Aino nauroi ja ajattelu minähän saan kissaläheyksiä nuorilta herroilta,
kuten maailmannaiset Kukkalaitteita.
Mutta ennen kuin hän ehti päättää, mitä hän tekisi uudella kissalla,
soi ruokakello. Hän sulki oven ja meni ruokahuoneeseen.
Rouva Rosenström tarjosi piparjuurilihaa hoidokeilleen. Outo hiljaisuus
vallitsi, ei yhtään ylimääräistä sanaa lausuttu.
Vihdoin Aino kertoi, että hän oli saanut kissan zootomiin.
Rouva Rosenström kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään ja lusikalla.
— Sinne meni Kleopatra! Minun ainoa elävä iloni? Sinä olet hirviö, Aino.
— Mutta rakas täti. Mitä tämä merkitsee? Missä Kleopatra on?
— Se on ollut kadoksissa aamusta asti. — Kleopatra on poissa ja sinulla
on kissa — etkö häpeä?
— Minä en tiedä mitään Kleopatrasta. Kuinka täti keksiikään sellaista?
Minun kissani oli vaaleanruskea. Häntäkin oli melkein keltainen,
puolustautui Aino.
— Etkö sinä naisena kärsi näiden eläinparkojen kanssa? Toinen
luontokappale ei voi kylmästi nähdä toisen antavan henkensä sanaakaan
sanomatta.
— Hah, haa! Eikö luontokappale sanonut sanaakaan, Aino-neiti? kysyi
Höök.
— Kunhan vain ei olisi värjätty Patraa, sanoi Hilma, joka tarjosi
toista ruokaa.
Rouva Rosenström kiljaisi uudelleen.
— Silloin sitä on keitetty puoli tuntia suolan kanssa väripadassa ja
hämmennetty puukauhalla, että väri tulisi tasaiseksi. — Saanko lisää
vatkulia? sanoi Höök.
— Aino, oliko se kissa elävä, rouva kysyi.
— Aivan elävä, raaka kissa. Tarkoitan, ettei se ollut keitetty.
Sitäpaitsi se oli vaaleanruskea. Eikö ollutkin, herra Teränen? kysyi
Aino.
— Minä en tiedä mitään. — Oletteko kuulleet Uuraan suuresta
sahapalosta? puhui Teränen hätäisesti.
— Patralla ei ollut varvasta takakoivessa, sanoi Hilma. — Nyt neiti
kaataa kaljaa puserolle.
Aino katsoi kauhuissaan Terästä.
— Useat kissat ovat nykyisin varpaattomia. Ne jäävät usein puolittain
autojen alle, mumisi Teränen.
— Tahdotteko sanoa, että Kleopatra olisi jäänyt auton alle? Se ei ole
totta. Minun viisas, varovainen kissani ei tee sellaista, sanoi rouva
Rosenström.
Aino juoksi huoneeseensa ja toi sieltä pienen harmaan kissan.
— Tässä on tädille uusi, kaunis ystävä. Kaula on lumivalkoinen ja
hännänpää samanlainen, hän sanoi.
— Kuinka monta kissaa sinulla nyt on? kysyi rouva Rosenström
epäilevästi.
— Minä sain tämän lahjaksi. Ellei täti tahdo sitä, niin minä heitän sen
kadulle, sanoi Aino itku kurkussa.
— Minä en voi rakastaa toista niin kuin Kleopatraa, joka oli minun
uskottu ystäväni, sanoi rouva, mutta otti kumminkin kissan syliinsä.
Siinä se alkoi kehrätä tyytyväisenä.
— Voi pientä raukkaa, kylläpä se on kesy. Hilma, tuo sille maitoa.
Rouva Rosenström alkoi hiukan rauhoittua ja leikitteli kissan
kanssa. Se oli melkein poikanen ja tarrautui rouvan hameeseen hänen
kävellessään.
— Herra Teränen, te joka olette lukenut kemiaa, voitte ehkä neuvoa
minua, sanoi kamreeri Höök. — Minulla on musta talvihattu, mutta ruskea
takki. Voisikohan hatun värjätä, ruskeaksi keittämättä?
— Ehkä se onnistuisi käyttämällä vetysuperoksidia. Se haalistaa
hiuksetkin erinomaisesti, sanoi ylioppilas Teränen.
— Tekee vaaleanruskeiksi ja hännänpään melkein keltaiseksi, nauroi Höök
ja lähti huoneesta.
Ylioppilas Teränen lähti myöskin nopeasti ulos. Aino seurasi häntä
eteiseen.
— Herra Teränen, teidän kissaltanne puuttui takajalan varvas — aloitti
Aino jylhästi.
— Johan minä sanoin, että se on tavallinen ilmiö. Varpaattomia kissoja
on yhtä tiheässä kuin ihmisiä, joilla on liikavarpaita. Hyvästi,
Aino-neiti, minulla on hiukan kiire.
— Voiko hiuksia haalistaa vetysuperoksidilla? kysyi Aino.
— Miksei, mutta minun mielestäni teidän hiuksenne ovat paljon
kauniimmat mustina.
— Minä alan nähdä teidän lävitsenne ja kauhistun.
— Ei ansaitse. Hyvästi, neiti, ja Teränen kiiruhti ulos.
Aino meni varovaisesti viereiseen huoneeseen. Hän katseli nopeasti
ympärilleen. Huone oli Teräsen. Pesupöydällä oli pullo, jonka kyljessä
oli nimilappu.
Aino aukaisi nopeasti ikkunan ja heitti pullon menemään takapihan
romujen joukkoon. Sitten hän hiipi huoneeseensa ja mumisi: —
Vetysuperoksidia!