Tekla poltti kirjeen. Luultavasti oli Suomessa jossakin sopukassa aina
joku olento, joka oli hänen luomiensa henkilöiden näköinen, tapainen
tai nimellinen. Täytyi tottua julkisuuden tuottamaan harmiin. Ikävä
vain, että Konrad pysyi nurjamielisenä hänen riennoilleen.
Iltapäivällä sanoi Tekla miehelleen:
— Minusta on ihanteellista, kun aviopuolisoilla on yksi sielu ja yksi
mieli.
— Jaa-a. Niin kylläkin. Lehtori vastasi leposohvaltaan.
— Ajatteles Curie puolisoja! koko maailma ihaili heidän yhteistyötään
kemian kentällä. Minäkin tahtoisin yhteisymmärrystä. — Mitä sinä nyt
harrastat?
— Minä kirjoitan historialliseen viikkolehteen assyrialaisten
vaunumalleista. Tässä näet erilaisten ajopelien kuvia, ja lehtori
innostui selittämään.
Tekla kuunteli ja kyseli. Välillä hän silitti Konradin hiusjäännöksiä
tai päästi hyväksyvän huudahduksen. Kymmenen minuutin kuluttua hän
sanoi:
— Nyt on niin hauskaa, kun me ymmärrämme toisiamme.
— Hm, sanoi lehtori.
— Etkö sinäkin tahtoisi kuulla minun riennoistani?
— Miksen, jos ehdit kertoa ennen kuin minä menen saunaan.
— Minä olen ajatellut, että karjakkojen koulutuksessa on vielä paljon
epäkohtia. He ovat tavallaan välittäjiä ihmisten ja eläinten välillä.
Eikö olisi edullista, jos he syventyisivät sekä eläintieteeseen että
eläinsielutieteeseen? Silloin he ymmärtäisivät lehmien omituisuudet
paremmin. Ruumis ei ote eläimen ainoa hoitoa vaativa osa.
— On lehmien. Maito ei tule paremmaksi, jos lehmä on enemmän tai
vähemmän sivistynyt, nauroi lehtori.
— Sinä tahallasi et käsitä minua. Surullisen lehmän maito on varmaankin
kitkerämpää kuin tyytyväisen. Puhumattakaan raivostuneen lehmän
maidosta.
— Kuule, Tekla. Anna muitten epäkohtien olla rauhassa. Korjaa
ensiksikin minun kotitakkini kulunut kaulus ja opeta Hilmaa
valmistamaan kelvollista sipulikastiketta.
— Sinä et ymmärrä minun rientojani, ja äsken minä — — —
— Äsken sinä luulit assyrialaisten uhrivaunuja kaasukeittiöksi, lehtori
sanoi halveksivasti.
— Meistä ei näy tulevan Curien tapaisia avioparia, sanoi Tekla ja lähti
äkkiä pois.
Eteisen pöydällä oli taas kirje.
»Tartume nyt kynän kun ihminen rupe kirjotaman nin ei tartte kisko
ansiotoimi hisipojilta kun silmät kestä tjika kaksi ympärystä levarisa
hurjan kehnosa tiaterisa nin ne ei t&vvelty hisisä kun ei myös aivot
tärise ja me toivotan etä rankastus tule aikanan sen päle kun nin sano
ja on hurjan hävytömästi tehty, toivo joka ihminen ja hisipoika.»
Tekla rypisti harmistuneena kokoon paperin. Samalla hän näki toisen
kirjeen. Ensin hän aikoi heittää sen menemään, mutta päätti sitten
lukea senkin.
»Koska olen lukenut Teidän hauskat kertomuksenne omituisista
ihmisistä, niin pyytäisin nyt Teitä kirjoittamaan koulujen
paheksuttavasta tavasta suosia vain hyväpäisiä oppilaita. Minulla on
kiltti ja kaunis poika, joka ei tahtoisi mitenkään istua kahta vuotta
luokalla. Ja kuiankin hänen täytyy syystä tai toisesta tehdä sitä
kerta toisensa jäikeen. Kirjoittakaa tästä pyytää
ääni öitien syvistä riveistä.»
— Hyvä, että ihminen joskus saa rohkaisevan sanan. Minun työni saa siis
vastakaikua yleisön puolelta. Jopa sitä kaivataankin, sanoi Tekla ja
riensi kirjoituspöytänsä ääreen.
Tämä oli epäkohta, jonka alaisena Sevisenkin pojat olivat joskus
olleet. Sitä paitsi tuttavapiiristä oli saatavana valaisevia
esimerkkejä.
Kirjoitettuaan sydämensä yltäkylläisyydestä Tekla nousi jaloittelemuan.
Hän kuuli eteisestä ääniä, lehtori puhui jollekin:
— Astutaan tänne minun huoneeseeni. Minun vaimoni kirjailee tuolla
loisella puolella. Kyllä hän tulee esiin myöhemmin illalla.
— Niin, minä olen lukenut hänen kirjoituksiaan. On kait hauskaa olla
kirjailijattaren kanssa naimisissa.
— Tekla on saanut paljon tunnustusta. Hänellä on synnynnäinen huumorin
lahja ja sellaiselle, pannaan nykyisin arvoa, vastasi lehtori ja vei
vieraan huoneeseensa.
— Katsos mokomaa! ajatteli Tekla nauraen.