Tilastotieteilijät ovat laskeneet ihmisen keskimääräisen iän olevan
noin 33 vuotta. Sentähden ei ole ihme että lähes kaksi kertaa niin
kauan elänyt ympärillään näkee enään ani harvat niistä, joiden
seurassa hän iloitsi nuoruuden keväästä ja valmistautui elämän
taipaleelle. Lähimmistä koulutovereistani ovat useimmat aikoja sitten
menneet sitä tietä, jolta kukaan ei palaa. Ensimäisiä menijöitä
oli Kaarlo Alfred Castrén, mutta huolimatta nuoresta iästään, hän
oli siitä merkillinen, että hän enemmän kuin monet muut, kymmeniä
vuosia kauemmin eläneet toverit ansaitsee elää jälkimaailmankin
muistossa. Castrén näet ei ollut ainoastaan "lupaava" nuorukainen,
joka jätti kauniin muiston lähimpiin ystäviinsä, vaan hän ennätti jo
niinä vuosina, jotka tavallisesti kokonaan kuluvat valmistuspuuhiin,
suorittaa semmoisen elämäntyön alun, joka säilyttää hänen nimensä
kirjallisuudessamme. Kun otan tässä piirtääkseni niin varhain
poismenneen ystävän kuvan, en siis yksistään viihdytä mieltäni
vanhoissa muistoissa, vaan koetan luoda elävää sisältöä nimeen, jonka
moni nuorempikin tuntee.
* * * * *
Castrén oli syntynyt Sotkamossa 26 p. marrask. 1845. Hänen
isänsä, pitäjänkirjuri Reinhold Castrén, entisen sotilaan ja
Hyrynsalmen nimismiehen Gustav Adolf Castrénin poika, oli tunnettua
pohjoispohjanmaalaista sukua, jonka kantaisä Olaus Castrénius
kumminkin oli hämäläistä alkuperää, Hollolan Linnan rusthollista
kotoisin. Muistutan tästä sen vuoksi, että Kaarlo Castrén joskus
käytti kirjailijanimeä Linnanen. Äiti oli Sotkamon nimismiehen
Johan Cajanin tytär Johanna Elisabet, ja siis hänkin laajalle
levinnyttä pohjalaista pappis- ja virkamiessukua. Reinhold Castrén
ja Johanna Cajan olivat varhain, edellinen 22 ja jälkimäinen 21
vuoden vanhana, vastoin omaistensa neuvoja menneet naimisiin, ja
heidän perustamansa koti tuli yhtä varattomaksi kuin lapsi- ja
kärsimysrikkaaksi. Lapsia heille syntyi 12-13 vuoden kuluessa
seitsemän, mutta toimeentulon ehdot eivät suinkaan suhteellisesti
parantuneet, jos ollenkaan. Syy oli miehen. Virka oli mitätön,
ja ylläpitääkseen perhettään maanviljelijänä -- hän omisti näet
varhemmin Yli-Sotkamon Hyttilän, jossa Kaarlo Alfred syntyi, ja
elämänsä viimeisenä aikana Ala-Sotkamon Tervon tilan -- hänen olisi
pitänyt osottaa toimeliaisuutta, joka oli hänen luonnolleen vieras;
hän näet eli säännöttömästi sekä laiminlöi tehtävänsä ja perheenisän
yksinkertaisimmatkin velvollisuudet. Ollen suuri hevosintoilija
sanotaan hänen pitäneen parempaa huolta hevosistaan kuin lapsistaan;
hän talutti hevosensa aittaan syömään viljaa lasten kaivatessa
leipää, ja kun hän palasi matkoiltaan, joilla oli ajanut kilpaa
muitten hevoshuijarien kanssa, ei hänen kotiatulonsa ollut omaisille
iloksi. Kerrankin hän oli ajanut kumoon kiviläjään ja kauan kesti
ennenkuin hänen siitä saamansa haavat ja kuhmut paranivat. Mutta,
niinkuin monesti on laita, mitä kehnompi perheenisä sitä etevämpi
äiti. Rouva Johanna Castrén oli tuota hiljaista, vakavaa, uskollista,
hienotunteista lajia naisia, joiden kestävyyttä kärsimyksissä ja
kovissa kohtaloissa me ihmettelemme ja ihailemme voimatta sitä
selittää. Sukulaistensa ja ystäviensä avulla hän ei ainoastaan
mitenkuten hoitanut lapsiansa, vaan teki sen niin, että lapsista
köyhä koti oli mitä rakkainta he tiesivät. Reinhold Castrén kuoli
1849, ennenkuin oli täyttänyt 38 vuotta, ja silloin jäi Johanna
rouva yksin huolehtimaan lapsistaan. Niitä oli elossa kuusi --
vanhin poika oli kuollut 12-vuotiaana, ja yksi 10-vuotinen tytär oli
vähämielinen. Äiti oli nääntymässä kuormansa alle, eikä muuta neuvoa
ollut kuin hajottaa lapsilauma, lähettää toinen toisaalle, toinen
toisaalle varakkaampien sukulaisten hoidettavaksi. Silloin nuorin
lapsista, Kaarlo eli Kalle, niinkuin häntä kotona ja toverien kesken
nimitettiin, 1851 joutui setänsä Lauri Maunu Castrénin luokse, joka
edellisenä vuonna oli tullut kappalaiseksi Kempeleeseen, kymmenkunta
kilometriä Oulun kaupungista. Tästä johtui että Castrénin varsinaiset
poikaiänmuistot olivat Kempeleestä ja Oulun tienoilta yleensä,
mutta niitä syvemmällä hän säilytti sisässään vahvan kerroksen
muistoja ja vaikutelmia Sotkamosta. Vaikka hän oli sieltä eronnut
kuusivuotiaana eikä liene siellä käynyt ennenkuin oli täyskasvanut,
eli äiti ja lapsuudenkoti kirkkaana hänen sydämessään. Niin pian kun
hän oppi kirjoittamaan, hän alkoi vaihtaa kirjeitä äitinsä kanssa,
ja kaukanakin hän seurasi tämän elämää, kuvitellen, saamiensa
tietojen mukaan, kuinka äiti asui häntä varten muutamalle niemelle
pappilan[17] maalle rakennetussa kaksisuojaisessa asunnossa, erään
vanhemman sisaren, Eva Sofia Cajanin, ja sen lapsen kanssa, jolle
vähämielisyytensä tähden ei ollut rakkautta ja kärsivällisyyttä
muualla tarjona, kuinka äiti ansaitsi pienen kodin tarpeet suorittaen
ompelu- ja muita töitä pitäjäläisille ja kuinka hän hiljaisen,
rakastettavan luonteensa vuoksi oli kaikkien suosima, niin että
"Johanna täti", joksi häntä sanottiin, ehdottomasti oli tarpeellinen
niin iloisten kuin surullistenkin juhlien valmistuksissa ja vietossa
ympäri pitäjää. Totta tosiaan, jos se on rakkaus, joka tekee kodin
kodiksi, niin Johanna tädin perhe oli vain näennäisesti hajaantunut.
Äidinrakkaus ei ollut lakannut vaikuttamasta poissa oleviinkaan.
Ainakin luulen Kaarlo Castrénin varhaisen sielunvoimien kypsynnän ja
myöskin hänen luonteensa laadun suuressa määrässä johtuneen siitä,
että hän äidistään erotettunakin eli jonkunlaisessa henkisessä
yhteydessä armahan emonsa, kaunihin kantajansa kanssa. Mutta vielä
sekin tästä johtui, että syntymäseutujen luonnonkauneus ja vakava,
herkkätunteinen kansa, joihin Castrén myöhemmin uudelleen ja syvemmin
tutustui, elivät hänen sydämessään erikoisen heleinä. Muistan monen
illan kouluajalta, jolloin minä, karkealuontoisemman Etelä-Pohjanmaan
lapsena, ihaillen kuuntelin hänen vilkkaita kuvauksiaan Sotkamosta.
* * * * *
Setä, joka myöskin oli veljensä pojan kummisetä, kohteli häntä
kuin omia lapsiaan, ja Kaarlo sai häneltä itseltään ensimäisen
opetuksensa, mikä oli sitä luonnollisempi, kun pari serkkua oli
miltei samanikäistä. Lukeminen kotona jatkui v:een 1858, jolloin
pastori Castrén tuli Kälviän kirkkoherraksi, myöhemmin rovastiksi.
Syksyllä s.v. lähetettiin näet Kaarlo serkkunsa, Adolfin eli Adin,
kanssa Vaasan kouluun ja otettiin siellä toiselle luokalle. Silloin
alkoi tuttavuutemme; oltuani jo ennen koulussa olin minäkin samaan
aikaan kohonnut mainitulle opinasteelle. En kumminkaan näiltä ajoilta
vanhassa Vaasassa muista mitään erikoisempaa Castrénista. Sen vain
tiedän, että molemmat olimme kaksi vuotta toisella luokalla, ja
myöskin sen että Castrénin koulunkäynti oli lähellä päättyä siihen.
Jostakin syystä -- luultavimmin kustannusten pelosta -- oli sedässä
herännyt ajatus valita Kaarlolle toinen elämänura kuin lukumiehen.
Poika pantiin oppilaaksi Alavuden apteekkiin. Kuitenkaan hän ei
sinne pitkäksi ajaksi jäänyt. Castrén näet lueskeli itsekseen
koulukirjojaan, ja kun niin onnellisesti sattui, että 1861 Kokkolassa
avattiin uusi ylialkeiskoulu, hän pääsi tähän, lähellä kotipitäjää
sijaitsevaan laitokseen jatkamaan opintojaan.[18] Ja nyt hän edistyi
semmoisella vauhdilla, että me jälleen yhdyimme lukiossa 1862,
oppilaitoksen ollessa viimeistä vuottaan Pietarsaaressa, mihin se oli
muutettu Vaasan palon jälkeen 1852. V. 1863 lukio muutettiin takaisin
(uuteen) Vaasaan, ja sinne muutimme me oppilaat tietenkin mukana.
Lukiossa Kaarle Castrén yhtyi puolitoista vuotta vanhemman veljensä
Reinholdin eli Rennen kanssa, joka kasvatettuna tätinsä miehen,
pastori Kaarle Abraham Keckmanin, luona oli käynyt Oulun koulua. Hän
oli vähemmän lahjakas kuin nuorempi veli, mutta veljeksien välillä
vallitsi aina, ehkä yhteisen rakkaan äidin vaikuttama, erittäin hyvä
sopu. Reinhold Castrén rupesi juristiksi; hän kuoli maistraatin
sihteerinä Oulussa 1889.
Näin Kaarlo Castrén ja minä enimmän osan kouluaikaamme olimme
toveruksia, ja muistan hänen jo sillä varhaisella ajalla tulleen
huomatuksi samanikäisten rinnalla. Tehtävänsä koulussa hän suoritti
etevästi, silti vetäytymättä toverien seurasta. Päinvastoin hän aina
oli iloinen, joskaan ei vallaton iloisessa seurassa. Luonteeltaan
hän oli vilpitön ja rehellinen, olennoltaan rakastettava ja
kaikkien suosima. Erikoista hänessä oli vilkas mielikuvitus,
taipumus mietiskelemään ja keskustelemaan elämänongelmista sekä
myöskin kirjoittamaan. Jo Kokkolan aikana hän oli -- tietenkin
kaikessa salaisuudessa, niinkuin hän minulle vieläkin säilyneissä
kirjeissä kertoi -- kirjoittanut Åbo Underrättelseriinkin (jotakin
ainekirjoituksista kouluissa), ja lukioon tultuaan hän ahkerasti
sepitteli kirjoituksia konventin sanomalehtiin, toinen Pohjalainen,
toinen Tapio nimeltä. Syystä että koulu oli ruotsalainen, oli näiden
sanomalehtienkin tavallinen kieli ruotsi. Ja ruotsiksi Castrénkin
laati ensimäiset kyhäelmänsä, muun muassa pitkän, haaveellisen,
eri lukuihin jaetun tutkielman "Elämän meno", jossa hän käsitteli
semmoisia kysymyksiä kuin "rakkaus naiseen" ja "isänmaanrakkaus",
jotka "rakkaudet" aivan oikein selitettiin mitä tärkeimmiksi elämän
menon määrääjiksi. Mutta sittemmin hän alkoi käyttää suomenkieltä,
kehottaen muitakin niin tekemään. "Kirjoittamalla oppii kieltä
viljelemään, ja niin suomeakin", hän kirjoitti; "ja kaikki tulemme
sitä tarvitsemaan. Kirjoitelkaa virkeästi, ja jos jonkun siistin
ruotsalaisen [toverin] korvat eivät kestä kuulla suomen soreaa
kieltä, niin pistäköön korvansa tukkoon taikka menköön kamariin
lukemaan saksalaisia sanomalehtiä! Te, suomalaiset, avatkaat suunne
ja liikuttakaat kynäilevää kättänne; se ilahuttaa pelkästä ruotsista
kohta läkähtyvää Tapiota ja Pohjalaista."
Tästä huomaa, että Castrén jo oli "fennomaani", ja siinä kohden
hän kyllä oli useimpien toverien edellä. Me muut siihen aikaan
emme paljonkaan tienneet kansallisuuskysymyksestä. Suomalaisilla
seuduilla kasvaneet osasivat tietysti suomea ja välistä sitä
puhuttiinkin, mutta toinen puoli oli kaupunkilaisia ja puhtaita
ruotsinkielisiä. Kumminkin alkoi, niinkuin Castrénista nähdään,
tieto ajan kansallisista riennoista meihinkin tunkea, ja sen vuoksi
toinen tai toinen hänen tapaansa yritti kirjoittamaan suomea.
Niin muistan minäkin kirjoittaneeni jonkun suomalaisen pätkän
Tapioon. Mitä Castréniin tulee on mahdollista, että hän oli saanut
ensimäisen herätyksen Kokkolan koulun ensimäiseltä rehtorilta, Oskar
Blomstedtilta. Ainakin hän eräässä kirjeessä minulle keväällä 1862
mainitsee: "kaikki aineeni olen kirjoittanut suomeksi [ruotsalaisessa
koulussa!], sillä tahdon oppia sitä". Vaasan lukion opettajista
muistan ainoastaan laitoksen entisen rehtorin, Fredrik Julius
Odenvallin, viimeisinä aikoinaan koettaneen innostuttaa meitä
suomenkielen viljelemiseen, ja se tapahtui siinä muodossa, että
hän ylimääräisillä tunneilla ohjasi niitä oppilaita, joilla siihen
oli halua, kääntämään latinalaisia auktoreja suomeksi. Sitä paitsi
hän itse oli suomentanut Porilaisten marssin ja laulatti sitä
oppilaillaan. Castrén oli hänen hartaimpia oppilaitaan, muun muassa
laulamisessakin, vaikka hänen lauluäänensä oli niin ja näin.
* * * * *
Omituisin ja merkillisin Castrénin kirjallisista tuotteista
kouluajalta on eräs -- en tarkoin muista milloin ja kuinka, mutta
arvattavasti hänen kuolemansa jälkeen kätköihini joutunut --
novellintapainen kyhäelmä, nimeltä "Muutamia irtonaisia lehtiä
elämän kirjasta, unhotuksesta ja häviöstä kerännyt --aAa--". Se on
ruotsinkielinen v:lta (luultavasti keväältä) 1863. Merkillinen se
on sentähden, että vahvasti romantisoidun kertomuksen päähenkilöt
ovat tekijän molemmat enot, Kaarle August ja Johan Fredrik Cajan,
joille hän on antanut nimet Jakob Festus ja Abraham Efraim
Krusell. Tämän selityksen on tekijä itse 7 vuotta myöhemmin pannut
käsikirjoituksensa nimilehdelle. Kummankin enon elämä päättyi
traagillisesti, siten että vanhempi ampui itsensä ja nuorempi tuli
mielisairaaksi, ja nuoren kirjailijan tarkotus on nähtävästi ollut
käyttämällä historiallisia ja keksimiänsä piirteitä osottaa, miten
heidän kohtalonsa muodostui niin surulliseksi.
Novellin sisällys on lyhyesti seuraava. Klaus Krusell, nimismies
jossakin itäsuomalaisessa pitäjässä, on ottanut kiinni ja
toimittanut ansaittuun rangaistukseen Viitasaarelta kotoisin olevan
rahanväärentäjän ja rosvon Eerikki Talviaisen [hänkin todellisuudesta
otettu henkilö]. Vankilasta päästyään pahantekijä, kostaakseen
nimismiehelle, ryöstää hänen nuoremman poikansa, 10-vuotiaan
Abramin (Aapin), kun tämä, oltuaan pari vuotta vanhemman veljensä
kanssa ansoja virittämässä, yksin on palannut metsään noutamaan
sinne unohtunutta puukkoansa. Ryöstöön oli Talviaisen yllyttänyt
muuan venäläinen, joka päästäkseen vapaaksi orjuudesta oli ruvennut
hankkimaan suomalaisia poikia eräälle Valamon luostarin papille.
Sinne Aappikin viedään ja saatuaan uuden nimen, Ismael, hän elää
siellä viisi vuotta papin palvelijana. Pappi koettaa kääntää hänet
kreikkalaiseen uskoon, mutta poika pysyy lujana eikä taivu, vaikka
häntä lopulta kurjassa vankilassa nälällä näännytetään. Silloin
pappi saa kutsun tulla Pietariin, ja lähtiessään hän ottaa Ismaelin
mukaansa. Pietarissa pappia syytetään jostakin rikoksesta, ja pelosta
että poika kertomalla elkeensä enentäisi hänen syyllisyyttään hän
lähettää Ismaelin määrättyyn paikkaan suurkaupungissa ostamaan
"karhun lihaa". Niin poika tulee erään teurastajan luokse, joka
sulkee hänet huoneeseen, missä jo ennestään on murhattujen ruumiita,
ja häntä yritetään tukehuttaa savulla, joka harvasta lattiasta
tunkee sisään. Poika parka saa kuitenkin puukollaan avatuksi raon
seinään, mistä voi hengittää raitista ilmaa, ja kun teurastaja tulee
katsomaan, onko hänen uhrinsa kuollut, Ismael iskee häntä päähän,
niin että mies tunnottomana kaatuu, ja karkaa sitte kauheasta
vankilastaan. Hänen on kumminkin vaikea löytää pois sokkeloisesta
talosta, ja kun hän hyppää ulos muutamasta akkunasta, hän huomaa
joutuneensa puolitekoiseen, akkunattomaan rakennukseen. Siellä
viruessaan hän kuulee seinän takaa, kadulta, eräitten suomalaisten
miesten puhuvan keskenään, he kaipaavat toveria, joka myöskin oli
hävinnyt mentyään samaan taloon ostamaan lihaa. Ismael ilmottaa
miehille missä hädässä oli, ja ne pelastavat hänet. Sitte kaikki
yhdessä kiireimmiten palaavat Suomeen, passiton Ismael toisten
turvissa. Suomessa Ismael elättää itseään työmiehenä, ja semmoisena
hän vihdoin tulee Turkuun. [Miksei hän rientänyt kotiinsa, jää
tekijältä sanomatta; toinen erehdys hänen puoleltaan on se, että
hän olettaa yliopiston vielä olleen Turussa, vaikka jo oltiin
1830-luvun alulla -- ryöstö on muka tapahtunut syksyllä 1826.] Siellä
Ismael pelastaa ylioppilasten kilpapurjehduksessa veteen joutuneen,
hukkumaisillaan olevan nuoren kreivi Svanskiöldin [myöhemmin nimi
on muutettu Standertskiöldiksi!] sekä tapaa veljensä ylioppilaana.
Kiitollisuudesta ja liikutettuna hänen oudoista elämänvaiheistaan
kreivin isä ottaa kustantaakseen poikansa pelastajan opinkäynnin, ja
ennen pitkää on tämäkin, Abraham Efraim Krusell, ylioppilas. --
Edellisellä ei ole mitään pohjaa veljesten todellisissa
elämänvaiheissa, sillä vanhempi oli syntynyt 1800, tuli ylioppilaaksi
1819 ja koulunopettajaksi Raaheen 1827; nuorempi taas oli syntynyt
1815 ja tuli, Oulun koulun ja Turun lukion käytyään, ylioppilaaksi
1832. Kuitenkin olen selostanut nämä romantisetkin novellinpiirteet,
sentähden että Castrén sanoo niiden nojaavan tarinaan, joka oli
yleinen Pohjanmaan "timmermannien" kesken. --
Sitte kertomus kääntyy Jakob veljeen, joka tulee koulunopettajaksi
Pohjanmaan pikkukaupunkiin. Reipas nuori mies saa asunnon kauppias
Kålrothilla, jolla on noin 30-vuotias rouva. Tämä rakastuu häntä
nuorempaan maisteriin, joka myöskin mieltyy talon emäntään. Rouva
myrkyttää miehensä -- maisterin mitään aavistamatta --, ja kun hän
näin on tullut vapaaksi, menevät rakastavat naimisiin. Heillä on jo
useita lapsiakin, kun vaimo eräänä päivänä, nautittuansa väkeviä,
niin että menetti mielenmalttinsa, tunnustaa miehelleen, kuinka hän
oli vapautunut edellisestä aviostaan. Tieto kauheasta rikoksesta
tekee lopun Jakob Krusellin mielenrauhasta ja elämänonnesta, ja hän
ampuu itsensä. [Sukukirjan mukaan Kaarle August Cajan nai neljä
vuotta vanhemman laivurinlesken ja surmasi itsensä Uuskaarlepyyssä
1849.]
Abraham Efraim Krusellin, se on J. F. Cajanin, myöhemmät
elämänvaiheet ovat pääasiassa tunnetusti historiallisia, vaikkei
mainita hänen luonnontieteellisiä harrastuksiaan eikä hänen
yhteistyötään Elias Lönnrotin kanssa. Suurella menestyksellä
hän harjotti opintoja, alkoi sitte tutkia kansamme muinaisuutta
ja kirjoitti ensimäisen Suomen historian. Kumminkaan hän ei
pysynyt tällä työalalla. Yltiöpäiset heränneet toverit saivat
näet hänet valtaansa. Hän alkoi ylenkatsoa ja vihata tieteellisiä
harrastuksiaan, ja papin tutkinnon suoritettuaan hän muutti
sisämaahan. Siellä hän toimi saarnaajana, yhtä ankarasti tuomiten
maailmaa kuin omaa entisyyttään. Eräänä päivänä tuli hänen
pappilaansa Paavo Ruotsalainen ajaen kuomireessä "pitkän karavaanin"
etupäässä, reet täynnä uskovaisia. Hevoset asetettiin talliin ja
rengit pantiin noutamaan niille heiniä. Vieraat, joista isäntäväki ei
tuntenut useampaa kuin neljä, täyttivät pappilan huoneet ja söivät ja
joivat ja elivät siellä kaksi päivää aivan kuin kotonaan. Kun vihdoin
lähtöhetki oli tullut, Paavo huomautti isännälle, Krusellille, että
hänen (papin) omistamansa musta ori ei ollut hänelle onneksi. --
"Sinä tulet ylvästelemään siitä, sillä minä näen että sinä nyt jo
olet kovin mielistynyt siihen. Jos toivot tulla autuaaksi, niin anna
ori minulle taikka menetä se muulla tavoin. Usko minua, sinulle se
tuottaa vain vahinkoa!" -- Tämä puhe vaikutti, ja Paavo vei kuin
veikin mukanaan komean oriin köyhältä kappalaiselta, jonka kodin
vieraat muutenkin olivat tyhjentäneet. Herkkätunteiseen Kruselliin
tämmöiset tapaukset syvästi koskivat. Kun sitte sanoma tuli veljen
itsemurhasta, enentyi hänen synkkämielisyytensä; hän syytti
itseänsä milloin mistäkin (muun muassa että Pietarissa oli tappanut
teurastajan!) ja kuvitteli olevansa samoin kuin veljensäkin esi-isien
rikoksista johtuvan sukukirouksen alainen. Hänellä oli vaimo ja kuusi
lasta, jotka turhaan koettivat rauhottaa häntä. Hänen levottomuutensa
muuttui mielenhäiriöksi, hän ryhtyi jälleen kirkonarkistosta ja
muualta etsimään historiallisia lähteitään ja käsikirjoituksiaan,
sillä välin vaeltaen yksikseen mietiskellen metsässä. Isän
mielisairaus saatti köyhän perheen hätään, johon turhaan pyydettiin
apua entisiltä ystäviltä. Näiden mielestä oli kaikki jätettävä
Jumalan huomaan: kyllä hän auttaa, jos hän kaikkiviisaudessaan sen
hyväksi katsoo. Oli kuitenkin armeliaampiakin, ja ne ottivat lapset
kasvatettavakseen.
Enojen outo ja synkkä elämänhistoria, jonka yksityispiirteet Castrén
arvatenkin oli kuullut omaistensa suusta, oli nähtävästi tehnyt
syvän vaikutuksen hänen nuoreen mieleensä. Sitä todistaa selostamani
kertomus, miten se liekään kypsymätön esitystavaltaan. Mahdollista
on että juuri se ja tietysti hänen omakin kohtalonsa sai hänet,
niinkuin ylempänä olen maininnut, niin mielellään miettimään "elämän
menoa". Hän puhui ja kirjoittikin noissa lukiolaiskyhäelmissään
usein intohimoista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin. Eikö ole
täyttä syytä olettaa, että se johtui niistä mietiskelyistä, jotka
läheisten sukulaisten kokemat järkyttävät kohtalot olivat hänessä
synnyttäneet? Kuitenkaan en lainkaan muista, että Castrénissa olisi
näkynyt synkkämielisyyden oireita; luultavasti oli ainoastaan hänen
vilkas mielikuvituksensa noiden tapahtumain kautta (joista J. F.
Cajanin luopuminen pappisvirasta mielisairauden tähden sattui vasta
1859) saanut tavallista voimakkaamman kiihokkeen. Huomiota ansainnee
sentään eräs alempana luettava kirjeenote, jossa hän itse viittaa
"runottarensa" surumielisyyteen.
* * * * *
Epäilemättä Castrénista olisi voinut kehittyä kaunokirjailija
-- novellin- tai romaaninkirjoittaja -- sillä kaikesta päättäen
hänellä oli kertojalahjoja, jotka vain kaipasivat kypsymistä.
Kumminkin hän jo lukiolaisena joutui käyttämään luontaista kykyään
vakavammalla alalla, nimittäin historian, joko se sitten on
käsitettävä johtuneeksi perinnäisyydestä äidin puolelta tai äidin
valittamaksi vaikutukseksi juuri puheena olleesta enosta, Suomen
historian ensimäisestä kirjoittajasta. Jo kesällä 1863[19] Castrén
oli Kälviällä kansan suusta kerännyt muistelmia 1808--09 v:ien
sodan ajalta, kenties Oskar Blomstedtin esimerkin vaikutuksesta,
jollei suoranaisesta kehotuksesta. Blomstedt oli nimittäin 1857
Suomi-kirjassa julkaissut kertomuksen "Vältvääpeli Rothin urostöistä
Ruovedellä" ja 1862 erikseen painattanut kirjasen "Kapina Kauhajoella
v. 1808", joten se olettamus on hyvin läheinen, että nämä julkaisut
saivat Castrénin kiinnittämään huomionsa sotatapahtumiin Kälviällä,
joiden muistajia silloin vielä kai montakin oli elossa. Kun hän sitte
tuli Vaasaan ja siellä historianopettajassaan, Oskar Ranckenissa,
tapasi toisen "viimeisen sodan" tutkijan, jolla parast'aikaa oli
tekeillä teos Vänrikki Stoolin sankareista, mikä oli luonnollisempaa
kuin että Castrén tälle puhui muistelmien keräilystään. Oliko hän
itse jo suunnitellut laajemmankin keräystoimen, joka oli ulottuva
kautta maan, vai saiko hän ajatuksen Ranckenilta, sitä en tiedä,
mutta varmaa on että he molemmat yhdessä talvella 1863--64 lähemmin
sopivat matkasta, jonka Castrén oli tekevä jo ensi kesänä, ja
lupasi Rancken hankkia hänelle tarpeelliset varat. Kun keväällä
tuomiorovasti, myöhemmin arkkipiispa T. T. Renvall tuli tarkastamaan
Vaasan lukiota ja silloinen rehtori Aug. Lilius oli kutsunut hänet ja
lukion opettajat luoksensa illanviettoon, niin Rancken esitti asian
tälle seuralle ja ehdotti toimeenpantavaksi rahankeräyksen Castrénin
yrityksen hyväksi. Läsnäolijat antoivatkin kukin roponsa, ja mitä
lisää tarvittiin onnistui Ranckenin saada muilta kaupunkilaisilta.
Näin Castrén vuotta ennen kuin tuli ylioppilaaksi pääsi semmoiseen
tehtävään käsiksi, jota meillä tietääkseni ei koskaan ennen
koululainen ole suorittanut, mutta joka laatuaan kyllä oli sopiva
hänenlaiselle vilkasmieliselle, lämminsydämiselle nuorukaiselle.
Sillä ymmärtäähän sen miten viehättävää hänen oli tutustua
unohdettuihin sankareihin ja heidän tarinoihinsa ja samalla muutenkin
lähestyä kansaa, jonka omaksi hän itsensä tunsi.
Matkan tuloksena syntyneen kirjansa esipuheessa Castrén kertoo,
missä hän liikkui ja millä menestyksellä. Koska Kälviän
muistelmat, joilla kirja alkaa, jo olivat tallella, hän saattoi
kevätlukukauden, loputtua 1864 alottaa työnsä itse koulukaupungista
ja sen ympäristöstä, kysellen tietoja Bergenstrålen maallenoususta
Koivulahdella, hänen onnettomasta retkestään Vaasaan sekä kaupungin
ryöstöstä. Sen jälkeen hän suuntasi kulkunsa etelään päin käyden
ruotsalaisten rannikkopitäjien, Sulvan, Maalahden, Petolahden,
Korsnäsin, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan kautta Sideby'hyn saakka.
Sideby'stä tutkija poikkesi Isojoen kautta Karviaan ja Parkanoon
sekä edelleen Kurun kappeliin ja Ruovedelle. Ruovedeltä hänen
tiensä kävi Keuruulle, sieltä Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukaan
kautta Rautalammille, Suonenjoelle, Kuopioon ja Maaningalle.
Viimemainituilla paikkakunnilla oli kumminkin vähän uutta saatavissa
samoin kuin tunnettujen tappelutannerten lähettyvillä, jotka Castrén
sivuutti kiireisellä paluumatkallaan. Koko kesäkausi oli näet kulunut
umpeen, ennenkuin hän oli luetellut seudut tutkinut. Pyytäen tehdä
mahdollisimman tarkkaa työtä hän ei ollut tyytynyt puhuttelemaan
yhtä tai kahta ukkoa kullakin paikkakunnalla, vaan oli hän koettanut
tavata niin monta kuin suinkin niistä vanhuksista, jotka olivat
mukana olleet. Se oli tietysti vienyt aikaa, semminkin kun oli vaikea
saada nuo tietäjät avomieliselle tuulelle. Parasta oli "ikäänkuin
leikitellen" käydä asiaan käsiksi. Mutta miten hän yrittikin, sattui
kuitenkin että hän jälestäpäin kuuli muutaman vanhuksen virkanneen:
"kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en
uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita
rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkin lie mielessä".
Sen ohella on huomattava, että tiedot usein olivat ristiriitaisia,
ja silloin täytyi koettaa saada niitä sopusointuun ja sen vuoksi
käydä toista tai toista kertojaa toisenkin kerran haastattelemassa,
puhumatta siitä että katsottava oli, olivatko kansan muistelmat
yhtäpitävät kirjallisuudesta tunnettujen, lähinnä Montgomeryn
historian antamien tietojen kanssa. Siten Castrénin työ ei ollut
pelkkää muistelmien keräämistä, vaan samalla myöskin niiden
arvostelemista historian kannalta.
Matkalaukku täynnä muistoonpanoja Castrén palasi lukioon, jossa
tietenkin viimeisen vuoden työ esti häntä lopullisesti järjestämästä
ja kirjoittamasta muistelmiaan, johon hänen mielensä paloi.
Sentähden itse toimitustyö pääasiassa tapahtui vasta kesällä
1865, mutta niinkin oli lopputulos se, että hänellä, kun hän
9 p. syysk. tuli ylioppilaaksi, oli arvokkaan historiallisen
teoksen käsikirjoitus painovalmiina. Samana syksynä teos (J. C.
Frenckell ja P:n kustannuksella) painettiin täällä pääkaupungissa,
mutta kumminkaan tekijä ei itse valvonut painattamista, sillä
kun sedällä oli suuri perhe, täytyi Castrénin tästä lähtien itse
huolehtia toimeentulostaan, ja oli hän sentähden ensimäiseksi
ylioppilasvuodekseen ottanut kotiopettajanpaikan Porissa.
"Muistelmia vuosien 1808--1809 sodasta, kansan suusta kokoillut K.
A. Castrén" ilmestyi kirjakauppaan vuoden lopulla ja sai osakseen
ansaitun huomion ja tunnustuksen. Ajan pätevin historiallisen
kirjallisuuden arvostelija, nuori professori Yrjö Koskinen, kirjoitti
siitä vastaperustetun Kirjallisen Kuukauslehden ensimäiseen
numeroon (tammik. 1866). Hän sanoo tekijän oikein oivaltaneen, että
tapahtumain tärkein puoli oli se kansan siveellinen tila, mikä
niissä ilmaantui, ja sentähden hellällä huolella talteen ottaneen
pienetkin kansan elämän ja mielenlaadun piirteet sekä käsittäneen
ne kansanomaisella, runollisella mielellä.[20] Tiedot semmoisenaan
täyttävät tärkeän aukon sodan historiassa, valaisten sitä kansallista
pohjaa, josta varsinaisen sotaväen sankariteot olivat kasvaneet.
Tietenkin oli muistelmiin tullut vähemmän luotettavaakin, eivätkä
kaikki hänen mietelmänsä tuntuneet päteviltä; mutta silti tekijä
monessa kohden ilmaisi oikeaa kriitillistä aistia, jota paitsi hän
on käyttänyt kirjeitä y.m. historiallisia lähteitä apunaan. Ainekset
ovat hyvin järjestetyt, ja runollinen kertomustapa oli erittäin
sopiva aineen laatuun nähden, vanhojen muistelmien esittämiseen.
Lopuksi arvostelija lausuu ennustavat sanat: "Olemme kirjaa
arvostelleet mainitsematta tekijän erinomaista nuoruutta. Että nuori
mies, tuskin ylioppilasikäänsä päässeenä, panee kokoon 10 arkin
kokoisen kirjan, joka sekä sisällyksen että esitystavan puolesta
kyllä paikkansa pitää, on asia, josta emme uskalla lausuakkaan
mielihyväämme, peläten että niin aikaiset tähkäpäät voivat joutua
jonkun takatalven hävitettäväksi. Toivotamme vain hänelle Suomen
miehen kestävyyttä raivaamaan itselleen tietä opin ja tieteen kautta
kirjallisuuden korkeimmille sijoille." Nykyään, 45 vuotta myöhemmin,
on arvosteluun lisättävä, että kirja ei vieläkään ole arvoansa
menettänyt. Ensiksikään ei kukaan ole myöhemmin astunut Castrénin
jälkiä koettaakseen tehdä paremmin mitä hän on tehnyt taikka edes
täydentääkseen hänen teostaan, vaan on se ainoa esitys aineestaan;
toiseksi sen viehätys ja merkitys ovat entisellään. Vieläkin lukijan
mieltä kiinnittää kuvaus kansastamme ja sen yrityksistä sodan aikana,
samalla kuin siitä huokuva nuoren tekijän innostunut henki vieläkin
vaikuttaa virkistävästi. Sentähden olisi mielestäni teoksesta
toimitettava uusi painos, jota varten tulisi hellävaroin uudistaa
kieltä ja ehkä myöskin tehdä semmoisia asiallisia oikaisuja, joihin
uudempi tutkimus aihetta antaa.
* * * * *
Oltuaan lukuvuoden Porissa, jossa tietääksemme hänen kirjallinen
toimensa supistui muutamiin sanomalehtikirjoituksiin ja jonkun
esitelmän pitämiseen, ja vietettyään kesän äitinsä luona Sotkamossa
Castrén syksyllä 1866 tuli Helsinkiin harjottaakseen opintoja
filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Valitettavasti hänen
varattomuutensa kuitenkin esti häntä pitemmälti antautumasta siihen
työhön. Pian näet olivat vähäiset säästöt kotiopettajapalkkiosta
lopussa, ja "toiveet turvallisesta taloudesta lukuvuoden aikana", hän
mainitsee eräässä kirjeessä, "hukkuivat porilaisiin vararikkoihin",
lehtori C. G. Borg kehotti häntä sentään jäämään kevätlukukaudeksikin
yliopistoon kuvitellen hänelle mahdollisuuden saada notaarinvirka
talollissäädyssä valtiopäivillä. Sihteeri oli kumminkin edeltäkäsin
luvannut paikat toisille. Silloin Castrénilla ei ollut muuta neuvoa
kuin noudattaa köyhien ylioppilaitten tapaa ja lainata rahaa
yksityisten suosijain takausta vastaan.
Miten taloudelliset huolet Castrénia painoivatkaan, hän kuitenkin
tällä ajalla kirjoitti historiallisen tutkimuksen, joka alkuaan
vain oli aiottu tiedekunnalle esitettäväksi palkintokirjoituksena,
mutta sitte huomattiin ansaitsevan tulla painetuksi. Joululomalla,
talvella 1866--67, hän näet sepitti "Kertoelmia Kajaanin läänin
vaiheista vv. 1650--1750", joka painettuna (1867) käsittää 108
sivua. Alkulauseessa hän sanoo ensin ajatelleensa kirjoittaa koko
Pohjois-Pohjanmaan historian, mutta sitte rajottaneen tehtävänsä,
syystä että Kajaanin lääniä koskevat lähteet olivat täydellisimmät.
Kirja oli tulos tutkimuksista Kajaanin, Oulun, Vaasan ja Senaatin
arkistoissa, ja huomaa tästä kuinka Castrén ahkerasti oli käyttänyt
väliaikansa tieteelliseen työhön. Teoksesta, jossa m.m. ensi kerran
puhutaan Affleckista, joka nykyaikana on tullut runollisenkin
käsittelyn alaiseksi, julkaisi K. F. Ignatius (K. Kuukauslehdessä
1868) suosiollisen arvostelun, mainiten loppupäätelmänä, että
se oli "miellyttäväinen ja arvokas lisäys Suomen historiaan".
-- Kesäksi 1867 Castrén yliopistolta pyysi ja sai matkarahan
jatkaakseen tutkimuksiaan Vaasan ja Oulun arkistoissa. Paha vain
että lukuvuoden päättyessä hänen raha-asiansa olivat niin huonolla
kannalla, että hänen oli mahdotonta ajatellakaan opintojensa ja
tieteellisten töittensä rauhallista jatkamista. Helsingissä hän oli
apua saanut, mutta turhaan hän Pohjanmaalla koetti järjestää asiansa
vakavammalle pohjalle. Olihan siellä nyt surkea hätä ylinnä, ja se
sai varakkaimmatkin kiristämään kukkaroansa. Sisältämättä mitään,
jota voisi sanoa tavalliseksi valitukseksi, eräs kirje ystävälle E.
Nervanderille antaa surullisen kuvan köyhän ylioppilaan asemasta
silloisissa oloissa. Castrénilla ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen
tiedustella kotiopettajanpaikkaa. Semmoisen hän saikin kauppaneuvos
Fredrik Sovelluksella Raahessa, ja sinne hän hautautui kahdeksi
pitkäksi vuodeksi.
Olennoltaan ja käytökseltään Castrén siksi erosi tavallisista
ylioppilaista, että hän kaikkialla herätti huomiota ja
myötätuntoisuutta. Hän seurusteli pikku kaupungin perheissä, joissa
hänestä pidettiin, ja muun muassa hän oli ystävällisissä suhteissa
neitiryhmän kanssa, jonka jäsenissä havaittiin enemmän henkevyyttä ja
aatteellisia pyrintöjä kuin paikkakunnalla muuten tavallisesti oli
nähtävissä. Yksi näistä on tallettanut Castrénin sepittämän "sadun",
jossa hän vertauskuvallisesti julkilausuu mitä hyvää hän maailman
pahasti pitelemänä oli neljältä naisystävältään saanut -- sydämeniloa
ja elämäntoivoa sekä uskoa hyvään ja jaloon ja kauniiseen. Huhu
että Castrén Raahessa olisi ollut kihloissa on tuulesta temmattu;
mutta jollei seurustelulla ollutkaan semmoista tulosta, todistaa
tunteellinen satu, että siitä hänelle koitui mielentyydytystä. Niin,
ja kumminkin Raahessa-olon kaksi vuotta oli hänelle raskas aika. Sen
näkee kahdesta kirjeestä, molemmat keväältä 1869. Toisen hän 8 p.
maalisk. kirjoitti minulle vastauksena kysymykseen, oliko hänellä
antaa mitään lisää valmistuksenalaiseen Joukahaisvihkoon. Lähettäen
pari runollista suorasanaista kuvausta, jotka merkittynä salanimellä
"Leino" tavataan albumin VI:ssa vihossa, Castrén lausuu:
"Varmaankin näyttävät nämä kuvaukset Teistä vähän kummallisilta,
mutta lähetän ne kumminkin. Muoto on kenties outo, kenties liian
rikaskoristeinen ja hämärä, mutta ajatusta niissä on, vaikkei se
olisikaan selvä muille kuin minulle taikka niille, joiden sisäinen
katse on suunnattu sille puolen elämää. Runottarellani on ollut se
suuri vika -- että se on niin raskasmielinen. Kevyen ja leikillisen
pitäisi oleman ylioppilasta lähempänä, mutta osakseni ei ole tullut
koseria, eikä huumori eikä kevyt haaveilu eikä keijukaisilo -- annan
mitä voin." -- -- [Luultavasti olin kirjeessäni kertonut vilkkaasta
puuhailemisesta, joka kävi Lea-näytännön edellä toukokuun 10 p.,
sillä sentapaisista tiedoista näyttävät seuraavat sanat johtuneen:]
"Hyvä Jumala, kuinka minun on ikävä pois täältä ajatellessani Teidän
ripeää elämäänne! Mais que faire? Kun on lantiksi lyöty, niin ei tule
talariksi. 'Mihinkä sitä riitingistään pääsee?' sanoo suomalainen.
Elän todella, niinkuin sanoit, eristettynä 'oppineesta maailmasta',
mutta olen pakollisessa maanpaossa. Vapaaehtoinen se kuitenkin siihen
nähden on, etten ole tahtonut ylläpitää mitään vilkkaampaa yhteyttä
Helsingin kanssa -- jotta en sitä muistaisi enkä niin paljon sinne
ikävöisi. Kun sinne tullaan, levätään jumalien sylissä."
Toisestakin kirjeestä, veljelleni J. R. Aspelinille, kirjoitettu
18 p. toukok., siis vähän ennen Raahessa-olon loppua, otan tähän
muutamia kuvaavia riviä: "Lähimmän ajan tarvitsen humanistisia ja
tutkintolukuja varten. Olen väsynyt tähän, että en ole mitään ja
että minulla ei ole mitään varmaa vitae genus'ta. Mieluummin olen
kurja pedagogi, qvem Jupiter odit, kuin liber studiosus, jolla on
paljo unelmia ja vähän todellisuutta; kultaa ja vihantia metsiä
tulevaisuudessa, mutta ei vihreää oksaa, millä istua nykyaikana.
Semmoinen asema on, kun kärsii tämän ylioppilasvapauden ja
ylioppilasköyhyyden puutteellisuudesta, turmiollinen olennolle.
Jos se saa kauan kestää, hyytyy se katkeraksi epäsoinnuksi, joka
tulee soimaan koko elämän läpi, ajatusten ja toiminnan läpi." -- --
Samassa kirjeessä Castrén arvelee kenties jotakin vaikuttaneensa
suomalaisuuden virkistämiseksi kansantajuisilla esitelmillä,
joita hän oli alkanut pitää sunnuntai-iltapäivinä. "Olen puhunut
1808 vuoden sodasta, Siikajoen tappelusta, Vaasan ryöstöstä ja
Bergenstrålesta j.n.e. Esitelmien jälkeen olen lausunut Pilven
veikon, Haudan Perhossa y.m. Tulevana kertana aion puhua Ison vihan
päivistä. Kuulijat ovat olleet sekä työläisiä että säätyläisiä." --
Suven tultua Castrénin "maanpako" päättyi, ja sanotaan hänen
raahelaisessa purjelaivassa matkustaneen Tukholmaan, jonka hän
silloin näki ensikerran. Kuitenkaan hän ei siellä viipynyt muuta
kuin jonkun viikon; arvattavasti hän pelkäsi loppuun käyttää mitä
kotiopettajana oli säästänyt Helsingissä-oloa varten.
Vasta syksystä 1869 Castrén yhtä mittaa oleskeli lukuvuodet
Helsingissä, jatkaen opintojaan ja samalla myöskin toimien eri
aloilla, millä ansaitakseen toimeentulonsa, millä noudattaakseen
palavaa intoansa olla mukana kansallisissa riennoissa. Laajempiin
kirjallisiin töihin hänellä ei ollut aikaa, mutta kuitenkin
on näiltäkin vuosilta yhtä ja toista mainittavana. Niin hän
Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870 julkaisi kirjoituksen nimeltä
"Tietoja Oulun läänin sota-asioista Kustaa III:n sodan aikana" ja
s.v. (alkaen maaliskuun 25 p:stä) Hufvudstadsbladetissa sarjan
"Historiska konturteckningar", se on kuvauksia 1808--1809 vuosien
sodasta. Nämä ruotsinkieliset kuvaukset aiheutuivat siitä, että
Castrén leipätyökseen oli ottanut hoitaakseen lehden korjauslukua ja
siten tutustunut Hufvudstadsbladetin perustajaan ja päätoimittajaan,
ystävälliseen August Schaumaniin. Kirjoitussarja herätti aikoinaan
melkoista huomiota pirteän esitystapansa vuoksi, ja tietysti senkin
tähden, että se oli ensimäinen kansantajuinen kertomus sodasta.[21]
Siihen aikaan E. Nervander oli Hufvudstadsbladetin ahkerimpia
avustajia ja siitä johtui, että Castrén ja hän yhteistöinkin
tuottivat erään lisän samaan lehteen. Vaasan hovioikeuden arkistossa
selaillessaan vanhoja tuomiokirjoja 1600-luvulta Castrén oli tavannut
sydäntä kouristavan kertomuksen tytöstä, joka mieron lapsena oli
tullut muutamaan varakkaaseen taloon Kalajoella ja siellä varttunut
täyskasvuiseksi, mutta joka sitte oli säälittömästi ajettu pois, kun
huomattu oli, että talon perillisen ja hänen sydämessään keskinäinen
rakkaus oli syttynyt. Vuosikausia tyttö pysyttäytyi loitolla
talosta, jossa hetken oli kuvitellut tavanneensa elämän onnen,
mutta sitte hän kerran kohtasi nuoren vaimon, naapuritalon entisen
tyttären, joka oli astunut hänen sijalleen ja mennyt naimisiin
hänen rakastettunsa kanssa, ja kohtaus päättyi niin, että onneton
tyttö surmasi kilpailijattarensa. Todistajia kyllä ei ollut, mutta
syyllinen itse tunnusti rikoksensa. Tästä tositapahtumasta Castrén
oli kyhännyt novelliluonnoksen, mutta kun häneltä puuttui halua
laajentaa taikka täydentää kertomusta, Nervander otti sen tehdäkseen.
Näin syntyi "Katri, berättelse från 1600-talet", joka painettuna
Hufvudstadsbladetissa (1/3 -- 19/3 1870) on merkitty kirjaimilla "L.
-- E.", se on Leino--Emlekyl, Castrénin ja Nervanderin salanimet.[22]
-- Nervander kirjoittaa minulle (26/1 1911), että Elias Lönnrot,
tiettävästi lähemmin tuntematta Castrénia, oli kiinnittänyt huomionsa
hänen kirjalliseen toimeensa ja myöskin ollut mielissään "Katrista"
sekä siitä kirjailijayhtiöstä, Leino--Emlekyl, jonka novellin tekijät
ranskalaiseen tapaan olivat muodostaneet. Ystävällisen tunnustuksen
osotteena Lönnrot lahjotti heille _yhteisesti_ pitkän, sirosti
laatimansa käsikirjoituksen, joka oikeastaan oli _kirje_ Fredrika
Runebergille. Runoilijan puoliso oli nimittäin aikoinaan Lönnrotille
valittanut, että hänen puutteellinen suomenkielentaitonsa esti häntä
oikein nauttimasta vastailmestyneen Kantelettaren runoutta. Silloin
Lönnrot oli häntä varten kirjoittanut laajan selostelun Kantelettaren
sisällyksestä, liittäen siihen runsaan kokoelman kauniimpien laulujen
ruotsinnoksia. Lahjottaessaan käsikirjoituksen Nervanderille ja
Castrénille Lönnrotin tarkotus oli, että "nokkela" kirjailijayhtiö
toimittaisi sen julkisuuteen sekä ruotsin- että suomenkielellä.
Castrénilla ei kuitenkaan enää ollut voimia eikä halua työhön, jonka
tähden se lykkääntyi. Myöhemmin kallisarvoinen käsikirjoitus tavalla,
josta tässä ei ole oikea paikka kertoa -- C. G. Borgin kautta --
joutui tuntemattomille teille. -- Toinen merkkimies, jonka huomio
oli erityisesti kiintynyt Castréniin, oli Z. Topelius. Läheisten
henkilöitten kertomuksista tiedetään, että Topelius toivoi hänestä
itselleen seuraajaa Pohjoismaiden historian professorina.
Kevätpuolella 1870 Castrénin täytyi erota Hufvudstadsbladetin
palveluksesta. Hän huomasi näet korjaustyön liian rasittavaksi; yön
valvottuansa hän ei enää jaksanut päivällä tehdä työtä tarpeellisella
vauhdilla. Kun asettaa tämän tosiasian yhteyteen sen kanssa mitä
alempana kerrotaan Castrénin terveydentilasta, käy jotenkin selväksi,
että vaivaloinen leipätyö joudutti sitä tautia, joka oli katkaiseva
hänen elämänsä.
Lukuvuotena 1869--70 olin minä poissa Helsingistä, joten minulla
tältä ajalta ei ole Castrénista mieskohtaisia muistoja. Kuitenkin
olen kuullut, miten hän innokkaasti suunnitteli tulevaisuuden
tehtäviä. Veljeni ja hän söivät säännöllisesti yhdessä päivällistä,
ja niin oli heillä, joiden isänmaallinen innostus oli yhtä
suuri ja joiden harrastukset muutenkin olivat samanlaatuisia,
tilaisuus toisilleen tyhjentää sydämensä. Heidän mielituumiansa
oli yhteistöin kirjoittaa Suomen kansan historia, ja oli tehtävä
siten jaettava, että veljeni osalle tulisi vanhempi aika ja
Castrénin uudempi, Ruotsin suuruuden ajasta alkaen. Silloin ei
vielä tietty, että Yrjö Koskinen oli ryhtynyt samaan työhön. Mutta
puhumatta siitä, että ilmitullut kilpailu olisi voinut saada asian
raukeamaan, oli se mahdoton sentähden että Castrénin työpäivä oli
lyhempi kuin kukaan vielä aavisti. Kumminkin veljeni ja Castrén
ennättivät ainakin yhdessä yrityksessä toimia yhdessä. Castrén
oli näet J. R. Aspelinin lähinnä miehenä, kun tämä toukokuulla
1870 useiden muiden kansallismielisten ylioppilasten ja maisterien
kanssa piti valmistavat kokoukset, joiden tuloksena oli Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen perustaminen seuraavan syyslukukauden
alussa. Castrén valittiin yhdistyksen ensimäiseksi sihteeriksi, ja
innolla hän tätä tointa hoitikin niin kauan kuin voimat riittivät,
nimittäin yhden vuoden, ja pöytäkirjoissa[23] monet kohdat todistavat
hänen hartauttaan. Erittäin viittaan hänen laatimaansa kertomukseen
ensimäisen vuoden toiminnasta, josta näytteeksi otan seuraavat
hehkuvat rivit. [Siteerattuansa M. A. Castrénin ankaran tuomion
nuoruuden innostuksesta, joka niin usein tyytyy ainoastaan huutamaan:
"eläköön isänmaa!" Castrén lausuu:] "Tunne ei riitä, sen on tultava
joksikin enemmäksi, rakkaudeksi, antautumiseksi korkean ja puhtaan
esineen palvelukseen, ja sen täytyy tulla niin voimakkaaksi, että se
välttämättömästi on toimiva saman esineen hyväksi. Sydämen liekki
on tuleva niin kuumaksi, että se lämmittää ja vaikuttaa laajemmissa
piireissä kuin yksilön rinnassa, ja niin tapahtuu, kun sen sisällys
ilmestyy työssä isänmaan eteen. Työ antaa voimaa isänmaantunteelle.
Toiminta saa meidät ymmärtämään, ettemme ole ainoastaan päiväläisiä
yhteiskunnassa, vaan sen suuren yhtiön osakkaita, jota sanotaan
kansakunnaksi. Jotakin merkitäkseen tunne on ponnistautuva kirkkaaksi
ja itsetietoiseksi ajatukseksi, elämänaatteeksi, joka yössäkin ja
myrskyssä valaisee tietä. Isänmaantunne on tosin alku, mutta työ
isänmaan hyväksi on kruunu, ja rakkaus on molempain yhdysside. Siis
toimintaa vain!"
Keväällä 1871 Castrén suoritti kandidaattitutkinnon, ja hän oli
samoin kuin minäkin yksi niitä filologeja, joiden julkinen tutkinto
oli 5 p. toukok. klo 1/2 10 aamulla sangen omituisissa olosuhteissa.
Professori A. F. Nordqvistille pidettyjen naukujaisten tähden
peljättiin näet, että yliopisto juuri siinä päivänä suljettaisiin.
Sentähden muutamien professorien hyväntahtoisesta myötävaikutuksesta
viidelle valmistumaisillaan olevalle tentandille myönnettiin
julkinen tutkinto, vaikka heillä vielä oli yksi tai pari ainetta
suorittamatta. Kun olimme saaneet asianomaisten professorien
suostumuksen, me klo 9.15 edellisenä iltana kokoonnuimme Esplanaadin
kappeliin mennäksemme ilmoittautumaan Z. Topeliukselle, joka
edeltäkäyneen tiedonannon johdosta istui meitä odottamassa. Noin
klo 10 tulimme Topeliuksen luokse, joka mitä ystävällisimmin
lupasi järjestää kaikki toivomme mukaan. Klo 9 aamulla professorit
kokoontuivat scrutiniumiin ja kohta sen jälkeen alkoi tutkinto,
jonka perästä päätös julistettiin. Puoli tuntia myöhemmin oli kokous
juhlasalissa, missä se ankara keisarillinen reskripti luettiin,
jonka johdosta sen kevään ylioppilasselkkaukset vihdoin saatettiin
ratkaisuun.[24] -- Päivän levottomuus ei estänyt meitä kolmea uutta
pohjalaista filosofiankandidaattia (K. J. Herrgård oli kolmas)
samana iltana ystäviemme kanssa viettämästä tavanmukaisia kekkereitä
Kaisaniemen ravintolassa. "Oli hupaista ja suomalaista. Kutsuttuja
oli noin 50 ja kaikki sitä oikeaa, uskollista sukujuurta, jolla on
velvollisuutensa maatansa ja kansaansa kohtaan selvänä ja ankarana
silmiensä edessä."
* * * * *
Päästyänsä kandidaattitutkinnon huolista Castrén pyysi ja sai
yliopistolta matkarahan harjottaakseen tutkimuksia Tukholman
arkistoissa, ja siinä työssä kului hänen kesänsä -- osaksi J.
R. Aspelinin seurassa, joka myöskin tutkimuksia varten oleskeli
Ruotsissa. Castrénin päämääränä lienee etupäässä ollut ottaa selkoa
maamme edusmiesten mielipiteistä vapaudenajan säätykokouksissa,
niinkuin todistaa ainoa hedelmä, joka ennätti ilmaantua matkan
tuloksena, nimittäin esitelmä Porthaninjuhlassa 1871, "Suomalaisuus
1738 vuoden valtiopäivillä". Painettuna esitelmä ilmestyi
Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1872.
Miten ulkomaanmatka ja edistyneempi kultuurielämä, johon hän
tutustui, Castréniin vaikutti, huomaa Historiallisen Arkiston III:n
osan arvostelusta, jonka hän nähtävästi on kirjoittanut kohta
(elokuun alkupuolella) palattuansa Helsinkiin painettavaksi K.
Kuukauslehden elokuun n:oon. Hän valittaa siinä työmiesten puutetta
historiantutkimuksen alalla ja mainitsee yhtenä syynä sen, että
siihen halulliset eivät voi oleskella Helsingissä arkistojen ja
kirjastojen lähimailla. Kumminkin hän arvelee, että maaseuduillakin
voitaisiin historiallisia tutkimuksia harjottaa -- "mutta meillä
on", hän sitte jatkaa, "yleisö vielä kovin untelo, ja lukuisat
koulunopettajat luulevat täyttäneensä kaiken vanhurskauden,
kun luettavat poikia. Tieteellisyyden luulevat he yliopiston
yksinomaiseksi privilegiumiksi. Ruotsissa sitä vastaan on elämä
tässä suhteessa paljon virkeämpi. Lukukauden loputtua lähtevät
useat koulunopettajat joko arkistoihin lähteiden kimppuun tai
museoihin arkeologiaa oppimaan taikka he matkustelevat maaseuduilla
historiallisissa asioissa. Eräs nuori upseeri [C. Silfverstolpe]
tutkii paraikaa Ruotsin luostarien historiaa, ja etevät tiedemiehet
kiittävät hyvin hänen työtään. Ruotsin ministereitäkin näkee istuvan
valtioarkistossa asiakirjoja kopioimassa. Muutamiksi kuukausiksi
vapaiksi päästyään istuvat Styffe, Malmström, Cronholm y.m.
kernaammin kansansa historian lähteistä tietoja ammentamassa kuin
lehdoissa kesäkauden levähtelevät. Meillä sitä vastaan ei oman
historian tutkiminen innostuta monta. Se on sitä valitettavampi
kuin meillä on niin äärettömästi lähteitä vielä tutkimatta ja
tyhjentämättä, ja sitä kummempi kuin meillä tutkimustyö melkein aina
maksaa vaivansa juuri sen kautta että niin paljon on tutkimatta ja
lähteistä melkein aina saa jotakin uutta. Mutta toivokaamme, että
tämmöisen valituksen syyt piankin katoavat, kun kansallisuusaate
perin pohjaisemmin juurtuu yleisöömme ja kun tosityön tarpeellisuus
kansallisten rientojemme tuleennuttamiseksi oikein selvenee
innostuneen nuorisommekin mielissä".[25] -- Castrén itse pääsi
tänä syksynä varsin miellyttävään asemaan, kun hän tuli silloisen,
pitkälle ulkomaalaiselle tutkimusmatkalle lähteneen, valtioarkiston
amanuenssin J. R. Aspelinin sijaiseksi. Oli vain surkeata että,
niinkuin kohta saamme nähdä, hänen työpäivänsä oli laskemaisillaan
juuri silloin kun hän oli joutunut mitä edullisimpaan työpaikkaan.
Syyskuun alusta 1871 Castrénilla oli toinenkin virka, hän oli näet
ruvennut Uuden Suomettaren aputoimittajaksi, ja sanomalehtityöhön
hänellä oli aivan erikoisen hyvät edellytykset. Hänellä oli, niinkuin
jo tiedämme, sujuva kynä, hän oli joutuisa työssään, hänellä oli
enemmän tietoja ja kirjallista kokemusta kuin tavallisesti hänen
ikäisillään, ja jo kouluvuosinaan hän oli alkanut eri lehdissä
julkaista pienempiä kirjoituksia. Toimen otollisuutta luonnollisesti
enensi sekin, että Castrén joutui yhteistyöhön niin rakastettavan
miehen kanssa kuin Viktor Löfgren (Lounasmaa) oli. Hän muutti
asumaankin Löfgrenin luokse, jonka kodissa (Palmqvistin talon
toisessa kerroksessa, Fabianin- ja P. Esplanaadinkadun kulmassa)
lehden toimisto oli. "Hauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén
oli", Lounasmaa sanoo muistelmissaan. "Aina hyvällä tuulella, vaikka
terveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka hän innolla
ja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen ja tapojen
tuntija. -- Hänen tehtävänä oli ulkomaanosaston ja 'kaikenlaisten'
toimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi myös 'tietoja
eri aloilta', eikä ainoastaan mitä nyt 'kaikenlaiseksi' leimataan,
sekä 'laillisten ja virallisten ilmoitusten' kokoileminen, joka työ
silloin oli vaivaloisempaa kuin nykyaikana. Sen ohessa kirjoitti
hän silloin tällöin Helsingin-kirjeen tapaisia, lyhyitä katsauksia
päivän tapahtumiin [oli siis 'Matin' edelläkävijä] ja joskus jonkun
pääkirjoituksenkin." Vaikka Castrénin oli näin erilaisista seikoista
huolehtiminen, ei työ kuitenkaan ollut kovin rasittava, sillä lehti
ilmestyi ainoastaan kolme kertaa viikossa (maanant., keskiv. ja
perjant.). Hänen kirjoituksensa eivät ole merkittyjä, mutta itse
aineen laadusta sekä tyylistä voinee kuitenkin päättää, mitkä ovat
hänen käsialaansa. Siten on esim. kirjoitus "Tukholman Suomalaisesta
seurakunnasta" (1871 n:ris 118 ja 120) varmaan tulos Castrénin
tutkimuksista Ruotsissa.
* * * * *
Paitsi historiallisia tutkimuksia ja sanomalehtityötä Castrénilla
oli kolmaskin erikoisala, joka hänen mieltään kiinnitti.
Kansanvalistusasia näet innostutti häntä siinä määrässä, että moni
hänen ystävistään luuli hänen aikovan lopullisesti antautua sen
palvelukseen. "Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi",
Lounasmaakin lausuu, "jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa
parhaiten palvella. Ja jos kellään oli hänellä kaikki edellytykset
menestymiseen kansan nuorison opettajana." Jo aivan nuorena
ylioppilaana hänen alotteestaan syntyi n.s. _kansankirjastopuuha_
-- se on hän sai joukon ylioppilaita yhteistyöhön, jonka tarkotus
oli kirjoittaa ja painattaa pikku vihkosia, joita tarjottiin
kauppiaille niin käytettäväksi, että heidän myymälöissään ryypyn tai
muun "kaupanpäällisen" sijasta maalaisille annettaisiin opettava
kirjanen käteen. Tätä yritystä Castrén ajoi tavallisella innollaan,
ja kansankirjaston vihkosia levitettiin tuhansia ja tuhansia;
mutta kun hänen täytyi toimesta luopua, asia pian sammui. Jollei
tämmöisen yrityksen tuloksia voikaan ylen suuriksi arvioida, on se
kuitenkin muistettava, sillä ennen Kansanvalistusseuran perustamista
se oli laatuansa, jollei ainoa, kuitenkin laajimmalle ulottuva ja
vaikuttava. -- Mutta, niinkuin jo sanottiin, Castrén oli aivan
erikoisesti innostunut kansanopistoasiaan. Mitään näkyvää hän tosin
ei ennättänyt saada aikaan sen toteuttamiseksi, mutta se hartaus,
jolla hän aikanaan puolusti meillä silloin uutta aatetta, ei voinut
muuta kuin edistää sen kypsyntää. Ettei hänen puheensa tästä asiasta
enemmän kuin muistakaan ollut tyhjää kopinaa, sen näkee siitä että
hän saadakseen neuvoja ja ohjeita kansanopistoaatteen toteuttamisessa
ryhtyi kirjevaihtoon erään tanskalaisen kansanopistonjohtajan
kanssa. Edessäni on kirjeen alustelma, joka päivättynä 20 p.
jouluk. 1871 on osotettu luutnantti Chr. Nielsenille Fuglebergissä
Tanskassa. Siitä oppii tuntemaan Castrénin mietteet tästä asiasta.
Mainittuaan että Suomessakin jo neljä vuotta ennen oli herännyt
ajatus perustaa kansanopistoja, mutta että asia oli jäänyt sikseen,
syystä kun muka alempi kansanopetus vielä oli niin alulla ja maa
harvaan asuttua, kirjoittaja jatkaa: "Minä vähäpätöisyydessäni
kuitenkin uskon, ettei mikään sivistynyt maa ole liian harvaan asuttu
koulujen rakentamiseksi sekä ettei suinkaan ole oltava luomatta
sivistyslaitoksia sen vuoksi, että kansansivistys ei vielä ole kyllin
korkea, vaan päinvastoin. Mitä sitä paitsi maamme kansansivistykseen
tulee, niin ei ole olemassa henkilöä, joka ei osaisi lukea, jonka
ohella suuri osa yhteistä kansaa osaa kirjoittaakin ja -- mikä on
tärkeintä -- suomalaisen talonpojan lukuhalu on hyvin suuri. Ja että
kansamme jo on saavuttanut sen sivistysasteen, että se on oppinut
käsittämään sivistyksen tarpeellisuuden sekä välttämättömyyden
tehdä uhrauksia sen hyväksi, sitä todistanee parhaiten se tosiasia,
että samalla aikaa kun maan edustajat ovat määränneet suuria
summia kansakoulunopettaja-seminaareja varten ja kansakoulujen
avustamiseksi, yhteinen kansa on viime vuosikymmenellä perustanut
noin satakunnan kansakoulua, vaikka kova nälkä ainoastaan parin
vuoden kuluessa on surmannut 15 à 20 prosenttia väestöstä. Jo
näistä syistä minä arvelen, että kansanopistojen aika vähitellen on
tullut Suomellekin, niinikään että niiden perustaminen on jatkuvan
kehityksen elinehto sekä että siis minunkin vähien voimieni mukaan
tulee tehdä mitä minun mahdollista on sen toteuttamiseksi, mikä
ymmärtääkseni on välttämätöntä ja oikeaa."
"Tärkein syy näiden opistojen perustamiseen", kirjoittaja edelleen
lisää, "on sentään valtiollinen eli niiden suuri merkitys
kansalliseen kehitykseen katsoen. Tanskan ja Suomen kansan
välillä on jonkinlainen yhtäläisyys mitä tulee niiden asemaan,
ulkomaailmaan nähden, sillä ääretön Venäjä ei ole vähemmän
vaarallinen harvalukuiselle kansakunnalle kuin mahtava Saksa, ja
samoin kuin Tanska, sitte kun aika on hävittänyt Gormin ja Thyran
vallit, on etsinyt oikean Dannevirkensä korkeassa ja syvässä
kansansivistyksessä, samoin tulee Suomen kansan hankkia itselleen
korkeassa _kansallisessa_ sivistyksessä henkisen itsenäisyytensä
kilpi."
Sen jälkeen seuraa lyhyt esitys maamme silloisesta
eduskuntalaitoksesta, kuinka talollissääty siinä seisoi
samanarvoisena kolmen muun säädyn rinnalla ja kuinka tärkeätä
oli että oli olemassa korkeammin sivistyneitä talonpoikia, jotka
kykenivät säätyänsä edustamaan. Semmoisten kasvattaminen olisi
kansanopistojen tehtävä. Mitään talonpoikaisvallan vaaroja,
semmoisia kuin Norjassa ja Tanskassa, Suomessa tuskin oli
peljättävissä niin kauan kuin eduskuntalaitos pysyi muuttamatta.
-- Tähän tapaan selitettyään mielipiteensä ja kantansa Castrén
pyytää tietoja kirjoista ja pienemmistä julkaisuista, joista
voisi oppia tuntemaan Tanskan kansanopistot. "Erittäin on mieleni
kiintynyt Grundtwigin suuntaan, vaikka sitä viime aikoina on paljon
vastustettu. Sanottakoon näet mitä tahansa kirkon ja valtion eron
välttämättömyydestä, on kuitenkin luja vakaumukseni, että ainoastaan
siveelliselle pohjalle (uskonnolle) perustettu kansallisuus voi
luoda todellisesti voimakkaan kansan." -- -- Toisessakin kirjeessä,
jonka Castrén jo kesällä oli Tukholmasta kirjoittanut silloin
Kööpenhaminaan asettuneelle J. R. Aspelinille, hän lämpimästi puhuu
samasta asiasta, sanoen koettavansa saada ainakin yhden kansanopiston
perustetuksi.
* * * * *
Mutta, niinkuin jo ylempänä on sanottu, Castrénin päivä oli
laskemaisillaan. Juuri samaan aikana, jolloin hän näin innokkaasti
suunnitteli tulevaisuuden tehtävää, tuli selville, että hän oli
joutunut armottoman taudin kouriin, joka harvoin päästää uhrinsa
vetämättä häntä hautaan. Keuhkotaudin ominaisuuksia on kumminkin
että sairas elää hyvässä parantumisen toivossa, ja niin oli
Castréninkin laita. Hän jatkoi töitään, ja milloin hänet nähtiin
toverien seurassa, hän oli entiseen tapaan iloinen ja harras, mutta
hänen poskillaan hehkui tuo petollinen puna, joka vain on heijastus
sisällisestä, hävittävästä palosta, ja hänen ruumiinsa voimat
heikontuivat heikontumistaan. Jo marraskuulla hän oli alkanut käyttää
rohtoja (juoda kalanmaksaöljyä), mutta paranemisesta ei näkynyt
merkkiäkään. Pidettyään esitelmän Porthaninjuhlassa (todellisuudessa
Castrén oli ainoastaan kirjoittanut esitelmän, sillä "satunnainen
(!) raihnaisuus", sanotaan U. S:ssa, "esti häntä itseä esitelmäänsä
esittelemästä") hän seuraavana päivänä, marraskuun 10:tenä vielä
oli ystävien kanssa huviretkellä Riihimäelle, jossa oltiin yötä,
mutta helmikuulla (1872) hän oli niin heikko, ettei voinut käydä
ulkona, vaan istui ja kirjoitti kamarissaan. Ystävät arvelivat,
että hän ei eläisi kesään saakka, jollei hän pääsisi ulkomaille,
Görbersdorfin parantolaan, jota silloin pidettiin parhaimpana
laatuaan, ja yhteistoimin hän sinne avustettiin. Meitä oli 20, jotka
annoimme kukin 100 markkaa Viktor Löfgrenille, ja tämä "lainasi" ne
Castrénille, sillä peljättiin, että hän hienotunteisuudessaan kenties
kieltäytyisi käyttämästä apua, jos saisi tietää miten monelle hän
joutui kiitollisuuden velkaan. Toukokuulla hän lähti matkalle ja
saapui ennen kuun loppua mainittuun parantolaan. Sieltä hän 12 p.
kesäk. kirjoitti Renne veljelleen, että ensi tutkimuksessa lääkäri ei
ollut lausunut sanaakaan keuhkoista, mutta samana päivänä, kun hän
kirjoitti, oli häntä uudestaan tutkittu, ja silloin oli hänelle hyviä
toiveita annettu. "Toinen keuhko on viottunut kolmanteen kylkiluuhun
saakka", tohtori oli sanonut, "mutta Teillä on suuri elämänpääoma
vasemmassa keuhkossa, joka on aivan terve, ja minä onnittelen Teitä
siihen. Muuten oikeakin keuhkonne paranee, mutta tietysti siihen
vaaditaan aikaa (!)." Arvatenkin kuului hoitomenettelyyn rohkaista
potilaan mieltä, ja kirje olikin toivoa täynnä.
Samassa kirjeessä Castrén kertoo vaikutelmiaan Görbersdorfista,
tuosta surullisen kuuluisasta kylästä (200 asukasta) Riesengebirgen
rinteellä, neljänneksen tuntia Böhmin rajalta, jossa niin moni muukin
suomalainen on oleskellut. Kaamea on varsinkin seuraava kohta:
"Muutamat tulevat tänne puolikuolleina, vaikka Görbergsdorfissakin
ihmeiden aika on mennyt. Niinpä on lyhyellä ajalla, jonka olen täällä
viettänyt, kolme henkeä kuollut. On omituista kuolla semmoisissa
laitoksissa kuin tämä. Kuolemantapaus salataan mahdollisuuden mukaan
muilta potilailta; ne, jotka kylästä päin ovat saaneet asiasta vihiä,
kuiskaavat siitä keskenään. Arkku tuodaan kylästä illalla pimeän
tullen; ruumis puetaan yöllä; varhain aamulla se viedään pois, pari
kolme haudankaivajaa ja paikattua kantajaa seuraa ruumisvaunuja!
Usein ei kukaan muu kuin lääkäri tiedä _mistä_ vainaja oli; _kuka_
hän oli, ilmenee kai hänen papereistaan. Surullista olisi kuolla
vieraassa maassa!"
Ikävää parantolaelämää Castrén luonteensa mukaan koetti lyhentää
työllä. Hän kirjoitti m.m. U. Suomettareen neljä arvokasta
kirjoitussarjaa, nimittäin "Kirkollinen asema Saksanmaalla",
"Jesuiittakysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta Saksassa"
ja "Koulun erottaminen kirkosta". -- Hän viipyi Görbersdorfissa
syksyyn asti. Syyskuun 26 p. hän paluumatkalla ollen kirjoittaa
Görlitzistä: "Terveenä en palaa Suomeen; olen kuitenkin tyytyväinen
jäähyväistutkimukseen, sillä minulle sanottiin, että tauti tosin ei
ole voitettu, mutta kuitenkin ajaksi saatu pysähtymään."
Lokakuun alkupäivinä Castrén saapui Helsinkiin. Hän ei enää
kyennyt hoitamaan virkaansa arkistossa, vaan asettui sairaalaan
("Uuteen klinikkaan"), jossa hän vuoden loppuun vielä toimitti
U. S:n ulkomaanosastoa. Aluksi hän, huolimatta heikkoudestaan,
kauniilla ilmalla kävi ulkona, mutta pian hänen täytyi siitä luopua.
-- Jouluaattona Castrén, mikäli tiedän, oli viimeisen kerran
sairaalan ulkopuolella. Eräs ystäväpiiri -- meitä oli kaikkiaan
kahdeksan -- oli oman kodin puutteessa päättänyt viettää jouluaaton
Morgonbladetin toimituspaikassa, joka siihen aikaan oli Catanin
kahvilarakennuksen[26] itäisessä päässä, ja vanha leski-rouva
Catani oli ystävällisesti luvannut meille toimittaa tavallisen
jouluaatto-illallisen. Koska meillä siellä oli kodikkaampaa kuin
Castrénilla saattoi olla sairaalassa, otimme hänet lääkärin luvalla
yhdeksänneksi mieheksi seuraamme. Itse illan viettämisestä en enää
muista yksityiskohtaisemmin kertoa, mutta mainitsen kuitenkin seuran
jäsenet, joista useimmat aikoja sitten ovat kadonneet maan päältä,
nimittäin J. R. Aspelin (joka vartavasten oli tullut Pietarista,
missä koko syksyn oli harjottanut muinaistieteellisiä tutkimuksia
museoissa ja arkistoissa), J. V. Calamnius, K. A. Castrén, W. K.
Cronström, P. E. Ervast, Kaarlo Kaslin, Krist. Kekoni, F. Perander
sekä tämän kirjoittaja.
* * * * *
Tuskin Castrén itsekään enään uutena vuotena (1873) ajatteli
parantumista, mutta kumminkin hän toivoi elävänsä kesäksi, jotta
voisi matkustaa äitinsä luokse Sotkamoon. Se toivo oli sentään turha,
samoin kuin sekin että äiti tulisi Helsinkiin, vaikka siitä oli
puhetta ollut. Olen jälestäpäin kuullut äitiä raskaasti painaneen
ettei hän matkaa tehnyt, mutta puhumatta hänen varattomuudestaan oli
silloin, jolloin Pohjanmaalta tuleva vasta Hämeenlinnassa tapasi
rautatien, matkustaminen Sotkamosta Helsinkiin talviseen aikaan
liian arveluttava asia 62-vuotiaalle yksinäiselle rouvalle. Ainoan
vaihtelun sairaalle tuottivat ystävien käynnit. Heiltä hän sai kuulla
uutisia ulkomaailman tapahtumista ja heille hän puolestaan sai
puhua mieliaineistaan, kirjallisista ja kansallisista tehtävistä.
Eikä hänessä silloin huomattu toivottomuutta taikka pessimististä
mielialaa, eikä hän koskaan valittanut kovaa kohtaloansa. Itse
asiassa hänen sielunsa nyt näytti oikean, harvinaisen laatunsa; oli
kuin se olisi kohonnut, jalostunut ja kirkastunut samassa määrässä
kuin ruumis lakastui. Ensi aikoina hän puhui omista aikeistaan,
niinkuin Porvoon valtiopäivien asiakirjojen toimittamisesta painoon,
elämäkerrallisten tietojen keräämisestä samojen valtiopäivien
miehistä (tästä jälkimäisestä asiasta minä hänen pyynnöstään
kirjoitin kehotuksen yleisölle, joka Muinaismuistoyhdistyksen
toimesta julkaistiin) y.m.s. Sittemmin hän, arvattavasti tuntien
että loppu läheni, ehdotti muille tehtäviä ja kehottamalla kehotti,
etteivät jättäisi sitä tai sitä tekemättä. Niin hän kehotti
minua kirjoittamaan 1808--09 vuosien sodan historian nuorisolle,
vaikka minä silloin ja myöhemminkin asiaa muistellessani aina
olen tuntenut, ettei se kuulunut alaani enkä sentähden ole siihen
ryhtynytkään. Sitä vastoin Castrén itse juuri sairautensa aikana
kuumeentapaisella innolla entisten tutkimustensa nojassa ja uudestaan
toimittamalla ennen ruotsiksi kirjoittamiansa, ylempänä mainitulta
"ääripiirustuksia", sepitti kansantajuista kertomusta samasta
sodasta. Kun hän ei enää jaksanut istua pöydän ääressä, toi Nervander
hänelle Lönnrotin tekemän ja lahjottaman "kirjoituslaudan", jolla
sairaan kävi kirjoittaa makaavassakin asennossa. Tämä Castrénin
viimeinen teos jäi kumminkin keskeneräiseksi -- siitä valmistui vain
noin kolmas osa. Joukahaisen VII:een vihkoon on siitä painettu kaksi
lukua viehättävän esitystavan näytteenä.
Huhtikuun 8 p. Castrén kirjoitti viimeisen kirjeensä veljelleen.
Siinä hän muun muassa vielä pyytää raha-apua välttämättömiin
menoihin, sillä edellisestä saattaa aavistaa, että sairas ei
säästynyt huolista eikä edes tuskallisista kohtauksista, joiden
aiheena oli hänen varattomuutensa ja velkansa, joita hän ei
kuolinvuoteellaan voinut suorittaa eikä muutenkaan hoitaa. Otan
kirjeestä seuraavat rivit:
"Oma veljeni Renne! Kyllä minä kenties voisin kirjoittaa muutamia
riviä musteellakin ja kynällä, mutta näin [se on lyijykynällä] on
minun helpompi ja mukavampi. Summa on nyt kuitenkin se, että minä
pian lienen kykenemätön käyttämään niin mustetta kuin lyijyä, sillä
voimani vähenevät siinä määrässä päivä päivältä. Ja minä uskon,
että viimeinen hetkeni samassa määrässä lähestyy. Sentähden tahdon
nyt kirjoittaa sinulle, sillä saattaa olla viimeinen kerta, kun
voin sen tehdä. Et usko kuinka voimattomaksi minä yht'äkkiä saatan
tulla, en jaksa ollenkaan istua, ainoastaan maata horroksissa. Nyt
olen sielultani ollut virkeämpi, mutta ruumiin voimat alenevat
taukoamatta. -- -- Tämän heikkoustilan syyksi sanotaan kevättä, joka
jo on tehnyt kadut paljaiksi ja koliseviksi, tuonut tänne leivosia
ja joutsenia, kasvattanut orvokkeja ulkoilmassa ja vetänyt sinisen
viivan sataman jään tuolle puolen, sanovat ne, jotka käyvät ulkona --
minä en ole ollut ulkona pitkiin aikoihin."
"Äitiä minä en enään odota. Kuinka se sentään olisi ollut hauskaa,
huomaan parhaiten nyt kun alan olla niin heikko, etten itse kykene
mihinkään. -- -- -- Minun on ollut niin iloista ajatella, kuinka sinä
olet istunut työtä tehden erämaassa omien protokolliesi ääressä,
silloin kuin minä olen maannut kykenemättömänä. Toimistotuumakin on
mieleeni; on hauskaa nähdä, että sinä niin rohkeasti käyt asiaan
käsiksi; eiköhän se sitä paitsi tule tuottavaksi.[27] Jatka niin,
niin käy hyvin! [Sen jälkeen vielä helliä jäähyväissanoja.] En tiedä
parempaa kuin Davidin 103:s salmi. Jumala antakoon meille anteeksi,
varjelkoon meitä ja siunatkoon meitä kaikkia. Tällä hetkellä en jaksa
enempää." --
Sattui niin että minä olin viimeinen ystävä, joka kävi kuolevan
luona. Kerron siitä samoin sanoin kuin eräässä kirjeessä kohta sen
jälkeen. -- Kuoleman edellisellä viikolla Castrén tuli niin heikoksi,
että häntä väsytti jos vähänkään aikaa istui hänen huoneessaan.
Sentähden me harvoin menimme sisään, kysyimme vain hoitajalta, miten
sairas voi ja lähetimme hänelle terveisiä. Olin muutamina päivinä
ollut estettynä käymästä sairaalassa, kun maanantai-iltana yht'äkkiä
päähäni pisti mennä sinne. Oli vähän yli klo 8. Hän oli erittäin
heikko ja puhui niin hiljaan, että täytyi kallistaa korva hänen
suutaan kohti kuullakseen sanoja. Kun hän puhui eräästä harhateille
joutuneesta käsikirjoituksesta, pyysin häntä jättämään semmoiset
huolet. Kysyin, eikö ystävät nyt saisi valvoa hänen luonaan? Hän
epäili sinne tänne ja sanoi vihdoin, että meidän oli jaettava yö
keskenämme, niin että kukin valvoisi aikansa. Sitte hän sanoi
hoitajan kohdelleen häntä hyvin ja lisäsi: "Jos minä kuolen eikä
kukkarossani ole rahaa, niin kerätkää keskenänne hänelle lahja."
Sen lupasin. Sitte kysyin haluaisiko hän, että lukisin hänelle
jotakin ääneen. -- "Lue Daavidin 119:s salmi." Luettuani noin 90
värssyä kysyin, joko häntä väsytti kuulla? -- "Onko se vielä pitkä?"
-- "On kyllä", vastasin. -- "Jätetään sitte myöhemmäksi." -- Nyt
istuin kauan vaiti, lukien itsekseni. Castrén makasi rauhallisesti
uinaillen. Silloin hoitaja tuli tekemään valkeaa uuniin. Minä päätin
mennä puhuttelemaan ystäviä valvomisesta. Sanoin siis hyvästi,
luvaten tulla takaisin. -- "Tuleeko"; Castrén silloin kysyi, "hoitaja
valvomaan yöllä?" -- "Tulee", oli vastaus. -- "No tulkaa sitte
huomenaamulla, aamuin minun aina on vaikeampi, tulkaa yksitellen."
-- Kun otin häntä käteen, tuntui se kylmältä. Niin menin pois. --
Klo 5 aamulla nousin ja menin sairaalaan. Silloin tapasin ystävämme
kuolleena. Sen jälkeen kun illalla menin, hän oli kaksi kertaa
pyytänyt juoda. Hengitys oli muuttunut hieman raskaammaksi ja sitten
yhä heikommaksi. Mitään sanomatta hän oli ikäänkuin uneen vaipunut.
Se tapahtui klo 2 aikana aamulla huhtikuun 22 p.
* * * * *
Castrénin kuolema teki syvän, unohtumattoman vaikutuksen meihin,
hänen lähimpiin ystäviinsä. Hänen lahjansa olivat niin suuret ja
se mitä hän jo oli tehnyt oli siksi huomattavaa, että me odotimme
häneltä paljon. Hänen isänmaanrakkautensa oli niin puhdas ja
tulinen, hänen luonteensa niin raitis ja vilpitön, että hän meistä
oli suomalaisen nuorukaisen esikuva. Sitte tuo hiljainen ja tyyni
kulku kuolemaa kohti, joka ehdottomasti muistutti niitä sodan
sankarihahmoja, jotka aina asuivat hänen mielessään ja joiden
seikkailuja hän ei väsynyt kuvailemaan. Niiden urhoollisuudessa,
kestävyydessä ja kärsivällisyydessä hän näki kansamme parhaita
ominaisuuksia, ominaisuuksia, joita hän tahtoi nuoremmissakin
polvissa voimaan saattaa. Hänen tulevaisuutensa toivo oli ollut
siinä, ja hänen lohdutuksensa kuoleman tiellä oli siinä, että hän
näki samat ominaisuudet elävinä kansassa, joka oli hänen omansa ja
jonka kuntoon ja kehityskelpoisuuteen hän ehdottomasti uskoi. Hänen
sanansa, että yksistään siveelliselle, uskonnolliselle pohjalle
perustettu kansallisuustunto antaa kansakunnalle voimaa, ei ollut
turhaa teoriaa. Castrén oli sisimmältään uskonnollinen -- toisin kuin
tietääkseni ehkä useimmat toverinsa -- vaikka hän kyllä vapaasti
ajatteli monesta uskonkappaleesta. Miten hän olikaan elänyt kaukana
lapsuuden kodistaan, hän ei ollut repinyt poikki niitä juurisäikeitä,
jotka tässä kohden kiinnittivät hänet alkuperäänsä, ja erittäin
äitiinsä, joka myöskin näyttää oheen itsenäinen uskonnollisuudessaan.
Tämän päätän siitä, että muuan vanha äidin ystävä kertoo Johanna
tädin antaessaan neuvoja uskonnollisissa asioissa ja turvaamisesta
Jumalaan varottaneen kenenkään liittymästä mihinkään lahkokuntaan.
Vielä on huomattava, että Castrén oli saanut uskonnollisia
vaikutelmia setänsä luona, joka perheineen kuului aikansa
heränneisiin. Todistuksen Castrénin uskonnon suoruudesta antoi meille
hänen haudallaan professori A. W. Ingman, joka oli käynyt häntä
tapaamassa sairauden aikana ja siunasi vainajan tomun. Kuoleva ei
ollut salannut epäilyksiään, "mutta", herttainen opettaja lisäsi,
"minä rauhoitin häntä sanoen, että hänen ei tarvinnut huolehtia
uskonkappaleista, vaan vilpittömin sydämin turvata ikuisen rakkauden
Jumalaan." -- --
* * * * *
Päätettyäni tämän kirjoituksen tuntuu helpolta kuin olisin kauan
laiminlyödyn velvollisuuden täyttänyt. Kumminkin olen kahden
vaiheilla, mistä syystä Kaarlo Castrénin kuva välttämättömästi
oli piirrettävä, senkö tähden että hänen nuori hahmonsa kauniisti
kuin uusi Vilhelm von Schwerin täydentää vanhempien suomalaisuuden
esitaistelijani, rivin, vai senkö että eheät, puhtaat, syvät
luonteet, jos niitä aina onkin olemassa, kumminkin ovat niin
harvinaisia ilmiöitä jokapäiväisessä ihmisvilinässä, että jokaisen,
joka semmoisen on oppinut tuntemaan, tulee parhaimman mukaan saattaa
se muittenkin tunnettavaksi. Kenties ovat tietämättäni molemmat syyt
minua johtaneet.
* * * * *
Noin kaksi ja puoli vuotta Castrénin kuoleman jälkeen, toverit
teettivät hautakiven hänen lepopaikkansa merkiksi. Siihen oli
hakattu hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinpäivänsä, ja juurelle
sanat: Pohjalais-Osakunta pystytti patsaan. Kiven paljastus tapahtui
Porthaninpäivänä, marraskuun 9:ntenä 1875, osakuntalaisten ja
muutamien muiden ystävien läsnäollessa. Osakunnan kuraattorina
minä silloin lyhyessä puheessa esitin vainajan elämänvaiheet
ja luonteenkuvan. -- Olen tahtonut tämän mainita ei ainoastaan
säilyttääkseni muistoa toverikunnan, laadultaan harvinaisesta
kunnianosoituksesta, vaan varsinkin sen vuoksi, että viranomaiset
ovat hyväksi katsoneet _hävittää_ muistomerkki Castrénin haudalta.
Muistan kyllä aikoinaan osakunnan puolesta suorittaneeni maksun
siitä, että hautakivi saisi olla rauhassa paikallaan, mutta kumminkin
se on siitä kadonnut. _Milloin_ se on huomattu tarpeeksi kauan
palvelleen tarkoitustaan, on minulle kumminkin tuntematonta.