaajakin, sillä vuoteeseen
johtavat portaat. Mutta kuka se runollinen neiti on? kysyi Rosti
levottomana.
— Rostia näkyy jo asia kiinnostavan. Melinda Alaheimo, konekirjoittaja,
on lahjoittanut teille sydämensä.
— Kenelle se höpsäkkä on sellaista uskonut?
— Vahtimestari Kopola sanoi huomanneensa sen ja hän tietää parhaiten
liikkeen asiat.
— Ettäkö Melinda-neiti? Se olisi juuri hänen laistaan, sanoi Rosti pää
kallellaan.
Helmi painoi soittonappulaa ja sanoi sisääntulevalie Kopolalle:
— Kopola sanoo nyt itse herra Rostille, onko totta, että neiti
Alaheimolla on tunteita häntä kohtaan.
— Ei minua, mutta herra Rostia kohtaan. 'Niin myymälän neiditkin
sanovat, eikä se minua ihmetytä, sanoi Kopola ja teki liikkeen Rostia
kohti.
— Repola kutsuu neiti Alaheimon tänne, sanoi Helmi.
Vahtimestarin mentyä sanoi Rosti:
— Minä olen ollut uskollinen Janhusen Kansalliselle sänkyliikkeeile 24
vuotta ja kolme viikkoa, mutta tämä homma on vasten luontoa.
— Olkaa levollinen. Tämä on luonnollisin asia. Aatamin ja Eevan
ajoista asti. Minä ajatteien myöskin henkilökunnan onnea enkä vain
liikeasioita. — Tässähän neiti Alaheimo tuleekin. Istukaa, olkaa hyvä.
Meillä on asiaa teille.
— Anteeksi, minä olen tilannut aikapuhelun Turkuun, sanoi Rosti
hätäisesti ja nousi tuoliltaan.
— Ensin tämä asia. Olkaa nyt rohkea, Rosti, ja puhukaa kaikki selväksi
neiti Alaheimon kanssa, kehoitti Helmi.
— Voi, voi, mitä tämä merkitsee? Minä aavistan jotakin, sanoi neiti
Alaheimo ja liikehti kaarevasti.
— Mikähän tarkoitus tällä lieneekään, sanoi Rosti ja ajatteli: »Aika
komea vielä, mutta vähän ylikypsä!»
— Te olette minun miesihanteen! Eetu Rosti, sanoi neiti ja siirtyi
aivan viereen.
— Mitä? kysyi Rosti ja katseli kuin lammas.
— Siitä asti kuin Valentino kuoli, en ole tavannut täydellistä
hurmaajaa, mutta nyt —. Eetu, kiemurteli neiti.
— Samapa se, Melinda, sanoi Eetu ja kiersi käsivartensa neidin
ympärille koettaen olla niin Valentinomainen kuin mahdollista.
Kun Helmi palasi, sai hän ilon onnitella kihlautuneita. Hän piti heille
sopivan puheen ja sanoi lopuksi:
— Nyt kaksi yksinäistä ihmistä saa lohdutusta elämän ohdakkeisella
tiellä, jolle rakkauden ruusut luovat valoaan.
— Voi peijakas! Se aikapuhelu Turkuun jäi nyt tämän höpötyksen tähden,
sanoi Rosti ja ryntäsi ulos.
— Kiitoksia, rouva tirehtöörska, minä ja minun sukukuntani siunaavat
teitä, sanoi neiti Alaheimo tunteellisesti.
— Katsokaa nyt vain, että saatte hänet vihille, varoitti Helmi.
— Huomispäivänä me menemme ottamaan kuulutuksen, sanoi neiti Alaheimo
ja kiiruhti Rostin jälkeen.
Samassa tuli Elin sisään.
— Minä kuulin, että Stockmannilla on viehättävä kevätpukujen
mannekiini-näyttely. Sinne olisi mentävä. Minä tahtoisin nähdä uudet
kenkämuodit ja heidän hurmaavat hiuslaitteensa, kertoi Elin.
— Eihän sellaista tilaisuutta voi laiminlyödä. Mehän olemmekin jo
saaneet paljon aikaan täällä. Miehemme eivät varmaankaan vaadi meiltä
enempää, sanoi Helmi.
— Lähdetään vain minunkin puolestani. Eiköhän Kopola voi hoitaa tätä
hommaa vähän aikaa, sanoi Elin ja lukitsi laatikot.
Lähtiessä Helmi sanoi Rapolalle:
— Meillä on liikehommia Stockmann osakeyhtiön kanssa. Kopola on hyvä ja
hoitaa tehtäviä sillä aikaa, ja varokaa varkaita ja tulipaloa.
* * * * *
Johtaja Janhunen ja kamreeri Lounas palaavat torilta hienot nahkaiset
käsilaukut täynnä ruokaa.
Molemmat pukeutuivat pyjamaksiin ja alkoivat tehdä työtä.
Ensin käytiin käsiksi voileipäpöytään.
Johtaja muovaili voilaitteen. Hän koetti ensin luoda joutsenen,
mutta siitä tuli teekannu, sentähden hän muovaili uuden voilaitteen
rautasängyn muotoiseksi. Siinä oli vuodevaatteet ja peite, johon oli
viilletty ranskalaisia liljoja.
Kamreeri järjesti sardiini-, lohi- ja maksapasteijalautasia.
Punajuurista, porkkanoista ja persiljasta tehtiin kauniit
reunakoristeot.
Pöytää katettaessa syntyi pieni kiista. Johtaja veti juomakaapista
lakanan, jota hän väitti pöytäliinaksi, mutta kamreeri tahtoi
vuodepeitettä pöydälle, Pitkätikku suosi lakanaa. Veitsenaluksia,
korkkiruuvia ja muita pikku tarpeita ei löytynyt. Ne tilattiin
talouskaupasta.
— Minä olon ostanut teeren ja ahvenia, ne ovat himoruokiani. Ryhdytään
nyt heti työhön. Tämä näyttää olevan mutkikasta hommaa, sanoi kamreeri
ja luki keittokirjasta: »Lintu kynitään ja siivet leikataan poikki
nivelien kohdalta, sitten se kärvennetään tulella.»
— Ah, eiväthän nämä höyhenet lähde kuin yksitellen, tähän menee koko
päivä, hän murisi. Minä en ole kyninyt muita kuin liiketuttavia, ja se
on lapsenleikkiä tähän verraten.
— Odorapas, niin minä tuon Urhon hiusleikkuukoneen, sillä sinä keritset
tuon otuksen kädenkäänteessä, sanoi johtaja.
Kamreeri toimitti tämän työn kylpyhuoneessa, jättäen höyheniä
porsliiniammeeseen ja vähän joka paikkaan. Sitten hän ryhtyi
kärventämään lintua kaasulla. Hän sitoi sen hiilihankoon rautalangoilla
ja piti nenäliinaa suunsa edessä.
— Mitä hemmetin käryä sinä synnytät, torui johtaja, joka valmisteli
parsavanukasta. Sanopas, millä pelillä minä erotan valkuaiset
keltuaisista? Minä koetin lusikalla, mutta ne menivät sekaisin.
— En minä tiedä muuta keinoa, kuin että kaadat munat varovaisesti
kuumaan pannuun. Valkuaiset hyytyvät ja keltuainen muodostuu
käsiteltäväksi kokonaisuudeksi. Sellaiselta se näyttää ainakin
paistetuissa munissa. — Luuletko sinä, että tätä lintua on nuijittava
ja millä vehkeellä se tapahtuisi?
— Kaikki liha on nuijittava. Jos et löydä moukaria, niin tee se vaikka
pyssynperällä. — Nyt minä sytytän tulen lieteen, sanoi johtaja ja tunki
halkoja ja Uutta Suomea aukosta sisään.
Kamreeri jatkoi Reinilästä:
— »Polvinivelien ympäriltä leikataan nahka auki ja jalat vedetään
pois niin, että reidessä olevat suonet seuraavat jalkaa, kaulanahka
leikataan auki pään luota. Nahka vedetään alaspäin, kaula katkaistaan
ja ruokakupu sekä henkitorvi poistetaan.» Auta armias, tässähän
sietäisi olla anatomian dosentti. Pidäpäs, Verneri, tätä aukkoa
levällään, niin minä vedän sisälmykset hohtimella ulos. Mikähän näistä
on sydän ja mikä kivipiira? Ne on keitettävä erikseen.
— Nyt saat tehdä ruokottomat työsi Minun on mentävä ostamaan bentsiiniä
halkojen sytykkeeksi, ne pahukset eivät pala, sanoi johtaja.
— Tuolla on paloöljyä pullossa, se tekee saman viran. Tämä teeri
on ommeltava kokoon ja sitä se sietääkin, kun sitä on hakattu
pyssynperällä. Annapas, Verneri, neulaa ja pikilankaa.
— En minä tiedä, missä niitä on, mutta Singerin kone on Helmin
huoneessa.
— Sitä minä en osaa käyttää. Parasta lienee kiertää rautalanka tämän
edesmenneen linnun ympärille. Nyt pata tulelle ja voita sisään. Kah,
pata taisi olla liian kuuma, koska voi syttyi palamaan.
Kamreeri jäähdytti pataa vesiraanan alla ja pani sen uudestaan tulelle.
Sitten hän pani puoli kiloa voita ja linnun sisään.
— Tämä vuoka on jauhoitettava korpun muruilla, mutta minä on löydä
korppuja. No, tässä on mantelileipiä, niistä tuleekin hyviä murusia.
Mitenkähän minä saan ne kestämään reunoilla, Anton?
— Voitele vuoka jollakin liimalla, vaikkapa munanvalkuaisella, neuvoi
kamreeri ja otti esille ahvenet nahkalaukusta.
— Hei, tässähän on liivatelehtiä. Kun niitä kastelee veteen, niin
niillä voi tapetseerata vuoan sisäseinät. Raastettu sitruunankuori?
Onkohan se venytetty? Myyvätköhän ne sitruunan kuoria kaupassa?
— Merkillisiä ahvenia nämä! Ne harvat suomut jotka suostuvat
irtaantumaan puukolla, sinkoavat kiinni silmälaseihin. Hiusleikkuukone
ei tepsi tähän tarkoitukseen. Onkohan täällä suomustamisvehjettä.
Verneri? kysyi kamreeri sinkkipöydän ääreltä.
— Kylpyhuoneen hyllyllä on parranajokone, koeta sitä.
Kamreeri ajoi ahvenet huolellisesti kylpyhuoneessa. Suomut lensivät
enimmäkseen ammeeseen, vain osa jäi koristamaan seiniä ja muita
esineitä. Palattuaan keittiöön hän sanoi:
— Etkö ehtisi, Verneri, kyhäistä majoneesikastiketta? Minulla menee
näitten elukkain kimpussa mahdottomasti aikaa. Onko teillä jäätä
kotona? Sitä tarvitaan kastikkeeseen.
— Luullakseni ei Helmillä ole jäävarastoa täällä kaupungissa. Mutta
minä en ehdi auttamaan sinua, hyvä, kun selviän itse. Minä toin torilta
fileetä lihaliemeksi ja nyt tässä vähäjärkisessä Reinilässä lukee, että
siihen käytetään — potkaa.
— Potkaa? Ehkä se on kotkaa — kotkan lihaa?
— Potkaa tässä sanotaan — etupotkaa. Lihaa se näkyy kumminkin olevan,
eiköhän filee kelpaa?
— Taas on tuli sammunut. Palokuntalaisten ammatti on helppoa, ainahan
tuli sammuu, sytyttäminen se se on poikaa, sanoi johtaja ja kaatoi
paloöljyä ja lisäksi vielä Helmin denaturoidun käherrysspriin haloille.
Kun liedessä paloi vahva valkea, tahtoivat molemmat käyttää viimeistä
vapaata reikää.
— Ota pois teeri, se haisee liiankin kypsältä, sanoi johtaja.
— Sen on oltava tulella vielä kaksi tuntia, mutta ehkä se voi olla
syrjällä, sanoi kamreeri ja nosti padan kantta hohtimilla.
Liesi hehkui tulipunaisena, ja pata räiskyi epäilyttävästi.
— Häh? Teeri on hävinnyt, huusi kamreeri kauhuissaan.
— Älä, ja pata on melkein tyhjä. On siinä jotakin tuhkantapaista
jäljellä, sanoi johtaja, joka katsoi uteliaana pataan.
Pengottuaan padan pohjaa sanoi kamreeri:
— Luita ja rautalankaa on jäljellä. Teeri on palanut. Tämähän on kuin
krematorio, rämä sinun keittiösi. Onneksi minulla on ahvenet jäljellä.
Ne minä saan kirkkaasti onnistumaan. Vähennetään tulta.
— Onkohan vanukaskin palanut uunissa? arveli johtaja pahaa aavistaen.
Vanukas oli ollut vain vähän aikaa uunissa, niin että siitä oli
pelastunut noin lusikallinen keskellä palaneita syrjiä. Johtaja
maisteli sitä varovasti, mutta sylki sen heti suustaan.
— Se näyttää ihmisruoalta, mutta näkö pettää. Vihannesämmä myi
luultavasti voikukan varsia parsan asemesta, sanoi hän ja pyyhki
kieltään pyjamaksen hihalla.
Molemmat työskentelivät ääneti jonkin aikaa. Kamreeri paistoi ahvenia
ja johtaja selaili keittokirjaa. Hän haki vesikarahvin huoneestaan,
kaatoi siihen kermaa ja alkoi puistella voimainsa takaa.
— Merkillinen kerma, joka ei vaahtoa, vaikka hiki vaahtoaa hiusrajassa,
sanoi hän ja istuutui uupuneena puulaatikolle. — Jokin transformaatio
siinä kuitenkin on tapahtunut. Katsos, Anton.
— Selvää voita, veli hyvä. Sitäkö kävit kirnuamaan tässä kiireessä?
— Kermajäätelöä minä tarkoitin. Kerma on vatkattava vaahdoksi, sanotaan
tässä kirotussa kirjassa. Miten sitä muuten vatkataan? sanoi johtaja ja
koetti pudistaa voita ulos pullosta.
— Elin pieksää kermaa jonkinlaisella rautalankavehkeellä avonaisessa
astiassa.
— Silloin se räiskyy silmille.
— Niinhän kaikki ruoat tekevät. Mikä näkyy näistä ahvenistakin, sanoi
kamreeri ja käänsi kaloja.
— Mistä minä nyt valmistan jälkiruoan?
— Mitä tässä enää ehtii, kun on vain tunti päivälliseen, sanoi kamreeri
katsoen kelloa.
Johtaja ponnahti seisoalleen.
— Peijakas! Lihaliemi ei kiehukaan vielä ja sitä sen on tehtävä 5—6
tuntia. Tuli on joko liian kuuma tai se sammuu kokonaan.
— Nyt meillä ei ole muuta ruokaa kuin voileipäpöytä ja nämä ahvenet,
huokasi kamreeri ja pyyhki rasvaa kasvoistaan.
— Ovatko nuo ahvenia? Paistettuja luurankoja ne ovat, murisi johtaja.
— Se vietävä parranajokone nylki paljon lihaa suomusten mukana. Kuinka
sinä uskallat ajaa partaasi sillä? Ihme, että leuassasi on niinkin
paljon lihaa jäljellä.
— Kuules, Anton. Leikki on nyt kaukana. Me saamme kuulla tästä
ateriasta koko elänemme ajan, sanoi johtaja synkkänä ja istuutui
tuolille.
Siitä hän kumminkin nousi äkkiä ja huusi:
— Äh, nyt minä istuin ahvenvainajan päälle. Niitä näkyy olevan joka
paikassa.
— Älä nyt kiinnitä huomiotasi pikku seikkoihin. Verner-parka. Nyt on
ajateltava pelastusta pulasta. — Seurahuoneelta tai Kämpistä saa tilata
valmiita päivällisiä. Tuovat vihannekset, salaatit, kahvit, juomat,
kaikki tyyni, sanoi kamreeri uskaltamatta katsoa johtajaan.
* * * * *
Kun rouvat saapuivat kotiin, ottivat herrat heidät vastaan eteisessä.
Huoneet oli koristettu kukkasin, käry oli tuuletettu pois ja maukas
ateria odotti ruokahuoneessa.
Johtaja meni päästämään omat lapsensa ja kamreerin Kertun huoneesta,
jonne hän oli sulkenut heidät. Lapset olivat tulleet puoli tuntia
sitten yhdessä koulusta.
— Tämähän on suurenmoista, sanoi Helmi, istuuduttuaan aterialle. —
Itsekö te olette saaneet tämän tehdyksi?
— Isä oli ainakin nokinen ja rasvainen, kun hän ajoi meidät eteisestä
huoneeseemme, sanoi Elli.
— Ja täällä haisi ruoalle ja palaneelle ja Antonia jyski keittiössä,
sanoi Urho.
-Me emme saaneet pestä käsiämme kylpyhuoneessa, se oli lukittu. Ehkä
lihaliemi on keitetty siellä vesisäiliössä, nauroi Kerttu.
— Keittiö ja kylpyhuone ovat suljettuja, kunnes me ehdimme saada ne
siivotuiksi. Niissä on hiukan pesemättömiä astioita ja kuoria ja
sellaista, selitti johtaja ja tarjosi lohta.
Molemmat herrat kantoivat tarjoiluhuoneesta vateja ja kulhoja, jotka
oli numeroitu. Näin tuli kaikki tarjotuksi oikeassa järjestyksessä.
— Sinähän olet polttanut kätesi, Anton, pahoitteli Elin.
— Kun minä kärvensin teertä — — —
— Kananpoikiahan tässä on?
— Niin aivan. Ota vähän kukkakaalimuhennosta. Elin.
— Tämä on herkullista. Onko se Reinilän mukaan valmistettu? kysyi Helmi.
— Luultavasti ei, vastasi johtaja.
— Luultavasti?
— Niin, katsos Anton sujautti sen valmiiksi minun selkäni takana,
— Älä. Tämän saat opettaa minullekin, Anton, sanoi Elin ihaillen.
— Miksi ei, jos vain sattuu aikaa, lupasi kamreeri.
— Mitenkäs teitä onnisti liikkeessä? kysyi johtaja.
— Erinomaisesti. Liikkeen hoito kävi meiltä yhtä hyvin kuin teiltä
päivällisen valmistus, sanoi Helmi.
— Siinä tapauksessa minä pelkään pahinta, ajatteli johtaja.
— Perästäpäin näkyy, sanoi kamreeri.
— Onko tämä hummerivatkulikin, vai mitä tämä on, Reinilän kirjasta? Se
minun on opittava, sanoi Elin.
— Ostan sinulle huomispäivänä uuden keittokirjan, Elin. Heinilä
on sekava ja sitä noudattamalla ei saa ihmisruokaa. Sinun on heti
poltettava se kelvoton kirja, sanoi kamreeri.
— Ihme, että me olemme elossa, vaikka olemme syöneet vuosikausia
Heinilän ruokaa, sanoi johtajakin.
— Minkä mukaan te sitten laitoitte päivällisen? ihmetteli Helmi.
— Puhelimen avulla, pääsi kamreerilta.
— Anton tarkoittaa, että kysyimme hiukan neuvoa muilta
asiantuntijoilta, kiiruhti johtaja sanomaan.
— Täytyy myöntää, että te olette selvinneet erinomaisesti, sanoi Helmi.
— Ei tästä kannata ylpeillä, esteli kamreeri.
— Kuinka te nyt olette noin vaatimattomia? ihmetteli Elin.
Erotessa illalla sanoi johtaja:
— Tässä on iso kori eteisessä. Minä tulen kanssasi, Anton, viemään sitä
asemalle. — Siinä on liiketavaraa, Helmi. Tässä on keittiön avaimet ja
kymppi Kustaavalle, että hän siivoaisi jälkemme.
Herrat kantoivat korin alas ja ottivat auton. Saavnutuaan Munkkiniemen
tielle yksinäiselle paikalle he raahasivat korin metsään ja tyhjensivät
sen sisällön kallion onkaloon.
Sinne menivät ahvenen raadot, muotti parsoineen, särkyneet kulhot,
katkaistu kahveli, palaneet pyyheliinat, keittiön maton riekaleet,
molempien pyjamaspuvut ja vesikarahvi voineen.
— Jätetään korikin tänne, se on vaarallinen todistuskappale, ehdotti
kamreeri.
Auton ohjaaja oli tarkasti merkinnyt paikan muistiinsa. Illalla
hän palasi, mutta odotettujen kanisterien sijasta hän löysi sangen
omituisen kokoelman. Hän arvasi kyydinneensä rikollisia, jotka
tahtoivat peittää jälkensä, mutta päätti vaieta mukavuussyistä.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun johtaja tuli kotiin, sanoi Helmi hänelle
uhkaavana ja synkkänä:
— Minun on pakko koroittaa Kustaavan palkkaa, saadakseni hänet jäämään
meille. Hän väittää, että keittiössä on ollut maaottelu tai painit.
— Blom kertoi, että te olitte antaneet kuusi peitettä velaksi
jollekulle Luhangan miehelle. Nyt hän on ottanut selkoa miehestä, joka
onkin petturi ja on hävinnyt teille tietymättömille, eikä Luhangalla
tiedetä mitään hänestä, johtaja sanoi.
'— Sisäkkö väittää, että kylpyhuoneessa on ollut lintujen ja kalojen
taistelu. Vesijohdot ovat tukossa suomuista ja höyhenistä. Missä
keittiön matto on? kysyi Helmi välittämättä miehensä syytöksistä.
— Se kului loppuun. — Sinä olet kirjeellisesti loukannut kahta suurta
liikettä ja puhelimessa kolmatta. Minä selvisin pälkähästä selittämällä
sinun olevan asiaan kuulumattoman henkilön.
— Ne herrat tarvitsivat sapiskaa. Kuules — Antonilla kasvaa varmaan
suomuja parran paikalla, koska parranajokone oli aivan suomuinen?
— Etkö sinä ole sitä tietänyt ennen. — Luepa tämä kirje, sanoi johtaja
ja ojensi paperin Helmille, joka luki:
»Herra Johtaja.
Saan ilmoittaa, että olen hankkinut passin Kanadaan, jonne lähden ensi
tilaisuudessa. Meiinda Alaheimo on liian voimakas annos minulle.