HERMAN FRITHIOF ANTELL

Kuuluisimmaksi koulutovereistani on tullut se mies, josta aikomukseni

on tässä kettoa. Enemmän kuin muista on hänestä kirjoitettukin, mutta

koska julkisuuteen tulleet tiedot mainiosta lahjottajasta ovat sekä

vaillinaisia että (osaksi) vääriäkin, tahdon esittää mitä koulu- ja

myöhemmiltäkin ajoilta muistan taikka luotettavista lähteistä olen

tietää saanut hänen elämänvaiheistaan.

Antellin isä, kookas, tukeva ja vahva, valkeahapsinen,

teräväkatseinen ukko, Korsholman eteläisen, maamme väkirikkaimman

kihlakunnan kuuluisa kruununvouti, asessori, sittemmin (erottuaan

virastaan 1858) kamarineuvos Herman Rosenberg, oli kouluaikanani

Vaasan kaupungin huomatuin "originaali", eriskummaisuus.[28]

Harald Wieselgren (Ny Ill. Tidn. 1893 n:o 15) sanoo hänen olleen

Ruotsalaisen Akatemian vakinaisen sihteerin, mainehikkaan Nils

Rosén von Rosensteinin (kirjoitti itse ainoastaan von Rosenstein)

avioton poika, mutta se on epäilemättä erehdys, vaikka Antellkin,

mikäli kerrotaan, toisinaan, hyvällä tuulella ollessaan, kuuluu

niin väittäneen. Vanhain vaasalaisten jutelmien mukaan (jotka Oskar

Rancken on julkaissut Vasabladetissa 1893 n:o 33 ja joita tässä

kirkonkirjoista saaduilla tiedoilla on oikaistu ja täydennetty) oli

hänen isänsä, 1799 Vaasassa 37-vuotiaana kuollut majuri Pehr Herman

Aurivillius (aateloituna) Rosén von Rosenstein.[29] Äiti taasen oli

25-vuotias Anna Beata Spångberg, jonka isä, hienoseppä ("klensmed")

ammatiltaan, sanotaan Ruotsista muuttaneen Vaasaan siihen aikaan, kun

hovioikeuden taloa rakennettiin. Sepällä, jota kirjoissa nimenomaan

mainitaan hovioikeuden sepäksi ("Hofrättssmed"), oli useita kauniita

tyttäriä, jotka joutuivat huonoille teille.[30] Mitä erittäin Anna

Beataan tulee, niin hän, synnytettyään aviottoman poikansa 22/3

1798, tosin meni naimisiin Oravaisista syntyään olevan työmiehen tai

merimiehen Karl Juhonpoika Salinin kanssa ja syntyi siitä aviosta

poika Karl Johan, jolle kolme vuotta nuoremmalle velipuolelleen

Rosenberg osti talon Maalahdella (Ylimaalahden Viasgrändissä), mutta

sittemmin hänellä vielä oli kolmaskin poika, Johan Erik, joka ei

ollut nimeltä Salin, vaan samoin kuin ensimäinen käytti sukunimeä

Rosenberg, kävi Waasan koulun, antautui lainopilliselle uralle ja

oli jo hovioikeudennotaari, kun 1851 ampui itsensä. Äiti asui toisen

puolen elämäänsä Maalahdella, ensin poikansa Karl Johan Salinin

luona ja sitte (pojan kuoleman jälkeen 1843) erään pojantyttärensä

Brita Stinan (hänkin kahden aviottoman pojan äiti) hoitamana

Herrgårdin talon maalla Alamaalahden kylässä v:een 1860, jolloin

kuoli 87-vuotiaana ja "kunniallisesti" haudattiin kamarineuvos

Rosenbergin kustannuksella ja läsnäollessa. -- Rosenberg nimi syntyi

siten, että isän nimen kahteen ensimäiseen tavuun yhdistettiin äidin

nimen toinen tavu. Ranckenin tietoa Rosenbergin isästä todistaa muun

muassa se, että hänen täydellinen nimensä oli Petter Herman (siis

sama kuin isän), vaikka hän, tuntemattomasta syystä, ei käyttänyt

eikä kärsinyt kuulla mainittavankaan edellistä näistä nimistä. --

Herman Rosenberg on itse kertonut erään vanhan akan opettaneen häntä

lukemaan ja koko koulusivistyksensä maksaneen neljä plootua (!);

mutta kun hänellä oli mitä parhaimmat luonnonlahjat, hän raivasi

itselleen tien edulliseen virka-asemaan. Palveltuaan juoksupoikana

ja kirjurina hän jo 17-vuotiaana tuli v.t. kihlakunnankirjuriksi,

20-vuotiaana (1818) v.t. kruununvoudiksi ja 26-vuotiaana (1824)

vakinaiseksi kruununvoudiksi, jommoisena hän pysyi jo ennen

mainittuun vuoteen 1858.[31] Pitkällä virka-ajallaan hän laski

perustuksen rikkaudelleen, josta hän vanhempina päivinään oli

tunnettu. Rosenberg oli näet kruununvoutina siihen aikaan, jolloin

Ruotsin rahaa vielä yleisesti käytettiin, vaikka verot olivat

suoritettavat Venäjän rahassa, ja monen muun kantomiehen tapaan hän

käytti sitä asiain tilaa edukseen vaihtamalla rahaa enemmän tai

vähemmän mielivaltaisen kurssin mukaan. Näin ja viljakaupallakin,

jossa hän, niinkuin yleisesti väitetään, myöskin keinotteli

kruununmakasiinien jyvävarastoilla, hän kokosi melkoiset varat,

joiden hoito ja kartuttaminen oli hänen loppuikänsä päämäärä. Sekä

herroille että talonpojille Rosenberg lainasi rahaa kuuden prosentin

korkoa vastaan, ja hänen tarkasti valvoessaan rahaliikettään pääoma

siten kasvamistaan kasvoi. Tavoiltaan ukko oli säännöllinen ja

elämässään säästäväinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta

vieraanvarainen, vuosittain pitämästä ainakin yhdet suuret ja väliin

pienempiä kutsuja, joissa ruuat ja juomat olivat runsaat ja isäntä

iloisena ja humoristisena rehenteli, joskus Bellmanin laulujakin

laulaa rämähytti. Ruplien ja säästäväisyyden mukaan hän ihmisiä

arvosteli. Kun kerrottiin toisen tai toisen suurista tuloista, hänen

oli tapa keskeyttää: "älkää puhuko hänen tuloistaan, vaan sanokaa

paljonko häneltä vuodessa menee!" Kun hän oli johonkin mieheen

ihastunut, saattoi hänen ylistävä arvostelunsa pukeutua seuraavaan

muotoon: "hän on kerrassaan kelpo mies -- hän on, lempo vieköön,

aivan kuin suuri seteli!" Yleensä hän oli, eritoten voimiensa aikana,

kova- ja karkealuontoinen, puheessaan jotenkin sivistymätön, jopa

törkeäkin, ja monta juttua kierteli siitä, miten hän oli tylysti

karkottanut luotaan lainanpyytäjiä, joiden maksukykyä hän epäili.

Vanhoina päivinään hän kuitenkin lauhtui. Nälkävuosina 1860-luvun

lopulla hän kuuluu antaneen paljon köyhille, muutenkin hän -- joskus

nimettömästi -- lähetti apua puutteenalaisille, ja Kr. Svanljungille,

joka usein keräsi apua sotavanhuksille, hän oli kerran kaikkiaan

antanut määräyksen merkitä hänen puolestaan "yhtä paljon kuin veli

Wolff" ja, tämän kuoleman jälkeen, "yhtä paljon kuin sisar Sundén".

Myöskin lainanannossa hän saattoi olla erittäin avulias tunnetusti

luotettavia miehiä kohtaan. Kun isäni 1860-luvun alkuvuosina

rakennutti pienen talon (uudessa) Vaasassa, Rosenberg lainasi hänelle

useita tuhansia ilman mitään takausta ja suostuen siihen, että velka

maksettiin vähin erin niinkuin lainanottajalle parhaiten sopi.

Huolimatta siitä että Rosenberg ennen mainitulla tavalla edukseen

käytti virka-asemaansa nautti hän erinomaisen kokeneena ja kykenevänä

miehenä ehdotonta luottamusta. Taloudellisissa y.m. asioissa

maalaiskansa turvasi hänen neuvoihinsa ja niinikään kaupungin

viranomaiset usein vaikeissa kunnallisissa pulmissa. Oltuaan

väsymätön työntekijä virkamiehenä hän myöhemmin oli huvitettu

vararikkojen tehneitten taikka muitten yksityisten, niiden joukossa

korkeiden virkamiesten, rappiolle joutuneiden raha-asioiden

järjestämisestä. Semmoisiin tehtäviin hän olikin miehiä paras,

mutta kyllä hän myöskin häikäilemättömästi kohteli niitä miekkosia,

joiden sekavia vyyhtejä hän selvitteli, kelle tahansa jutellen

miten sen ja sen asiat olivat -- hienotunteisuus näet ei ollut

kamarineuvoksen avuja. Vihdoin Rosenbergin kokemusta käytettiin

tärkeissä virallisissa toimissa. Niin hän esim. 1860:n vaiheilla oli

puheenjohtajana komissionissa, jonka asiana oli suorittaa silloin

toimeenpantava ruotulaitoksen tasoitus Etelä-Pohjanmaalla, ja hänelle

siitä julkisetkin kiitokset kannettiin, että kaikki sujui hyvin,

kansan tyydytykseksi.[32]

Elämänsä lopulla erään alempana mainittavan sairauden jälkeen

Rosenberg tuli säännölliseksi kirkonkävijäksi. Joka sunnuntaiaamu

renki valjasti hevosen ja saatti isäntänsä kirkkoon, missä tämä aina

istui samassa penkissä, ja toi hänet sitte kotia. Sitä ennen ei

tiedetä ukon olleen jumalisuuteen taipuva, ja vaikka hän kuultiin

ääneen papin mukaan lausuvan rukoukset, alkaen tunnustuksesta:

"minä vaivainen syntinen ihminen" j.n.e., vanha Aatami ei nytkään

tahtonut lähteä. Kerrankin kun tuomarinrouva Leontine Gumerus oli

sattunut hänen naapurikseen, ukko muutaman hiljaisen rukouksen

aikana, muun kirkkoväen istuessa pää hurskaasti painuneena penkin

rintamukseen, puoliääneen kysäisi: "onko totta mitä puhutaan, että

Gumerus on myynyt käräjäkappa-jyvänsä -- -- --?" (mainiten alhaisen

hinnan). Saatuaan myöntävän vastauksen hän huudahti: "Gumerus

olisi asetettava holhouksen alaiseksi!" -- Toisen kerran Rosenberg

astuessaan kirkosta, jossa oli saarnattu evankeliumin sanoista:

Huokiampi on kameelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan

Jumalan valtakuntaan sisälle tulla, tapasi tuttavan ja lausui tälle:

"jos rikkaitten todella on niin vaikea, kuinkahan sitte -- Wolffin

käy?" (kauppaneuvos Wolff oli kaupungin varakkain mies). -- Tällä

loppuajallaan Rosenberg myöskin lahjotti 20,000 markkaa urkujen

hankkimiseksi Mustasaaren kirkkoon ja pienemmän summan samaan

tarkoitukseen Koivulahden kirkolle. -- Kirkkomatkalla vilustumisesta

Rosenberg sai sen keuhkotulehduksen, joka vei hänet hautaan.

Antellin äiti oli nimeltä Brita Kaisa Anttila, ja oli hänkin

synnyltään avioton. Hänen äitinsä, Liisa Juhanintytär Varala eli

Tavast, oli Pirttikylästä (Pörtom) muuttanut Mustasaareen, missä hän

joko Tuovilan tai Höstveden kylässä synnytti Brita Kaisan. Sittemmin

hän meni naimisiin loismiehen Matti Mikonpoika Anttilan kanssa

Höstveden kylästä, joten avioton lapsikin sai sukunimen. Anttila oli

kotoisin Vöyrin pitäjästä, ja se selittänee, että Antellin äitiäkin

on sanottu vöyriläiseksi. Näistä tiedoista johtuu, että jollei

Anttila nimikään, niin kumminkin Varala nimi antaa syytä olettaa,

että Antell äidin puolelta oli suomalaista syntyperää.[33]

Brita Kaisa Anttila palveli sekä Karjatalolla ("ladugården")

että kaupungissa, ja oli hänellä jo ennen ollut yksi avioton

lapsi (nimittäin poika Karl August, joka kuoli 10-kuukautisena

1843), kun _Herman Frithiof_ syntyi 28 p. toukok. 1847. Vaikka

Rosenberg ei antanut pojalleen sukunimeään, vaan ainoastaan toisen

ristimänimistään, on todennäköistä, että hän ei salannut kenen poika

oli. Sen päätän siitä, että ristiäisiin 30 p. toukok. oli kummeiksi

kutsuttu sangen arvokkaita kaupunkilaisia, nimittäin lukionlehtori

Konstantin Törnudd, lehtorin rouva Renvall, alkeisopettaja Grönqvist,

rouva Emilia Carlborg, maisteri Ludvig Björkman ja mamselli Natalia

Meurman. Syntyneitten kirjassa, mistä nämä nimet on otettu, on

äidin nimelle annettu ruotsalainen muoto _Antell_, joka tuli pojan

nimeksi. Pappi oli kappalainen G. H. Schroderus, jonka kaunista

messuääntä olen kuullut vanhojen vaasalaisten kiittävän; kun hän

messusi saattoi siitä nauttia kirkon ulkopuolellakin, niin heleä

ja voimakas se oli. Mutta joskin Rosenberg piti huolta siitä,

että ristiäistoimitus oli arvokas, on toiselta puolen oletettava,

ettei se tapahtunut hänen kodissaan. Hän oli näet nainut mies, ja

miten häikäilemätön hän monessa kohden olikaan, ei hän kuitenkaan

ottanut "ottopoikaansa" kattonsa alle ennenkuin oli tullut leskeksi.

Rouva Rosenberg oli nimismiehen tytär Katarina Kristina Kaskas

Lapualta, miestään puoli vuotta vanhempi (s. 23/9 1797). Mikäli

sanotaan ja ymmärtää saattaa, ei sopu puolisojen välillä ollut

kiitettävä. Avio oli nimittäin lapseton, ja miehellä oli muitakin

rakkaussuhteita kuin Antellin äidin kanssa, ja eläviä todistuksia

hänen huikentelevaisuudestaan lienee myöskin ollut useampia olemassa.

Toiselta puolen "mutter Rakel", joksi Rosenberg sanoi vaimoaan,

kuuluu osanneen pitää puoliaan, niin että ukko ei voinut olla häntä

kokonaan lukuunottamatta. Rouva kuoli 24/1 1859.

En ole keltään saanut tarkempia tietoja Antellin varhemmasta

lapsuudesta, mutta nähtävästi hän silloin oli äitinsä hoidossa.

Tämä elämänjakso ei kuitenkaan ollut seitsemää vuotta pitempi,

sillä Brita Kaisa Anttila eli Antell kuoli 9/7 1854 ainoastaan 34

vuoden ikäisenä. Minkälainen hän luonteeltaan oli, on epätietoista.

Eräs muistoonpano kirkonkirjassa v:lta 1851[34] on näet räikeässä

ristiriidassa Wieselgrenin hänelle antamien mainesanojen kanssa

"lempeä ja hyvä ruotsikko". Mutta jos hän olikin karkea muita

kohtaan, saattoi hän silti hellästi kohdella omaa lastaan. Itse en

koskaan kuullut Antellin puhuvan äidistään, mutta ulkomaalaiselle

ystävälleen Henrik Bukowskille hän näyttää olleen avomielisempi;

Bukowski on minulle kertonut, että hän Antellin puheista oli

huomannut hänellä olleen "valoisan muiston" äidistään. Mainittakoon

myöskin, että Antell toimitti hautakiven äitinsä haudalle. Mutta

kuinka mittaamaton tekijä äidinrakkaus lieneekään, eli pikku

Frithiof kumminkin äitinsä luona sivistymättömässä ympäristössä,

eikä toisin ollut sen jälkeenkään. Pari viikkoa ennen äidin kuolemaa

oli Raastuvanoikeus määrännyt pojan holhoojaksi vanginkuljettaja,

sitte kruununmittari Jonas Wiklundin ja tälle, jolla oli jotenkin

samanikäinen, leikkitoveriksi sopiva poika, Herman (s. 17/7 1846,

Kajaanin pormestari 1871--83, kuollut hovioikeudensihteerinä

1894), joutui nyt Frithiof kasvatettavaksi. Wiklundit olivat

talonpoikaista väkeä kaupungin lähiseuduilta. Mies oli tavalla tai

toisella saavuttanut Rosenbergin luottamuksen, ja häntä kaksi vuotta

vanhempi vaimo, Kristina Sofia Fogelklo, synt. Raippaluodolla 1809,

lienee palvellut kruununvoudilla, mikä selittänee huhun, että ne

kaksi poikaa, jotka yhdessä kasvoivat pariskunnan hoidossa, olivat

keskenään läheistä sukua.

Wiklundin talo oli Kauppiaskadun varrella, ensimäisessä kadunkulmassa

pohjoiseen päin kirkolta. Koulupoikana kävin siellä monta

kertaa enkä muista mitään nähneeni, joka olisi osottanut että

oltiin kaupunkilaiskodissa. Pihalta noustiin korkeita portaita

päähuoneeseen, joka oli maalaistupa ja keittiö samalla kertaa,

oikealla oli kaksi kamaria, joista toisessa Wiklund ja hänen

vaimonsa asuivat ja toisessa molemmat pojat. Wiklundit olivat

toimeliasta väkeä, mies luonteeltaan sävyisämpi, mutta pitkä, laiha,

mustaverinen, velhomainen vaimo ankara kurinpitäjä, joskin hellempi

omaa poikaansa kohtaan. Eräs vanhempi toveri, joka jo ennen minua oli

tähän kotiin tutustunut, muistaa nähneensä miten "Wiklundska" yllätti

Frithiofin kamarissaan, johon tämä salaa oli pujahtanut ottaakseen

voileivän ruokakaapista, ja korvat kuumana, kasvot punottavina tuleva

miljoonanomistaja oli kohtauksesta suoriutunut, voimatta muuten kuin

huudahduksella: "peijakkaan akka!" keventää sydäntään. En tiedä oliko

lehmien paimentaminen Frithiofin säännöllisiä toimia, mutta senkin

tuo toveri muistaa, että joskus iltasin poika sai käskyn lähteä --

"ja joutuun!" -- noutamaan lehmät jostakin "Tupakkapellon" tuolta

puolen. Silloin oli Frithiofin ollut riisuttava saappaat jalasta

ja avojaloin, koivunvarpu kädessä, juostava asialleen. No, eihän

se haitannut. Poika oli terve ja pystyi mihin tahansa. Hän tottui

ulkoilmaelämään, ja koulupoikana samoin kuin myöhemminkin aikamiehenä

hän aina oli huvitettu pitkistä kävelyretkistä. Kasvatuksesta

korkeammassa merkityksessä ei tässä kodissa liene puhettakaan ollut,

jota paitsi ei tiedetäkään, että Rosenberg alkuansa olisi ajatellut

nostaa ottopoikansa ("fosterson"), joksi hän sanoo 1854 ottaneensa

orvoksi joutuneen Frithiofin, äidin talonpoikaista säätyä ylemmäksi.

Eräistä toimenpiteistä päättäen tapahtui tässä kohden muutos 1856 tai

1857.

Viimemainittuna aikana Rosenbergiä kohtasi pitkällinen sairaus, joka

sai hänet ajattelemaan loppuansa. Sairauden syynä sanotaan olleen sen

hädän, johon hän joutui kun oli myynyt kruununjyviä ja yht'äkkiä sai

määräyksen jakaa siemenjyviä kansalle ja pulmasta selviytyminen jäi

riippuvaksi siitä, tulisiko Tanskasta tilattu laivanlasti ajoissa

perille. Viime hetkessä laiva saapui, ja kruununvouti pelastui

turmiosta, mutta ankara jännitys oli niin järkyttänyt häntä, että

hän vuosikausia siitä kärsi. Antellia koskevat toimenpiteet, joihin

ylempänä viittasin, olivat seuraavat. Ensiksikin Rosenberg otti

Frithiofin pois Wiklundilta ja lähetti hänet maalaispappilaan

kasvatettavaksi -- josta kohta enemmän alempana -- jo toiseksi hän

(kesäkuulla 1857) antoi holhoojalle, Wiklundille, pojan omaisuutena

hoidettavaksi 40,000 ruplaa. Tämä pääoma, joka vastaa yli puolitoista

sataatuhatta markkaa, olisi siis ollut Antellin perintö, jos hänen

isänsä olisi kuollut silloiseen tautiinsa. Kumminkin Rosenbergin

terveys jälleen parantui, ja elokuulla 1861 hän virallista tietä

vaati ei ainoastaan että Wiklund luovuttaisi hänelle Antellin

omaisuuden, jota hän arveli voivansa itse edullisemmin hoitaa, vaan

myöskin että hän, Rosenberg, määrättäisiin holhoojaksi. Huolimatta

Wiklundin vastaväitteistä ensin raastuvanoikeus ja sitte myöskin

hovioikeus, johon hän oli valittanut, ratkaisi jutun Rosenbergin

mieliksi.

Niinkuin jo mainitsin Rosenberg toimitti Antellin maalle, ja tapahtui

se osaksi sentähden että hän oppisi suomenkieltä,[35] osaksi

sentähden että hän saisi nauttia parempaa kasvatusta kuin Wiklundilla

oli tarjona. Molempia seikkoja hän ymmärrettävästi piti tarpeellisena

sen vuoksi, että oli päättänyt panna pojan kouluun. Syksyllä 1856

Rosenberg siis vei Frithiofin Isojoen pappilaan (noin 14 peninkuormaa

Vaasan kaupungista) kappalaisen, nimipastori Karl Gustav Hjerpen (s.

1812, k. 1882) luokse ja jätti hänet sinne, eikä poika, joka "oli

ikäiseksensä enemmän kuin vallaton ja pahankurinen", olisi voinut

sopivampaan paikkaan osua. Pastori Hjerpe oli näet juuri semmoinen

kasvattaja, jota Frithiof kaipasi. Hän oli "oikeastaan hyväsydäminen

mies, mutta niin ankara ja toisinaan karkea sekä tylymäinen

pinnaltaan, että sitä oli vaikea havaita, varsinkin kun hän oli

tulinen luonteeltaan". Napisematta oli hänen käskyjään noudatettava,

ja Antellkin sai oppia ehdotonta kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta

sekä nöyryyttä ja kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Kuitenkaan

hän ei täällä ollut missään julkisessa kasvatuslaitoksessa, vaan

suomalaisessa pappilassa ja papin perheessä. Hjerpe oli tosin

naimaton, mutta talon emännyyttä hoiti hänen kaksi vuotta vanhempi

sisarensa, Lovisa Charlotta Hjerpe, "ystävällinen ja hyvä, vakava

vanhan ajan ihminen", eikä lapsiakaan puuttunut, sillä pastori oli

avannut kotinsa kahdelle, erään toisen sisarensa lapselle, pojalle

ja tytölle, joista edellinen oli Frithiofia vuotta vanhempi ja

jälkimäinen puoli vuotta nuorempi. Näistä tulokas sai uskollisia

leikkitoveria, ja toinen niistä, nykyinen Vaasan lyseon lehtori Erkki

Almberg, on antanut nämä tarkat tiedot Antellin olosta Isojoella.

Viipyen koko vuoden maalla tämä oppi tuntemaan ei ainoastaan

semmoisia Vaasassa kuulumattomia huvituksia kuin kravustaminen

oli, vaan myöskin kaikki maalaiselämän, vuodenaikojen mukaan

vaihtelevat puuhat, ja työt sisällä ja ulkona. Jopa hän sai reippaan

pojan tapaan yrittää ottamaan niihin osaakin. Muun muassa pojat

(luultavasti pastorin tietämättä) olivat katsomassa kun syysteurastus

toimitettiin, ja he tahtoivat olla mukana nylkemisessäkin. Antell

käytti siinä niin rohkeasti puukkoa, että hän haavoitti varomatonta

Almbergia käteen, ja tällä on vieläkin vasemman käden nimettömässä

sormessa arpi, joka tapausta muistuttaa. Lasten opettaja, entinen

ylioppilas Johan Kaldén, oli sen johdosta ennustanut, että Antellista

oli tuleva lääkäri, koska hän muka oli niin taitava veistä pitelemään!

Seurustelua kodin ulkopuolella oli tarjona ainoastaan kanttori

Sevonin lapsirikkaassa perheessä, mutta harvoin sinne päästiin. Sitä

vastoin tuotti matkustavien vieraitten käynti lapsillekin vaihtelua

elämän yksitoikkoisuudessa. Aivan harvinainen ja merkillinen vieras

oli Antellin aikana Suomen uusi kenraalikuvernööri, kreivi F. Berg,

joka ollessaan tarkastusmatkalla seurueineen, kokkeineen poikkesi

Isojoen pappilaan. Ylhäinen herra oli kätellyt lapsiakin, joille hän

itse ja suuri seurue, josta Antell kenties ennestään näöltä tunsi

Vaasan läänin kuvernöörin Alexander von Rechenbergin, tarjosi paljon

katseltavaa. Hätävuosi kun oli, oli pappilan pihalle kokoontunut

puutteenalaisia, jotka koettivat herättää kenraalikuvernöörin

armeliaisuutta näyttämällä hänelle pettuleipää. Sattuipa silloin että

sama pettuleipäpala kulki lainassa kädestä käteen kreivin jakaessa

rahalahjoja köyhille. -- Kenties vielä suurempaa huvia tuotti pojille

venäläisten sotajoukkojen ohimarssiminen, jota sodan jälkeenkin

joskus saatiin nähdä. Heihin se vaikutti niin, että äkseerailu ja

meluaminen pastorin lahjottamilla rummuilla tuli muotiin ja kesti

niin kauan kuin kestivät -- rummut.

Suomea lapset puhuivat keskenään ja talonväen kanssa sekä keväällä

rippilasten kanssa, joista muutamat kauempana asuvat olivat saaneet

kortteerin pappilassa. Siten Antell jotakuinkin perehtyi hänelle

ennen outoon kieleen. Kun hän sitä paitsi toveriensa kanssa

nautti kanttorilla asuvan Kaldénin opetusta ja, niinkuin Almberg

todistaa, "tottui yksinkertaisen vaatimattoman maalaispappikin

vakaviin tapoihin ja tavalliseen sivistyneeseen käytökseen, jopa

kirkossakin käymään", niin on tunnustettava, että tämä vuosi oli

hyvin merkillinen ja tärkeä Antellin elämässä -- se oli kerrassaan

ainoa laatuansa. Itse puolestani muistan hänen usein maininneen

"ukko Hjerpen", ja se mitä tässä on kerrottu saa ymmärtämään, että

hän kesällä 1857 palatessaan Vaasaan todella vei mukanaan pysyviä

muistoja. -- Samana vuonna (1857) Antell tuli Vaasan ylialkeiskoulun

ensimäiselle luokalle, jossa minä silloin olin toista vuotta, ja

siitä ajasta olen hänet tuntenut. Koska kumminkin siihen aikaan

sääntönä oli olla kaksi vuotta kummallakin alimmalla luokalla, oli

Antell paitsi ensimäisenä ja kolmantena vuotenaan minua aina yhtä

luokkaa alemmalla, siksi kun hän lukiossa parin muun toverin kanssa

sivuutti yhden luokan, niin että samana syksynä tulimme ylioppilaiksi.

* * * * *

Kun Antell oli palannut Isojoelta, tahtoi Rosenberg edelleen hankkia

hänelle asunnon sivistyneessä perheessä ja sopi Vaasan tyttökoulun

opettajan, maisteri A. F. Roosin, kanssa, että tämä ottaisi pojan

täysihoitoon. Se oli kuitenkin epäonnistunut sijoitus ("misslyckad

plasering"), niinkuin Rosenberg itse on lausunut[36] arvattavasti

tarkottaen, että Frithiof ei menestynyt Roosin luona, joka kyllä

oli tiedoiltaan ja kyvyltään etevä, mutta luonnoltaan kiukkuinen

ja rajupäinen. Silloin Antell jälleen muutti Wiklundille, ja

luonnollista on että hän tässä vanhassa, vähemmän sivistyneessä

ympäristössä unohti paljon siitä mitä Isojoella oli oppinut. Kun

Rosenberg 1859 oli tullut leskeksi, ei mikään estänyt häntä ottamasta

ottopoikaansa luokseen, mutta se tapahtui vasta tammikuulla 1861, ja

hyvin muistan käyneeni siinäkin kodissa, johon Antell silloin tuli.

Rosenberginkin talo oli Kauppiaskadun varrella, melkein vastapäätä

kirkonraunioita, asuinrakennus asetettuna tontin sisälle, niin että

pääty oli kadulle päin, ja Wiklundin talosta sen erotti ainoastaan

palon jälkeen asumattomaksi jäänyt tontti ja poikkikatu. Antellin

hallussa oli pieni porstuakamari, johon päästiin näkemättä ukkoa ja

hänen huoneistoaan. Se, joka luulee pojan nyt tulleen tuntuvasti

hienompaan ympäristöön, erehtyy suuresti. Totuus on, ettei Antell

täälläkään päässyt osalliseksi sivistyneeseen perhe-elämään. Hän asui

isänsä luona ottopoikana ja aina hän sanoi isäänsä kamarineuvokseksi.

Eikä Rosenbergillä ollut luonaan ketään sivistynyttä henkilöä,

vaan ainoastaan talonpoikaista alkuperää oleva emännöitsijä, joka

tietenkin käskyn mukaan taikka kenties käskemättä avusti ukkoa

Frithiofin kasvatuksessa. Ja tämä kasvatus! Ei ole vähääkään

epäilystä siitä, että ukko toivoi pojastaan kunnon miestä, ja

että hän antoi tälle monta hyvää elämän ohjetta; mutta kyllä hän

kohteli ja puhutteli nuorta poikaansa tavalla, joka oli omansa

hämmästyttämään tavallisia ihmisiä. Kun hän esim. tuli Frithiofin

kamariin käskemään häntä jollekin asialle, niin määräyshuuto (ukko

puhui aina kovin äänekkäästi, ikäänkuin huutaen) enimmäkseen

päättyi: "joudu ja kiireesti taikka selkääsi saat!" Entäs alituinen

kiroileminen ja muu törkeys. Eräs Frithiofin toveri kuuli tämän

kerran kysyvän ukolta: "Mikä oli kamarineuvoksen isä?" -- "Saatana

sen tietää", oli vastaus, ja hetken päästä ukko lisäsi: "äpäriä me

olemme niin pitkältä kuin muistetaan".[37] -- Tämän kaiken olen

kertonut sentähden, että se ympäristö, jossa Antell kasvoi, selittää

niin monta puolta hänen olennossaan ja elämässäänkin. Erittäin on

tässä huomautettava, että se seikka, että hän ei nuoruudessaan,

lukuunottamatta Isojoen aikaa, elänyt sivistyneessä perheessä eikä

myöskään joutunut seurusteluun sivistyneiden naisten kanssa, jätti

hänen sivistykselliseen kehitykseensä ja tunne-elämäänsä aukon, jota

siinä kohden onnellisemmat eivät voineet olla huomaamatta. Toiselta

puolen muutamat hänen luonteensa ansiopuolet, niin sanoakseni,

kohoavat arvoltaan, kun ajattelee, missä oloissa hän oli kasvanut.

Kouluajalta muistan, että Antell oli iloinen, reipas, suoraluontoinen

ja luotettava toveri; mutta hienotunteisuutta käytöksessä

toisia kohtaan taikka yleensä hienompaa tunnesäveltä hänessä

tuskin havaittiin. Urheilua nykyisessä merkityksessä ei silloin

tunnettu, mutta tietysti lyötiin palloa, uitiin, luisteltiin ja

myöskin haettiin linnunpesiä (säännöllistä oli että koulupojat

kokoilivat linnunmunia -- eikä kukaan puhunut heille pikkulintujen

suojelemisesta!)[38] -- ja kaikissa näissä poikien puuhissa Antell

oli ensimäisiä. Arvattavasti Antell oli varhain harjaantunut

purjehtimiseenkin, sillä Rosenbergillä oli kesähuvila vanhan sataman

ulkopuolella kaupungin lahdelman rannalla. Koulussakin Antell

edistyi hyvin, sillä hänellä oli "hyvä pää". Verraten vähällä

lukemisella hän oppi läksynsä, joten aikaa riitti toverielämään.

Frithiofin edistyminen oli niin ukon mieleen, että hän jo silloin,

kun poika pääsi neljännelle luokalle, kuuluu tyytyväisenä huutaneen:

"Kuuleppas, Frithiof, jos luet itses ylioppilaaksi, niin saat periä

kaikki minun rahani!" Eräs hänen luokkatovereistaan sanoo historian

olleen hänen mieliaineensa, vaikka hänen myöhemmät opintonsa eivät

sitä todista.

Vaikken voi sanoa, että Antellin ja minun välillämme oli mitään

erikoisen yhtäläistä luonteenlaatuun nähden -- pikemmin oli laita

päinvastainen, hänelle kun kaikki runollinen ja tunnelmallinen

oli vierasta -- olimme kumminkin niin hyviä ystäviä, että minun

muutettuani lukioon Pietarsaareen hän oli niitä Vaasaan jääneitä

tovereja, joiden kanssa vaihdoin jonkun kirjeen. Vuoden päästä

yhdyttiin jälleen (uudessa) Waasassa, kun lukio 1863 muutettiin

sinne takaisin. Rosenberg oli koulukadun äärimmäiseen päähän,

melkein keskelle metsää ("Marian puisto"), niemelle vastapäätä

Palosaarta (Brändö),[39] rakennuttanut yksikerroksisen, mutta muuten

-- hänen säästäväisyyteensä katsoen -- erittäin komean talon, ja

siellä Antellkin oli saanut siistin kamarin, johon oli mentävä ukon

vastaanottohuoneen kautta. Tässä jälkimäisessä huoneessa muistan

niiltä ajoilta, paitsi kirjoituspöytää tinaisine kirjoitusneuvoineen

ja jykeviä kaappeja, seinäkellon Kustaa III:n tyylisessä kullatussa

kehyksessä, numerotaulu tekijän nimellä merkittynä: "Esaias Könni --

Ilmola." Isänsä kuoltuakin Antell antoi kellon olla paikallaan, mutta

huutokaupassa hänen oman kuolemansa jälkeen huudatin harvinaisen

esineen (ainoan laatuansa, jonka olen nähnyt) itselleni. Talossa oli

pienempikin asuinrakennus, pihan alapuolella, metsää kohti, josta

Lauri Stenbäckin kuoleman jälkeen (1870) hänen leskensä vuokrasi

3-huoneisen asunnon, ja on runoilijan leski, huolimatta siitä että

talo on omistajia vaihtanut, saanut siinä asua tähänpäivään saakka. --

Viimeiseltä koulu- (lukio-) vuodeltani muistan Antellin olleen

ahkeran jäsenen pienessä soittokunnassa, joka harvinaisena ilmiönä

koululaiselämässä ansainnee pari riviä muistokseen. Soittokunta

("kapellet") perustettiin syksyllä 1864, ja kuului siihen paitsi

Antellia Gustav Appelberg (kuollut 1894 piirilääkärinä), Gustav

Durchman (nykyään Isonkyrön rovasti ja viime aikoihin asti innokas

soitannonharrastaja), Frans Bernhard Inberg (kuollut 1897 pappina)

ja Alarik Hasselblatt (kuollut 1905 Vaasan hovioikeuden asessorina).

Appelberg ("Paganini") oli johtaja ja niin hyvä viulunsoittaja,

että hän joskus esiintyi konserteissakin soitannonopettajan

Anders Gestrinin ("Stråkajobbin") kanssa.[40] Lähinnä häntä

oli musiikkiin perehtynyt Durchman ("Kuiju"), joka edellisenä

vuonna soitannonopettajan B. V. Palmin johdolla oli harjottanut

klarinetinpuhaltamista. Toiset olivat tietääkseni enemmän tai

vähemmän autodidakteja kukin alallaan, nimittäin Antell huilulla,

Hasselblatt 2:sella viululla, Inberg, ("Dronten") sellolla. Johtaja

sovitti kappaleet soittokuntaa varten huomioonottaen kunkin jäsenen

kyvyn. Antell hoiti ensi ääntä, Paganini toista, Hasselblatt ja

Kuiju säestivät triooleilla ja Dronten pyyhkäisi voimakasta bassoa.

Näin soitettiin koko joukko tuttuja ja helppoja sävelmiä, niinkuin

Bellmanin (esim. "Gubbarna satt sig att dricka") y.m., tansseja,

niinkuin "Suukkosvalssi", "Indianavalssi", Haydnin ja Bocherinin

menuetteja, jopa vielä Boildieun "Valkoisen rouvan" ja Rossinin

"Sevillan parturin" alkajaissoitot j.n.e. Soittokunta tuli pian

hyvin suosituksi, sillä se esiintyi mielellään toistenkin kuullen

kuin niiden toverien, jotka olivat harjotuksissa saapuvilla. Siten

annettiin serenaadeja "flammoille", kaupungin nuorille neitosille,

noudatettiin kutsuja tulla tuttuihin perheisiin soittamaan,

vihdoin huvitettiin konventinteatterin yleisöä välinäytössoitolla.

Lukiolaiset toimeenpanivat näet tänä vuonna seuranäytäntöjäkin,

joissa etenkin Mikael Smirnoff (kuollut ruots. normaalilyseon

venäjänkielen opettajana) ja (sittemmin esittelijäsihteeri) Sanfrid

Aejmelaeus loistivat koomillisissa osissa, ja moni muu oli,

tietämättään missä määrässä, koomillinen naisrooleissa. Lähempiä

kertomatta ymmärtänee jokainen, että soittokunta tuotti suurta huvia

ja nautintoa tovereille, mutta hupaisinta kai sentään soittaminen oli

sen jäsenille itselleen. Kuinka rakkaassa muistossa Antell piti tätä

nuoruudenpuuhaansa, huomaa siitä, että hän vuotta ennen kuolemaansa

piti kestit Isonkyrön rovastille ja oli tilannut luokseen Vaasan

kaupungin orkesterin, soittamaan illan kuluessa samoja kappaleita,

joita lukiolaisten "kappeli" muinoin oli esittänyt.

* * * * *

Syksyllä 1865 me tulimme yliopistoon. Siitä lähtien tiemme

erkanivat, vaikkei sentään välimme koskaan rikkoontunut.

Antell ilmottautui fyysis-matemaattiseen osastoon ja muutti

filosofiankandidaattitutkinnon suoritettuaan (1869) lääketieteelliseen

tiedekuntaan. Eri opintosuunnat ja eri seurapiirit johtivat meidät

myöskin eri puolueisiin kansallisuuskysymykseen nähden; Antellista

tuli näet ruotsinmielinen, niinkuin siihen aikaan medisiinarit,

harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat. Mutta ei sekään

sanottavasti keskinäiseen suhteeseemme vaikuttanut, sillä Antell otti

tuskin nimeksikään osaa puoluetaisteluihin ja pysyi vieraana

osakuntaelämälle, jossa taistelut taisteltiin. Koko ylioppilasaikanaan

saattaa sanoa hänen päivänsä kuluneen toiselta puolen työhuoneessa

kirjojen ääressä toiselta puolen ylioppilaselämän nautinnoissa. Hänen

koto-olonsa tekee ymmärrettäväksi, että hän ei kaivannut eikä

etsinytkään muuta kuin poikamiesseuraa. Muuten oli hänen tapansa

semmoinen, että hän toisinaan heittäytyi irti ja silloin eli

vallattomasti samanhenkisten toverien kanssa ei ainoastaan yhden

illan, vaan joskus vuorokausiakin, mutta sitte hän jälleen aivan

harvinaista työkykyä osottaen viihtyi melkein yöt päivät (kuulin

nimenomaan sanottavan: ajoittain 17 tuntia yhtä menoa) kirjoissaan

kiinni. Näin oli varsinkin laita tutkintojen aikana, ja seuraus

olikin, että hän suoritti toisen toisensa jälkeen erittäin

kunniakkaasti.

##V. 1871 Antell tuli lääketieteen kandidaatiksi ja 1874 joulukuulla

lisensiaatiksi; jälkimäistä tutkintoa varten hän kaksi vuotta

(1871--73) oli "kiitettävällä ahkeruudella ja taidolla" työskennellyt

Tukholman sairaaloissa. Vuosi 1874 oli käänteentekevä Antellin

elämässä, ei ainoastaan sentähden että hänen yliopisto-opintonsa

silloin päättyivät, vaan erään toisenkin tapahtuman johdosta. Hänen

toveriensa ja muittenkin kesken oli usein pohdittu kysymystä, kuinka

suuri osa Rosenbergin omaisuudesta kerran oli tuleva Antellille.

Edellisestä tiedämme ukon ennen määränneen pojalleen 40,000 ruplaa,

mutta selvänä asiana pidettiin, että perintö ei enää supistuisi

siihen. Oliko ukko itse myöhemmin kellekään ilmaissut aikeistaan,

sitä en tiedä, mutta hyvin muistan, että viimeiseen asti oli yleinen

olettamus, että "ottopoika" oli saava vähintään kaksisataatuhatta

markkaa. Todellisuudessa kävi toisin. Rancken kertoo, että

Rosenbergiin vaikutti se ahkeruus ja menestys, millä Antell harjotti

opintojaan, ja mainitsee erittäin hänen olleen tyytyväinen, kun

lääketieteenkandidaatti-tutkinnon jälkeen muuan tutkija käydessään

Vaasassa oli puhunut pojan kiitettävistä tiedoista. Edelleen

sanotaan ukon olleen iloinen, kun Antell 1873 sai määräyksen

kesäkuukausina hoitaa vanhan kaupungin sairaalanlääkärin virkaa ja

samalla myöskin harjotti yksityispraktiikkaa, josta tulot eivät

olleet aivan vähäiset. Näin Rosenberg omin silmin näki, että hänen

pojastaan oli tullut täysi mies, jonka yhteiskunnallinen asema ja

tulevaisuus oli taattu ilman perintöäkin, ja silloin hän ei enään

epäillyt tehdä hänet suuren omaisuutensa herraksi. Että Antellin

menot Helsingissä ja opintoaikanaan yleensä olivat olleet suuremmat

kuin hän oli uskaltanut isälleen tunnustaa, on kyllä mahdollista --

ainakin on niin sanottu -- mutta ei se paljon muuta asiaa. Pääaihe

ukon tyytyväisyyteen oli sittenkin olemassa, vaikka hän olisikin

erehtynyt siinä, että luuli poikaansa säästäväisemmäksi ja elämässään

säännöllisemmäksi kuin hän todellisuudessa oli. Ja tiedämmehän,

ettei Antell myöhemminkään ainakaan säästäväisyydessä pettänyt

hänen toiveitaan. -- Mitä Rosenberg toivoi omaisuuteensa nähden,

ilmenee eräästä lauseesta rehtori A. G. J. Hallsténille. Hallstén

oli, oman kertomuksensa mukaan, kerran puhellessaan Rosenbergin

kanssa julkilausunut arvelun, että tämä kai paraiten käyttäisi

omaisuutensa, jos hän jälkisäädöksessään määräisi suurimman osan

siitä hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siihen oli Rosenberg vastannut,

että saattaisihan niinkin olla; mutta hän, Rosenberg, oli erittäin

mieltynyt Englannin oloihin, missä suuret omaisuudet vuosisatoja

säilyivät samassa perheessä ja yhä kasvoivat.

Rosenberg kuoli 21 p. tammik. 1874. Testamentissaan hän oli

Antellille määrännyt koko omaisuutensa paitsi noin 100,000 markkaa,

jotka oli annettavat eri henkilöille ja kunnille (50,000 mk.

Korsholman kihlakuntaan kuuluvalle 25 seurakunnalle, väkiluvun

mukaan, pysyvinä rahastoina, joiden korot olivat köyhäinhoitoon

käytettävät). Antellin saama pääosuus nousi noin 1,200,000 markkaan.

-- Wieselgrenin jutelma että vainaja kuolinvuoteellaan oli vaatinut,

että poika ottaisi hänen nimensä, sanoen että hän ainoastaan sillä

ehdolla määräisi hänelle omaisuutensa, mutta että Antell oli

kieltänyt mainiten mieluummin luopuvansa perinnöstä ja juuri tällä

taipumattomuudellaan saanut ukon taipumaan, lienee tietääkseni

ainakin tässä muodossa erehdys. Antell on näet itse kertonut

Rosenbergin jo hänen ylioppilasaikanaan puhuneen nimenmuutoksesta.

Kumminkin Antell oli kieltänyt ja niin tehdessään käyttänyt sanoja,

jotka eivät olleet vailla huumoria ja joihin ukolla tuskin oli

mitään muistutettavana. -- "Onhan meidän suvussamme", Antell oli

lausunut, "sääntönä ollut että kullakin on oma nimensä, miksi en

siis minäkin pitäisi omaani?" -- Tämän yhteydessä mainitsen senkin,

että Vaasassa paljon puhuttiin siitä, oliko Antellille onneksi, noin

edeltäkäsin mitään varmaan tietämättään, tulla miljoonanomistajaksi?

Luonnollisesti kävivät mielipiteet hajalle; mutta myöhemmin luulen

sen ajatuksen jotenkin yleisesti päässeen voitolle, että rikkaus

tuskin oli hänelle onneksi. Se näet johti hänet pois valitsemaltaan

elämänuralta, jolla häntä odotti jollei kustavakaan tulevaisuus,

kuitenkin joka tapauksessa mielen tyydytystä tuottava työ.

Aluksi Antell ei lainkaan ajatellut elämänuran vaihtamista.

Suoritettuaan jo mainitun viimeisen tutkintonsa hän piti komeat

kemut tovereilleen ja valmistautui sitten ulkomaanmatkalle, aikoen

etevimpien tiedemiesten johdolla syventää tietojaan ja laajentaa

taitoaan. Ja vapaa hän oli lähtemään, sillä jo keväällä 1874 hän

oli vähintään 3,000 markan vuotuista korvausta vastaan uskonut

omaisuutensa hoidon kauppias, sitte kauppaneuvos Joachim Kurténille,

joka ystävänä ja kokeneena asiantuntijana siinä kohden avusti

Anteilla niin kauan kuin tämä eli.[41] Myöhemmin Antell kyllä siirsi

melkoisen osan rahojaan ulkomaille ja otti myöskin enemmän osaa

niiden hoitoon, mutta vapaudestaan matkustaa ja oleskella milloin ja

missä halusi hänen oli kiittäminen luotettavaa asiamiestään Vaasassa.

* * * * *

Kun olen tullut siihen kohtaan Antellin elämää, josta lähtien hän

enimmän aikansa eli ulkomailla, lienee paikallaan huomauttaa,

että täydellisen, seikkaperäisen elämänkertomuksen kirjoittaminen

hänestä olisi hyvin vaikea tehtävä. Vaikkei hänen kuolemastaan ole

kulunut enemmän kuin 18 vuotta, on lähteitten puute kovin suuri.

Antellille oli näet ominaista, että hän, mikäli tiedän, ei koskaan

kirjoittanut muuta kuin välttämättömiä asiakirjeitä ja niidenkin

sijasta hän mieluummin sähkötti mitä sanottavaa oli. Sentähden minä

hänen kuolemansa jälkeen turhaan tiedustelin Kurténilta, eikö hänellä

ollut kirjeitä, jotka sisälsivät tietoja Antellin. matkoista y.m., ja

kun varmuuden vuoksi Kurténin kuoltua olen eräältä hänen pojaltaan

uudelleen kysynyt kirjeitä ja muita lähteitä, on se tapahtunut yhtä

huonolla menestyksellä. Enkä ole kuullut, että kellään muullakaan

on kirjeitä Antellilta -- nimittäin semmoisia, jotka sisältäisivät

mitään kertomuksen tapaista. Vihdoin mainitsen, että hänen omat

muistoonpanonsa matkoistaan näyttävät enemmiten supistuneen siihen,

että hän matkakirjoista irroitetuille karttalehdille on merkinnyt

missä hän on käynyt ja päivämäärän, milloin hän on missäkin

kaupungissa ollut.

Jo Antellin ensimäisen matkan päämäärä oli Parisi, vaikkei hän vielä

sinne pysyväisesti asettunut. Kevätkausi 1875 kului arvatenkin

ranskankielen oppimiseen, jota paitsi suurkaupungin elämä mahtoi

häntä ensikertalaisena kiinnittää. Suomalaisista, jotka silloin

oleskelivat Parisissa, on syytä erittäin mainita tri K. F. Eneberg,

joka par'aikaa J. Oppertin johdolla tutki nuolenpääkirjoitusta.

Epäilemättä Antell tunsi Enebergin Helsingistä -- olivathan molemmat

pohjalaisia -- ja sentähden voidaan olettaa, että he keskenään

sopivat seuraavan talvikauden olla yhdessä Lontoossakin, johon

jälkimäisen oli muuttaminen. Tämän päätän siitä, että he tositeossa

talvella 1875--76 asuivat yhdessä Lontoossa, Antell luultavasti

perehtyen maan kieleen ja Eneberg jatkaen vastamainituita tutkimuksia

valmistuakseen itämaiselle retkelle, jolle hän jo samana keväänä

oli lähtevä George Smithin seurassa ja jonka alussa kuolema hänet

saavutti (Mosulissa 24/5 1876). Kolmas suomalainen, joka samaan

aikaan oli Lontoossa, oli silloinen maisteri C. P. Solitander, ja

tapasi hän toiset miltei joka päivä. Luonnollisesti on oletettava,

että Antell jo näinä vuosina yleiskatsauksellisesti tutustui omaan

tieteensä alaan kuuluviin laitoksiin Parisissa ja Lontoossa, mutta

erityisiin tutkimuksiin hän tuskin vielä antautui.

Antell kuuluu olleen Lontoossa 8 kuukautta, mutta oliko hän siellä

vielä kun tieto saapui Enebergin tutkimusmatkan surullisesta lopusta,

sitä en tiedä, enkä myöskään kävikö hän kesällä 1876 kotimaassa;

sitä vastoin minulla on se muisto, että hän Englannin kautta lähti

sille matkustukselle maan ympäri, jolla hän viipyi talvikauden

1876--77. Englannista hän näet suuntasi matkansa Newyorkiin, sieltä

Chikagon kautta San Fransiskoon ja edelleen suuren valtameren

yli Japaniin. Tässä maassa, joka ei silloin vielä ollut niin

huomattu ja tunnettu kuin nykyään, Antell oleskeli verraten kauan,

muistaakseni ainakin kaksi kuukautta, tehden muun muassa pitkän

retken sisämaahan, nähdäkseen outoa maata ja outoa kansaa. Japanista

hän jatkoi matkaansa Aasian ympäri viipyen eri maissa ja paikoissa --

Kiinassa, Javassa, Intiassa -- pitemmän tai lyhemmän ajan. Eräälle

kartalle, jota turhaan olen etsinyt "Antellin kokoelmista", mutta

jonka näin hänen luonaan Vaasassa, muistan hänen merkinneen: "Uinut

Gangesvirran yli 10 p. maalisk. 1877", joten ainakin yksi päivämäärä

tältä retkeltä on tiedossa. Keväällä Antell Suez-kanavan kautta

palasi Eurooppaan, tuoden muassaan kokoelman kauniita ja osaksi

varsin arvokkaita taide- ja taideteollisuusesineitä, jotka hän matkan

varrella, mutta etenkin Japanissa, oli ostanut. Tämän muistokokoelman

hän sittemmin kuljetti Vaasaan, ja esineitä näytellessään hän kertoi

matkansa vaiheista, mutta valitettavasti olen yksityispiirteet

unohtanut. -- Wieselgrenin tiedot matkustuksesta ovat suuresti

eroavat, enkä voi sitä muuten selittää kuin että hänellä on ollut

käytettävänään yhtä vaillinaisia kuin epäluotettavia lähteitä.

Hän kertoo näet Antellin lähteneen matkalle aivan päinvastaista

suuntaa eikä päässeen edemmäs kuin Singaporeen, kun sanoma Venäjän

ja Turkin sodan syttymisestä sai hänet palaamaan takaisin. Hän

muka sähkötti Venäjän armeijan ylipäällikkö-kunnalle ja tarjoutui

lääkärinä palvelemaan venäläisessä armeijassa, mutta kun hän tuli

Wieniin, kohtasi häntä hylkäävä vastaus, ja silloin hän suutuksissaan

matkusti Parisiin hankkiakseen ranskalaisen lääkärin oikeudet, "koska

näet suomalainen laillistus ei riittänyt" (!). Tämä juttu kuuluu

kerrassaan uskomattomalta, ja kun varmuuden vuoksi olen kysynyt asiaa

lääkäreiltä, jotka aikoinaan olivat Antellin läheisiä tuttuja, ei

yksikään ole siitä mitään tietänyt.

* * * * *

V:sta 1877 alkaen Antellilla oli vuokrattuna pysyvä asunto Parisissa

ja jo ensimäisenä talvena (1877--78) minä siellä ensi kerran kävin

hänen luonaan. Hänellä oli siisti, mutta jotenkin vaatimaton

huoneisto Quartier Latinin puolella lähellä Luxembourg-puistoa.

Kirjoja hänellä oli, mutta en muista silloin nähneeni hänen luonaan

mitään huomattavampia taideteoksia -- eikä hän vielä ollutkaan

"kokoilija" varsinaisessa merkityksessä. Nyt näet hän tietääkseni

vasta ryhtyikin niihin lääketieteellisiin tutkimuksiin, joita

varten hän oli ulkomaille lähtenyt, ja oli hän erikoisalakseen

valinnut oftalmologian, se on silmätautien tutkimuksen. Tästä

harrastuksestaan Antell piti kiinni useita vuosia ja sanottiin hänen

melkolailla edistyneen tieteessään ja taidossaan sekä leikkauksia

toimittaessaan Parisin sairaaloissa (joissa hänellä oli opettajina

Wecker, Landolt, Galezowski y.m.) osottaneen suurta kykyä. Kumminkin

hänen innostuksensa lääkärintoimeen aikaa myöten osottautui olevan

ohimenevää laatua.

Hankittuaan itselleen pysyvän kodin Parisissa Antell säännöllisesti

oleskeli siellä talvikaudet, mutta yhtä säännöllisesti hän kesällä

kävi Vaasassa, missä hänellä niinikään oli odottamassa valmis

asunto. Hän piti näet kuolemaansa saakka isänsä rakentaman talon

hallussaan, ja päärakennuksen avara huoneisto oli täysin ja komeasti

sisustettu niitä kahta tai kolmea kuukautta varten vuodessa, jotka

isäntä suvaitsi siellä asua. Talossa oli koko vuoden emännöitsijä

ja renki, ja huoneita lämmitettiin koko talvi. Pääsyynä Antellin

kesäkäynteihin Suomessa oli ymmärrettävästi raha-asioitten hoito,

joskin kotimaantunteen vetovoima samassa on lukuunotettava. Aina

hänellä oli asioita selvitettävänä Kurténin kansaa, ja mukavimmin

ne tietenkin suoritettiin mieskohtaisesti tavatessa. -- Kun Antell

oli täydellisesti oppinut silmätautien hoidon, hän 1880:n vaiheilla,

kesällä Vaasassa ollessaan, alkoi vastaanottaa potilaita, ja kun

tietää saatiin, että hän ei köyhiltä mitään maksua ottanut, niin

ymmärtäähän sen että niitä kerääntyi hänen luokseen läheltä ja

kaukaa. Vanhana vaasalaisena hän tunsi pohjalaisen kansan luonteen

ja kielen ja osasi kohdella talonpoikaisia potilaitaan kodikkaan

reippaalla, iloisella tavalla, joka näitä miellytti. Kun hän sitä

paitsi osotti varmuutta ja taitoa, niin hänellä oli ja olisi

yhä edelleen ollut työtä jos kuinka paljon; mutta kauan ei tämä

häntä huvittanut. En muista tarkoin minä vuonna, mutta ainakin

jo 1880-luvun keskivaiheilla hän oli lakannut vastaanottamasta

sairaita. Samaan aikaan tuli muutenkin selväksi, että Antell

oli luopunut lääkäriurastaan. Parisissa hän aikoja sitten oli

suorittanut kaikki tutkinnot, mutta "teesiä", se on väitöskirjaa,

jota julkaisematta lääkäri ei voi Ranskassa tulla laillistetuksi,

hän ei ollut kirjoittanut. Syyksi sanotaan että hän ei ollut niin

varma ranskankielen tuntija, että olisi ilman apua voinut sen

laatia, ja toiseksi että hän oli liian ylpeä käyttääkseen apumiestä.

Ratkaisevampi lienee kuitenkin toinen syy ollut, nimittäin se että

häntä kyllä olivat huvittaneet edelläkäyvät opinnot ja varsinkin

käytännölliset harjotukset sairaaloissa, mutta ettei hän ollut

enemmän viehättynyt tieteellisen tutkimuksen valmistamiseen kuin

kirjoittamiseen ylipäätäänkään ja sentähden noudatti sisällistä

ääntään, joka kuiskasi: mitä sinä turhaan vaivaat itseäs, eihän

sinun tarvitse, etkä sinä haluakaan kiinnittää itseäs mihinkään

vakinaiseen lääkärintoimeen! Silloin kun Antell vielä ajatteli

lääkärinammattia elämänsä päämääränä, hän innostuneesti puhui oman,

erikoisen komean sairaalan perustamisesta silmätautisia varten,

kumminkin ollen epävarma siitä mihin hän sen sijoittaisi, Vaasaanko

vai Helsinkiin vai -- Parisiin; mutta sekin tuuma raukesi tyhjiin.

Vihdoin on tässä mainittava, että hänen lääkäritoverinsa Helsingissä

innokkaasti kehottivat häntä rupeamaan professoriksi yliopistoomme.

Silmätautien professori F. J. Becker oli näet täysinpalvelleena

eroava 1885, ja hänen sijalleen Antellia toivottiin. Muistan

kuulleeni, että eräänä syksynä joku vuosi ennen Beckerin eroamista,

kun hän kävi Helsingissä, häntä oli kovasti ahdistettu tämän asian

vuoksi, mutta kaikki puheet olivat turhia. Näin ollen saattaa pitää

vuotta 1885, jolloin Antell todellakaan _ei_ pyrkinyt yliopistoon,

sinä käännekohtana, jonka jälkeen hänen lääkäriharrastuksensa olivat

ainoastaan muistona olemassa.

* * * * *

Se mikä vei Antellin pois työuralta, jota varten hän oli niin

paljon aikaa uhrannut ja joka hänelle lupasi niin paljon, oli

ensiksikin tottumus vapaaseen, mukavaan elämään ulkomailla ja

toiseksi kokoilijainnon herääminen. Alkuaan ja nuoruudessaan

hänellä ei lainkaan ollut sentapaisia taipumuksia. Hänen ainoa,

niin sanoakseni, esteettinen piirteensä oli jo mainittu mieltymys

soitantoon, jota hän ei kuitenkaan vanhempana yrittänytkään kehittää,

ja kokoilemishalu syntyi ja kasvoi vähitellen välittömänä seurauksena

hänen varallisuudestaan. Samana vuonna kuin isä oli kuollut, hän

E. J. Löfgreniltä tilasi "ukon" muotokuvan pienessä koossa.[42]

Samana vuonna hän myöskin, kun vapaaherra C. J. Walleenin kokoelma

Helsingissä myytiin huutokaupalla, osti ensimäiset taulunsa ja vei

ne Vaasaan koristaakseen asuntoaan siellä. Vaasan kotia varten hän

sitte seuraavinakin vuosina osti melkoisen luvun taideteoksia.

Siten hän Valter Runebergiltä tilasi J. L. Runebergin rintakuvan

marmorista, ja niinikään marmorisen pystykuvan "Psyke lamppu ja

tikari kädessä" (maailmannäyttelyssä 1878), J. Takaselta Juno

Ludovicin jäljennöksen marmorista (1/9 alkukuvan jättiläiskokoa),

Berndt Lindholmilta suuren ruotsalaisen maiseman (kauranleikkuu)

j.n.e. Edelleen hän osti ranskalaisia maalauksia ja italialaisia

marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikkisista alkukuvasta

(Mediciläinen Venus, Lepäävä [istuva] Merkurius y.m.), kaikki

myöskin Vaasaan tuotavaksi. Kun Antell oli tarpeeksi koristanut

kesäasuntonsa kotimaassa ja oli vuokrannut avaramman huoneiston

Parisissa, hän teki samalla tavoin ostoksia tätä jälkimäistä varten,

milloin tilaten tauluja suomalaisilta taiteilijoilta, milloin ostaen

valmiita ruotsalaisilta ja ranskalaisilta. Tästä kaikesta näkee,

että Antell varakkaana miehenä tahtoi asua taideteosten koristamassa

kodissa ja että hän sen ohella -- milloin niin sattui -- mielellään

esiintyi mesenaattinakin. Mutta silti ei voi sanoa, että hän vielä

olisi taideteoksia ostaessaan osottanut erityisen kehittynyttä aistia

taikka ollut järjestelmällinen kokoilija. Todistuksena että näin

oli pidän muun muassa sitä, että hän eräällä Italian matkalla 1882

-- niinkuin olen kuullut suomalaiselta, jonka kanssa hän Parisista

päin matkan teki -- ei ollut käynyt taidekauppiaitten luona eikä

myöskään taidekokoelmissa, muuta kuin vartavasten seuratakseen

nuorempaa toveriaan. Sitä vastoin hän oli tehnyt pitkiä kävelyjä ja

mielellään nauttinut italialaisia viinejä. Kokoilijaksi varsinaisessa

merkityksessä Antell ensin tulikin aivan toisella alalla, nimittäin

rahatieteen alalla, ja tapahtui se sen jälkeen kun hän 1884 oli

tullut vapaaherra A. Stjernstedtin rahakokoelman omistajaksi.

Jo silloin kun Antell 1870-luvun alussa harjotti lääketieteellisiä

opintoja Tukholmassa, hän oli joskus käynyt taidekauppias Bukowskin

luona ja ostanut muutamia Kustaa II Adolfin ja Kaarle XII:n mitaleja

ja rahoja lisäksi sekalaiseen kokoelmaan vanhoja rahoja ja mitaleja,

jotka hän oli löytänyt ukko Rosenbergin kätköistä. Mainituita

kuninkaita Antell koko elämänsä ihaili ja saattaa sanoa tämän

ihailun, jonka ehkä "Välskärin kertomukset" olivat herättäneet,

olleen hänen kokoilijaintonsa oikea lähtökohta; toiselta puolen

merkitsi se tuttavuus, jonka hän näin varhain teki Bukowskin

kanssa, paljon hänen tulevaisuudelleen. Kun Antell sittemmin,

niinkuin olen kertonut, joka kevät tai kesä matkusti Parisista

Vaasaan ja jälleen takaisin, suuntasi hän säännöllisesti kulkunsa.

Tukholman kautta. Siellä hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä,

joista valtioantikvario Hans Hildebrand tavallisesti mainitaan

lähimpänä, mutta sittenkin Bukowski oli se, jolle Antell monessa

asiassa oli avonaisempi kuin muita kohtaan. Tämän olen jo maininnut

kirjoittamissani muistosanoissa Antellin kuoleman jälkeen, ja silloin

Bukowski nimenomaan pyysi, etten vastedes siitä puhuisi, sillä

hän oli hyvin arka asemastaan Ruotsissa ja tahtoi sentähden elää

ja toimia mahdollisimman huomaamattomana. Nyt kun Bukowskikin on

aikoja sitten kuollut, en tiedä miksen kertoisi mitä todeksi tiedän.

Henrik Bukowski -- taikka täydeltä nimeltään Henrik Mikael Anton

Bukowski Bóncz -- (s. 1839, k. 1900) oli puolalainen aatelismies,

joka kansansa viimeisen kapinan jälkeen oli (1864) paennut Ruotsiin.

Krakovan yliopistossa harjottamiensa muinaistieteellisten opintojen

nojassa hän ensin työskenteli Christian Hammerin museossa ja koetti

sitte saada viran Ruotsin Kansallismuseossa. Vaikutuskykyisten

suosijoittensa avulla Bukowski luultavasti olisikin sen saanut,

mutta huomattuaan että niitä oli, jotka eivät suopein silmin nähneet

ulkomaalaista semmoisen viran haltijana, hän luopui aikeistaan ja

perusti itsenäisen taidekaupan. Ollen ensimäinen sivistynyt kauppias

tällä alalla hän tuli liikehaaran varsinaiseksi perustajaksi

Ruotsissa ja aikaa voittaen halliten taidekaupan koko maassa hän

"opetti ruotsalaisia antamaan arvoa muistoilleen".[43] Bukowskin

kuoltua Ruotsin sanomalehdistö yksimielisesti antoi tunnustuksen

hänen toiminnalleen, kiittäen hänen tietojaan, kehittynyttä aistiaan

ja rehellisyyttään. Miten harras ruotsinmielinen Antell olikaan,

sattui kuitenkin tapahtumia, jolloin hänkin huomasi, että hän ei

Ruotsissa ollut oikeassa isänmaassaan, ja silloin hän vaistomaisesti

tunsi Bukowskissa miehen, jonka asemassa oli jotain yhtäläistä.

Tämä selittää heidän läheisen välinsä ja Bukowskin vaikutusvoiman

Antelliin nähden.[44]

Kun Bukowski sai tietää Stjernstedtin mainion (alkuaan runoilijan,

kreivi Carl Snoilskyn perustaman) kokoelman ruotsalaisia rahoja

olevan myytävänä, hän ilmotti asian Antellille ja kehotti häntä

ostamaan sen. Eikä asia sietänyt pitkää miettimistä, sillä yksi

Tukholman hartaimpia rahankokoilijoita, konttori-päällikkö J. F.

H. Oldenburg, teki mitä voi saadaksensa kokoelman haltuunsa ja

oli hän tarjonut siitä 30,000 kruunua. Antell antoi Bukowskille

määräyksen ostaa kokoelman hänelle, ja tämä toimi niin tarmokkaasti,

että asia oli ratkaistu, ennenkuin Oldenburg oli saanut mitään

tietoa kilpailijasta. Antellin suorittama hinta oli 50,000 kruunua,

mutta Bukowskin arvion mukaan summa ei ollut kuin puoli kokoelman

todellista arvoa. Välittäjän palkkio oli ainoastaan 1,000 kruunua,

jota paitsi hän 4,000 kruunusta osti kaksoiskappaleet, joita Antell

ei tarvinnut, ja ansaitsi niiden myymisellä 100 prosenttia.

Tähän rahakokoelma-kauppaan liittyy eräs juttu, joka epäilemättä on

todenperäinen ja sentähden kerrottava, vaikka nykyään on mahdotonta

oikein ymmärtää ja selittää Antellin kantaa siihen nähden. Kun näet

tunnetuksi tuli, että Stjernstedtin kokoelma oli joutuva Antellin

-- ulkomaalaisen -- haltuun, niin ruotsalaiset muinaistieteilijät

ja etenkin vanha B. E. Hildebrand katsoivat sitä suureksi tappioksi

Ruotsille ja miettivät keinoja, millä kauppa olisi estettävä. Silloin

sanotaan Antellin luvanneen, että hänen kuolemansa jälkeen saataisiin

kuninkaallista [s.o. valtion] rahakammiota varten kokoelmasta ottaa

kaikki rahat, jotka sieltä puuttuivat. Ihastuksissaan ukko Hildebrand

oli syleillyt ja suudellut häntä. -- Wieselgrenkin mainitsee tämän

lupauksen, lisäten, että Antell sentähden Ruotsin puolelta sai

vastaanottaa erinäisiä julkisia kunnianosotuksia. Kumminkaan ei

Antellin testamentissa, joka määrää että rahakokoelma on tuleva

Suomen kansalle, mitään mainita Ruotsiin annettavista rahoista, vaan

onkin kokoelma eheänä Suomen omaisuudeksi joutunut. V. 1892 Parisissa

Antell puhui minulle tästä asiasta -- ei lupauksestaan, josta

tietysti minäkään en tahtonut muistuttaa (vaikka jo silloin olin

siitä kuullut), vaan siitä että hän oli päättänyt, että kokoelma oli

pysytettävä eheänä. Siitä näkee, että hän siis ennen oli ajatellut

toisin. -- Mikäli tiedän, ruotsalaiset pitänevät itseään petettyinä.

Kumminkaan en usko Antellin tahallisesti heitä pettäneen -- se olisi

näet ollut vastoin hänen luonnettaan -- vaan oletan asiassa olleen

jonkun mutkan, joka ainakin hänen mielestään oikeutti hänen niin

tekemään kuin hän teki. Että Antell ratkaisi tämän asian Bukowskin

tietämättä, sen todistaa eräs jälkimäisen minulle kirjoittama kirje,

jossa hän sanoo olevansa pahoillaan Antellin menettelystä, "sillä hän

lupasi sen minulle" (nimittäin luovuttaa rahat).

Tultuaan jo ennestään suuren rahakokoelman omistajaksi, jota

siitä lähtien on sanottu _Antellin kokoelmaksi_, Antell otti sen

kartuttamisen ja tutkimisen elämänsä päämääräksi. Apumiehenä

edellisessä tehtävässä oli Bukowski, jolle hän vuosittain etukäteen

antoi vähintään 1,000 kruunua tilapäisiä ostoksia varten, ollen

aina valmis tarvittaessa lähettämään enemmän, sillä hänellä oli

täysi luottamus avustajansa tietoihin ja kykyyn arvostella mitä

ostettava oli. Näin rahakokoelma, kiitos Bukowskin valppauden ja

hartauden, kasvoi kasvamistaan, niin että se Antellin kuollessa

käsitti noin 10,000 numeroa[45] ja arvoltaan oli noussut noin kahta

vertaa kalliimmaksi. Bukowski arvioi sen silloin noin 250,000

kruunuksi. Antell itse ryhtyi laatimaan luetteloa kokoelmastaan,

tarkottaen tieteellisesti tarkkaa, ulkoasultaan mitä komeimpaa,

kuvallista julkaisua. Työn hän alkoi Vaasassa, johon hän ensin oli

kuljettanut kokoelman säilyttääkseen sen sikäläisessä Suomen pankin

holvissa. Sittemmin hän kuitenkin muutti sen Parisiin, vuokrasi sille

säilytyspaikan Crédit Pyonnais'n holveissa Boulevard des Italiens'in

varrella ja pitäen kotonaan kulloinkin ainoastaan vähemmän luvuin

rahoja sen mukaan kuin luettelo edistyi. Pääosa tätä luetteloa

(vanhimmista ajoista Kaarle X Kustaan aikaan saakka) valmistui ennen

Antellin kuolemaa, ja oli hän tuonut käsikirjoituksensa Tukholmaan

asiantuntijain tarkastettavaksi, mutta mihinkään julkaisemispuuhiin

hän ei vielä ennättänyt ryhtyä.

Mutta Bukowskin välittäjätoimi ei suinkaan rajottunut rahojen

kokoilemiseen, vaan hän on hankkinut Antellille myöskin suurimman

osan tämän historiallisista ja arkeologisista kokoelmista. Samoin

kuin rahoihin ja mitaleihin nähden Antell aluksi ei juuri muusta

välittänyt kuin Kustaa II Aadolfin ja Kaarle XII:n muistoa

koskevista esineistä. Siten hän oli hyvin halukas ostamaan

Kaarle XII:n aikuisia iskumiekkoja ("pampar"), joita hän ripusti

työhuoneensa seinille ja suurella mielihyvällä näytteli. Bukowskin

ansioksi on epäilemättä luettava, että Antellin kokoilemishalu

kultturihistoriallisella alalla vähitellen laajentui hänen ensimäisiä

mielitekojansa ulommaksi. Milloin toimeliaan taidekauppiaan käsiin

tai tietoon tuli sentapaista, jolla, samalla kun se oli laadultaan

arvokasta, oli erikoista suomalaista merkitystä, niin hän tarjosi

tai ilmotti sen Antellin ostettavaksi. Sanalla sanoen Bukowski

vaikutti siihen suuntaan, johon todellisuudessa Antellin kehitys

kävi --; nimittäin takaisin kotimaahan päin -- ja jonka tuloksena

on pidettävä hänen testamenttinsa lopullinen muoto. -- Mitä tässä

kerron ei lainkaan ole jälestäpäin mietittyä, vaan perustuu se

huomioihin, jotka tein jo Antellin eläessä. Minä koetin näet itsekin

vaikuttaa Antelliin niin, että hän järjestelmällisesti suuntaisi

kokoilemisintonsa suomalais-historialliseen, ja tapahtui se aivan

luonnollisesti siitä syystä, että minä itsekin vähemmässä määrässä

olin samanlaista kokoilemista harrastanut. Jopa olin Bukowskin

kautta saanut yhtä ja toista arvokastakin, mutta kun varani eivät

sallineet ostaa kaikkea mitä saatavissa olisi ollut, tahdoin

herättää samaa intoa Antellissa. Kumminkaan en uskalla vähääkään

ansiokseni lukea, että Antellin kokoilijapuuha todella, niinkuin

olen sanonut, kehittyi tähän suuntaan. Hänen omituisuuksiaan oli

näet, että hän ei syrjäisiltä tahtonut vastaanottaa mitään neuvoja

kokoilijaharrastuksiinsa ja ostoksiinsa nähden. En voi asiaa

muuten ymmärtää kuin että Antell, ollen autodidakti taide- ja

kulttuurihistorian alalla, tunsi heikkoutensa, mutta oli liian ylpeä

myöntämään sitä ja noudattamaan sivulta päin tulevaa johtoa. Bukowski

oli ainoa, jolta hän tässä kohden otti neuvoja. Esimerkkinä olkoon

Hammerin museon huutokauppa, joka alkoi Kölnissä toukokuulla 1892

ja kesti useita vuosia. Bukowskin kanssa olin sitä ennen Kölnissä

läpikäynyt museoon kuuluvat muotokuvat ja huomannut, että niiden

joukossa oli noin kolmekymmentä historiallista muotokuvaa, joilla

oli merkitystä meillekin. Jos ne ostettaisiin, ajattelin, saataisiin

Suomeen muotokuvakokoelma, joka kyllä ei taiteelliseen arvoonsa

katsoen olisi suuren suuri, mutta joka historialliselta kannalta

arvosteltuna olisi sitä huomattavampi, kun meillä ennestään ei

mitään sentapaista ole olemassa. Kohta jälestäpäin tapasin Antellin

Parisissa ja puhuin hänelle harvinaisesta tilaisuudesta, mutta hän

näytti kerrassaan välinpitämättömältä jopa närkästyikin. Sitte hän

kuitenkin kävi Kölnissä tapaamassa Bukowskia ja _tämän_ kehotuksesta

hän ensimäisessä huutokaupassa ostatti joitakuita muotokuvia, G. M.

Armfeltin ja Kaarle XI:n y.m., kumminkin antamatta mitään määräystä

itse pääkokoelmaan nähden, joka oli myytävä vuotta myöhemmin.

Sen jälkeen tapahtui, että Ruotsin lähettiläs Parisissa, F. Due,

lausui Antellille kiittäviä sanoja mainittujen muotokuvien ostosta

sekä että Bukowski yhä uudisti kehotuksiansa, ja vasta silloin

tuli määräys ostaa kaikki historialliset muotokuvat, joilla oli

merkitystä Suomelle. Valitettavasti Antell kuoli, ennenkuin toinen

huutokuppa tuli, mutta siitä mitä tässä olen maininnut, huomaa

miten vaikeata oli häneen vaikuttaa ja miten myöhään hän kehittyi

järjestelmälliseksi kokoilijaksi. Aivan viimeisinä aikoinaan hän

myöskin alkoi kriitillisemmin katsoa niitä taideteoksia, joita hän

ennen omin päin oli ostanut ja tilannut. Hän huomasi että niiden

joukossa oli semmoisia (esim. poikamiehen mielitekojen mukaisia)

maalauksia, joiden arvo ja arvokkaisuus oli epäiltävää laatua, ja

pyysi sentähden ystäväänsä Bukowskia käymään Parisissa katsomassa,

mitä kannatti säilyttää mitä ei -- hyljättävät taulut hän saisi

myydä taidekaupassaan. Bukowski lupasikin, mutta ei kuitenkaan

tullut ajoissa matkaa tehneeksi, ja kokoelma, joka testamentin

mukaan saapui kotimaahan, sisältääkin senvuoksi joitakuita teoksia,

jotka suuresti hämmästyttivät esim. B. O. Schaumania ja joita

ei ole julkiseen galleriaan pantu. -- Kuvaamani kehitys johti

siihen, että Antell lopulta, niinkuin hänen testamentistaan näkyy,

käsitti kansallismuseon perustamisen Suomessa päämääräkseen, ja se

sai hänet ostamaan semmoisia muinaistieteellisiä kokoelmia kuin

G. Nordenskiöldin meksikolaiset; olihan niiden kerääjä entisen

maanmiehemme Adolf Nordenskiöldin poika. Kun hän sitä vastoin monta

vuotta ennen osti erään kokoelman piikiviaseita Etelä-Ruotsista,

hänellä ei vielä ollut tuo isänmaallinen päämäärä selvillä, vaan

suostui hän sen lunastamaan -- niin muistan Antellin itse kertoneen

-- käsittäen asian yleensä valistuneen mesenaatin kannalta, joka osaa

panna arvoa semmoiseen, joka on harvinaista ja jolla on tieteellistä

arvoa.

Vielä huomautan Bukowskin vaikutuksen selittämiseksi, että

hän, miten olikin kiintynyt uuteen isänmaahansa, Ruotsiin,

kumminkin muuttumattomasti pysyi puolalaisena isänmaanystävänä.

Sen huomasi muun muassa siitä, että hän koko elämänsä hartaasti

kokoili semmoista, joka sopi puolalaisiin museoihin Krakovassa

ja Rapperswylin vanhassa linnassa lähellä Zürichiä, mikä linna

vartavasten on ostettu puolalaiskansallisia muistoesineitä varten.

Näin ollen hänestä kansallinen päämäärä oli luonnollisin ja

oikeutetuin kaikelle kokoilemisharrastukselle. Paitsi Bukowskilta

Antell oppi Arthur Hazeliukselta, "Nordiska Museet'in" tarmokkaalta

perustajalta, kokoilijana pitämään kansallista silmällä. Hazeliuskin

oli hänen hyvä ystävänsä, joskin hän siinä kohden erosi Bukowskista,

että hänellä yhä oli _oma_ museonsa mielessä, jolle Antell jo ennen

kuin laati testamenttinsa oli arvokkaita lahjotuksia tehnyt.

Niinkuin edellisestä näkyy, on vakaumukseni, että Antellin

kokoilemistoimen kehitystä tuntuvasti on johtanut ulkoapäin tullut

vaikutus, mutta väärinkäsityksen välttämiseksi on toiselta puolen

huomautettava, että hän ei suinkaan yleensä kaivannut johtoa ja

kehotusta ollakseen isänmaallinen. Muistettava on että Antell tuli

ylioppilaaksi 1860-luvulla, jolloin vasta puhjennut valtiollinen

elämä oli mitä vilkkain ja jolloin tuskin muusta puhuttiin kuin

isänmaallisista harrastuksista. Sillä oli kieltämättä määräävä

merkitys hänen maailmankatsomukseensa nähden. Miten odottamattomiin

muotoihin hänen elämänsä pukeutuikin ja miten hän monessa kohden

kotioloista vieraantuikin, säilytti hän kuitenkin sisimmässään

yliopistoajoiltaan juontuvan häviämättömän mielenkiinnon ja

kunnioituksen tieteitä ja ihanteellisia päämääriä kohtaan, vapaa- ja

(huolimatta kaikesta, joka näyttää sitä vastustavan) ylevämielisen

elämänkäsityksen ja isänmaanrakkauden. Näin on selitettävissä että

Antellin vapaassa, jopa liian vapaassa elämässä aina oli "punaisena

lankana" huomattavana miehekästä ryhtiä ja itsetietoista, vakavaa

pyrintöä, joka esti häntä hukkumasta nautintojen pyörteisiin ja

sai hänet jaloja tarkotuksia varten säilyttämään rikkautensa ja

sitä kartuttamaan. Se vaikutus ja kehitys, josta olen puhunut, oli

siis vain siinä kohden tarpeen, että hän kokoilijana oli joutunut

toimialalle, jota varten hänellä ei alkuaan eikä itsestään voinut

olla selviä, järkiperäisiä näkökohtia.

* * * * *

Näin yhdessä jaksossa puhuttuani Antellista kokoilijana tahdon

nyt kääntää huomion hänen elämäänsä Parisissa, josta kaikenlaisia

juttuja on ollut liikkeellä. Tässäkin voin pääasiassa ammentaa

tietoni omasta muististani ja kokemuksestani. -- Olen jo maininnut

Antellin ensimäisen asunnon Parisissa. En tiedä kauanko hän siinä

asui, mutta sen muistan että 1885 tapasin hänet avarammassa

huoneistossa Quai Voltairen varrella sekä että 1889 kävin hänen

luonaan hänen viimeisessä ja komeimmassa asunnossaan, Avenue d'Antin

7, johon hän oli muuttanut edellisenä vuonna ja jossa hän kuolikin.

Lähellä Champs Elysées'tä, suuren palatsimaisen talon toisessa

kerroksessa, oli asunto 5-huoneinen, ylimyksellinen laadultaan ja

sisustukseltaan. Uhkeat kirja- ja muut kaapit, mukavat sohvat,

tuolit ja pöydät mustasta puusta ja tukevaa, hienoa tekoa, pehmeät

matot, aitoparisilainen akkunain verhotus sekä öljy-, akvarelli- ja

pastellimaalaukset seinillä ja siellä täällä esille pannut pronssiset

ja marmoriset veistokuvat eivät jättäneet mitään sijaa toivomuksille.

Asunto oli niin sanoakseni täydellinen; mutta se oli poikamiehen

asunto, ja semmoisena se, huolimatta yltäkylläisestä sisustuksesta,

tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Kun sinne tuli Antellin viimeisinä

vuosina, tapasi useimmiten isännän rahoja tutkimassa ja luettelemassa

työpöytänsä ääressä, siinä kotipuvussa (ruskeankeltaisessa

hirvennahkanutussa) ja siinä asennossa, missä Gallen-Kallela on hänet

maalannut Ateneumissa nähtävässä muotokuvassa.[46] Kuultuaan tutun

äänen hän riensi tulijaa vastaan, ja kohta oli juttelu käymässä,

mutta muita ei näkynyt eikä kuulunut. Antellilla oli jonkun aikaa

ollut bretagnelainen nainen keittäjänä; mutta viime vuosina hänellä

oli ainoastaan miehinen factotum, palvelija François, joka siivosi

huoneet, hankki, ja valmisti yksinkertaiset déjeunereli aamiaisruuat

-- päivällisensä isäntä söi ulkona, milloin missäkin ravintolassa

-- avasi oven, kun soitettiin, ja ylipäätään aina oli käsillä.

François oli nainut mies, mutta hän kävi vain silloin tällöin

kotonaan; hän oli herraansa kiintynyt ja pysyi palveluksessaan

tämän kuolemaan saakka. -- Jos joku kysyy, miksei Antell mennyt

naimisiin, niin riittänee vastaukseksi viitata siihen, mitä ylempänä

on kerrottu hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerran hän sentään

kesämatkalla Vaasassa joutui kihloihin, mutta huhu tiesi, että

morsian jo seuraavana talvena antoi hänelle rukkaset -- syystä

että Antell ei kertaakaan kirjoittanut hänelle, vaan ainoastaan

sähkösanomilla ilmotti missä kulloinkin oli. Olkoon juttu oikea tai

ei, oletan varmaksi, että Antell palattuaan ulkomaille ja yksinäiseen

elämäänsä aivan itsestään selvisi tilapäisestä huumauksestaan ja

ymmärsi, että hän ei ollut luotu jotakin niin epätietoista varten

kuin perhe-elämä hänelle oli. -- Paitsi yksityisiä kävijöitä Antell

avarassa huoneistossaan joskus auliisti vastaanotti vieraita useiksi

päiviksikin. Niin tapahtui esim. maailmannäyttelyn aikana 1889,

jolloin Adolf Nordenskiöld ja Joachim Kurtén samaan aikaan nauttivat

hänen vieraanvaraisuuttaan. Kertoessaan näistä vieraista Antell ei

unohtanut mainita muutamaa seikkaa, joka häntä suuresti huvitti ja

joka hänestä hyvin kuvasi Nordenskiöldin ja Kurténin eri luonteita,

mutta ei suinkaan ollut vähemmän kuvaava hänelle itselleen. Jonkun

ranskalaisen tuttavan välityksellä Antell oli erään parisilaisen

kokoilija-vainajan peruista ostanut erikoisen kirjaston, noin

60-70 nidosta, joissa sanoin ja kuvin esitettiin l'art d'aimer,

se on rakkautta mitä erilaisimmissa muodoissa. Kirjat olivat yhtä

kalliita kuin harvinaisia, sillä niitä ei oltu koskaan julkisesti

myyty, vaan olivat ne valmistetut 18:nnen vuosisadan ylhäisten

elostelijain yksityiseksi huviksi. Kun vieraat menivät levolle,

Antell antoi kummallekin pinkan noita kirjoja katseltavaksi, jos näet

uni viivyttäisi tuloaan. Kurtén oli ainoastaan vilkaissut yhtä kirjaa

ja kohta pannut sen kädestään, mutta Nordenskiöld, tiedemiehenä

ja bibliofiilinä, oli pari tuntia tutkinut niitä volyymeja, jotka

oli asetettu hänen yöpöydälleen. Antellin kuoleman jälkeen Kurtén

toisella tai toisella tavalla -- luultavasti myymällä kirjat johonkin

Parisin antikvariaattiin -- hävitti koko sen osaston vainajan

kirjastoa.

Antellin kotielämästä on vielä sanottava, että paitsi rahakokoelman

luettelemista hänellä tuskin oli muuta työtä kuin laatia tarkat

muistoonpanot tuloistaan ja menoistaan sekä vielä tarkemman

lopputilin edellisen vuoden rahaliikkeestä. Hänen "punaiset kirjansa"

siroine lukusarjoineen osottavat, että hän pani siihen paljon aikaa

ja huolta. Kun hän loppuiällään oli sijottanut melkoisia summia

ruotsalaisiin liikeyrityksiin, tuli edellisen lisäksi ruotsalaisten

arvopaperien kurssi-ilmotusten tutkiminen, ja piti hän sitä varten

ruotsinmaalaisia sanomalehtiä. Tieteelliset harrastukset hän oli

jättänyt sikseen, ja jos hän sanomalehtien ohella jotakin luki, niin

luulen hänen useimmin ottaneen käteensä jonkun ranskalaisen romaanin.

Samoin kuin ennen yliopistoaikanaan Antell saattoi nytkin päiväkaudet

peräkkäin olla kotona ja yksinänsä, mutta sen jälkeen ilmottautui

taas vaihtelun, repäisevän kaipuu. Usein hän silloin meni ottamaan

kaksin-, kolmikertaisen höyrykylvyn, jota seurasi yhtä monenkertainen

jääkylmä suihku, taikka teki hän yhden tai parinkin peninkulman

pituisen kävelyn suurkaupungin etäisimmille seuduille. Tämmöisissä

voimayrityksissä tuli näkyviin että Antellin poikaiän mieliteot

eivät vielä olleet hävinneet. Sitä vastoin hän harvoin kävi

teatterissa taikka konserteissa, en ainakaan muista hänen koskaan

semmoisista puhuneen. Että hän ei laiminlyönyt taidenäyttelyjä,

ei ainakaan huomattavimpia, johtui hänen kokoilijainnostaan:

kuvaamataiteitten alalla hän tahtoi seurata aikaansa. -- Tulemme

sitte seurusteluun. Luonnostaan Antell oli seuraa rakastava,

mutta sentään hän ei ollut tottunut ylläpitämään säännöllistä

seurustelua tuttaviensa kansa. Mitä erittäin ranskalaisiin tuttaviin

tulee, tiedemiehiin, taiteilijoihin ja kirjailijoihin, niin en

luule hänellä niiden joukossa olleen ainoatakaan läheisempää

ystävää. Eikä ihme. Se hieno, kevyt, siro seurustelutapa, joka on

ranskalaisille ominainen ja jota he rakastavat, ei ollut Antellin

saavutettavissa, enkä epäile hänen tunteneen itseään joissakin

määrin pakonalaiseksi aitoranskalaisessa ympäristössä. Toisin

hän viihtyi pohjoismaalaisten, se on ruotsalaisten ja tietysti

suomalaisten tuttaviensa seurassa. Ja niitä hänellä Parisissakin

oli enemmän kuin tarpeeksi; mutta tosiasia on, ettei Antellilla

niidenkään joukossa ollut varsinaisia, uskottuja ystäviä, joiden

kanssa hän olisi säännöllisesti seurustellut. Tämän ymmärtämiseksi on

huomioonotettava, että hän lapsuudestaan saakka oli tottunut elämään

itsekseen ja että hänessä aikaa myöten oli kehittynyt sangen voimakas

luulevaisuus taikka pelko, että tuttavat ja ystävät tahtoivat tavalla

tai toisella hyötyä hänen varallisuudestaan, ja sentähden oli kuin

hän aina olisi ajatellut olevan tarpeen olla varuillaan heihin

nähden. Mistä tämä luonteenpiirre johtui, on helppo käsittää. Antell

oli odottamatta saanut rikkautensa ja varakkaana miehenä hän siis

oli, niin sanoakseni, nousukas, ja toiseksi on epäilemätöntä että

hän monesti todella oli kokenut, että tahdottiin hänen ystävyyttään

hyväkseen käyttää. Näin on selitettävissä, että Antellista kerrotaan

tapahtumia, jolloin hän Parisissa maanmiehiä ja nimenomaan

taiteilijoita kohtaan oli muka osottanut pikkumaista kitsautta.

Omasta kokemuksestani voin esittää pienen esimerkin, kuinka naivisti

mainittu "varuillaan oleminen" saattoi ilmaantua. Kerran kun

päätimme yhdessä mennä syömään päivällistä, hän sanoi minullekin:

"Niin, mennään Te Doyenille [tunnettu ravintola Champs Elysées'sä],

mutta sovitaan edeltäkäsin, että kumpikin maksaa puolestaan (!)" --

"Kuinkas muuten", minä virkoin, "niinhän olemme aina tehneet". --

"No, no, en minä mitään tarkottanut", Antell tokaisi -- oli kuin hän

olisi huomannut väärällä hetkellä lausuneensa muistutuksen, jonka

oli _tottunut_ tekemään, tietenkin kotimaisille tuttaville. Sillä

onhan meillä olemassa omituinen, kaikkea muuta kuin hieno (ulkomailla

tuntematon) tapa joko odottaa että toinen tai toinen maksaa kaikki

mitä yhdessä on nautittu taikka itse kenenkään pyytämättä tarjota

("bestå") toisille ja siten saattaa nämä kiitollisuuden velkaan, joka

varsinkin juomaseuroissa on kuitattava yhä uusilla tilauksilla.

Olen maininnut tämän seikan sen vuoksi, että Anteilla on mielestäni

kohtuuttomasti ja väärin arvosteltu suuren omaisuuden hallitsijana.

Itse asiassa hän ei suinkaan ollut ahne eikä kitsas, vaikka totta

onkin että hän ei aina maksanut toisten edestä kun hän istui

ravintolassa maanmiesten seurassa sekä että hän ei aina avannut

kukkaroansa joko lainatakseen rahaa taiteilijoille taikka ostaakseen

heidän tarjoomiansa taideteoksia. Antellin luonteessa oli kaksi

vastakkaista puolta. Toinen oli arvattavasti isästä periytynyt

karkeus ja itsepäisyys, toinen kenties äidin puolelta tullut (niin

mieluimmin olettaisi) helläsydämisyys. Milloin hänellä oli vähänkään

epäilystä avun- tai lainanpyytäjää kohtaan, hän ehdottomasti sulki

kukkaronsa; mutta toisissa tapauksissa hän saattoi olla hyvinkin

avulias, ja kun hän välittömästi, luonnollisesti oli saanut tiedon

jonkun yksityisen tai perheen puutteesta tai onnettomuudesta, ei

hän kieltänyt apuansa, vaan lähetti joskus nimettömästikin lahjan

sen lieventämiseksi. Olen jo Antellin yliopistoajalta kuullut --

siis ajalta, jolloin hän ei vielä ollut miljoonanomistaja -- että

hän avusti monta toveria sekä kotimaassa että Ruotsissa. Edelleen

voin myöhemmiltä ajoilta mainita, että Antell asianomaiselle nimeään

ilmottamatta kustansi erään (ei-ruotsalaisen) opinkäynnin Upsalassa.

Kuvaava on myöskin Bukowskin kertomus, että Antell 1880 v:n

vaiheilla, kun Ruotsin länsirannikolla eräs höyrylaiva ensimäisellä

koematkallaan hukkui kaikkineen päivineen, hänen kauttansa lähetti

500 kruunua kapteenivainajan perheelle. Luonnoltaan kitsas ei niin

tee.[47]

Antellin jokapäiväiset elämäntavat olivat yleensä enemmän

säästäväisen miehen kuin tuhlarin,[48] eikä hän, niinkuin

sanotaan, rientänyt huvituksesta huvitukseen. Oikeinta lienee

sanoa, että hän vain tilaisuuden sattuessa unohti säännöllisyyden

ja säästäväisyyden rajat; mutta lisätä täytyy, että semmoiset

tilaisuudet Parisissa eivät olleet harvinaisia. Jos hän usein söi

päivällisensä jossakin kalliissa ravintolassa, niin hän yhtä usein

taikka kenties useamminkin kävi jotenkin yksinkertaisissa. Edelleen

on merkillepantava, että hän, mikäli tiedän, visusti vältti Parisissa

niin tavalliset, rahaasyövät rakkaussuhteet ja niinikään uhkapelin.

Kumminkin hän samoin kuin useimmat matkustajat tilapäisesti koetti

onneansa Monacossa, ja kerran sanotaan hänen voittaneen 50,000

frangia. Mutta silloin hän oli osottautunut niin lujaksi, että hän

uudistamatta peliä vei rahansa suoraa päätä Parisiin.

Erityisenä muistelmana Parisista kerron seuraavan seikan, jonka

yksityiskohdat jo olivat unohtuneet, mutta jonka olen tavannut

mainittuna eräässä veljelleni kirjoittamassani kirjeessä. Olin

Parisissa 1885, jolloin kotimaassa Kalevalan 50-vuotisjuhla

vietettiin. Meitä oli 12 suomalaista, jotka siellä kaukana

yhdyimme kunnioittamaan merkkipäivää. Ensin lähetimme Suomalaisen

Kirjallisuuden Seuralle näin kuuluvan tervehdyksen: "Tulkoon Suomen

kansan tulevaisuus niin ihanaksi kuin sen muinaisuus kuvastuu

Kalevalassa", ja sitte syötiin yhteiset, hupaiset päivälliset. Kiitos

sähkösanoman, ovat osanottajain nimet säilyneet, nimittäin: "Aspelin,

Antell, Becker, Elin Danielson, Sigrid af Forselles, Ida Granath,

Anna Sahlsten, August Hjelt, Edvard Hjelt, Tallqvist, Gröndahl."

Kirjeessäni sanon erittäin Antellista, että hän kohta oli valmis

yhtymään sekä sähkösanomaan että juhlaan eikä voinut muuta ajatella

kuin että ruotsinmieliset kotona olivat mukana Kalevalaa juhlimassa.

Edelleen mainitsen, että hän kyllä sanoo olevansa "viikinki", mutta

kymmenkunnan vuotta ulkomailla oleskelleena hän itse asiassa on

jäänyt vanhemmalle [Dagbladin] kannalle. Tietenkin on suomenkieli

voitolle pääsevä, hän myöntää, mutta varottava on äkkipikaista

["brådstörtad"] muutosta. Muuten hän kertoo jo ennen saaneensa

kuulla, että hän on "pettänyt toveriensa luottamuksen ja toivon".

Tämä samanaikuisesta kirjeestä otettu -- ja siis -- "historiallinen"

seikka todistaa, mitä minä hyvin muistan muulloinkin Antellin

puheista huomanneeni: kansallisuuskysymykseen nähden hän todella

pääasiassa pysyi 1860-luvun kannalla, se on suurten runoilijaimme

kannalla, siinä näet että hän käsitti maamme ruotsin- ja

suomenkieliset yhdeksi kansaksi. Sentähden hän ei myöskään

testamentissaan tehnyt mitään erotusta kansamme eri ainesten välillä,

niinkuin myöhempinä aikoina samantapaisissa jälkisäädöksissä

toisinaan on tehty.

Antellin suhteista erinäisiin taiteilijoihin olisi enemmänkin

sanottavaa, mutta rajotun seuraavaan, jonka voin kertoa ilman

erikoisia tiedusteluja. Hänen vanhimmat taiteilijatuttavansa

Parisissa olivat Valter Runeberg, Albert Edelfelt, Gunnar Berndtson

ja Ville Vallgren, joilta hän myöskin on ostanut teoksia --

Runebergiltä paitsi ylempänä mainituita A. E. Nordenskiöldin

pronssisen rintakuvan, Edelfeltiltä neljä eri naisenkuvaa,

Berndtsonilta yhden hänen pääteoksiaan, "Morsiamen laulun", ja

Vallgrenilta neljä veistokuvaa. Varsinkin Edelfeltin ja Vallgrenin

kanssa Antell monesti seurustelikin, kun sattumus vei heidät yhteen.

Adolf von Beckerin Antell niinikään tunsi, ja kerran me yhdessä

kävimme vanhan maalaajan luona, mutta häneltä hän ei näy mitään

ostaneen. Nuoremmista suomalaisista taiteilijoista Antell enimmin

suosi Akseli Gallénia. Kun tämä 1886 maalasi hänen muotokuvansa,

oli hinta sovittu 300 frangiksi, mutta Antell oli niin tyytyväinen

teokseen, että maksoi 500 ja lisäksi piti maalaajalle hienot

päivälliset. Myöhemminkin Antell mielellään seurusteli Gallénin

kanssa, muun muassa yhdessä käyden taidenäyttelyissä. Ruotsalaisista

taiteilijoista Antell oli tuttu Alfred Wahlbergin kanssa, jolta

hän osti pari maisemamaalausta, mutta erittäin hän oli mieltynyt

Allan Österlindiin, jolta hän osti kolme öljymaalausta ja lisäksi

tilasi vesimaalauksen, Rodin työpajassaan. Antell oli näet

1880-luvun lopulla -- en tiedä kenen välityksellä -- tutustunut

mainioon ranskalaiseen kuvanveistäjään ja häneltä ostanut kaksi

pienempää marmori- ja yhden pronssiteoksen. Antellin ja A. L. Zornin

keskinäisestä suhteesta kerrotaan juttu, joka on liian kuvaava

sikseen jätettäväksi. Eräänä päivänä 1890 Antell ja Vallgren yhdessä

tulivat Zornin luokse, ja oli jälkimäinen esittänyt maanmiehensä

ruotsalaiselle maalaajalle. Zorn puolestaan vastaanotti vieraansa

mitä kohteliaimmin tarjoten heille ruotsalaista punssia ja hienoja

sikareja. Oliko Antell vartavasten tullut tilauksia tekemään, sitä

en tiedä, mutta yhdessäolo päättyi niin, että hän Zornilta tilasi

toisinnon kylpeviä tyttöjä esittävästä taulusta, joka nykyään on

Fürstenbergin kokoelmassa Göteborgissa, sekä oman muotokuvansa, ja

määrättiin molemmista maalauksista yhteiseksi hinnaksi 7,000 frangia.

Maailmankuulu mestari, jonka välistä Amerikan miljardöörit kutsuvat

meren yli muotokuvia maalaamaan, oli jo silloin ei ainoastaan suuri

taiteilija, vaan myöskin oikea pikamaalari. Hän suoritti saamansa

tilauksen neljässä päivässä. Mutta niin hänen ei olisi pitänyt tehdä,

sillä siitä Antell suuttui. Hänestä näet osotti tuommoinen nopeus

ilmeistä hutiloimista ja tehtävän halveksumista, ja hän arveli, että

häntä oli vedetty nenästä, kun häneltä oli vaadittu 7,000 frangia

neljän päivän työstä! Antell kyhäsi Zornille epäkohteliaan kirjeen,

joka päättyi niin, että hän kehotti taiteilijaa lähettämään hänelle

taulut, joista hän oli saava sovitun hinnan, mutta muotokuvan hän

aikoi -- polttaa! Zorn ja hänen vaimonsa, jonka jälkimäisenkin Antell

jollakin tavoin oli sekottanut asiaan, olivat kovin pahoillaan, mutta

taiteilija ei kumminkaan halunnut peräytyä Antellin "oikullisuuden"

edestä. Hän lähetti siis maalaukset tilaajalle ja tietenkin sai

maksunsa, mutta Antell täytti kuin täyttikin uhkauksensa ja, mikäli

tiedetään, hävitti muotokuvan. Totta lienee ettei kukaan ollut läsnä,

joka voisi sen todistaa; mutta varmaa on ettei sitä hänen kuolemansa

jälkeen ole mistään löydetty. Kuva kuuluu olleen hyvin kuvattavan

näköinen, mutta arvatenkaan ei ihannoitu. Zorn oli esittänyt Antellin

nojatuolissa istuvana, palava sikari kädessä, kasvot punottavina,

parhaimmalla tuulella ollessa. Olen kuullut niinkin kerrottavan, että

juuri tämä aitozornimainen, realistinen kuvaamistapa olisi Antellia

loukannut, että hän olisi toivonut kuvassaan ilmaantuvan enemmän

vakavuutta ja arvokkaisuutta. Miten liekään, hänen menettelynsä

todistaa mainiosti, kuinka tilaisuuden sattuessa kotoinen itsepäisyys

saattoi hänessä voittaa kaikki muut näkökohdat. -- Usein kuulin

Antellin puhuvan taiteilijoista ja heidän teoksistaan, mutta

säännöllisesti hän käytti niin liiottelevia sanoja, että hänen

kiitoksensa ei tuntunut enemmän kuin hänen moitteensakaan perustuvan

syvempään ymmärtämykseen saatikka tunteen herkkyyteen.

* * * * *

Edellisessä olen pari kertaa viitannut Antellin yksinäisyyteen,

että hän asui yksin ja että hänellä ei ollut ketään oikein läheistä

ystävää. Tästä asiasta on vielä joku sana lisättävä. Minulle itselle

hän ei koskaan siitä puhunut, mutta täysin luotettavalta taholta

olen kuullut, että joskus on ilmi tullut, että hän syvästi tunsi

yksinäisyytensä elämässä ja kärsi siitä. Jonakin harvinaisena

tunnelmallisena hetkenä hän oli itkenytkin mainitessaan, kuinka

yksin hän maailmassa oli. Sitä kuvaavampi on minusta seuraava juttu.

Kerran tapahtui Vaasassa, että muuan entinen koulutoveri ja vanha

ystävä, joka säännöttömällä elämällään oli turmellut tulevaisuutensa,

tuli Antellin luokse valittamaan kohtaloansa. Kun hän vihdoin

kaiken surkeuden lisäksi sanoi senkin, että hän oli pääsemättömissä

vanhoilta tädeiltään, jotka lakkaamatta toruivat häntä, Antell,

sen sijaan että olisi osottanut sääliä, huudahti: "Vieläkö sitäkin

valitat, kiitä Jumalaa että sinulla on tätejä, jotka sinua toruvat;

minulla ei ole ketään, joka minua toruu!" -- Tästä näkee että joskus

vanhat täditkin paremmin turvaavat elämän onnea kuin miljoonat.

Harvassa ne kuitenkin olivat, joiden Antell, miten yleensä

olikin avonainen, salli luoda katseen niin syvälle sisäänsä.

Miljoonat ja ulkomailla poikamiehenä eläminen olivat saaneet hänen

persoonallisuutensa sulkeutumaan omituiseen kuoreen. Vartaloltaan

hän oli kookas, voimakas, ja ulkona hänet aina nähtiin puettuna

napitettuun pitkään mustaan takkiin, päässä korkea hattu, käsissä

hansikkaat, asennossa jotain tahallisen pystyä ja ryhdikästä.

Samanlainen tahallisuus huomattiin hänen olennossaan muutoinkin.

Hänen puheensa oli äänekästä, sävellajiltaan yksitoikkoista fortea,

hän käytti mielellään voimasanoja, ja lauseenpainossa ilmeni

tukholmalaista vaikutusta, joka ei tuntunut täysin luonnolliselta.

Helposti huomasi, että hän yksinomaisesti oli tottunut pitämään

paikkaansa miesten seurassa ja enimmäkseen _iloisessa_ seurassa,

jossa sanoja ei valita. Se äänen vivahtelu, joka tulee tunnelman

vaihtelusta ja erittäin huomaavaisuudesta puhuteltavan tunteita

kohtaan, oli hänelle vieras. Koko hänen esiintymisessään oli jotain

mahdikasta ja itsetietoista, jota joskus teki mieli käsittää

ylvästelyksi -- tarkotan sitä mitä ennen muinoin koulupojat

Vaasassa sanoivat "skroppaamiseksi" --, mutta joka ehkä oikeammin

johtui voiman- ja vapaudentunnosta: Antellissa oli vivahdus

renessanssihenkilöä. Verrattuna ukko Rosenbergiin hän kai oli

täydellinen maailmanmies, mutta omena ei ollut niin kauas vierinyt,

ettei olisi huomannut, mistä puusta se oli pudonnut. -- Vaikken

epäile näillä piirteillä oikein kuvanneeni Antellin ulkonaista

olentoa, on minun sentään vaikea arvostella, minkä vaikutuksen

hän teki vieraisiin. Itse näin aina tuon kuoren takaa vanhan

koulutoverin, jonka elämänvaiheita muuttumattomalla myötätunnolla

olin seurannut ja joka pohjaltaan oli sangen vaatimaton, jopa ujokin

sisimpien tunteittensa ilmaisuun nähden, joskin olosuhteet olivat

kehittäneet hänet näennäisesti toisenlaiseksi. Eiköhän Antell vain

ranskalaisten silmissä ollut ilmiö, jonka he, huolimatta hänen

erikoisuudestaan, asettivat samaan luokkaan kuin nuo bulevardien

vilinässä niin tavalliset eksoottisten maiden ainoastaan puoleksi

parisilaistuneet pohatat?

* * * * *

Jos liikkuvaisuus, olopaikan muuttamisvaisto on pohjalaisille

omituista, niin kyllä Antell siinä kohden oli syntymäseutunsa lapsi.

Milloin hänestä parisilaiselämä alkoi tuntua yksitoikkoiselta,

lähti hän jollekin matkustukselle. Kaikissa Europan läntisissä ja

eteläisissä maissa hän on matkustellut ja useimmin Italiassa. V. 1886

hän keväällä taas kävi Italiassa ja palattuaan Suomeen hän kesällä

teki Norjan kautta matkustuksen Nordkapiin.

Seuraavana vuonna hän jo tammikuulla lähti Egyptiin, missä nousi

Niili-virtaa ylöspäin Assuaniin asti; Egyptistä hän matkusti

Palestinaan ja itäänpäin Damaskukseen, palaten sitte Beirutin,

Smyrnan ja Konstantinopolin kautta Europpaan. Matka kesti noin 4

kuukautta. Vielä vuotta ennen kuolemaansa Antell teki uuden pitkän

matkustuksen maanosamme ulkopuolella. Valtionantikvario Hildebrandin

kanssa, jolle hän kustansi vapaan matkan, hän näet kävi Egyptissä,

Tunisissa ja Algeriassa, viipyen retkellä useita kuukausia.

Viime mainitulta matkalta O. A(nsas) on eräässä Antellin muistoksi

julkaisemassaan lentolehdessä talteen pannut muutaman Antellin

kertoman muistelman, joka on laatuaan kylläkin mieltäkiinnittävä.

Syksyllä 1892, Ansas kirjoittaa, vietin yhden illan ystäväni Antellin

seurassa, hänen Vaasassa oleskellessaan. Tuo kuuluisa tohtori,

kokoilija ja miljonääri oli kuten aina hyvällä tuulella, ja puhe kävi

pian vilkkaaksi. -- Kiitoksia Pohjalaisesta, hän sanoi, jonka olet

minulle lähettänyt, kyllä millä koetan sitä lukea, mutta näetsen

eihän suomi enää tahdo oikein sujua minulta. Paremmin toki puhun

kuin luen, ja tarvittaissa puhun sitä jos kuinka paljon. Apropos!

Arvaapas, missä viimeksi puhuin suomea?

-- Kukapa sen osaisi arvata, vastasin minä.

-- Niin todellakin, hän jatkoi, se on vaikeata, mutta mitä tulen

kertomaan on alusta loppuun pelkkää totta. Kuten muistat matkustin

viime talvena Pohjois-Afrikassa valtionantikvario Hildebrandin

kanssa. Olimme Egyptissä käyneet toisella kataraktilla asti ja nyt

olimme Tunisissa. Tietysti oli meidän myöskin käytävä vanhan Kartagon

raunioilla. Matka päätettiin, vaunut tilattiin ja niin sitä mentiin.

Ykskaks on tien varrella iso, komea huvila. Kuka tuossa asuu?

kysyimme ajurilta. Ruotsin konsuli, hän vastasi, mainiten nimenkin.

No, mutta, Hildebrand huudahti, sehän on minun vanha ystäväni.

Minun täytyy käydä häntä katsomassa. Seis! komennettiin ajuria, ja

samassa Hildebrand astui maahan. Minä jäin vaunuihin, sillä enhän

minä isäntää tuntenut. Mutta muutaman minuutin päästä tulee kaunis,

hienosti puettu nainen vaunujen luo, esittää itsensä huvilan emäntänä

ja käskee minut sisään. Kukapa ei semmoisessa tilassa mielellään

olisi luopunut pölyisestä maantiestä? Vaunut ajettiin pihalle, ja

tervetulleina vieraina me jäimme yöksi.

-- Ilta kului erittäin hauskasti saadessamme jälleen muittenkin

kanssa kuin vain keskenämme puhua ruotsia, ja tästä me julkilausuimme

ilomme. -- Mutta silloin emäntä sanoi minulle, olettehan suomalainen;

te voitte täällä saada puhua suomeakin. Rouva pujahti ulos ja

palatessaan hän toi muassaan keski-ikäisen naisen, joka syvästi

niiaten tervehti: hyvää päivää, johon minä heti kätellen vastasin:

Jumala antakoon! Syntyi sitte sangen vilkas keskustelu, josta toiset

eivät ymmärtäneet sanaakaan, he vain kuuntelivat ja ihmettelivät.

Mutta ennen pitkää hymyilevä ihmettely muuttui liikutukseksi, sillä

en ollut montakaan sanaa puhunut kaikkea muuta kuin mallikelpoista

suomeani, kun kyyneleet nousivat kansalaiseni silmiin, ja lopulta hän

purskahti niin valtavaan itkuun, että hänen täytyi poistua huoneesta,

Myöhemmin illan kuluessa me puhelimme enemmän, ja minä kerroin mitä

kotimaasta tiesin ja ajattelin häntä miellyttävän, ja hän oli niin

iloinen ja kiitollinen, etten koskaan, vaikka olen matkustanut

maapallon ympäri, muista kielitaidollani aikaansaaneeni niin paljon

iloa ja tyydytystä. Ja seuraavana aamuna, kun lähdettiin, hän minua

siunasi ja lähetti sydämelliset terveiset kotimaahansa, jota hän

tuskin enää toivoi saavansa nähdä. Ikävä on että muistoonpanoni

matkalta ovat Parisissa, niin etten voi sanoa naisen nimeä.

Ainoastaan sen muistan, että hän oli Merikarvialta kotoisin ja että

hän ensin oli joutunut Tukholmaan ja sieltä isäntäväkensä kanssa

muuttanut Afrikaan. Mutta niin kauan kuin elän pysyy muistissani se

liikuttava isänmaan ja äidinkielen rakkaus, jonka kansalaisessani

näin ja jota pidän mitä parhaimpana todisteena siitä, kuinka nämä

tunteet ovat syvästi ihmisluonteeseen juurtuneet. --

Kun Antell tämän muistelman kertoi, oli hän viimeisen kerran

Suomessa, eikä hän paluumatkallaankaan enää liene ollut täysin terve.

Vaasasta hän lähti myöhään syksyllä Carl von Linné laivalla, joka

on verraten pieni, ja matka, jolla koettiin myrskyä ja lumisadetta,

kesti kahdeksan päivää. Hänen ystävänsä Tukholmassa huomasivat,

ettei hän ollut entisellään, ja Bukowski kehotti häntä hoitamaan

terveyttään. Sentähden hän kai myöskin uuden vuoden (1893) alussa

lähti Italianmatkalle ulottaen sen Capri saareen asti. Mutta kun

hän ei sielläkään tuntenut paranevansa, hän kääntyi takaisin

pohjoseen päin. Paluumatka Parisiin venyi pitkäksi, sillä hänen

voimansa heikkenivät heikkenemistään, ja perille tultuaan hän

laskeutui kuolinvuoteelleen. Itse hän kuuluu sanoneen sairastaneensa

kurkkukatarria, mutta todellisuudessa hänellä oli maksatauti, joka

muun muassa sai hänen ruumiinsa kovasti paisumaan, ja jota vastaan

lääkäreillä ei ollut pätevää keinoa. Viimeiseen saakka hän oli

ollut selväpäinen, mutta vuoteen ympärillä ei ollut omaisia eikä

edes läheisempiä ystäviä. Noin tuntia ennen kuolemaansa hän oli

ystävällisesti sanonut hyvästi palvelijalleen Prançoislle,[49] joka

näki hänen sen jälkeen itkevän. François oli, itsekin ääneen itkien,

tullut ulos huoneesta, mutta kutsuttiin kohta jälleen sisään, sillä

viimeinen hetki oli tullut. Tohtori Duchatelet piti kuolevaa kädestä,

hänen vetäessään viimeisiä hengähdyksiään, ja läsnä oli sitä paitsi

Josef Galezowski, Rapperswylin puolalaisen kansallismuseon johtaja.

Päivä oli 6:s huhtikuuta 1893.

Kun neljä päivää myöhemmin vainajan ruumis, suljettuna arkkuun,

vietiin pois hänen kodistaan, olivat saapuvilla suomalaiset:

Albert Edelfelt ja Ville Vallgren (joka vainajasta oli ottanut

kuolemannaamarin), ruotsalaiset: lähettiläs Due, valtionantikvario

Hans Hildebrand (joka vasta Antellin kuoleman jälkeen oli tullut

Parisiin) taiteilija Alfred Wahlberg sekä ranskalaiset: professori

Wecker, t:ri Duchatelet y.m.

Kuollessaan Antell oli ainoastaan 46-vuotias. Sen, joka tietää miten

vahva hänen ruumiinrakennuksensa ja miten vankka hänen terveytensä

alkuaan oli, on vaikea karkottaa ajatusta, että hänen elämänsä

levottomuus, hänen elämäntapojensa säännöttömyys ja hiljaisen,

tasaisen työn puute jouduttivat hänen kuolemaansa.

* * * * *

Antellin testamentin määräykset ovat tunnetut, ja niiden tähden

hänen nimensä on pysyvästi merkitty sekä Suomen että Ruotsin

sivistyshistoriaan. Samat määräykset todistavat oikeaksi, mitä ennen

olen sanonut hänen sisimpäin harrastustensa ylevämielisyydestä ja

hänen isänmaanrakkaudestaan. Jo se tosiasia, että hänen perimänsä

omaisuus niinä 19 vuotena, jolloin se oli hänen hallussaan, kasvoi

enemmän kuin kahta vertaa suuremmaksi, tuottaa hänelle kunniaa,

mutta vielä enemmän ne jalot tarkotukset, joihin hän määräsi rahat

käytettäväksi.

Tietty on että Antell enemmän kuin yhden kerran muutti

testamenttiaan, joka vasta 1891 sai lopullisen muotonsa; niinikään

on tietty että hän aikaisemmin oli aikonut antaa melkoista

suuremman osan omaisuuttaan Ruotsiin kuin hän lopulta sinne määräsi

(nimittäin 100,000 kruunua Pohjoismaiselle museolle ja 100,000

Muinaistieteelliselle akatemialle). Mikä aiheutti mielenmuutoksen,

jääköön sikseen, vaikka todennäköisiä syitä voisikin mainita.

Ilmeistä on että Antellissa ennen puheena olleen kehityksen

ohella, joka oli huomattavana hänen kokoilemisharrastuksessaan,

selvenemistään selveni ja kypsyi se ajatus, että se rikkaus,

jonka hallitsijaksi hän oli tullut, oikeastaan oli hänen kansansa

oma ja oli sille jälleen tuleva. Mitä taasen testamentin Suomea

tarkottaviin yksityiskohtiin tulee, on ensiksikin rahakokoelman ynnä

muitten kokoelmien sekä yhden miljoonan markan pääoman lahjotus

Suomen kansalle katsottava Antellin kokoilijatoimen täydennykseksi.

Vaikka hän olisi kauemminkin elänyt, hän ei olisi voinut siinä

kohden päästä kauniimpaan lopputulokseen kuin se tietää, että hän

laski lujan perustuksen Suomen Kansallismuseon tulevaisuudelle,

sillä tuon miljoonan vuotuiset korot turvaavat kokoelmien tasaisen

lisääntymisen. -- Yliopistolle määrätty 800,000 markan lahjotus

puolestaan todistaa, miten Antell osasi kunniassa pitää tieteellistä

työtä. Vaikka hän itse oli luopunut tieteestään, hän täysin oivalsi

mitä se merkitsee kansakunnalle, jonka tulevaisuus on valon aseissa.

Määrätessään lahjotuksen koroista jaettavat matkarahat 8,000 markan

suuruisiksi vuotta kohti, hän menetteli aivan omapäisesti ja oli

hänellä oma kokemuksensa lähtökohtana. Kun hän näet lääketieteen

kandidaattina -- huomaa! isän eläessä -- oli Tukholmassa, oli hänellä

käytettävänään 6,000 markkaa vuodessa. Se oli kumminkin ollut hänelle

liian vähän, ja hänen täytyi lisäksi lainata 2,000 markkaa. Niin

hän johtui mainittuun määrään, 8,000:een. Muuten hän mietiskeli

seuraavaan tapaan: moni tiedemiehen alku on köyhä, jopa saattaa olla

niinkin että hänellä on varattomia vanhempia taikka muita omaisia,

jotka odottavat häneltä apua ja tukea; suuresta matkarahasta on

mahdollista antaa joku osa poiskin, ilman että matka taikka työ siitä

kärsii. Vihdoin Antell arveli, että hänen nuorten maanmiestensä

ei tulisi ulkomailla kärsiä puutetta enemmän kuin hän itsekään.

Keväällä 1892 Pariisissa hän minulle laajasti ja innostuneesti

selvitteli näitä jalomielisiä perusjohteitaan. -- Merkille pantava

on, että Antell molempiin näihin suurimpiin lahjotuksiinsa kiinnitti

isävainajansa nimen. Siinä ilmestyy kiitollisuuden tunto isää

kohtaan, joka kaunistaa Antellin muistoa, ja kiitollisuuden tunto

se kai myöskin oli, joka sai hänet määräämään 100,000 markan

stipendirahaston Vaasan, lyseelle, koululle, josta hänen muistonsa

varmaankin olivat sitä rakkaammat, kun muistot hänen poikaikänsä

kodista eivät olleet erittäin valoisia laadultaan.

Antell oli itse julkilausunut toivomuksensa olevan saada levätä

isänmaan mullassa. Parisista hänen ruumiinsa tuotiinkin suljettuna

sinkkiarkkuun, joka puolestaan oli kätketty vernissattuun tammiseen

arkkuun. Kesäkuun 1 p:nä klo 5 i.p. kokoontuivat kutsutut

vieraat vainajan taloon. Sieltä surusaatto kulki asemalle, josta

ylimääräisellä junalla kuljettiin vanhan kaupungin asemalle ja

edelleen hiekanotto-paikalle pantuja raiteita vanhalle hautausmaalle

(Kapellbacken), missä hauta oli avattu Rosenbergin haudan viereen.

Kun silloisen kapteeni A. Steniuksen johdolla oli laulettu Lagin

virsi "Nu tystne de klagande ljuden", rovasti Joel Heikel siunasi

vainajan tomun. Sen jälkeen laskettiin muistoseppeleitä haudalle, ja

oli minulla kunnia tehdä se yliopiston edustajana. Lyhyessä puheessa

esitettyäni vainajan luonteenkuvan pääpiirteet, minä lopuksi lausuin

seuraavat sanat, joilla voin tämän kirjoituksenikin päättää:

-- -- "Voisin jo vaieta. Mutta uusi ajatusjakso, syvän liikutuksen

tuoma, pakottaa minun lisäämään sanan. Jos oikein tunnen

ihmisluontoa, on varmaankin tämän haudan ääressä toinen tai

toinen sanova: niin, helppohan on rikkaan tehdä maallensa suuria

palveluksia! Se on kuitenkin taitamatonta puhetta. Siitä koulusta,

jonka perustukset lepäävät tuolla kesäkuunillan hohteessa ja jossa

Antell alkoi opintonsa, on satoja ja satoja miehiä astunut ulos, ja

niistä on suurempi osa ollut varattomia kuin rikkaita. Varattomien

joukossa on sentään ollut semmoisia, jotka ovat maallensa tuottaneet

suuremman kunnian, tehneet sille suurempia palveluksia kuin se mies

on voinut, jonka haudalla me seisomme. Siitä näkyy ettei rikkaus

eikä köyhyys ole määräävä. Ei, ei rikkaus eikä köyhyys, vaan rakkaus

isänmaahan ja ihmisyyteen saa yksityisen ihmisen korkeita tarkotuksia

varten uhraamaan sekä sielunsa että ruumiinsa voimat ja maalliset

tavaransa. Kunnioittakaamme Herman Frithiof Antellin hautaa viemällä

täältä tämä totuus mukanamme elämään!" -- --

Paitsi itse kirjoituksessa mainituita lähteitä tahdon kiittäen

mainita, että minulle ovat Vaasan kaupungin ja Mustasaaren

kirkonarkistoista tietoja antaneet pastori August Cederberg,

rovasti J. A. Heikel ja kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom sekä

Maalahden kirkonarkistosta rovasti J. V. Fontell; suullisista ja

kirjallisista lisistä olen kiitollisuuden velassa seuraaville

vanhoille tovereille ja ystäville: Erkki Almberg, G. Durchman, A.

Gallén-Kallela, Onni Lindebäck, Albert Nordman, Ludv. Unggren,

Emil Vikström ja Knut Åkesson, joista varsinkin viimemainittu on

Vaasan entisten olojen tuntija.

Viiteselitykset:

[1] "Tuossa tulee rovastin yhdeksät".

[2] Suomalaisen teatterin historiassa, I s. 125, olen kertonut

kuinka tämä yhteistyö pohjalaisten naisten ja ylioppilasten kanssa

välillisesti johti siihen yritykseen, jonka tulos oli Kiven Lean

esittäminen 10 p. toukok. 1869 -- suomalaisen näyttämön alku.

[3] Lause kuului ruotsiksi: "Kånka Calamnius!"

[4] Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa

vihkiäisjuhlasta, joka vietettiin 26 p. marraskuuta, mutta ei

suinkaan minkään yhteisen päätöksen johdosta.

[5] Snellmanilla tietääkseni ei ollut tapana "juoda veljenmaljaa"

nuorempien pohjalaisten kanssa; minua hän sinutteli "sukulaisena".

Jo kun ensikerran, "keltanokkana", kävin hänen luonaan, muistaakseni

kutsumassa häntä johonkin osakunnan juhlaan, hän kuultuaan nimeni

muisteli tavanneensa vanhempani Pohjanmaalla sekä että äitini oli

omaa sukua Snellman. Sen johdosta hän käski minua sanomaan häntä

sedäksi, lisäten hymyillen jotakin pohjalaisten keskinäisestä

sukulaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta.

[6] Tuli alkoi myöhään illalla 4 p. syysk. 1827. Ennenkuin Snellman

ryhtyi pelastustyöhönsä hän oli pistäytynyt nti Saara Wacklinin

luokse, joka paraikaa söi illallista oppilaittensa kanssa. Kun

Snellman oli rauhalliselle neidelle sanonut, että tulipalo uhkasi

koko kaupunkia, oli hän saanut vastaukseksi: "Sinä nyt aina olet

niin viisas olevinasi". (Joukah. XI. A. H. Snellman-Virkkunen, Saara

Elisabet Wacklin).

[7] Turun palosta kuulin kerran J. Ph. Palméninkin kertovan, mutta

siitä muistan vain sen että hän kuvasi tuomiokirkon palon alkaneen

niin, että pieniä liekkejä niinkuin mitäkin välkkyviä kieliä oli

siellä täällä pistänyt esiin ja näyttänyt ikäänkuin hyppivän

rakennuksen katolla. Sitä hän oli katsellut toiselta puolen jokea.

[8] Viktor Lounasmaan isä.

[9] Täydentääkseni Snellmanin klassillista kuvausta liitän siihen

mitä Emil Nervander muistaa lisäksi kuulleensa. Paitsi kirjoja ja

maitoastiaa kuului salin kalustoon kapsäkki. Cygnaeuksen äidillä,

piispanrouva Cygnaeuksella, oli tapana varustaa poikansa hyvillä,

hienoille paidoilla. Toverit, jotka olivat kehnommin varustetut,

käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja ottivat, kun tarpeen oli, puhtaita

paitoja Cygnaeuksen kapsäkistä ja panivat sijaan omansa, jotka

eivät olleet puhtaita eikä aina edes eheitä. Kun Fredrik sitte tuli

kotia, hänen äitinsä ihmeekseen ei kapsäkistä löytänyt ainoatakaan

sinne panemaansa paitaa, vaan niiden sijasta kummallisen kokoelman

likaisia, repaleisia paitoja, kaikki eri kokoa!

[10] "Koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla, jos jotkut

sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisena puheenaolevassa

epäjärjestyksessä, ei voi olla mitään merkitystä, niin" -- --.

[11] "Päätös" tapahtui edellisenä iltana, kun Otto Donner, K. A.

Castrén, Rob. Castrén, minä ja pari muutakin sattumalta tapasimme

toisemme postikonttorin edustalla. Meistä kaikista Donner yksin ei

tiennyt seuraavan päivän kokouksesta, vaikka hänen ylioppilaskunnan

puheenjohtajana olisi pitänyt ensi kädessä saada tieto. Siinä nyt

arveltiin välttämättömäksi edeltäkäsin tuumia menettelytapaa ja

sovittiin että meeting oli pidettävä.

[12] Tämä tarkottanee sitä, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet

tervehtiäkseen häntä kadulla -- niinkuin paroni von Kothen

sijaiskansleriksi tultuaan oli toivonut ja vaatinut. Hänelle oli

selitetty, että Suomessa ainoastaan ne, jotka ovat keskenään

persoonallisessa tuttavuudessa, tervehtivät toisiaan; mutta

käsitystavaltaan venäläistyneenä hän ei selitystä hyväksynyt, joskaan

hän ei voinut toimeenpanna "reformia" kohteliaisuudessa.

[13] Toverini tässä laatuaan yksinäisessä julkisessa tutkinnossa

olivat. K. A. Castrén, K. J. Herrgård, Torsten Aminoff, Elis

Furuhjelm ja Axel Borenius (Lähteenkorva).

[14] Neiti Lydia Lagus.

[15] Sallittakoon tekijän tehdä pieni muistutus sine ira & studio.

Juhlapuheelle olisi kieltämättä eduksi ollut, jos tämä loppuosa olisi

ollut lyhempi, vähemmän pakottava. "Kiitollisuudesta" Ruotsia kohtaan

on viime aikoina niin paljon väitelty sanomalehtikiistoissamme,

että juhlapuhe palautti nämät mieleen -- levitti "polemiikin"

käryä. Kiitollisuus on hyvä avu, eikä sitä puuttunekaan; mutta ei

siitä eletä. Kansallinen itsetunto on vähintään yhtä tarpeellinen

kansakunnalle, jolla on aikomus elää.

[16] Juhlaa varten oli Savonlinnaan kutsuttu Schneevoigtin orkesteri

Viipurista sekä se ruotsalainen torvisoittokunta, jota tänä kesänä on

saatu kuulla Turussa ja Helsingissä.

[17] Rovasti Kaarle Benjamin Ståhlberg (k. 1866) oli naimisissa

Hedvig Gustava Cajanin (k. 1858) -- Johanna Castrénin sisaren kanssa.

[18] Pikkutietoja Kaarlo Castrénin olosta Kälviällä ja Kokkolan

koulussa, hänen sedästään ja sedän perheestä tavataan Tyko Hagmanin

tänä vuonna ilmestyneissä muistelmissa "Elämäni lapsuus".

[19] Varhemminkin Castrén oli osottanut mieltymystä historiallisiin

aineisiin. Kokkolan koulussa hän näet kirjoitti Kajaanin linnan

raunioista, kun kerran oppilaat saivat vapaasti valita aineensa.

[20] Arvostelijan sanat viittaavat kirjan esipuheen alkuun, jossa

Castrén osottaa kuinka järkevästi ja miehekkään kypsyneesti hän

käsitti muistelmien merkityksen: "Harvoin alhaisen sotilaan ansio

tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt

vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset,

ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta

olonsa ja elonsa tähden, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa

urosnäyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia.

Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväistenkin tapahtumien

kertominen olevan yhtä painavasta merkityksestä kuin koskaan

valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen

hallitukseen ja isänmaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati

ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet

syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan

sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa

näidenkin muistelmien ilmestymisen oikeus myönnetään."

[21] Eräästä kirjekonseptista näkyy, että Z. Topelius oli

ruotsinmaalaiselle kustantajalleen, Albert Bonnierille Tukholmassa,

suositellut Castrénin sotakuvauksia painettavaksi, ja näyttää tekijä

saaneenkin edullisen tarjouksen. Castrén on kiitollinen siitä, sanoo

aikovansa jouluksi (1871; kirje on näet päivätty sinä vuonna 8 p.

maalisk.) parantaa kirjoitukset ja ensin julkaista ne suomenkielellä.

Bonnier saisi kyllä painattaa ruotsalaisen painoksen, mutta olisi se

laskettava kirjakauppaan kolme kuukautta myöhemmin, niin ettei se

tekisi haittaa suomalaiselle painokselle. Valitettavasti Castrénin

työvoiman heikkeneminen esti häntä toteuttamasta tätä niinkuin

monta muuta tuumaansa. -- Kirjealustelma on Valtioarkistossa, jossa

Castrénin historialliset käsikirjoitukset ja kokoelmat säilytetään.

[22] Kertomus ilmestyi sittemmin myöskin eri kirjana Holmin

kustannuksella ja on kolmannenkin kerran painettu julkaisussa:

"Berättelser från Finland af Emlekyl". Turussa 1877. Esipuheessa

Nervander kertoo novellin synnyn niinkuin tekstissä mainitaan.

Suomennettuna kuuluu se aikoinaan painetun A. J. Malmgrenin toimesta

Turun Sanomissa. --

Novellissa mainittujen varakkaitten talojen isännät sanotaan olleen

n.s. _suurta sukua_. Muistan Castrénin usein puhuneen "suuresta

suvusta" pitäjissä Oulun eteläpuolella. Nimityksellä tarkotetaan

erinäisiä rikkaita talonpoikaisperheitä, joilla kyllä ei ole yhteistä

sukunimeä, mutta jotka kuitenkin vanhastaan katsovat itsensä

kuuluvaksi johonkin erityiseen heimoon eli säätyyn. Nämä perheet

muodostavat jonkunlaisen talonpoikaisaateliston, jonka etevämmyys

näyttää perustuvan sekä sukuun että varallisuuteen. Vasta verraten

myöhään oli naimisliittoja syntynyt jonkun suureen sukuun kuuluvan ja

vähemmän mainehikkaasta perheestä lähteneen välillä. Mistä ja miltä

ajoilta suku on peräisin on vaikea sanoa -- Pirkkalaisistako? vai

esihistoriallisten taistelujen ajoilta? --

[23] Ks. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Pöytäkirjat I. 1870--75.

Helsinki 1909.

[24] Ks. "Naukujaiset 1871" tässä kokoelmassa.

[25] Eräästä Carl von Bergenin kirjeestä näkyy, että Castrén

Tukholmassa oli tutustunut tähän kirjailijaan. Heidän kesken oli

ollut puhetta kirjoituksesta, jossa Castrén Bergenin toimittamaa

aikakauskirjaa, Framtiden'ia, varten esittäisi suomalaisen

kansallisuusharrastuksen kehityksen ja päämäärän. Kirjeessä, lokakuun

1 p:ltä, Bergen muistuttaa Castrénia lupauksesta ja viittailee,

mihin tapaan kirjoitus oli laadittava. Valitettavasti Castrénin

terveys jo oli niin huonontunut, ettei hän jaksanut ryhtyä tehtävään,

vaan luovutti sen Kaarlo Bergbomille. Bergbomin kirjoitus taasen

valmistui niin myöhään, ettei se enää saanut tilaa aikakauskirjassa,

joka vuoden lopulla lakkasi ilmestymästä, ja on se hävinnyt teille

tietymättömille.

[26] Yksikerroksinen puurakennus samalla paikalla, missä Catanin

nykyinen komea talo sijaitsee. Kahvilaan oli sisäänkäytävä kadulta,

mutta Morgonbladetin toimistoon mentiin pihan puolelta.

[27] Veli oli aikeissa perustaa ja lienee perustanutkin lakiasiain

toimiston Ouluun.

[28] Tässä nähtävä Rosenbergin kuva (pyylevä ukko) on kenties ainoa

alkuperäinen, se on elävän mallin mukaan tehty. Joku hänen kirjurinsa

on sen piirustanut. Taiteellista arvoa kuvalla ei ole, mutta

antaahan se sentään käsitystä ukon ulkonäöstä. Alkukuvan omistaja on

hovioikeudenneuvos Knut Åkesson Vaasassa.

[29] Anrepin mukaan (Sv. Adelns ättartaflor) P. H. Aurivilliuksen isä

oli henkilääkäri ja Upsalan yliopiston professori Samuel Aurivillius

ja äiti Margareta Rosén von Rosenstein. Jälkimäisen isä, henkilääkäri

ja professori Nils Rosén von Rosenstein, otti tyttärensä lapset

omiksi ja antoi niille aatelisen nimensä.

[30] Hovioikeudenseppä Johan Spångberg oli kaksi kertaa naimisissa,

ensiksi Sara Kristina Strömbomin ja toiseksi (1781) Anna Kaisa

Elgströmin kanssa. Edellinen, Anna Beatan äiti, oli luultavasti

miehensä kanssa Ruotsista tullut, sillä Strömbom nimi on 1700-luvulla

Vaasassa muutoin tuntematon. Tästä päättäen oli Anna Beata puhdasta

ruotsinmaalaista alkuperää, ja on siis puhe että hän oli alkuaan

Maalahdella kotoisin ja että Rosenbergkin oli siellä syntynyt

(niinkuin esim. Kr. Svanljung väittää Åbo Underrättelserissä 1873

29/1), kokonaan tuulesta temmattu. Anna Beata Spångbergia sanotaan

kirjoissa _däja'ksi_, joka sana nykyään merkitsee _karjakko_, mutta

aikaisemmin merkitsi _taloudenhoitajatar maalla_ (hushållerska på

landet).

[31] Rosenbergin hämmästyttävän varhainen astuminen valtion virkaan

antaa aihetta olettaa, että hänen edukseen käytettiin keinoa,

joka muinoin ei näy olleen aivan tavaton, se on hän tehtiin

yksinkertaisesti vanhemmaksi kun hän todellisuudessa oli. Ettei

tämä olettamus ole kokonaan perusteeton näkyy siitä, että kun

Rosenberg, asuttuaan, ennen Nurmossa ja Ilmajoella, 6/9 1816 vasta

nimitettynä v.t. kihlakunnankirjurina muutti Lapualle, merkittiin hän

kirkonkirjaan syntyneeksi 1795, siis kolme vuotta vanhemmaksi kuin

oli. Vai tapahtuiko tämä pikku väärennys ehkä sentähden, että hän

olisi ollut sopivampi naimisliittoa rakentamaan? Rosenberg on näet jo

Lapualla, josta hän 19/10 1819 muutti Mustasaareen, nainut Katarina

Kristina Kaskaan, joka mainitaan alempana tekstissä. Varmaa tietoa

asiasta on kenties saatavissa Vaasan lääninkanslian arkistosta.

[32] C. G. Estlander kertoo Joukahaisessa XI (Ett minne från

krigssommarn 1853) kuinka Rosenberg puhui kansan puolesta, kun paroni

K. von Kothen Kristiinankaupungissa ensikerran Lapväärtin ja Närpiön

talonpoikain kanssa neuvotteli ruotulaitoksen uudistamisesta.

[33] Luotettavaa selvitystä Liisa Varalan eli Tavastin alkuperästä

näyttää olevan mahdoton saada, syystä että Pirttikylän kirkonkirjat

paloivat 1868.

[34] "Sakotettu haukkumasanoista ja pahasta tottumuksesta johtuvasta

kiroilemisesta". Sitä paitsi hänelle pari vuotta ennen kuolemaansa

syntyi vielä kolmaskin avioton lapsi (Karl Viktor 7/3 1852). --

Kuvaavana piirteenä mainittakoon, että Rosenberginkin äidin, ylempänä

mainitun Anna Beata Spångbergin osalle on kirkonkirjaan merkitty

samanlainen sakotusmeriitti!

[35] Vaikka toinen puoli Rosenbergin hoitamaa kihlakuntaa oli

suomenkielinen, oli hänen oma suomenkielentaitonsa puutteellinen. Sen

näkee muutamista kirjenäytteistä, jotka Kr. Svanljung on julkaissut

Å. U:ssä (29/1 1874). Luultavasti hänen "kyökkisuomeansa" kuitenkin

ymmärrettiin aikana, jolloin herroilta harvoin parempaa kuultiin.

[36] Kirjoitus Raastuvanoikeuteen, jossa Rosenberg vaatii Viklundin

erottamista holhoojatoimesta.

[37] Koska kertomassani sukuhistoriassa aina vaan on kysymys

aviottomista lapsista, en malta olla mainitsematta kaiken lisäksi,

että Antell kerran -- joko isänsä antamien tarkempien tietojen

mukaan taikka vallattomuudessaan -- sanoi olevansa seitsemännessä

polvessa avioton, "mutta", hän jatkoi, "minä olen oleva viimeinen".

-- Huomattava on kuitenkin, että tämä puhe useamman kuin kahden

polven aviottomuudesta on epäiltävä. Anrepin mukaan oli Rosenbergin

isä järjestyksessä viides professori Aurivilliuksen lapsia, joten on

vaikea olettaa, että hän olisi ollut avioton.

[38] Palatessaan Isojoelta Antell toi muassaan mehiläishaukan munan,

jonka hän antoi ystävälleen Onni Lindebäckille ja joka tällä on

vieläkin tallella. Luultavasti 10-vuotias poika oli itse kiivennyt

puuhun ottaakseen munan pesästä.

[39] Seutu oli kaupungin pohjoisin osa, ja sen vuoksi Rosenberg on

merkinnyt erään Kr. Svanljungille osottamansa kirjeen: "Gubben på

norra udden", (ukko pohjoisella niemellä).

[40] Soittokunta on valokuvattu 29 p. huhtik. 1865. Antell on puettu

lukiolais-univormunuttuun -- sinistä verkaa, musta samettikaulus,

lyyryn koristamat kullatut napit.

[41] Rosenberg oli testamentissaan määrännyt, että lainanottajilta ei

saisi oikeuden kautta vaatia velkojen maksamista, niin kauan kuin he

säännöllisesti suorittivat korkonsa.

[42] Otto Vallenius kirjoittaa Antellin Parisissa kertoneen, että

hänellä ei ollut mitään alkukuvaa, ei valokuvaa eikä piirustusta,

tarjottavana taiteilijalle ohjeeksi; kumminkin hän mairittelemalla

oli saanut Löfgrenin ryhtymään työhön, ja oli muotokuva sitte

maalattu _suullisten osotusten_ mukaan ja tullut erinomaisen

näköiseksi (!) -- Todellisuudessa Löfgrenin tekemä muotokuva (merk.

1875) on maalattu Alexandra Såltinin tekemän muotokuvan (merk. 1874)

mukaan, niinkuin jokainen voi todeta vertaamalla toisiinsa näitä

kuvia, jotka molemmat nykyään ovat Ateneumissa. Rva Såltin on,

kysymykseni johdosta, hyväntahtoisesti ilmottanut, että hän, Antellin

pyynnöstä, oli tehnyt lyijykynäpiirustuksen vainajasta ennenkuin

ruumisarkku suljettiin ja myöhemmin sen mukaan maalannut muotokuvan.

Näin siis on selitettävissä, että Löfgrenin maalaama muotokuva on

niin yksilöllinen ja, mikäli minäkin muistan, Rosenbergin näköinen.

[43] Hammerin (alkuaan juveliseppä) äärettömän rikkaitten kokoelmien

synty 1850- ja 60-luvuilla on vain siten selitettävissä, että

Ruotsissa silloin ei vielä osattu panna arvoa vanhoihin taide- ja

taideteollisuusesineisiin. Monen miljoonan arvoiset kokoelmat, se

on koko "museo", myytiin 1890-luvulla huutokaupalla Kölnissä, ja

ainoastaan verraten vähäinen osa voitiin ostamalla pelastaa Ruotsille.

[44] Ohimennen huomautan, että Antellin kirjeet Bukowskille

epäilemättä antaisivat tärkeitä lisiä hänen elämäkertaansa, mutta

viime keväänä minä turhaan niitä tiedustelin. Eräs jo Bukowskin

eläessä "Bukowskin taidekaupassa" toiminut henkilö muistaa ihan

varmaan, että t:ri Hazelius Antellin kuoleman jälkeen pyysi ja

saikin kirjeet Bukowskilta, mutta kuitenkaan niitä ei löydetty

"Pohjoismaisen museon" arkistosta, jossa Hazeliuksen kirjalliset

perut säilytetään.

[45] Näin mainittiin yleisesti muistosanoissa Antellin kuoleman

jälkeen, mutta 10,000:n sijasta lienee oikeammin sanoa noin 7,000.

Pari vuotta ennen kuolemaansa antoi Antell, tuntemattomasta syystä,

Bukowskin (ilmottamatta omistajan nimeä) huutokaupalla Tukholmassa

myydä muut mitalit paitsi Kustaa II Adolfin ja Maria Eleonoran.

Myöhemmin on kokoelmaa tässä kohden jälleen täydennetty.

[46] Tämä muotokuva, paras ja näköisin mitä Antellista on olemassa,

maalattiin kyllä Quai Voltairen varrella, mutta työhuone oli siellä

aivan samoin sisustettu kuin Avenue d'Antinin varrella.

[47] Todistaakseni että muutkin, jotka tunsivat Antellin hänen

nuoruudestaan saakka, arvostelevat häntä samoin, otan eräästä G.

Durchmanin kirjeestä sanat: "Hän oli avulias ja vieraanvarainen."

[48] Hän ei liikkunut Parisissa kukkaro täynnä; kerran hän minulta

lainasi 100 frangia, kun hänen rahansa kesken loppuivat, ja maksoi

seuraavana päivänä Monacon ruhtinaskunnan 100 frangin kultarahalla.

Kumminkin hän sanoi, että hänellä odottamatonta hätää varten aina oli

liivin sisäpuolelle ommeltuna 1000 frangin seteli. -- Kotona hänellä

oli 500 frangin kultataskukello, mutta ulkona kävellessä taikka

ainakin matkoilla Antell käytti nikkelikuorista kelloa. Niinkuin

näkyy, ovat säästäväisyys ja varovaisuus läheistä sukua.

[49] Kurtén kertoi François'n sanoneen, että Antell kuolinvuoteellaan

oli luvannut hänelle 10,000 frangia perinnöksi. Kun testamentissa ei

asiaa mainittu, oli Kurtén kahden vaiheilla mitä tehdä, varsinkin kun

todistajia ei ollut. Kumminkin luulen François'n lopulta saaneen tuon

summan.