— Koeta valmistua, niin että voimme lähteä maalle heti koulujen
päätyttyä, sanoi lehtori Sevinen vaimolleen pitkin toukokuuta.
Lehtorin rouva hääräsi ja ahersi. Hän neuloi kesäpukuja sikäli
kuin niukka kassa salli. Vanhin poika, joka lähti kotiopettajaksi
kesäksi, oli saatava kuntoon. Koti oli siivottava, sillä pari huonetta
vuokrattiin pois kesän ajaksi. Talvivaatteet heiluivat pihassa nuorilla
ja paljastivat perheen puku-salaisuudet.
Tekla sulloi tyhjiä hilloastioita pakkalaatikkoon, kun Hilma asettui
hänen eteensä kädet puuskassa ja sanoi:
— Minä en ole tottunut tällaiseen rehkimiseen. Minä muutan huomenna,
ettäs on kuultu.
— Miksi Hilma ei sanonut sitä ajoissa? Ei nyt voi lähteä kesken
muuttoa, kivahti Tekla.
— Yläkerran Tilta ja tirehtöörin Olka muuttavat oitis, kun herrasväki
valittaa kaupungin kortteeriakin. Minä menen oikian herrasväen tykö.
— Kutka ovat oikeaa herrasväkeä? kysyi Tekla nöyrästi.
— Sellaiset, joilla on kaksi palvelijaa, kun on lapsia ja lamppuratio
ja kunnolliset matkatamineet, eikä emali poissa kattiloista.
— Ostetaan uusi kattila, koetti Tekla.
— Minä en huoli Iapsipaikkaa. Pertta hankki minulle paikan
herassyötinkin tykönä ja puoli tuntia Helsinkistä, sanoi Hilma
lopullisesti.
— Ehkä minä voisin koroittasi hiukan palkkaa, ehdotti Tekla, sillä hän
tiesi, ettei ollut helppoa saada palvelijaa, joka lähtisi huvilalle.
— Ei täältä kuitenkaan saa ihmismäistä palkkaa, sanoi Hilma ja meni.
Teklan täytyi nyt yksin siivota huoneita ja laittaa ruokaa. Hänen
työpäivänsä olivat laittoman pitkiä, ja öisin liikkuivat hänen kätensä
levottomina vuoteella seuraten jatkuvaisuuden lakia.
Vihdoin hänen onnistui saada uusi palvelija lupaamalla suuren palkan.
Tiesi sitten, kuinka sen jaksoi maksaa!
Lapset olivat innoissaan ja pyörivät jaloissa. Heidän mielensä paloi
maalle. Paitsi Ailin, joka oli vanhin. Hänestä huvilaelämä oli tylsää.
Lehtori oli hyvällä tuulella.
— Minä saan ainakin kaikki ajoissa valmiiksi. Olen ostanut uuden
ilmapuntarin, puolipohjauttanut saappaani ja hankkinut kurkun siemeniä,
hän sanoi.
— Minä en usko, että me voimme muuttaa ensimmäisenä päivänä. Eihän
meillä ole niin kova kiire, kun ilmatkin ovat kylmät ja sateiset, Tekla
sanoi.
— Sinähän olisit voinut valmistella muuttoa pääsiäisestä asti. Kuku
hennoisi viivyttää päivääkään lasten maalle pääsyä. _Minä_ osaan
toimittaa tehtäväni ajoissa, kehui lehtori.
— Ethän sinäkään ole sullonut tavaroitasi kokoon. Ja huomenna on
lähdettävä.
— Sen minä teen parissa tunnissa. Naiset tuhlaavat aikaa turhaan
järjestelemiseen. Luulisi, ettei tällaisen armeijan liikkeellepano
veisi montakaan tuntia. Meidän miehistömme on viisihenkinen, palvelija,
koira ja kuormasto. Kaksi upseeria kai kykenee hallitsemaan tämän
manööverin?
Lähtöpäivänä vallitsi tulinen kiire. Lehtori antoi määräyksiä
ja lähetti lapsia asioille. Yksi meni maksamaan unohdetun
palovakuutusmaksun, toinen juoksi ostamaan matolääkettä ja kolmas
kärpäshaavin. Uusi Iita sulloi lehtorin tavaroita kokoon tämän
ojentaessa hänelle kirjoja, parranajotarpeita ja kalastusvehkeitä.
Pikku Elli purki valmiiksi pakattua koria, ja Eljas seisoi nurkassa
ja itki. Lehtori oli asettanut hänet sinne rangaistukseksi. Eljas oli
naulannut yhteen »Ihmiskunnan historian» ensimmäisen osan ja »Robinson
Crusoen» kahdellakymmenellä viidellä naulalla.
— Nyt Iitan on laitettava eväskori kuntoon. Hänellä ei ole enää aikaa
auttaa sinua, sanoi Tekla.
— Mielihyvin minä suon, että Iita auttaa siima, Tekla rakas, mutta nyt
minäkin tarvitsisin apua. Minkätähden te jätätte kaikki tekemättä viime
hetkeen? kysyi lehtori viattomasti.
— Samasta syystä kuin sinäkin.
— Jos nyt olisi vain minun asiani hoitamatta, niin ei olisi lainkaan
kiirettä. — Lopeta huutaminen, Eljas. Saat mennä ostamaan jodia
apteekista. Meillä ei luonnollisestikaan ole sitä kotona.
— Meillä oli, mutta Aili voiteli ruskeat kenkänsä sillä, sanoi Eljas.
— Ruskea kenkävoide on tietysti tuntematon keksintö meidän talossamme.
— Voi, Tekla, minne sinä aina katoat? Missä tämän korin avain on?
— Ei riipu. Lukitse nyt matkakapineet hiusneuloilla tai rintasoljilla,
niitähän käytetään kaikkeen, Minä menen ostamaan kaulavitjoja Tellulle.
— Koira on meidän perheen tärkein henkilö.
— Tekla, minulla on yksi ainoa ilo maailmassa ja se on viaton
metsästys. Kadehditko minulta niitä puhtaan onnen hetkiä, joita vietän
— — —
— En minä jouda kuuntelemaa» kaunokirjallisia purkauksia. Oletko sinä
nähnyt hohtimia?
— En — niitä on luultavasti käytetty puurokauhana, hammastikkuna tai
käherrysrautana.
Lehtori veti takin ylleen mumisten vielä eteisessä. — Tellun entiset
vitjat ovat luultavasti pesutiinun vanteena tai pellinnaruna.
Valmistuksia jatkui viime hetkeen asti, mutia Tekla oli muuttanut joka
kesä samoissa olosuhteissa maalle. Sentähden hän sai ihmeitä aikaan.
Satoi ja tuuli, kun perhe saapui hengästyneenä ja huohottaen asemalle.
Tekla osti liput, pani lasten avustamana tavarat pakaasiin ja kuljetti
irtoesineitä vaunuun. Iita hyvästeli saattavia Hiltoja ja Mantoja.
Lehtoria ei näkynyt ennen kuin viime hetkenä. Hän oli vienyt Tellun
koiravaunuun ja syönyt piirakan ja lasillisen olutta ravintolassa.
Nyt oli kaikki ahdettu kolmannen luokan vaunuun tavaroitten ja ihmisten
joukkoon höyryäväksi ja kosteaksi massaksi.
— Muistiko kukaan ilmoittaa sanomalehdille kesäosoitetta? kysyi lehtori.
Tekla istui riutuneena paikalla, joka vastasi hänen puolta
tilavuuttaan. Eväskori, kantohihnat, maitolekkeri, kasvipuristin,
kukkiva pelargoonia ja monet muut tavarat olivat hyllyillä, penkeillä
ja lattialla. Tekla muutteli niitä ja lapsia niinkuin tamminappuloita.
— Muistiko kukaan?
— En minä muistanut sitä enkä myöskään vetää sinun kelloasi enkä sitoa
kaulaliinaasi, vastasi Tekla.
Lehtori mykistytti hänet uhkaavin katsein.
Vaunussa oli levotonta, sillä perhe huusi puhuessaan. Tekla oli
kerran saanut korvataudin junamatkalla ja sen jälkeen hän tukki
lasten korvat pumpulilla pienimmällekin matkalle lähdettäessä.
Lehtori ei vapaaehtoisesti suostunut tähän, mutta Tekla teki sen
kuin silmänkääntäjätempun, suudellessaan häntä aamulla. Lehtori ei
vieläkään tietänyt, että isot pumpulitukot törröttivät hänen korvissaan
rapakivenväristen hiusten reunustamina.
Aili oli yläluokkalainen ja häpesi perheen kursailematonta
matkustustapaa ja sisarusten lukumäärää. Hetikin kun samassa osastossa
istui Ludde Rahikainen. Tämä oli tanssikoulunaikainen tuttava ja
käyttäytyi kuten kauppaopistolainen maailmanmies.
Aili siirtyi edemmäksi perheestä. Niin teki Iitakin, joka piteli
hattukoteloa ja alpumia, jotka eivät olleet mahtuneet pärekoriin.
Ludde Rahikainen savukkeineen tuli puhelemaan. Sitä hän osasikin
vilkkaasti ja henkevästi.
— Minä matkustan sukulaisten kanssa huvilalle, sanoi Aili toivoen, että
Ludde pitäisi Viljoa ja Väinöä pikkuserkkuina.
— Minä harjoittelen puutavaraliikkeessä vilkkaalla tehdasseudulla.
Mutta minun henkeni on yksin ja sisäistä myötätuntoa vailla, sanoi
Rahikainen ja näytti siltä kuin pinta olisi tyyni vaikka sisällä kuohui.
— Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä olen yksin kuin yön tähti
avaruudessa. Minun henkeni ei ole sopusoinnussa kenenkään kanssa,
uskalsi Aili yhtyä.
— Väinö, älä riisu kenkiä jaloistasi, kajahti Teklan ääni vaunun läpi.
— Kuinka sinulla on pelkät varret sukissasi, missä terät ovat?
— Minun kenkäni ovat kasvaneet yöllä, niin että varpaat heiluvat
irtonaisina, huusi Elli yhtä kimakasti.
— Minä tiedän. Meidän kenkämme ovat varmaankin vaihtuneet, sanoi Väinö.
Tekla alkoi vaihtaa lasten jalkineita, ja Aili sanoi nopeasti.
— Katsokaa kuinka metsä on siniutuinen ja salaperäinen sadeverhon
takana.
Johon Ludde sanoi:
— Nykyjään tapaa harvoin tyttöjä, jotka ymmärtävät luonnon tenhon. He
ovat niin järkevän ihanteettomia. Te, neiti Sevinen, sitä vastoin — — —
— Aili, sukkanauha katkesi, huusi Viljo ja kiipesi selkänojan yli
penkille.
Ailin täytyi kiinnittää sukka lukkoneulalla, jonka Ludde lainasi.
— Oletteko, Aili-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen
ihanteen kaipuuta? kuiskasi Ludde Viljon mentyä.
— Hiero vähän selkää, Aili kuului Kilin ääni vierestä. Tellu makasi
viime yönä minun jalkopäässäni ja siitä saa kirp — — — ai!
Aili nipisti häntä käsivarresta.
— puja. Hyi, miten sinä nipistät.
— Mennään vaununsillalle, ehdotti Aili Rahikaiselle.
— Aili ei saa mennä sinne. Varsinkaan, kun sinä olet ottanut tukot
korvistasi, sanoi Otso, joka luki Tuulispäätä. Eikö totta, äiti?
— Anna äidin olla rauhassa, pihisi Aili ja tyrkkäsi salaa Otsoa.
— Kyllä minä sinun metkusi tiedän, sanoi Otso.
Mutta Aili siirtyi vielä etemmäksi perheestä.
Ludde seurasi ja koetti vielä kerran aloittaa nerokkaan keskustelun.
— Minulla on taipumusta järkeilyyn. Kun sydämeni joskus lämpenee, niin
katsoo järkeni sitä jäätävän ivallisesti. Silloin jäätyy sydänkin, niin
että pinnalla heijastuvat vain haaleat tunteitten revontulet.
Tämä puhe oli jo tepsinyt kolmeen kauppakoulutyttöön ja kahteen
naisopistolaiseen. Ailin se tenhosi kokonaan.
— Minäkin olen kärsinyt elämään kyllästymisestä, sanoi hän.
— Aililla oli kerran paise sääressä, ihka paksuimmassa — — huusi Elli
etempänä, mutta vaikeni puolitukehtuneena, kun Aili painoi käden hänen
huulilleen.
Juna pysähtyi ravimola-asemalle ja lehtori lausui:
— Tulehan, Aili, kävelyttämään Tellua. Juna seisoo täällä parikymmentä
minuuttia. Minä menen kahvia juontaan.
— Eikö Iita voisi? kuiskasi Aili epätoivoisena.
— Minä en usko kallista metsäkoiraa kenelle hyvänsä.
Aili ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan Rahikaisen kanssa:
— Korkeimmat sisäiset elämykset minä koen metsässä, jossa luonto puhuu
suoraan vastaanottavalle sielulle.
— Joudu nyt, Aili, minulla ei ole aikaa odottaa, huusi lehtori vaunun
ovelta.
Ailin alennustila oli suuri, kun hän kulki Tellun raahaamana
sähköpylväältä aseman nurkan taakse, täältä parin tappelevan koiran luo
ja taas sähköpylväälle, Ravintolahuoneen oven ohi vilistäessään hän
ehti nähdä Ludde Rahikaisen juovan kahvia lyhyttukkaisen tytön kanssa.
Sekin oli isän syy, että hänellä oli tällainen vanhanaikainen nuttura
niskassa. Piti olla muka naisellinen!
Kuka hullu nykyjään tahtoi olla naisellinen? Miksi ei vieno yksin tein?
Ailin täytyi kaikin voimin vastustaa Tellua, joka oli vetää hänet
ravintolan ovesta sisään. Hän ehti kuitenkin nähdä Ludden ivallisen
hymyn.
Kun juna jatkoi matkaansa, istui Aili nurkassaan ja taisteli itkua
vastaan. Hänen mielialansa ei kohonnut, kun hän junan pysähtyessä
seuraavalla asemalla kuuli Rahikaisen äänen viereisestä osastosta:
— Oletteko, Maire-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen
ihanteen kaipuuta? Anteeksi, että minä huudan, mutta minä olen
seurustellut pari tuntia kuuron perheen kanssa.
— Minäkin olin ensin samassa osastossa kuin he, mutta sitten minä
pakenin piirakoita, munankuoria ja kiipeileviä poikia, nauroi tyttö.
Aili työnsi jalallaan välioven kiinni ja veti Viljon, joka kurottautui
ikkunasta ulos, penkille.
Tultiin vihdoinkin pääteasemalle. Juna seisoi niin lyhyen ajan, että
hät'hätää ehdittiin saada tavarat junasta. Elli oli unohtua, sillä
hän oli kiivennyt tavaraverkkoon ja nukahtanut sinne, Eräs matkustaja
ojensi hänet ikkunasta lehtorille.
Viereisen osaston avonaisessa ikkunassa istui Ludde ja poikapäätyttö.
Jälkimmäinen katseli lehtorilaisten lähtöä, mutta Ludde ei ollut
huomaavinaankaan.
Satoi yhä ja lapset katsoivat noloina hevosta, joka oli vastassa.
Heidän oli käveltävä pari kilometriä asemalta huvilalle.
Puolet tavaroista sijoitettiin kärryille ja Iita päällimmäiseksi. Tämä
ei voinut kävellä, koska hänellä oli kiiltonahkakengät ja ihonväriset
sukat.
Lehtori ja Tellu kulkivat toisten edellä ja edellinen puhui
rohkaisevasti.
— Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta.
Katsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi
kuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät
rapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla?
Anna se Ailille.
— Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari
kiloa mutaa, sanoi Aili.
— Ja minulla on valokuvauskone ja sateenmittari, ehätti Otso sanomaan.
— Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö
sydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena.
— Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät
rapaa juostessaan muitten ohi.
Huvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen
molemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat.
— Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on
vain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän,
sanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä.
— Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi
kuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita.
— Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua
jalallasikaan puutarhaan.
— Saatteko te sitten puutarhan kylvetyksi ilman minua?
— Tällä kertaa sattuu niin hullusti, että minun on lähdettävä
ylihuomenna kaupunkiin, niin että jos viitsit kylvää retiisit, olisi se
suuri ajanvoitto.
— Lähdetkö sinä heti pois? huudahti Tekla hämmästyneenä.
— Minulla on tärkeä kokous ja sitten pieni työ, josta ansaitsen rahaa.
Täällä ei voi nain kylmällä kirjoittaa. Minä raadan ilomielin perheen
puolesta.
— Minä en olisi vielä muuttanut, jos minä olisin tietänyt, että sinä et
jääkään tänne.
— Mikä hätä täällä on. Pannaan vähän enemmän vaatteita päälle, lehtori
sanoi ja veti saappaat jalkaan.
Myöhään yöllä perhe pääsi lepoon kosteisiin vuodevaatteisiin.
Riisuttiin vain kengät ja päällysvaatteet. Peitteitten lisänä oli
takkeja, pöytäliinoja ja purje.
— Minulla on yhä kylmä, valitteli Väinö. Hänellä oli peitteen päällä
vain riippumatto.
Viljo ja Elli riitelivät Tellusta. Kumpikin tahtoi sitä peitteekseen.
Aamulla oli lämpö haihtunut ovien ja ikkunoiden rakojen kautta. Ulkona
oli jäätävä ilma, ikävä harmaa sade tihkui. Keittiöön muodostui
lätäkkö, sillä katto oli alkanut vuotaa talven aikana.
Tekla laittoi ruokaa ja kaivoi laatikoista välttämättömimpiä
tarvekaluja.
Iita makasi sängyssä ja sanoi sisälmyksiään vääntävän# eikä uskaltanut
pukeutua kylmän tähden.
Aili laittoi kuumaa hiekkapussia poskelleen. Hänen hammastaan oli
särkenyt koko yön.
— Alku tuntuu aina vaikealta, mutta kyllä tästä selvitään. Lapset
nauttivat niin sanomattomasti, rohkaisi lehtori, joka istui pomppatakki
yllä keittiön tulen ääressä.
— Kunpa olisimme olleet vielä pari viikkoa kaupungissa, niin ilmat
olisivat ehtineet parantua ja hermostuttava kiire olisi vältetty, sanoi
Tekla ja raapi ruostetta padasta.
— Mutta puutarha on kylvettävä.
— Kuka sen tekee tällaisella ilmalla?
— Kyllä se onnistuu, kun käyttää hyväkseen jokaisen hetken, jolloin ei
sada. Porkkanan ja punajuuren pitäisi olla aikoja sitten maassa.
— Minä alan olla liian vanha maatöihin, Tekla huokasi.
— Saat nähdä, että se on vain terveydeksi. Sinä oletkin jo aika lihava.
— Sitäpaitsi voit panna lapset työhön. Ei saa hemmoitella heitä.
— Se on heistä niin vastenmielistä.
— Siitä ei tarvitse välittää. Minä tahdon, että he oppivat rakastamaan
maaemoa ja luonnollista maaelämää.
— Miksi sinä hoputit meidät tänne, kun itse lähdet heti pois?
— Koska teillä on hyvä olla täällä. Älä nyt ole kiittämätön. Moni
kadehtii sinua ja omaa huvilaasi.
Tekla repi hiirien nakertamia hyllypapereja ja koetti olla kiitollinen.
Lapset juoksivat edestakaisin ulos ja sisään ja likasivat matot ja
lattiat. .
Seuraavana päivänä ei satanut, mutta oli pilvistä ja tuulista.
Lehtori matkusti kaupunkiin. Hän oli saanut reumaattisen piston
selkäänsä, mutta ei myöntänyt, että vuoteet olivat kosteat.
Iita uhkasi myöskin lähteä, elleivät ilmat paranisi.
Tekla teki koko päivän työtä puutarhassa, ja pojat auttoivat häntä
kymmenen minuuttia. Aili kirjoitti päiväkirjaansa:
»Elämä on viheliäistä. Taivas itkee ja kaikki lakastuu — ainakin
minun sydämessäni. Minun ainoat täyspainoiset elämykseni tärveltyvät
perheen ja metsäkoirien takia. Kauppaopistolaiset ovat huikentelevaisia
luonteita. Kuudentoista vuotiaana särkyi uskoni miehiin.»
Illalla oli porkkanat, punajuuret, retiisit, salaatti, spenaatti,
tilli ja persilja kylvetty. Maa oli kovaa ja täynnä juuria ja pieniä
kiviä, joita täytyi alituisesti kumartua poimimaan. Teklan kädet olivat
rakoilla, kynnet pikimustat, ja selkä oli hellä monta aikaa. Kun
lehtori pyysi kylvämään retiisejä, tarkoitti hän koko keittiöpuutarhaa.
Neljäntenä päivänä perhe alkoi tottua kärsimyksiinsä. Satoi yhä ja
tuuli. Lasten kädet olivat sierettyneet ja kengät kovettuneet märästä
mullasta. He marisivat alituisesti, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Iita
lämmitti keittiötä melkein ympäri vuorokauden ja oli happamen näköinen.
Tekla siivosi kaappeja ja komeroita ja vaihtoi kenkiä lapsille.
Mutta lehtorilta tuli kirje.
»Rakas Teklaseni!
En voi, ikävä kyllä, vielä tulla luoksenne, sillä toimitan nyt samalla
kaikki työt, jotka jäivät tekemättä, Niinkuin esimerkiksi kesäpukuni
koettelemisen ja hampaan paikkuuttamisen. Olen iloinen, että rakkaani
ovat kesälaitumella ja että sinäkin kerran saat nauttia ja levätä.
Sano Iitalle, että säästäköön puita. Täällä minä en ole lämmittänyt
kertaakaan, ja ilma on huoneissa lämmin ja kuiva. Kaipaan teitä ja
tulen, kuu ehdin. Teille ovat kesän riemut jo alkaneet,