Äsken vihittyjä maistereita."

Kun me tämä kirjoitus kourassa palasimme H. D:n toimituspaikkaan ja

sitä siellä oli tutkittu, saimme kuulla, että se otetaan vain sillä

ehdolla, että joku tai jotkut panevat nimensä alle. Me poistuimme

jälleen, sillä emme voineet neuvotella keskellä lehden toimitusta.

Allekirjoittamisen vaatimus oli meistä kohtuuton, sillä tunsihan

toimitus nimemme. Emme voineet sitä muuten käsittää kuin aikomuksena

saada meidät peräytymään, taikka toisin sanoin, että siinä samoinkuin

Hertzbergin huudossa ilmeni olettamus, ettemme uskaltaisi avonaisesti

vastata mielipiteistämme. Oli siis mahdoton luopua asiasta, mutta

_kuka_ oli esiintyvä julkisuudessa? Tietysti me molemmat, jotka

olimme käyneet toimituspaikassa.

Aivan niin, mutta Snellman kieltäytyi -- isänsä tähden. J. V.

Snellmanille, joka aikoinaan oli ollut riidassa Nordströmin kanssa,

olisi ollut ikävää poikansa kautta tulla juttuun sekotetuksi,

joten helposti olisi voitu väittää hänen piilevän kaiken takana

-- vähemmästäkin näennäisestä aiheesta on meillä kunnialle käypiä

syytöksiä tehty. Vaikea oli tähän mitään pätevää muistuttaa, ja

seuraus oli että allekirjoittaminen tuli _minun_ osakseni! No niin,

joka leikkiin menee, leikin kärsiköön: minä siis panin kuin paninkin

nimeni oikaisun alle.

Olin jo ennättänyt senkin oppia, että kansallisissa riidoissamme

erityisellä halulla hyökätään yksityisten henkilöitten kimppuun,

ja sentähden selvästi aavistin, että rohkeuttani seuraisi ankara

rangaistus. Odotin sentähden uteliaasti oikaisuni ilmestymistä H.

D:ssa, ja kesäkuun 3 p:nä se siinä olikin, mutta varustettuna --

palstanpituisella lisäyksellä! Järein tykistö oli ajettu esiin,

ja etten tullut kokonaan murskatuksi johtui vain siitä että

oli tähdätty liian korkealle. Tapahtuma todisti muka, että oli

olemassa joukkio, jolle suurimmat tieteelliset ansiot ja perityn

yhteiskuntajärjestyksen vahvistaminen Nordströmin persoonassa

eivät merkinneet mitään, jolta kieliriita oli vienyt järjen ja

säädyllisyyden j.n.e., en muista sanoja, enkä huoli ryhtyä tarkempaan

selostukseen. Mikä tässä on erittäin mainittava on se, että minut

esitettiin koko häiriön päämieheksi ja että minulla oli ollut

korkeintaan neljä tai viisi rikostoveria! -- Luonteeni mukaan

kirjoitin vallan tyynen vastauksen, jonka pääsisällys oli se, että

tarkotuksemme ei ollut vähintäkään tinkiä Nordströmin ansioista,

vaan olimme ainoastaan tahtoneet muille riemumaistereille, jotka

vähemmällä kyvyllä olivat palvelleet kansaansa, osottaa samanlaista

kunnioitusta kuin maasta muuttaneelle, ja että hälinä olisi vältetty,

jos ehdotus, josta varsin hyvin tiettiin että se herättäisi eri

mieliä, olisi esitetty valmistavassa kokouksessa, missä juhlaohjelma

yksityiskohtineen määrättiin -- jos se näet siinä olisi saanut

enemmistön kannatuksen, olisi kaikki mennyt sovinnossa. --

Syksyllä C. G. von Essen, joka kesällä oli käynyt Tukholmassa ja

tavannut Nordströmin, kertoi minulle, että hän oli kovin kiukkuisesti

puhunut Suomesta, Snellmanista y.m. sekä ohimennen myöskin

tiedustellut minun vähäpätöisyyttäni, mikä mahdoin miehiäni olla.

Niinkuin näkyy ei kuvaamani muisto 1873 v:n promotsionista ole yhtä

mieluinen kuin edellinen. Mutta ei se ole minulle koskaan ollut

katkerakaan. En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen, tuntenut mitään

kaunaa Nordströmia kohtaan, jota en ole eläissäni nähnytkään.

Sitä paitsi jouduin niin viattomasti, niin sanoakseni, pelkästä

sattumuksesta H. D:n hyökkäyksen esineeksi, että omatuntoni rauha

sai minut täydellä mielenmaltilla kestämään senkin. Kun siis joskus

joku nuori kandidaatti on minulta kysynyt, onko syytä ottaa osaa

maisterinvihkiäisiin, olen aina, muistaen omaa promotsioniani,

kehottanut häntä siihen -- kun on nuori, ei ole iloisempaa juhlaa

ajateltavissa.

Sanomalehdistön 100-vuotisjuhIa 1871.

Olen usein kuullut nuorempien jonkunlaisella kateudella puhuvan

meidän iäkkäämpien onnesta, jotka olemme eläneet kansallisen

herätyksen suurmiesten, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin, aikana,

jotka olemme silmästä silmään nähneet heitä, kuulleet heidän äänensä

ja kenties itse puhutelleetkin heitä. Omasta puolestani en sitä

oudoksu. Kalliimpia muistoja ylioppilasajoiltani ovat nimittäin juuri

ne, jotka liittyvät noihin mainittuihin miehiin taikka enimmäkseen

vain Snellmaniin, sillä hän yksin asui silloin Helsingissä ja oli

useammin nähtävänä.

Runebergin olen nähnyt ainoastaan yhden ainoan kerran, ehtoolla

25 p. toukokuuta 1869, kun jo lähes 40 vuotta sitten poismennyt

toveri ja ystävä Kaarlo Kaslin ja minä, osakunnan lähettiläinä,

kävimme Porvoossa viemässä hänelle yhden kappaleen Joukahaisen

kuudetta vihkoa, jonka pohjalaiset olivat omistaneet "mainiolle

maanmiehellensä". En eläissäni unohda sitä vaikutusta, minkä meihin

teki runoilijan näkö, kun astuimme hänen vuoteensa eteen, jolla hänen

taudin kukistamanakin mahtava haamunsa lepäsi. Ennen kaikkea jäivät

mieleen sängyn päädyn varjostama, voimakkaasti kaareutuva otsa,

rinnalle valuva valkea parta ja tummat silmät, joista ystävällinen

katse kohtasi meitä, kun runoilija ojentaen meille vasemman kätensä

tervehti kahta tuntematonta nuorukaista muinoisilta kotiseuduiltaan.

Syvä liikutus teki minulle vaikeaksi saada lausutuksi ne harvat

sanat, joilla ilmaisin käyntimme tarkotuksen. Runeberg otti kirjan

vastaan, lehteili sitä ikäänkuin hyväillen, kuitenkaan katsomatta

siihen, ja lausui huomattavan vaivaloisesti: "Sanokaa heille, että

minä kiitän heitä!" Kun meille edeltäkäsin oli ilmotettu, että sairas

sinä päivänä oli tavallista heikompi, emme asiamme toimitettua

voineet muuta kuin kohta poistua. -- Lönnrot asui elämänsä viimeisinä

vuosikymmeninä Sammatissa, mutta kävi silloin tällöin asioillaan

Helsingissä, joten hän ei ollut semmoinen rarissima avis kuin

Runeberg. Hänestä olisikin sen vuoksi enemmän kerrottavaa -- esim.

hänen käynneistään Porthanin juhlissa, joihin hän aina kutsuttiin,

jos hän sattui olemaan Helsingissä -- mutta tällä kertaa on

Snellmanista puhuminen.

Snellmania ajatellessa muistuu mieleeni monta tilaisuutta, missä

hän oli nuorison kunnioituksen esineenä. Vilhelminpäivinä, kun

ylioppilaat kävivät häntä laululla tervehtimässä, hän aina osasi

innostuttaa meitä sanoilla, joiden vakava, isänmaallinen sisällys

nähdään niistä enemmän tai vähemmän täydellisistä selosteluista,

jotka on painettu hänen koottuihin teoksiinsa, mutta joiden

vaikutusta lukijan ei ole yhtä helppo arvostella. Silloin hän

tavallisesti myöskin kutsutti ylioppilasten joukossa näkyvät

vanhemmat ystävänsä ja joitakuita nuorempiakin tuttavia sisään

kestitäkseen heitä kahvilla, ja silloin hän, aina hyvällä tuulella

ollen, saattoi tunnin pari pakinoida vieraittensa kanssa, milloin

kertoen entisistä ajoista ja oloista, milloin saaden aikaan pienen

väittelyn jostakin päivän kysymyksestä. Omituisen jäykällä tavallaan

hän silloin usein nolasi nuoren vastaväittelijän, niin että tämä

ehdottomasti vaikeni, silti hetkeäkään paheksumatta vanhusta. --

Siten syntyi kerran puhe Venäjän oloista ja tulevaisuudesta. Muistan

että puoleksi kysyvässä muodossa arvelin, eiköhän Venäjälläkin kerran

yksinvaltius saattaisi tulla rajoitetuksi kansanedustuksen kautta.

Kuullessaan sanojani Snellman katsoi minuun pitkästi ja lausui

sitten: "Kuinka, kuinka voit olla niin lapsellinen että puhutkaan

semmoista? Kansanedustus Venäjällä, jossa on kymmenittäin toisilleen

vieraita kansallisuuksia!" -- Ei siinä muu auttanut kuin pitää suunsa

kiinni, mutta ei noissa sanoissa, _hänen_ lausuminaan, tuntunut

mitään loukkaavaa.[5] -- Edelleen palaa muistooni moni Porthanin

juhla, jossa Snellman herätti tuon oikean isänmaallisen tunnelman,

jota ilman juhla ei juhlalta tuntunut. Mutta niiden edelle asetan

kuitenkin sen kansalaisjuhlan, josta aion tässä kertoa.

* * * * *

Tarkotan suomalaisen sanomalehdistön satavuotisjuhlaa 1871.

Aikansa suurin "efemeriidein" tietäjä ja muistiinsaattaja B. O.

Schauman julkilausui ensin ajatuksen, että sanomalehdistömme

riemujuhla oli vietettävä. Helsingfors Dagblad otti suurella innolla

ajatuksen omakseen ja kehotti kaikkia, huolimatta puoluesuhteista,

yhdessä viettämään merkkipäivää, tammikuun viidettätoista.

Suomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehtimiehet pitivätkin valmistavia

kokouksia, joissa kilpailtiin keskinäisessä kohteliaisuudessa,

ja yhteinen juhla päätettiin viettää. Sunnuntaina 15 p:nä oli

toimeenpantava kirjallinen iltama ja maanantaina 16 p:nä päivälliset

seurahuoneella, joihin muillekin kansalaisille oli oleva pääsy vapaa.

Ohjelmat kumpaakin tilaisuutta varten laadittiin niin, että kielet

esiintyivät yhdenarvoisina. Täysi sovinnollisuus näytti siis päässeen

vallalle, mutta silloin vasta alkoivatkin rettelöt. Kun näet ensiksi

virallisten sanomain toimittajat osanottajina merkitsivät nimensä

päivällislistaan, uusmaalaiset vaativat, että niiltä oli pääsy

kiellettävä taikka -- Vikingenin, Folkvännenin ja Kurren toimittajat

jäisivät juhlaan tulematta. Kaikki muut -- niiden muassa H. D:kin --

olivat sitä mieltä, että mainituilla henkilöillä oli ollut oikeus

kirjoittaa nimensä julkisesti esille pantuun listaan ja ettei

siis sopisi kieltää heitä tulemasta. Tämän kuultuaan uusmaalaiset

erosivat. Mutta ei aikaakaan niin ilmestyi painoylihallituksen

jäsenen P. T. Stolpen nimi listalle. Kirjailijat kokoontuivat

jälleen -- sunnuntai-iltana -- ja päättivät yksimielisesti, että

Stolpe oli estettävä tulemasta päivällisille. Mutta sen lisäksi

ilmottivat H. D:n toimittajat nyt muuttaneensa mieltä virallisen

lehden toimittajiin nähden: näiltäkin oli muka välttämättömästi

pääsy kiellettävä. Toiset (ei ainoastaan suomenmieliset) arvelivat

kyllä hekin, että tarkotetut herrat oikeastaan olivat sopimattomia

juhlavieraita, mutta eivät he kuitenkaan luopuneet entisestä

kannastaan, että pääsy oli oleva heille vapaa, jolleivät itse

käsittäisi erikoisasemaansa. Saadakseen heitä ymmärtämään tämän

sovittiin, että juuri heidän kauttansa kielto oli toimitettava

Stolpelle -- menettely, joka todellisuudessa ei johtanut toivottuun

tulokseen. Stolpe ei ollut päivällisillä, mutta kyllä kaksi

virallisen lehden toimittajaa. Seuraus näistä rettelöistä oli se,

että H. D. liittyi Vikingeniin y.m. ja että jotkut heidän lähimmät

ystävänsä pyyhkivät nimensä listalta.

Iltaman ohjelma alkoi Maamme-laululla, sitte tuli ruotsalainen

esitelmä (S. G. Elmgren), suomalainen juhlalaulu, joka laulettiin

sävelellä "Das ist der Tag des Herrn", suomalainen esitelmä (Julius

Krohn) ja "Musta kaarti", Z. Topeliuksen kirjoittama kirjaltajain

laulu. Krohnin vapaasti lausuttu, kaunis esitelmä oli kieltämättä

iltaman loistokohta.

Päivälliset maanantaina alkoivat klo 3. Suomenmieliset olivat

saapuneet lukuisasti, mutta oli paljon muitakin, joita ei ennen

eikä myöhemmin ole niihin luettu. Hallituksen jäsentä ei ollut

ainoatakaan: Snellman oli näet jo edellisenä vuonna eronnut

senaatista. Naisia oli pienoinen ryhmä: neidet Adelaide Ehrnrooth,

Emilie Bergbom, Ida Basilier y.m. Ruokaohjelman, Potage de Jerusalem

j.n.e., jätän sikseen rientääkseni juhlan päänumeroon, joka oli

Snellmanin puhe.

Perinnäiseen tapaan, paistin jälkeen, Snellman astui puhujalavalle

ja puhui kolme neljännestä tuntia, luultavasti tietämättä että kolme

pikakirjoittajaa pani hänen sanansa paperille. Puhe onkin nykyään

painettuna kootuissa teoksissa, joten lähempi selonteko on tarpeeton.

Mainitsen vain että hän loi katsauksen sanomalehdistömme kehitykseen

Porthanin ajoista huomauttaen siinä ilmenevän, kansallemme soveliaan

menettelytavan olla tekemättä liian jyrkkiä uudistusvaatimuksia,

jotka olivat omansa saamaan vaaranalaiseksi sen mitä ennen oli

saavutettu. Edelleen hän puhui sanan vapaudesta mainiten, että

sen merkitys ja arvo meillä jo ymmärrettiin laajemmissa piireissä

kuin aavistettiinkaan, ja lausui julki toivomuksen että vapaa,

lainrajottama sana ennen pitkää olisi tuleva julkisestikin

tunnustetuksi maassamme. -- Tästä viittauksesta sisällykseen ja itse

puheestakin, kun sen lukee kokonaisuudessaan, voidaan epäilemättä

sanoa, että se ei juuri sisällä mitään hämmästyttävää uutta sekä että

se ylipäätään on hyvin hillitty ja tyyni sävyltään. Mutta, niinkuin

jo ylempänä mainitsin, _lukijan_ ei ole helppo arvostella miten joku

Snellmanin puhe todellisuudessa vaikutti kuulijoihin.

Koetan sentähden sanoihin pukea sen, joka ei näy painetussa

puheessa, mutta joka sittenkin antoi sanoille niiden tenhovoiman.

-- Tuossa hän siis seisoo edessämme vanha, kuuluisa mies. Hänen

suuruutensa on hengen suuruutta, sillä ruumiiltaan hän on tuskin

keskikokoa ja laihanlainen, liikunnoiltaan särmikäs, huomiotamme

kiinnittävät ainoastaan kasvot, joissa, kuinka etäällä ne ovatkin

kaikesta mitä tavallisesti sanotaan kauniiksi, otsa ja joka piirre

ilmaisee taistelussa ja kärsimyksessä karaistua tahdonvoimaa ja

sitä sielukkaisuutta, jolla ajattelu leimaa sen, joka sille uhraa

elämänsä. Hän alkaa puhua. Sanat putoilevat harvaan, hän melkein

änkyttää, niin vaivaloisesti hän alkaa. Mutta silti lause muodostuu

eheäksi, pyöreäksi, korjausta kaipaamattomaksi. Niin ensiksi, sitte

hän alkaa lämmetä, on kuin kielenkanta sulaisi, ja sanat alkavat

seurata toisiaan taajassa jonossa. Kuulijat näkevät ja tuntevat

kuinka mielenliikutus enenee tuossa näöltään niin karkeassa,

kovaluontoisessa miehessä, liikutus tarttuu vastustamattomasti

heihinkin, ja sydän sykähtää ja silmät kostuu. Sanat ja lauseet

ovat yksinkertaisia, koruttomia, mutta samalla niin täsmällisiä,

niin tunteen lämmittämiä, että ei yksikään mene hukkaan, vaan sitoo

kuulijan järjen ja sydämen. Kun sitte puhujan liikutus yhä nousee,

ja hän verrattomalla voimalla puristaa ajatus juoksunsa muutamiin

peruuttamattomiin päätelmiin, silloin harva pysyy kylmänä sille

innostukselle, joka kuulijakunnassa on syttynyt.

Tähän tapaan Snellman puhui tälläkin kertaa ja siitä saakka vallitsi

mieltä ylentävä, isänmaallinen tunnelma juhlassa. Sanomalehdistön

malja juotiin sampanjassa. -- Sittemmin piti Yrjö Koskinen

suomenkielisen puheen myöskin päivän merkityksestä, J. W. Calamnius

esitti, niinikään suomeksi, maljan kirjapainojen työväestölle, ja

Otto Donner puhui ruotsiksi naisten kunniaksi. Sen jälkeen luettiin

julki kaksi ruotsalaista (Porista ja Vaasasta) sekä kaksi suomalaista

(molemmat Pietarista) sähkösanomaa. Tämän johdosta joku leikillä

kysyi Z. Topeliukselta, eikö hänellä ollut mitään sähkösanomaa.

Topelius astui kohta esiin ja lausui: "Minulta on pyydetty

sähkösanomaa ja minä etsin semmoista mielestäni. Olen vain kahdella

päällä, minulle kun ilmestyy kaksi yhdellä kertaa. Toinen tulee

kaukaisesta muinaisuudesta, sadan vuoden takaa, ja toinen etäisestä

tulevaisuudesta, niinikään sadan vuoden päästä. Ne kohtaavat toisensa

tällä hetkellä: Eläköön isänmaallinen sana, eläköön se voima, jonka

väkevyys on mahtavan suurvallan perustus tässä elämässä, nimittäin

vakaumuksen voima, se joka pelkäämättä vastustaa niitä myrskyjä,

jotka riehuu ukkosen ja salaman alhaisemmassa ilmapiirissä, mutta

joita ylempänä on eräs korkeampi voima, jonka edessä ei enää ole

kahta kieltä eikä kahta isänmaata, vaan ainoastaan yksi isänmaa,

jossa totuus ja oikeus vallitsee -- eläköön se!"

Nyt oli virallinen ohjelma suoritettu, mutta mieliala oli liian

innostunut, että olisi voitu siihen tyytyä. Taas Snellman keksi

oikean keinon ylläpitää tunnelmaa. Hän oli kauan istunut ja puhunut

Ida Basilierin kanssa ja pyysi sitte häntä laulamaan. Piano

toimitettiin lavalle, ja Snellman itse talutti laulajattaren sinne

ja lausui esittäen hänet juhlavieraille: "Kirjailijain juhlapäivälle

tapahtuu se kunnia, että saamme kuulla kauniimpia säveliä mitä

isänmaamme voi tarjota." Yleisö taputti käsiään, ja punastuen

neiti kumarsi vuoroon saliin päin, vuoroon Snellmanille. Sitten

hän lauloi Kaarlo Bergbomin säestäessä: "Minun kultani kaunis on",

"Voi, voi, voi kun kullallein", ja soman arian "Jeannetten häistä"

(pieni laulukappale, joka vähän ennen oli annettu Suomalaisen seuran

teatterinäytännöissä). Kiitollisuus- ja myötätuntoisuusosotukset

olivat mitä runsaimmat. Joku hetki tämän jälkeen nousi talollissäädyn

puhemies, Mäkipeska, joka myöskin oli juhlassa saapuvilla,

puhujalavalle ja piti sujuvan puheen Ida Basilierille, kiittäen

"jaloa fröökynää" siitä, että tämä oli suvainnut osottaa, kuinka

suloisesti suomenkieli soi sävelten kantamana hempeiltä huulilta. Ei

voinut hämmästymättä kuulla kuinka vanha talonpoikainen mies osasi

lausua imartelevia kohteliaisuuksia, ja kun Snellman esitti hänet

laulajattarelle, oli tämä, vaikka puhui hyvin suomea, hämillään miten

vastata niin oudolle ihailijalle. Myöhemmin Ida Basilier vielä astui

lavalle laulamaan ja hänen aikomuksensa oli taas laulaa suomalaisia

lauluja, mutta silloin Snellman lähestyi häntä ja kuiskasi hänelle,

että nyt oli ruotsalaisten laulujen vuoro! Snellman tahtoi jakaa

tasan.

Klo 7-8 katosivat naiset ja osa vanhempia herroja, Snellman niiden

joukossa. Toiset jatkoivat juhlaa vanhassa "35:ssä". Täällä seurasi

puhe puhetta. Z. Topelius esitti maljan Runebergille ja hänen

Morgonbladilleen sekä toisen kirjankustantajille, kertoen, että

Runeberg kerran, kun joku kustantaja oli häntä tylysti kohdellut,

oli lausunut: "kirjankustantajat pitävät meitä kirjailijoita

leipävartaina, joita pitkin he kapuavat ylös" -- mutta, lisäsi

puhuja, joskus on niinkin että päinvastoin kustantajat ovat meidän

kirjailijain leipävartaita. G. W. Edlund, jolle malja omistettiin,

huusi: bravo! ja tilasi ihastuksissaan uuden "boolin". Kun sitte

H. Borenius oli puhunut Saiman ja J. V. Snellmanin, E. A. Forssell

Lönnrotin ja A. I. Arwidssonin, ja W. Lagus Z. Topeliuksen kunniaksi,

piti Alfred Kihlman puheen, joka pienenä lisänä sanomalehdistömme

historiaan ansainnee tässä sijansa. Näöltään niin vakava, mutta

pohjaltaan humoristinen koulurehtori puhui surunvoittoisella äänellä

seuraavaan tapaan:

"H. H. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi että häiritsen yleistä

iloa. Minulla on näetten vain surullista kerrottavana, mutta minun

_täytyy_, minä en voi olla esiintuomatta mitä minulla on sanottavana.

Tänä iltana on paljon puhuttu sanomalehdistön kärsimyksistä ja niistä

onnettomuuksista, jotka sensuuri aiheuttaa. Kuitenkin sanomalehdet

jatkavat tointansa ja toimittajat saavat siitä toimeentulonsa. Mutta

mitä on sanominen niistä, jotka sensuurin kautta menettävät kaikki,

niin ettei mitään jää jälelle! Huomaan että minua ei ymmärretä, minun

tulee siis selittää asia. -- Minäkin olen kerran ollut sensorina,

vaikken kauemmin kuin yhden viikon. Se oli 1854, kun länsivallat

sotivat Venäjää vastaan. Oleskelin silloin Turussa, ja hyvä ystäväni,

tuomiorovasti Renvall, oli kerran pakotettu tekemään matkan, jolla

hän oli viipyvä viikon päivät. Hän pyysi minua sillä aikaa hoitamaan

sensorin virkaa, ja minä myönsin aavistamatta mitä tällä lyhyellä

ajalla tulisi tapahtumaan. -- Siihen aikaan Åbo Underrättelser

ilmestyi kaksi kertaa viikossa. Kun ensimäinen numero tuotiin minulle

tarkastettavaksi, tapasin siinä uutisen, että julmat englantilaiset

olivat kokonaan hävittäneet Tammisaaren suuren kaupungin.

Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, ja numero sai kuin saikin

hyväksymiseni. Mutta kun viikon toinen numero oli ilmestyvä, luin

siinä kirjoituksen, jossa ilmotettiin, että Tammisaaren hyvä kaupunki

ei ollutkaan hävitetty. Silloin oli tapana että sanomalehti ensin

vietiin tarkastettavaksi kuvernöörille, joka ensiksi pyyhki mitä piti

sopimattomana, ja sitte tuli sensorin vuoro pyyhkiä. Tällä kertaa

kuvernööri oli katsonut sopivaksi pyyhkiä mainitun kirjoituksen,

jossa väitettiin Tammisaaren vielä olevan olemassa. Minä puolestani

en voinut muuta kuin hyväksyä hänen toimenpiteensä, sillä tietysti

piti kuvernöörin tietää kuinka asian laita oli. Siis Tammisaari on

hävitetty! Pyytäisin sen tähden herroja tyhjentämään Tammisaaren

muiston malja. Älkäämme enää koskaan puhuko siitä kaupungista!"

Noin klo 10 hajosi seura, josta nähdään että tavat 1871 olivat toiset

kuin nykyään.

Toisessa osassa seurahuonetta oli "riippumaton" (!) sanomalehdistö

viettänyt juhlaa, mutta siitä en tiedä sen enempää. -- Siitä

juhlasta, josta olen kertonut, sanoi joku, että se oli laatuaan

ensimäkien, varsinainen _suomalais-isänmaallinen_ juhla Helsingissä.

Snellman-muistelmia.

J. V. Snellmanin koottuihin teoksiin on painettu kahdeksan

Vilhelminpäivä-puhetta, ensimäkien v:lta 1873, viimeinen v:lta

1880. Sitä paitsi mainitaan, sanomalehtien mukaan, että ylioppilaat

myöskin 1863 ja 1872 kävivät häntä laululla tervehtimässä ja että

hän silloinkin lausui heille ystävällisiä sanoja. Kuitenkaan eivät

nämä laulutervehdykset Snellmanin luona olleet ainoat. Mikäli

muistan olivat ne 1860-luvulla säännölliset, ja v:sta 1868 asti

olen merkinnyt olleeni vuosi vuodelta niissä mukanakin. Erittäin

olen muistoon pannut, että Snellman Vilhelminpäivänä 1869 lausui

julki lujan toivonsa Suomen valoisaan ja onnelliseen tulevaisuuteen.

"Tämän toivon", hän sanoi, "perustan siihen vertailuun, jonka olen

tilaisuudessa tekemään yliopiston välillä semmoisena kuin se nyt

on ja semmoisena kuin se oli muutamia vuosikymmeniä sitten". Ja

vahvistaakseen lausettaan hän huomautti miten ylioppilaitten elämä

ennen aikaan antoi paljon enemmän syytä vakaviin muistutuksiin ja

että nykyään toisin kuin muinoin säädyllisempien elämäntapojen

ohella ilmaantuu melkoisessa määrässä vakavampaa harrastusta ja

isänmaallista innostusta, joka nuorisossa on hedelmällisen elämäntyön

edellytys. -- V:lta 1871 minulla on kirjaan pantuna koko puhe,

sanasta sanaan, ja myöskin tarkat tiedot itse kunniatervehdyksen

menosta.

Ylioppilaita kaikista osakunnista paitsi uusmaalaisesta oli

kokoontunut niin paljo, että ne täyttivät Snellmanin talon pihan.

Ensin laulettiin Vaasan marssi. Laulun päättyessä Snellman astui

ulos portaille, ja oli hänellä samettipäähine harmaitten hapsien

peitteenä, sillä ilma oli viileä ja maa oli valkoinen uudesta

lumesta. Nuoret tervehtivät vanhusta huutaen: hurraa! ja eläköön!

Sitte viritettiin Savolaisen laulu, jonka jälkeen Snellman alkoi

puhua, nyt niinkuin tavallisesti muulloinkin ottaen aihetta ajan

tapahtumista -- tällä kertaa Saksan ja Ranskan sodasta ja sen

seurauksista.

"Minä kiitän teitä, että olette tulleet tervehtimään minua. On aina

mieluista nähdä ettei kokonaan ole nuorison unohtama. -- Tämä päivä

on tuonut pienen muiston talvesta (viittaus lumeen!), vaikka käsissä

on toiveiden aika, aika jolloin ajatellaan runsaita satoja. Minä

toivon, että aika on nuorissakin herättävä virkeitä voimia sekä

halua ei ainoastaan elämän nautintoon, vaan myöskin tekemään työtä

sen vakavien päämäärien hyväksi. On toiveiden aika ei ainoastaan

meille, maallemme, vaan laajemmillekin piireille, koko maailmalle.

-- Minä toivon, ettei yliopiston nuorisoon ole tunkenut se veltto

oppi ('den slappa lära'), jota päivälehdet saarnaavat, nimittäin että

valtiot ja historia ovat olemassa yksilöä varten taikka, niinkuin

koreammin sanotaan, sitä varten että yksilö saisi kehittää voimiaan

ja lahjojaan ja tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. -- Historia

ei sitä opeta. Valtio ja historia eivät ole olemassa yksilöä varten,

vaan päinvastoin yksilö niitä varten. Kansakuntien elämä se on,

jolla on merkitystä ihmiskunnalle, ja niille tulee yksilön uhrata

henkensä ja omaisuutensa. Vastoin sitä oppia että kansakuntien on

enentäminen varallisuuttaan, näemme toisen saavuttavan tunnustusta,

toisen, joka lausuu: 'me heitämme pois henkemme ja tavaramme, kun

kysymys on korkeammasta'. Kansakunnat pelkäävät sotaa, ja todella

onkin surullista kun henkiä, omaisuutta joukottain hävitetään;

mutta sotien kautta kansakunnat voimistuvat korkeita harrastuksia

varten. Me opimme ajaltamme senkin, että anarkia tuottaa turmiota;

velvollisuus se on ja varsinkin velvollisuus korkeimmassa

potenssissaan, velvollisuus valtiota ja isänmaata kohtaan, sekä sen

ankara täyttäminen, joka valtiolle mahtia antaa. -- Me huomaamme,

että kansakuntien elämisenoikeus saavuttaa yhä enemmän tunnustusta,

ja se on suuri lohdutus pienille kansakunnille -- nykyään on paljon

helpompi kuin ennen tehdä työtä niiden hyväksi. Toivokaamme että tämä

tunnustus kasvamistaan kasvaa, joten sen kautta uskomme kansamme

tulevaisuuteen vahvistuisi ja niinikään lisääntyisi kykymme tehdä

työtä sen hyväksi ja, jos niin vaaditaan, sille uhrata henkemme ja

omaisuutemme. Hetki ei ole sopiva että minä enemmän syventyisin tähän

aineeseen. -- Minä kiitän teitä."

Puheeseen vastattiin kolmikertaisella eläköönhuudolla, jonka jälkeen

vielä laulettiin Suomen laulu sekä, mennessä, Porilaisten marssi.

* * * * *

Olen jo ennen maininnut Snellmanilla olleen tapana Vilhelminpäivinä

ystävilleen ja tuttavilleen, jotka silloin kävivät hänen luonaan,

kertoa menneistä ajoista. Minulla oli onni useamman kerran olla

saapuvilla ukon ladellessa muistelmiaan pitkän ja kokemusrikkaan

elämänsä taipaleelta, mutta valitettavasti minä enimmäkseen

laiminlöin panna hänen jutelmansa paperille, ja vuosikymmenien

kuluessa ne ovat joko kokonaan muistista hävinneet taikka ainakin

menettäneet sen selvyyden, ne tarkat raja- ja yksityispiirteet,

joissa muistelmien arvo oli. Eräänä semmoisena päivänä Snellman esim.

kertoi rahanmuutoksen aikaansaamisen vaikeuksista, kuinka hän sen

asian ratkaisun tähden matkusti Pietariin ja pääsi keisarin puheille,

kuinka korkea hallitsija olennoltaan ja käytökseltään oli ollut

luonnollinen ja yksinkertaisen inhimillinen ja kuinka erinomaisen

ystävällisesti hän oli puhutellut häntä; mutta myöskin kuinka koko

kysymys Suomen omasta rahasta oli ollut mennä myttyyn, kun keisari

selitti, että hän -- venäläistensä tähden -- ei mitenkään voinut

suostua siihen, että Suomen markka, niinkuin ajateltu oli, tehtiin

Ranskan frangin kokoiseksi, kuinka Snellman silloin epätoivoisena

oli palannut hotelliinsa ja kuinka hän siellä yön aikana (jolloin

hänessä uudet aatteet syntyivät -- katso alempana!) keksi pelastavan

keinon, nimittäin että markka oli suuruudeltaan oleva tasan neljäs

osa hopearuplaa. Kun tämä ehdotus oli keisarille esitetty, hän oli

kohta ollut valmis hyväksymään sen -- ja niin Suomi sai oman rahansa.

Tätä kertomuksen pääkohtaa en ole unohtanut, mutta kaikesta siitä,

mitä hän samassa yhteydessä jutteli, en muista muuta kuin sen pikku

piirteen, että Snellman sanoi Pietarissa aamusin juoneensa pullon

seltterivettä, joka hänestä oli tuntunut niin virkistävältä, että hän

mielellään olisi sen pysyväksi tavakseen ottanut, jollei se aikaa

myöten olisi tullut -- kalliiksi.

Toisen kerran, kun yksin olin hänen luonaan, Snellman ainakin pari

tuntia jutteli toimistaan ja puuhistaan, senaattorina ollessaan,

nälkävuosina 1867--68. Se oli elokuulla 1875, jolloin minä, August

Hagmanin kylpiessä Naantalissa, yksin hoidin Morgonbladetia. Eräänä

iltapäivänä minulla oli jotakin kysyttävää Snellmanilta ja menin

sentähden hänen kotiinsa. Nähtävästi ukko silloin erityisesti kaipasi

seuraa, sillä kun minä, saatuani pyytämäni tiedon, aioin lähteä,

niin hän ei mitenkään minua päästänyt. Hän asetti minut istumaan

pihanpuoleiseen, kasvien koristamaan eteiseen, jossa oli raittiimpi

ilma kuin sisällä, tilasi sinne kahvia ja tarjoten ja itsekin joskus

sytyttäen paperossin tavallisesti käyttämäänsä erittäin pientä

lajia hän laajasti ja seikkaperäisesti puhui mainitusta kansamme

kärsimyksen ajasta. Mikä se oli, joka sai Snellmanin juuri siihen

aineeseen ryhtymään, sen olen kumminkin unohtanut samoin kuin enimmän

osan yksityispiirteitä. Muistan vain että hän nimeltä mainitsi useita

pohjalaisia liikemiehiä, joiden harrasta avunantoa hän kiitti, ja

toisia, jotka huonosti olivat tyydyttäneet hänen toivomuksiaan

ja luottamustaan, että hän esitti mielipiteensä silloisista ja

myöhemmistäkin yrityksistä kotiteollisuuden elvyttämiseksi, valittaen

että meillä niin vähän harrastettiin sitä että teollisuustuotteet

olisivat ulkomaalaisille ostajille otollisia, tyydyttäisivät heidän

vaatimuksiaan ja tapojaan -- niin esim. tulisi opettaa kansannaisia

kutomaan semmoisia pehmeitä, huokoisia käsiliinoja, joita ulkomailla

hotelleissakin käytetään -- ja vihdoin että hän yksinkertaisen

avonaisesti kuvasi mitä sieluntuskia hän oli kokenut saadessaan yhä

uusia jobinposteja nälkäseuduilta ja yhä uudestaan levottomasti

kysyessään itseltään, oliko hän tehnyt mitä mahdollista oli vai

oliko vielä jotain tehtävissä? Vieläkin hänen äänensä värähteli

liikutuksesta kertoessaan, kuinka hän hallaöinä ei saanut unta

silmiinsä, vaan tavantakaa nousi ylös katsoakseen kuinka alhaalle

lämpömittari oli laskenut. -- Näistä seikoista Snellman kyllä itsekin

on jättänyt tietoja jälkeensä, mutta kumminkin kadun haikeasti,

etten aikoinaan tehnyt muistoonpanoja siitä mitä olin kuullut, sillä

ainahan suullisessa kertomuksessa esiintyy piirteitä, jotka ovat

kirjoitettua esitystä eloisampia.

* * * * *

Ainoastaan yhden kerran tulin tehneeksi jotakuinkin tarkat

muistoonpanot siitä mitä Snellman hyvällä juttelutuulella ollessaan

kertoi, ja onneksi hän silloin enimmäkseen tarinoi nuoruudestaan,

esittäen kuvaavia piirteitä, jotka arvatenkin olisivat iäksi

kadonneet, jolleivät silloin olisi joutuneet talteen. Nykyään

ovat useimmat näistä piirteistä jo tunnetut niille, jotka ovat

lukeneet Th. Reinin kirjoittaman J. V. Snellmanin elämäkerran, sillä

tietenkään en voinut olla antamatta hänen käyttää muistoonpanojani,

mutta luulen kuitenkin että ne alkuperäisessäkin muodossaan vielä

ovat omansa viehättämään lukijoita.

J. V. Snellmanin lähinnä vanhin poika (viime vuonna

esittelijäsihteerinä kuollut) Juhana Ludvig oli 15 p. joulukuuta

1879, suoritettuansa lakitiedetten kandidaattitutkinnon, kutsunut

muutamia ystäviä yhdessä kanssaan viettämään päivää. Hän otti meidät

vastaan kodissaan isänsä luona, ja vanhus itse ollen hyvissä voimissa

ja mitä parhaimmalla tuulella viihtyi nähtävästi meidän nuorempien

seurassa. Vanhojen tapaan Snellman nytkin ilmeisellä nautinnolla

jutteli muinoisista ajoista eikä suinkaan meidän, kuulijain,

nautinto ollut vähempi, sillä paitsi itsestään hän kertoi muistakin

merkillisistä henkilöistä. Tässä seuraavat muistoonpanoni.

Snellman oli mukana sekä Oulun että Turun palossa. Oulu paloi

nimittäin yöllä toukokuun 23:tta päivää vastaan 1822, niin

että ainoastaan 30 tai 40 taloa Limingan tullin puolella jäi

vahingoittumatta. Turun palon aikana hän koko yön teki työtä

pelastaen irtonaista tavaraa eri taloista.[6] Ensin hän tuli

professori Fredrik Bergbomin taloon, ja oli hänellä silloin

se erikoinen onni, että sai hevosen käytettäväkseen. Palon

tähden oli näet joukko maalaisia hevosineen saapunut kaupunkiin

tarjotakseen apuansa runsasta maksua vastaan. Kun Snellman kantaen

pelastettua tavaraa tuli tullin ulkopuolelle, hän tapasi siellä

yhden näitä talonpoikia. Mies oli niin juovuksissa, että hän

makasi maantienojassa eikä, pitäen kiinni ohjaksista, voinut muuta

kuin lakkaamatta toistaa: ptruu, ptruu, ptruu! Snellman virkkoi

silloin: "annappas, niin autan sinua", otti ohjakset mieheltä ja

istui rattaille. Mies huusi, ettei saa viedä hänen hevostaan mutta

Snellman rauhotti häntä ja lupasi maksaa hänelle. Tätä hevosta hän

sitten käytti pelastustyössään. Joka kerran kun hän tuli ajaen ulos

kaupungista, hän näki miehen samassa paikassa ojassa, ja aina tämä

huutaen varotti häntä ajamasta liian kovaa hänen hevosellaan. Muutoin

Snellman sanoi, ettei hän voinut kertoa mitään lähempää itse palosta,

sillä koko hänen huomionsa oli ollut kiintynyt pelastustyöhön.[7]

Turun palon jälkeen Snellman asui Paraisissa, missä samaan aikaan

Runebergkin ja (sittemmin Viipurin hovioikeudenneuvos) Kaarle

Löfgren[8] oleskelivat. Runeberg sepitti silloin Hirvenhiihtäjiä,

jonka runoelman hän kuitenkin jo Saarijärvellä oli pannut alulle.

Löfgrenin kanssa Snellman usein oli seurustellut, tuttavia kun olivat

Oulun koulusta, vaikka Löfgren oli vuotta ennen koulusta päässyt.

Samasta Löfgrenistä Snellman kertoi seuraavan kaskun. Saatuansa

repposet teologian tutkinnossa hän oli antautunut lakitieteen alalle.

Kerran hän löi vetoa Snellmanin kanssa, että tämä ei saisi häntä

kiinni ainoastakaan pykälästä 1734 vuoden lakikirjassa. Snellman oli

silloin eri tavoin koetellut hänen tietojaan, mutta Löfgren näytti

osaavansa ulkoa jok'ikisen pykälän, jota paitsi hän tiesi osottaa

missä kohden kirjan sivua kukin lakimääräys oli tavattavissa, niin

että Snellmanin täytyi myöntää menettäneensä vedon.

Turun ylioppilaselämästä Snellman kertoi seuraavaa. -- Yleisenä

tapana oli ollut että ylioppilaat nousivat klo 4 aamulla, jonka

jälkeen matami klo 5:n, viimeistään klo 6:n aikana toi kahvia.

Levolle mentiin tavallisesti klo 10, mutta joskus myöhemminkin.

Eri keinoja käytettiin, jotta herättäisiin klo 4. Toinen sitoi

toisen jalkansa kiinni sängynpäätyyn, niin että heräsi, kun

aamupuolella alkoi potkia. Toinen taas menetteli näin: hän ripusti

kuriiri- eli aisakellon (jommoisia ylioppilaat yleisesti käyttivät

matkustaessaan kodista Turkuun ja takaisin) nuoraan, johon liittyi

semmoinen laitos, että kun kellon tuntiviisari (minuuttiviisari oli

otettu pois) tuli 4:n kohdalle, se työnsi tieltään puikon, mikä

vuorostaan koski nuoraan, niin että aisakello putosi lattiaan ja

herätti nukkujan. Vielä toiset pinosivat esineitä pöydälle sillä

tavoin, että ne samantapaisen laitoksen kautta klo 4:n lyönnillä

romahtivat lattialle. -- Nimipäivien vietto oli tapana. Päivän

sankari vastaanotti vieraita aamupäivällä, ja oli hänellä niitä

varten esille pantuna jotakin syötävää, varsinkin jotakin suolaista,

sekä viinaa ja olutta. Illalla sitä vastoin ei kekkereitä ollut. Kun

käytiin, ravintoloissa, tapahtui se tavan mukaan joukossa, ja silloin

tilattiin yhteinen n.s. "trebankobål" (kolmenpankonmaljakko) punssia.

Ylioppilaselämässä oli puuro-illoilla erityinen merkityksensä.

Turussa oli kaksi puuropaikkaa, toinen erään rouva Lindströmin

pitämä, toinen oli tunnettu nimeltä "puurokellari". Kaksi kertaa

viikossa tarjottiin puuroa -- viikon muina iltoina tyytyi moni

kuivaan ruokaan, syöden leipää (ilman voita), retikkaa, suolaa

ja maitoa. Puuro-iltoina saatiin vähäistä maksua vastaan syödä

lihamuhennosta sekä puuroa, ei annoksittain, vaan niin paljon

kuin jaksettiin. Kysyntä oli niin vahva, että niiden, jotka

tulivat myöhemmin, täytyi odottaa, ja usein oli porstua täynnä

odottavia, jopa niitä seisoskeli kadullakin. Ylioppilaat olivat

iloisia ja hyvällä tuulella, kun huokeasta hinnasta saivat syödä

itsensä kylläisiksi. Helsingissäkin oli joku aika eteenpäin

semmoisia puurotätejä. Eräs sellainen oli esim. rouva Kirsten.

Hänellä oli yksi tytär, sievä tyttö, jonka myöhemmin amiraali ja

luotsipäällikkö Eriksson nai. Ne mainitaan Castrénin kertomuksissa

hänen Sipirianmatkastaan. Castrén tapasi Erikssonin vaimonsa ja

anoppimuorinsa kanssa matkalla Sipiriaan.

Snellman oli ensiksi aikonut ruveta teologiksi ja harjotti puoli

viidettä vuotta jumaluusopillisia opinnoita. Vasta sen jälkeen hän

muutti uraa ja alkoi lukea maallista ("profan") kreikkaa, ryhtyen

Buttmaniin. Kun Snellman ensi kerran yliopiston muuton jälkeen tuli

Helsinkiin, piti hän asuntoa Runebergin luona, joka oli vuokrannut

yhden porstuakamarin Robertinkadun varrella. [Fredr.] Cygnaeus,

"joka aina on ollut 'grandseigneur'", oli samassa rakennuksessa

vuokrannut yhden salin. "Sali ei ollut isompi kuin tämä kamari",

Snellman sanoi, "mutta sitä _sanottiin_ saliksi". Hän oli kuitenkin

laiminlyönyt hankkia saliinsa ainoatakaan huonekalua. Siellä täällä

lattialla, pitkin seiniä oli kirjoja pitkässä rivissä. Hän oli

tilannut itselleen maitoa ja säännöllisesti tuotiinkin sinne joka

aamu astia maitoa, vaikka Cygnaeus asui Jumala ties missä -- sillä

emme me nähneet häntä pariin kuukauteen.[9] Runeberg oli sangen

huonosti varustettu muun muassa sänkyvaatteilla, ja sänky oli niin

ahdas, ettemme voineet siinä yhdessä maata. Sentähden vaatteet

joka yöksi nostettiin sängystä lattialle, ja siinä sitten maattiin

kylki kyljessä. Klo 8 aamulla tuli oppilaita Runebergin luokse, ja

silloin täytyi minun mennä ulos Cygnaeuksen saliin. Aamusin oli

eräällä tytöllä tapana käydä meillä myymässä nisuleipää. Minä ostin

tavallisesti muutamia korppuja ja pullia, ja kun Runeberg tuntien

väliaikoina pistäysi saliin, saatoin minä tarjota hänelle pullia ja

Cygnaeuksen maitoa! -- Runeberg sepitti tällä ajalla monta runoaan;

erittäin muistan runon Lohtu (Tröst), jonka käsikirjoituksen minä

vielä omistan. Hänen käsikirjoituksensa olivat siistiä ja ilman

korjauksia. Hänen tapansa oli näet kauan ajatuksissaan kehittää

ja täydentää runoa, niin että joka sana oli valmis, kun hän otti

kynän käteensä. Saattoi aina tietää, milloin hän mietti jotakin

runoa; hänellä oli nimittäin tapana pitää oikean käden peukaloa

etusormen päällä ja painaa peukaloa alakuvan oikeaa puolta vasten.

Käsi semmoisessa asennossa hän käveli edestakaisin, ollen itse

harvasanainen, kuitenkaan välttämättä seuraa vaan mielellään kuullen

toisten puhelevan. Hän ikäänkuin pureskeli alaleukaa ja mietiskeli.

Joskus hän sellaisissa tilaisuuksissa myöskin istui, nojaten

leukaansa molempiin käsiinsä.

Tätä menettelyä, nimittäin runon valmistelua ajatuksissaan, Snellman

luuli Runebergin aina noudattaneen. Kun Snellman meni suorittamaan

progradukirjoitustaan, Runeberg oli hänelle sanonut, että hänen tuli

olla sanaakaan kirjoittamatta, ennenkuin se oli hänellä selvänä

ajatuksessa, vasta silloin saattoi varmasti tietää miltä se kuuluisi.

Että Runebergillä sentään oli tapana uudestaankin kirjoittaa

runojaan, Snellman tiesi esim. siitä, että hän ainakin oli uudestaan

kirjoittanut Hirvenhiihtäjät. Alkuaan runoelmassa ei ollut mitään

rakkausjuttua, ei mitään tyttöä. Silloin Snellman oli sanonut, ettei

se käynyt päinsä, että yleisö välttämättömästi vaatii rakkautta,

jonka johdosta Runeberg myöskin runoili siihen sen rakkausjutun, joka

nyt runoelmassa tavataan.

Kujeellinen Nervander ärsytteli usein Runebergia. Muun muassa hänellä

oli tapana sanoa, että Runeberg nimi oli ruma, ja hän kehotti häntä

ottamaan nimen Lingonblad. Juhlallisella äänellä hän lausui: "Johan

Ludvig Lingonblad, se vasta joltakin soisi!" Siitä pilasta Runeberg

ei pitänyt. Sitä vastoin hän ei suuttunut Nervanderiin, vaikka

tämä, kesken kun Runeberg, istuen leuka käsien nojassa ja painaen

peukalolla alahuultaan, ajatuksissaan kypsytti runoa, etusormellaan

kosketteli Runebergin jotenkin kärkevää nenää ja sanoi, että se

kaipasi terottamista ("behöfde slipas").

Näin oli ensin. Sittemmin perustettiin n.s. lauantaiseura, johon

kuuluivat Runeberg, Nervander, Lille, J. J. Nordström, Lindfors

y.m. Onneksi fosforistinen liike Ruotsissa ei vielä ollut ohi

mennyt. Atterbom, Geijer, Tegnér olivat vielä uusia. Fosforistein

kautta saksalainen kirjallisuus tuotiin Ruotsiin ja myöskin

Suomeen. Bruzelius Upsalassa kustansi painoksen saksalaisia

klassikoita. Se oli rumasti painettu karkealle paperille, mutta

sen kautta Goethe, Schiller y.m. tulivat täällä ensin luetuiksi ja

tunnetuiksi. Lauantaiseuran tarkotus oli laadultaan kirjallinen.

Kukin antoi lisänsä yhteiseen kassaan, ja rahoilla ostettiin

kirjallisuutta, nimittäin ruotsalaista, sekä alkuperäistä että

käännöksiä. Muunkieliset kirjat olivat meille liian kalliita.

Joka uusi osa Bruzeliuksen saksalaisia klassikoita hankittiin

kohta. Lauantai-kokouksistamme sai kukin ottaa mukaansa kaksi

kirjaa tai useammankin, jos varaa oli. Kahden viikon päästä laina

oli tuotava takaisin. Lukukauden lopussa kirjat jaettiin niin

moneen ryhmään, kuin yhdistyksessä oli jäseniä, ja arvanheitolla

ratkaistiin sitte, mitkä kirjat kukin sai omaisuudekseen. Tällä

tavoin yhteinen kirjastomme aina hävisi, mutta seuraavana lukukautena

aloimme uudestaan. Siten me vähäpätöisestä maksusta saimme lukea

melkoisen paljon kirjallisuutta. Tässä kirjallisessa ilmapiirissä

ylioppilasaikamme kului. --

Enempää ei Snellman sinä iltana jutellut nuoruuden ajoistaan;

mutta olen samasta tilaisuudesta merkinnyt muistoon vähän muutakin

huomattavaa.

Niin tuli puheeksi silloinen suuriruhtinaamme, ja Snellman

julkilausui syvimmän kunnioituksensa keisari Aleksanteri II:ta

kohtaan. Hän piti varmana, että Aleksanteri II kerran oli saava

sijansa historian etevimpien hallitsijani rivissä. Niin hänen jalon

mielenlaatunsa tähden ja sen tähden mitä hän oli suurta kansalleen

tehnyt. Ei ole koskaan kuultu, että hän olisi kiivastunut, että hän

vihasta olisi ketään rangaissut taikka ylipäätään vaatinut kellekään

rangaistusta. Keisarin elämäntavoista Snellman oli Pietarissa

kuullut, että hän päivällisaterian jälkeen tavallisesti vietti

puolitoista taikka pari tuntia perheensä kesken, mutta sitten noin

klo 8 meni omiin huoneisiinsa, missä teki työtä klo 2:een yöllä.

Kaikkia tärkeitä kysymyksiä koskevat asiakirjat odottivat häntä

siellä, ja että hän todella tarkoin luki ne, voitiin nähdä niistä

reunamuistutuksista, jotka hän lukiessaan teki. Erityistä painoa

keisari muun muassa pani semmoisiin suomalaisiin kysymyksiin,

jotka tavalla tai toisella koskivat venäläisiä oloja. Snellmanin

vakaumus oli, että hän tässä kohden etupäässä piti silmällä Suomen

etua. Yhden esimerkin hän saattoi omasta kokemuksestaan mainita.

Kun Pietarin--Riihimäen rautatie oli rakennettava, minä vaadin,

Snellman sanoi, ehdottomasti, että tie kustannusten vähentämiseksi

oli tehtävä kapearaiteiseksi. Kun ehdotus keisarille esitettiin, hän

lausui: jos suomalainen rautatie tulee kapearaiteiseksi, niin että

venäläinen liikkuva kalusto ei välittömästi voi sillä kulkea, niin

Venäjällä nousee semmoinen myrsky Suomea vastaan, _etten minä voi

suomalaisia suojella_, sentähden on tie rakennettava samanlaiseksi

kuin venäläiset. "Suomalaiset", Snellman päätti, "eivät tiedä mikä

mies heillä on tässä keisarissa!" --

Tuli myöskin puheeksi kirjailijan tai yleensä henkisen työntekijän

työ ja työtapa. Silloin Snellman kertoi itsestään, että hän

teki työtä öisin, ja hän oli ottanut sen tavakseen päätettyänsä

yliopiston läksyluvut. Hän mainitsi huomanneensa, että aatteita ja

uusia ajatuksia esiintyy runsaammin yöllisessä työssä, koska näet

mielikuvitus on vilkkaampi ruumiin väsyneenä ollessa ja hiljaisuuden

vallitessa kaikkialla ympärillä. Kumminkin täytyy päivällä, jolloin

mietiskely on voimakkaampi, tarkastaa yöllä tehtyä työtä. Ainakin

hänen oli usein mahdotonta päivällä keksiä uusia aatteita; jollei

hän yöllä tehnyt muistoonpanoja ja muistutuksia, miten työ oli

suoritettava, niin siitä ei päivällä mitään tullut. --

* * * * *

Niinkuin tietty Snellman 1870-luvulla ja vielä siihen aikaan,

jolta nämä muistoonpanot ovat, usein kirjoitti Morgonbladetiin.

Sentähden minä, jatkoksi siihen mitä hän oli puhunut tavastaan tehdä

työtä yöllä, olen muistoonpanoihini lisännyt seuraavan piirteen:

Kuvaavana ukolle merkittäköön, miten hän nykyään ylläpitää yhteyttä

kirjapainon kanssa. Syystä että hänen talonsa portti suljetaan klo 9

ja korjausvedosten tuoja sentähden ei voi päästä sisään, Snellman on

käskenyt pojan koputtamalla kadunpuoliseen seinään ilmottaa tulonsa.

Kuultuaan koputuksen Snellman avaa akkunan yläpuolessa saranoilla

olevan ruudun ja laskee siitä alas pojalle nuoraan kiinnitetyn

paperipussin. Kun poika on pistänyt vedoksen siihen, vedetään se

jälleen ylös ja sisään. Eräänä iltana, kun pussi näin laskeutui

alas ja jälleen nousi, kuului kadulta äänekäs: "hallåå!" huuto.

Korrehtuurin tuoja oli ottanut mukaansa joukon tovereita, iloisia

poikaviikareita, katsomaan uutta kuljetusneuvoa, ja nämä ilmaisivat

tuolla huudolla tyytyväisyytensä keksintöön. -- Eräänä iltana August

Hagman, joka ei mitään tiennyt Snellmanin menettelystä, kehotti

poikaa hyvissä ajoissa viemään korjausvedoksen perille, sillä muuten

senaattori toruisi häntä. Poika oli silloin arvellut, että vaara ei

ollut kovinkaan suuri, koska hän seisoi kadulla ja senaattori oli

sisällä huoneessaan! --

* * * * *

Niinä hetkinä ja yleensä siihen aikaan, jolloin Snellman näin

nuoremmille jutteli elämästään, hänessä ei paljon nähty siitä

ankaruudesta ja jäykkyydestä joka kuului hänen luonteeseensa ja

jonka moni kuvittelee olleen hänen olentonsa pääpiirteen hänen

varsinaisina taisteluaikoinaan. Saattaa ehkä väittää, että niissä

kahdessa rintakuvassa, Sjöstrandin ja Takasen, jotka hänestä on

muovailtu, havainnollisena esiintyy se erotus, joka Snellmanissa

oli huomattavana hänen myöhempänä miehuutensa ja ukko-ikänsä

päivinä. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat tai olivat minua noin

kymmenkunta vuotta vanhempia ja jotka paremmin tunsivat Snellmanin

1850- ja 1860-luvuilta, sanovan Sjöstrandin kuvaa näköisemmäksi;

minusta taasen Takasen kuva on niin kuvatun näköinen kuin mahdollista

on, mutta tietysti _ukon_ näköinen. Kun kuva 1879 v:n alkupuolella

muovailtiin ja oli melkein valmiina, sain minä kutsun tulla teosta

katsomaan ja arvostelemaan. Työ oli tehty Snellmanin kadunpuoleisessa

kamarissa, ja minun sitä katsellessani ukko istui mukavassa

nojatuolissa, puettuna lämpimään, vaalean harmajaan kamari- tai

yönuttuun (Schlafrock), jossa hän on kuvattukin. Kasvojenilme oli

herttaisen ystävällinen ja hymyilevä -- jommoinen hän ylipäätään aina

oli iloisen, puheiltaan naivin kuvanveistäjän seurassa. Minä vertasin

piirre piirteeltä kuvaa ja Snellmania eikä minulla ollut mitään

mainittavaa muistutettavana. Näin ollen olen aina puolustanut Takasen

kuvan näköisyyttä niitä vastaan, jotka ovat enemmän kiittäneet

Sjöstrandin kuvaa. Että kumpaakin voidaan kiittää, johtunee ylempänä

mainitusta syystä.

Naukujaiset 1871.

Levottomampia viikkoja kuin ne, jotka seurasivat prof. Nordqvistille

keväällä 1871 pidettyjä naukujaisia, on yliopistomme harvoin

kokenut. Kun tässä otan niistä kertoakseni, jätän tahallani

viralliset lähteet käyttämättä, sillä luulen omilla, päivä päivältä

tekemilläni muistoonpanoilla olevan erityisen arvonsa. Virallisilla

asiapapereilla on näet oma leimansa, joka ei lainkaan aina

välittömästi kuvaa todellisuutta.

Mainittuna keväänä oli maassamme toimeenpantu rahakeräyksiä

muistopatsaan pystyttämistä varten 1808--09 vuosien sodan sankarin

C. W. Malmin haudalle Joroisten kirkkomaalle. Kun tämä puuha

sanomalehtien kautta oli tullut julkisuuteen, ei kauan kulunut

ennenkuin, tietenkin kenraalikuvernöörin, kreivi Adlerbergin,

käskystä, keräykset kiellettiin ja ne rahat, jotka jo olivat

tulleet yrityksen johtajan, tuomari N. H. B. Grotenfeltin, haltuun

Joroisissa, Kuopion kuvernöörin toimesta otettiin takavarikkoon.

Helsingissä oli aijottu tarkotusta varten pitää iltahuvit

ylioppilastalolla, mutta tuumasta oli luovuttava, eikä sensuuri

enää sallinut koko asiasta sanaakaan julkisesti hiiskuttavan.

Mielipaha tästä ahdasmielisestä rettelöimisestä oli yleinen ja suuri,

mutta reunoilleen ja ylikin se nousi, kun lauantaina 8 p. huhtik.

ruotsalaisessa virallisessa lehdessä saatiin lukea kirjoitus, missä

keräysten kieltoa puolustettiin, toisia sanomalehtiä soimattiin

ja halveksien puhuttiin 1808--09 vuosien sodan sankarien muiston

kunnioittamisesta. Vapaat sanomalehdet yrittivät vastaamaan,

mutta sensuuri oli taipumaton ankaruudessaan. Suu kiinni! oli sen

tunnuslause. Virallisen lehden kansallistuntoa loukkaava kirjoitus

siis enensi kiihkoa ja katkeruutta sen sijasta että se olisi mieliä

rauhottanut niinkuin arvatenkin tarkotus oli ollut, ja ylioppilaissa

suuttumus kääntyi venäjän kielen professoria A. F. Nordqvistia

vastaan, joka silloin oli virallisen lehden päätoimittaja. Totta

kyllä ei häntä luultu kirjoituksen sepittäjäksi -- siksi arvattiin

joko Adlerbergia itseä taikka paroni Kasimir von Kothenia taikka

senaattori H. S. Antellia --; mutta kuitenkin pidettiin Nordqvistia

syypäänä. Koska hän näet oli hyvästä maksusta ruvennut lehden

toimittajaksi, tuli hänen ensikädessä vastata sen sisällyksestä.

Niin ylioppilaat tuumivat, ja he alkoivat -- enimmäkseen nuorimpia

kaikista osakunnista -- pitää kokouksia, missä neuvottelivat

mielenosotuksen toimeenpanemisesta Nordqvistia vastaan. Viimeinen

kokous oli Kaisaniemessä _lauantaina 15 p. huhtikuuta_ klo 4

i.p., ja siinä päätettiin samana iltana klo 10 toimittaa suuret

"kissannaukujaiset" vihatun professorin asunnon edustalla. Oli

samassa kokouksessa toistakki menettelyä ehdotettu, että nimittäin

valmistettaisiin Nordqvistille häpäisevä kujanjuoksu, siten että

ylioppilaat asettuisivat kahteen riviin hänen luentosalinsa ovelta

Frenckellin (s.o. Edlundin) kulmaan ja pakottaisivat hänen käymään

ilkkuvien rivien välitse. Tämä ehdotus kuitenkin hyljättiin, syystä

että heijattiin poliisin hajottavan rivit.

Samana iltana oli yliopiston juhlasalissa mainion viulunsoittajan

Ferdinand Laubin konsertti. Siellä oli tavattoman vähän ylioppilaita

ja ne, jotka olivat sinne tulleet, näyttivät levottomilta

ikäänkuin olisivat katuneet ostaneensa lipun. Yleisön kesken

huhu levisi toisista, myöhemmin tapahtuvista soittajaisista, ja

kun konsertti päättyi klo 9.45, lähti melkoinen joukko uteliaita

kävelemään Itäiselle Henrikinkadulle päin, jonka varrella

Nordqvist asui kauppias Nymanin talon kolmannessa kerroksessa

(keskellä sitä taloriviä, joka ulottuu Aleksanterinkadulta

Pohj. Esplanaadinkadulle). Sittemmin kuultiin että puoli tuntia

ennen naukujaisia oli lähellä asuville perheille ilmotettu,

minkälainen serenaadi oli tulossa, mutta että heillä ei ollut

mitään peljättävänä. Muun muassa oli naapuritalossa asuvalle Fredr.

Cygnaeuksellekin viety sana, ja hän oli nauraen virkkanut: "Sjung

bara, gärna för mig!" (laulakaa vain, kernaasti minun puolestani). --

Ylioppilaat, jotka olivat päättäneet toimeenpanna mielenosotuksen,

kokoontuivat oopperakellariin ja täsmälleen klo 10 he noin 100-200

miehen joukossa tulivat It. Henrikinkadulle ja pysähtyivät

Nordqvistin asunnon kohdalle. Samassa tulvasi muutakin kansaa heidän

ympärilleen kadulle ja vastaavaan osaan esplanaadia. Ymmärrettävästi

moni ei tiennyt mistä oli kysymys, mutta toiset olivat asiasta

kylläkin selvillä; varmaa on että melkoinen paljous tätä nimetöntä

yleisöä otti osaa hälinään. Kun täten katu ja esplanaadi hiljaa

olivat täyttyneet, konsertti alkoi! Ensin kuului yksityisiä huutoja

ja seuraavana hetkenä rämähti ilmoille niin helvetillinen kirkuna

ja melu, että selkäpiitä karmi. Aisakelloja, kastrullinkansia,

lehmänkelloja, torvia, pillejä, ja ties mitä soittokoneita yhtyi

synnyttämään mitä hirveintä, kauheinta ääntä. Räminä ja kolina

jatkui yhtämittaisesti, mutta aina väliin kuultiin korvia viiltävää

kiljuntaa ja pitkiä teräviä vihellyksiä. Huomattiin metelissä

jonkunlaista aaltoilemista, se kun oli milloin kovempaa, milloin

laimeampaa, mutta loppua ei tahtonut tulla. Naukujaiset kestivät

lähes kokonaisen tunnin! -- Entäs järjestyksen valvojat, missä

ne olivat? Oli siellä poliiseja, mutta ne vain hiipivät naukujain

ympärillä mitään tekemättä -- joko sentähden että olivat liian

harvalukuiset taikka että heitä oli kielletty sekaantumasta asiaan.

Ei siis mikään muu kuin väsymys määrännyt, milloin oli aika lopettaa.

Mielin määrin meluttuaan ylioppilaat alkoivat vetäytyä pois, ja

jos kaikki silloin olisivat seuranneet pääjoukkoa, olisi asia

päättynyt verraten hyvin; mutta niinkuin tavallista sentapaisissa

tilaisuuksissa tapahtui nytkin sellaista, joka oli ohjelman

ulkopuolella. Eräät päihtyneet ylioppilaat ja kuka ties mitä

nimettömiä heidän perässään kääntyivät näet takaisin ja alkoivat

heittää lumipalloja, 10-pennin lantteja ja joitakuita kiviäkin

Nordqvistin akkunoihin, niin että toinen ruutu toisen perästä

helähtäen särkyi. Vasta tämän jälkinäytöksen jälkeen palasi rauha

Henrikinkaduille ja esplanaadiin.

_Sunnuntaina 16 p:nä_ Helsinki oli täynnä risteileviä huhuja ja

juttuja illan tapahtumasta. Naukujaisten alussa, kerrottiin, oli

poliisimestari Barck ilmottanut asiasta Adlerbergille. -- "Mitä väkeä

ne ovat?" kenraalikuvernööri oli kysynyt. -- "Ylioppilaita." -- "Vai

niin", oli Adlerberg sanonut, "silloin paroni von Kothen hoitakoon

asian!" Tämä se ehkä aiheutti että poliisi ei koettanutkaan tehdä

loppua epäjärjestyksestä. -- Sähköteitse meni viipymättä viesti

Pietariin ja sieltä edemmäs, niin että jo sunnuntain aamupäivällä

Berliinistä sähkösanomalla kysyttiin, onko totta mitä pietarilainen

lennätinsanoma yöllä oli kertonut, että nimittäin alhaiso oli

vallottanut venäläisen "ministerihotellin" Helsingissä?! -- Muuten

juteltiin itse naukujaisista, että Nordqvist oli enentänyt kiihkoa

sillä että näyttäytyi valaistussa akkunassa. -- Nordqvistin asunnosta

oli paitsi 10-pennin lantteja löydetty markan rahakin, ja olivat

venäläiset upseerit klubissaan keskustellessaan hälinästä arvelleet,

että rahojen heittäminen oli varsin "shantiilia", koska siten

vahinko maksettiin samalla kun se tehtiin! -- Ruutuja oli särjetty

noin kymmenkunta (yksi erään naapuriperheen huoneistossa). Niiden

korjaamisesta sanottiin Nordqvistin riitaantuneen isännän kanssa,

joka lopulta oli käskenyt professorin muuttaa pois koko talosta.

-- Vielä on mainittava, että naukujain joukossa, kun alkoi tuntua,

että Nordqvist oli saanut kylläkseen, muutamat olivat huutaneet:

"Kothenille! Kothenille!" Siihen olivat kuitenkin toiset vastanneet

ei-huudoilla, ja ajatus pitää naukujaiset sijaiskanslerillekin

jäi sikseen. Tämä selitettiin suomenmielisten kesken niin, että

uusmaalaiset panivat vastaan siitä syystä, että he, vaikka kyllä

niinkuin muutkin vihasivat paroni Kothenia sijaiskanslerina ja

venäjänkielen tyrkyttäjänä, kumminkin olivat tyytyväisiä siihen

tapaan, millä hän kouluylihallituksen päällikkönä juonitteli

suomalaisia kouluja vastaan.

Sunnuntaina viranomaisetkin jo ryhtyivät toimeen. Se tapahtui siten,

että sijaiskansleri kutsui osakuntien inspehtorit ja kuraattorit

kokoontumaan luokseen klo 10 a.p. Kirjallinen kutsumus oli ollut

ankaranlaisesti laadittu ja oli siinä erittäin kuraattoreille

sanottu, että heidän tulee saapua joka mies ("mangrant"), ja, jos

joku on estetty, on hän velvollinen lähettämään sijaisenaan "en

förståndig och anständig man" (ymmärtäväisen ja siivon miehen).

Paroni oli ollut hyvin vihainen ja vaatinut, että osakunnat kohta

ottavat selkoa syyllisistä; itse asian käsittely oli kuitenkin

jätettävä kurinpitokomissionille. Kothenilta menivät inspehtorit

ja kuraattorit sekä rehtori, professori L. Lindelöf, yliopistolle

yhdessä neuvotellakseen menettelytavasta. Inspehtorit olivat myöskin

olleet sitä mieltä, että osakuntien tulisi ilmiantaa syylliset;

mutta sitä käsitystapaa oli ainakin pohjalaisten kuraattori

Calamnius vastustanut. Hän näet muistutti, että osakuntien kurinpito

on paremmin moraalista laatua, jota vastoin kurinpitokomissioni

käsitteli asiat lainopillisesti. Osakunnat eivät voineet

siveelliseltä kannalta moittia mielenosotuksen tarkotusta, vaikkeivät

hyväksyisikään sitä tapaa, jonka ylioppilaat olivat sitä varten

valinneet. Sentähden olisi osakunnille inhottavaa esiintyä viskaalina

ja ilmiantajana. Jotenkin samaan tapaan oli Yrjö Koskinen puhunut jo

Kothenillakin. Hän oli muun muassa sanonut, että se kirjoitus, joka

oli mielenosotuksen aiheuttanut, oli senlaatuinen, että jokaisen

suomalaisen täytyi tuntea itsensä loukatuksi. Tapa, jolla ylioppilaat

olivat ilmituoneet mielipahansa, oli sitä vastoin huonosti

valittu. -- "Niin", Kothen oli myöntänyt, "kirjoitus oli todella

taitamattomasti laadittu!" -- Kokouksessa ei oltu päästy täyteen

yksimielisyyteen eikä tarve sitä vaatinutkaan, sillä lopulta oli asia

osakuntien vallassa, ja niille oli jo samana iltana sijaiskanslerin

vaatimus esitettävä.

Ennenkuin puhun Pohjalaisen osakunnan kokouksesta -- sillä lähinnä

tulen kertomuksessani esittämään tämän ylioppilasryhmän kantaa -- on

mainittava toinenkin mieltäkiinnittävä asia, joka samassa kokouksessa

oli saava ratkaisunsa. -- Yrjö Koskinen, kansallismielisen puolueen

johtaja, luonnollisesti ei ollut Kothenin suosiossa, eikä sentähden

ollut kovin ihmeteltävää, joskin muutoin aivan tavatonta, että

tämä eräänä päivänä samalla viikolla, joka päättyi naukujaisiin,

oli kutsunut hänet luokseen ja yksinkertaisesti erottanut hänet

inspehtorin virasta. Hän oli sanonut tulleensa ajatelleeksi, että tuo

ikävä virka epäilemättä häiritsi professoria hänen tieteellisissä

töissään, varsinkin kun pohjalaiset ylioppilaat olivat niin

eripuraisia -- ja sentähden hän oli päättänyt vapauttaa hänet tuosta

toimesta ja antaa sen professori C. G. von Essenille. Koskinen oli

kumminkin kysynyt, eikö paroni sallisi, että osakunta, noudattaen

vanhaa tapaa, saisi yksityisesti toimittaa inspehtorin vaalin ja sen

nojassa ilmottaa, kenen se toivoi inspehtoriksi nimitettävän. --

"No, miksikä ei?" oli Kothen siihen vastannut. -- Näin sattui että

osakunnan kokouksessa sunnuntaina 16 p:nä lokakuuta -- pohjalaiset

pitivät siihen aikaan viralliset viikkokokouksensa sunnuntaisin;

myöhemmin otettiin maanantai kokouspäiväksi -- myöskin inspehtorin

vaali oli toimeenpantava, ja oli sitä eri ryhmäkokouksissa

edeltäkäsin valmistettu. Lauantaina klo 1 päivällä oli osakunnan

ruotsalainen vähemmistö ylioppilastalolla ehdokkaakseen ottanut prof.

R. Montgomeryn. Suomalainen enemmistö taasen oli samana päivänä klo 5

Kluuvin kahvilassa käsitellyt kysymystä pääsemättä yksimielisyyteen.

Toiset näet puolsivat prof. C. G. Ehrströmiä, toiset von Esseniä

ja vielä toiset Yrjö Koskista, jota he tahtoivat valittavaksi

mielenosotukseksi sijaiskansleria vastaan. Neuvottelua jatkettiin

sunnuntaina klo 5-7 i.p., ja silloin päätettiin kunnioittaa

Koskista uudestaan valitsemalla hänet, jos todella Kothen oli hänet

virasta erottanut, niinkuin ylempänä on kerrottu. Sekä Montgomerya

että Ehrströmiä vastaan tehtiin se muistutus, ettei kumpainenkaan

osannut suomea; v. Esseniä taasen ei muuten katsottu sopivaksi. --

Huomautettava on että Yrjö Koskinen ei ollut ainoa inspehtori, joka

oli saanut eron. Kerrottiin näet että länsisuomalaisten inspehtorin,

Z. Topeliuksen, ja hämäläisten, A. W. Ingmanin, oli käynyt samoin.

Jopa mainittiin nimenomaan mistä syystä Kothen oli suuttunut

Ingmaniin. Kerran puhutellessaan Ingmania Kothen oli, närkästyneenä

jostakin herttaisen, suorapuheisen professorin sanoista, huudahtanut:

"Luuleeko siis hra professori, että minun toimeni johtuvat

puuttuvasta rakkaudesta Suomeen taikka petollisista tarkotuksista?"

-- "En suinkaan", Ingman oli vastannut, "en suinkaan mistään

semmoisesta syystä, vaan -- ymmärtämättömyydestä" (oförstånd).

Jälestäpäin Ingman oli sanonut julkilausuneensa mielipiteensä

"nöyrästi, mutta vakavasti". --

Kluuvilan "meetingistä" (tätä sanaa käytettiin yleisesti

ylioppilasten epävirallisista kokouksista) mentiin osakunnan

kokoukseen, johon pohjalaiset saapuivat ylen lukuisasti. -- Ensiksi

inspehtori Yrjö Koskinen esitti naukujaisasian käsiteltäväksi,

kertoen sijaiskanslerin käskeneen hänen kehottaa niitä osakunnan

jäseniä, jotka olivat ottaneet osaa mielenosotukseen, kirjoittamaan

nimensä listalle. Sen johdosta huomautettiin, että osakunta siten

tulisi toimittamaan poliisinvirkaa kurinpitokomissionille, ja niin

syntyi puolentoista tunnin keskustelu siitä, kuinka osakunnan

oli menetteleminen. Kaikki näyttivät olevan yksimielisiä siitä,

että nimien kirjoittamista ei olisi toimeenpantava osakunnassa;

mutta useat arvelivat sentään, että osakunnan tulisi julkilausua

mielipiteensä tapahtumasta. Niin esim. joku vaati, että osakunta,

arvostelematta asian siveellistä puolta, kumminkin lausuisi yleisenä

mielipiteenään, että jokainen osakunnan jäsen oli siveellisesti

velvollinen vastaamaan itse puolestaan, kun kysymys asetettiin

hänelle mieskohtaisesti. -- Keskustelu oli vilkas ja hyvin sekava,

vaikka inspehtori parhaimman mukaan koetti saada puhujat pysymään

asiassa. Pöytäkirjaa ei tehty, erityisestä päätöksestä, jotta siten

kävisi Kothenille mahdottomaksi yksityiskohdittain tarkastaa asian

käsittelyä. -- Vihdoin vaadittiin äänestyksellä ratkaistavaksi,

oliko lausunto annettava vai eikö? Jälkimäistä vaihtopuolta

edusti 2/3 läsnäolevista. Lausunnon antaminen oli siis kielletty,

ja useat ilmottivat vastalauseensa päätöksen johdosta. -- Kun

sitte lyhyen väliajan jälkeen kokousta jatkettiin, inspehtori

lausui tarpeelliseksi, että osakunnan päätös jollakin tavoin

perusteltaisiin. Jotenkin pian sovittiin, että päätöksen sisältävä

lause oli alkava seuraavin sanoin: "Emedan tillfölje af sakens

beskaffenhet afdelningens dom, ifall några af dess medlemmar befunnes

vara delaktiga uti ifrågavarande oordning, ej kan hafva någon

betydelse, så" -- --.[10]

Tämä lauseen muodostus aiheutti, että kaikki vastalauseet edellistä

päätöstä vastaan peruutettiin, sillä enemmistön huomaamatta nuo sanat

sisälsivät juuri sen yleisen moitteen naukujaisista, jonka vähemmistö

oli tahtonut julkilausuttavaksi.

Näin oli ensimäinen illan kysymyksistä suoritettu. Toiseen ryhdyttiin

sitte kun oli laulua kuunnellen hetken lepoa pidetty. Yrjö Koskinen

kieltäytyi ehdottomasti jäämästä inspehtorin virkaan ja tapahtui

se jo ennen tehdystä päätöksestä sekä toisestakin syystä, jota hän

ei halunnut lähemmin selittää. Sentähden hän kehotti osakuntaa

valitsemaan uuden inspehtorin, siten mahdollisesti säilyttääkseen

osakuntien entisen oikeuden itse valita inspehtorinsa. Tosin hän

ei voinut vakuuttaa, että vaali vahvistettaisiin, mutta olihan

uskottavaa, että niin tapahtuisi, ja ennakkopäätös oli aina hyvä

olemassa. -- Kun sitte oli päätetty, että toivomus, kenen osakunta

tahtoisi inspehtorikseen, sijaiskanslerille ilmotettaisiin ainoastaan

siinä tapauksessa, että 7, äänistä yhtyisi ehdokasta puoltamaan,

vaadittiin keskustelua ehdokkaista. Sitä vähemmistö kyllä vastusti,

sillä olihan Montgomery sen ainoana ehdokkaana; mutta enemmistö

suostui keskusteluun, jonka ajaksi inspehtori poistui. Nyt sovittiin

siitä, että Koskista ei enää voitu valita, kun hän oli jyrkästi

kieltäytynyt, ja asetettiin v. Essen ehdokkaaksi. Kun sitten äänestys

tapahtui, sai v. Essen 63 ja Montgomery 54 ääntä (vähemmistö oli

näet käyttänyt vuorokauden aikaa hankkiakseen vaalilippuja maallakin

asuvilta). Jotta kuitenkin tarpeellinen määrä ääniä saataisiin v.

Essenille yhtyi vähemmistöstä, kysymyksen johdosta, toista kymmentä

enemmistöön, niin että v. Essen lopulta sai 76 ääntä. Luopuva

inspehtori lupasi jo seuraavana aamuna ilmottaa osakunnan toivomuksen

sijaiskanslerille. Kokous päättyi klo 1/2 12. -- Yleiseen myönnettiin

Yrjö Koskisen tässä kokouksessa esiintyneen erittäin miellyttävästi,

niin että ikävältä oli tuntunut valita toinen mies inspehtoriksi

hänen sijaansa.

Kaikki muutkin osakunnat olivat tulleet samaan päätökseen, nimittäin

että oli oltava sekaantumatta asiaan. Kuitenkin oli perustelu

erilainen. Uusmaalaisten sanottiin lausuneen: "Emedan om några af

nyländska af delningen deltagit i uppträdet, de icke gjort det som

studenter utan som medborgare (!), så" -- --; länsisuomalaisten:

"Emedan ingen bestämd anklagelse blifvit gjord, så" -- --.

Viipurilaiset eivät olleet mitään vastanneet. Heidän inspehtorinsa,

prof. W. Lagus, oli tullut kokoukseen varustettuna listalla, jonka

hän kohta pani pöydälle kehottaen syyllisiä panemaan siihen nimensä.

Kun ei kukaan sitä tehnyt, hän "vanhempana toverina" kehotti

syyllisiä yksityisesti hänelle ilmiantamaan itsensä. -- "Minä olen

tänä iltana kotona, tulkaa kotia minun luokseni ja sanokaa oletteko

olleet mukana." -- "Mitä hyötyä semmoisesta salaripityksestä olisi?"

oli Viktor Löfgren (Lounasmaa) kysynyt. Lagus suuttui, mutta toiset

puhuivat samaan tapaan -- ja asia jäi siihen. -- Pohjalaisten

perustelusta Kothen oli sanonut: "Sehän nyt oli ainakin jonkunlainen

syy, mutta ei sekään minua tyydytä." --

_Maanantaina 17 p:nä_ huhtikuuta mielenosotusta jatkettiin, vaikka

toisessa muodossa. En tiedä kenen alkuunpanosta se tapahtui, mutta

edellisenä päivänä suuremmassa tai pienemmässä piirissä tehdyn

päätöksen mukaan kokoontui klo 1 päivällä oopperakellariin joukko

ylioppilaita, laulajia ja muita, ja lähti noin 1/2 2 aikana sieltä

liikkeelle. Alussa lienee niitä ollut noin satakunta, mutta joukko

kasvoi kasvamistaan ja käsitti pian 200-300 miestä, puhumatta

"vaimoista ja lapsista", se on yleisöstä, joka aina parveilee siellä;

missä jotain jokapäiväisestä eroavaa huomataan. Kulkue suuntasi

matkansa ensin Helsingfors Dagbladin ja sitte Uuden Suomettaren

toimituspaikan edustalle, ja tarkotus oli osottaa kunnioitusta näille

sensuurin vainoomille, vapaille sanomalehdille. Edellisessä paikassa

lauletaan "Vi äro andens fria folk" ja "Vårt land", jälkimäisessä:

"Savolaisen laulu" ja "Suomis sång" -- ja laulun jälkeen hurrataan.

Viktor Löfgren tuli ulos portaille, mutta ei puhunut.

Huhu tiesi kertoa, että Adlerberg edeltäkäsin oli saanut vihiä tästä

uudesta mielenosotuksesta ja uhannut hajottaa ylioppilasjoukon

sotavoimalla, jopa sanottiin että epäiltäviä sotamiesparvia oli

nähty kaduilla (!), mutta mitään enempää ei siitä tullut. --

Päinvastoin kerrottiin toiselta puolen, että kenraalikuvernööri

oli mennyt Kothenin luokse kehottamaan tätä jättämään nuorison

mielenilmaisut arvoonsa; mutta pahaksi onneksi ylioppilaat, laulajat

etupäässä, samassa hetkessä kulkivat sijaiskanslerin asunnon ohi.

Molemmat herrat olivat akkunasta nähneet kulkueen, ja Kothen oli

huudahtanut: "Katsokaa, kuinka levottomia ne ovat!" Ja silloin

oli Adlerbergkin arvellut, että asia oli otettava tutkittavaksi.

-- Myöskin senaatintorin poikki ylioppilaiden saatto kulki. Sillä

hetkellä kurinpitokomissioni piti ensimäistä istuntoaan, eivätkä

"isät" voineet olla rientämättä akkunoihin katsomaan mitä uutta oli

tapahtumassa.

_Tiistaina 18 p:nä_ klo 11 tuli ylioppilaitten, sijaiskanslerin

käskystä, kokoontua yliopiston juhlasaliin. Saatuaan tiedon

osakuntien kiellosta ruveta poliisina avustamaan kurinpitokomissionia

Kothen oli päättänyt koettaa, eikö hän, jos itse esiintyisi

ylioppilaitten eteen, silmä silmää vastaan, voisi heitä

tottelevaisuuteen taivuttaa, ja kohta pannut pedellit liikkeelle

kutsumaan ylioppilaat kokoukseen mainittuna aikana mainittuun

paikkaan. Hänen aikomuksensa oli -- niin sanottiin -- kehottaa

_syyttömiä_ ilmottamaan itsensä, niin että hän, jos nämä eivät siihen

suostuneet, voisi katsoa koko ylioppilaskuntaa syylliseksi ja ottaa

rangaistavat uhrit umpimähkään joukosta.

Koska ylioppilaitten mielestä yksimielinen menettelytapa oli tarpeen,

päätettiin kokoontua Seurahuoneelle tiistaiaamuna klo 9, siis ennen

sijaiskanslerin määräämää kokousta.[11] Meetingiin tuli vahvasti

väkeä ja laajalti keskusteltiin, miten oli vastattava, jos Kothen

asetti kysymyksensä niin taikka näin. Tässä ilmeni pääasiassa samat

kaksi mielipidettä, jotka keskenään taistelivat kaikissa näiden

päivien kokouksissa. Toinen mielipide -- etupäässä uusmaalaisten

edustama -- oli se, että ylioppilaat toimeenpannessaan naukujaiset

muka olivat esiintyneet kansalaisina ("medborgare"), ja johtui

heidän mielestään siitä, että heitä kohtaan ei voitaisi oikeudella

menetellä toisin kuin yleistä lakia noudattamalla (se on tavallinen

poliisitutkinto oli pidettävä syyllisyydestä epäiltyjen kanssa);

toinen mielipide oli se, että naukujat parhaiten menettelevät sekä

ylioppilaan aseman että suoruuden ja rehellisyyden mukaan, jos kukin

heistä vapaasti tunnustaa osallisuutensa ja siten näyttää, että hän

julkisestikin uskaltaa vastata teostaan. -- Jälkimäistä mielipidettä

kannattivat ylimalkaan suomenmieliset (ja voin minä nyt, 40 vuotta

myöhemmin, lausua, että minuun jäi niin syvä vaikutelma näissä

eri mielipiteissä ilmaantuvasta karakteristisesta vastakohdasta,

että se alituisesti on uudestaan mieleeni palannut, kun meidän

julkisissa oloissa ne kaksi suuntaa ovat törmänneet vastakkain,

joista toisessa on esiintynyt meidän ruotsalaistemme henki, toisessa

suomalaisten: toisella puolen komeita, korskeita sanoja, ylimielinen

harrastus kohota todellisuuspohjaa korkeammalle, toisella puolen

vaatimattomampi puheensävy, vilpitön pyrkimys huomioonottamaan

todellisia olosuhteita).

Klo 11 oli juhlasali ylioppilaita täynnä, ja vähän odotettuamme astui

sijaiskansleri, paroni Kasimir von Kothen, 64-vuotias, mutta vielä

virkeä, solakka, mustaverinen mies, kenraalin univormussa, sisään,

ja asettuen kateederin eteen hän piti puheen, joka pikakirjoittajani

muistoonpanojen mukaan, suomennettuna, kuului tähän tapaan:

"Noin 20 vuotta sitten yliopisto oli suuressa vaarassa tulla

suljetuksi ja suoraan on julkilausuttu, että meidän on ainoastaan

kaikkein armollisinta keisariamme, silloista yliopiston korkeaa

kansleria, kiittäminen siitä ettei niin tapahtunut. Olin itse

läsnä, niin että hyvin tunnen asian. Silloin oli keis. majesteetin

verraten helppo osottaa laupiuttaan. Virheitä ja hairahduksia oli

pitempänä aikana sattunut, mutta ne olivat jotenkin viatonta laatua

ja koskivat usein vain erinäisten esiintymismuotojen laiminlyömistä,

joiden ankaraan noudattamiseen ehkä joskus oli kiinnitetty liian

suurta huomiota. Se joka lähinnä aiheutti välirikon oli muuan

vähäpätöinen asia. Noin 30--40 ylioppilasta kieltäytyi noudattamasta

sijaiskanslerin kutsua, siinä pisara, joka sai veden vuotamaan

lasin reunojen yli. Lasi oli jo täynnä monista edelläkäyvistä

pikkuseikoista, ja onni oli että hänen keis. majesteettinsa silloin

katsoi hyväksi antaa armolle sijaa oikeuden edellä. Sen jälkeen

on yliopiston järjestys ollut vapaampi, muotojen entinen ankaruus

on syrjäytetty ja on käyty niin pitkälle, ettei ole kiinnitetty

mainittavaa huomiota siihen, että toinen tai toinen ylioppilas ei

edes ole noudattanut mitä tavallinen kohteliaisuus ja säädyllisyys

vaatii;[12] se on minusta kuitenkin vähemmän tärkeää. Mutta samalla

on ajan pitkään ylioppilasnuorisossa kehittynyt taipumus nousta

yleisen mielipiteen edustajaksi ja mielenosotusten kautta ilmituoda

myötä- ja vastenmielisyytensä. Minä luulin mielenosotusten ajan

olevan ohi, ja onneksi ei semmoisia alussa tapahtunutkaan, sillä

vuosi sitten toimeenpantu ei ansainnut huomiota ja minä koetin

myöskin korkeimmassa paikassa leimata sitä ajattelemattomaksi

laskiaispilaksi. Minulla oli myöskin nykyisin tilaisuus hänen keis.

majesteettinsa edessä kiittää sitä hyvää henkeä, joka viime vuosina

oli yliopistossa vallinnut. Hänen keis. majesteettinsa sanoi silloin

minulle: 'Älkää toivoko liikoja'; ja nyt näen, etten minä tässä

kohden enää voi esiintyä yliopiston puolustajana. Kun niin paljon

puhuu armosta, niin antaa helposti aihetta olettaa puolueellisuutta

eikä enää voi pyytää samaa luottamusta kuin ennen, ja sen tähden

luullakseni minulla ei ole muuta keinoa kuin jättää asian

ratkaiseminen herroille itselle. Olen ainoastaan tahtonut osottaa

tien, herrojen vallassa on kulkea sitä taikka ei. Minä puolestani

olen ainakin tehnyt mitä minulle on asiaksi annettu. Herrat tietävät

itse ja kaikki tietävät mitä sanotaan -- sanotaan esim. että

mielenosotus prof. Nordqvistia vastaan on valmistettu lukemattomissa

kokouksissa; edelleen sanotaan, että itse katumetelissä oli 300-400

ylioppilasta saapuvilla. Minä en ollut siellä, enkä ole niitä

lukenut. Ottaa selkoa asiasta poliisitutkinnon kautta on kokonaan

tarkotuksetonta ja tarpeetonta; sitäpaitsi on tämä asia sitä laatua,

että ei ole kysymys yhden tai neljän tai viiden rankaisemisesta.

Pääasia on puhdistaa yliopisto siitä häväistyksestä, joka on sitä

kohdannut, eikä se voi tapahtua muulla tavalla kuin että herrat itse

ilman pakottamista tunnustavat osallisuutensa. Minä en kehota teitä

enkä sano mikä on oleva seuraus, se johtuu kokonaan asianhaaroista

ja oikeuden vaatimuksesta; ja sen tähden herrat tehkööt mielensä

mukaan, mutta jokaisella on tilaisuus päivän kuluessa merkitä,

onko hän ollut mukana vai ei. Jos hän on ollut valmistavissa

kokouksissa, merkitköön myöskin nimensä, sillä moni on voinut tulla

harhaan johdetuksi, moni on niinikään voinut mennä paikalle ehkä

vain estämään ajattelemattomia tekoja, ja siinä tapauksessa on

hänelle tietysti anteeksi annettava. Lisäksi täytyy minun pyytää

herroilta jotakin. Herrat eivät paranna asiaa toimeenpanemalla

uusia mielenosotuksia; niitä voidaan kieltää ja estää. Siitä ei ole

kysymystäkään, siihen nähden on olemassa vaikka minkälaisia keinoja;

mutta niihin ei tahdota tarttua, ja minä tahdon vain huomauttaa,

että se pahentaa asiaa. Useista pikku asioista tulee suuri asia, ja

sen vuoksi neuvon herroja mahdollisuuden mukaan luopumaan niistä. Ne

vahingoittavat herroja eivätkä hyödytä osanottajia. Nyt olen sanonut

mitä minulla sanottavaa oli, ja pyydän ainoastaan kunkin noudattamaan

omaatuntoansa ja oikeudentuntoansa, huolimatta mitä toinen tai

toinen lausuu. Jos kellä ei ole itsenäistä mielipidettä, niin voi

hän neuvotella toverien kanssa, joilla on enemmän rutiinia (!) ja

oikeudentuntoa; mutta kaikissa tapauksissa kehotan herroja pysymään

totuudessa, sillä sitä minä edellä kaikkea toivon, ja olemaan

koettamatta petollisesti vetäytyä pois."

Kun sijaiskansleri oli päättänyt puheensa, pyysi Otto Donner,

ylioppilaskunnan puheenjohtajana, saada esittää lausunnon

ylioppilaitten puolesta. Kothen kieltäytyi kuitenkin kuulemasta

tai vastaanottamasta sitä ja poistui. Ylioppilaat puolestaan

jäivät saliin ja lausuivat toivomuksen, että Donner kohta pyytäisi

sijaiskanslerilta lupaa pitää ylioppilaskokouksen, koska kaikki jo

olivat koossa. Lupa saatiinkin, ja nyt ryhdyttiin keskusteluun, joka

kesti pari tuntia. Pöytäkirjaa ei kuitenkaan laadittu, varovaisuuden

tähden, jotta jokainen voisi vapaasti lausua mielipiteensä. --

Pääasiassa sovittiin seuraavista kohdista: 1) Yksityinen kunnan

jäsen ei ole sidottu niihin päätöksiin, jotka mahdollisesti

kokouksessa tehdään, vaan toimikoon puolestaan niinkuin hänen

omatuntonsa käskee. 2) Kokous lausuu moittivansa viranomaisten

menettelytapaa, kun he koettavat saada syyttömät toverit välillisesti

ilmiantamaan syylliset. 3) Kokous hyväksyy mielenosotuksen, katsoen

prof. Nordqvistin esiintymisen moitteenalaisessa kirjoituksessa

yliopiston opettajalle sopimattomaksi, mutta paheksuu ylimalkaan

sentapaisia mielenosotuksia. -- Suuri vähemmistö tahtoi poistaa

sanan ylimalkaan ("i allmänhet") ja siis ehdottomasti lausua

paheksumisensa mielenosotustavasta. Donner sai asiakseen saattaa nämä

ylioppilaskunnan mielipiteet rehtorin tietoon.

Koko päivän olivat Kothenin listat esillä auditorioissa, mutta

niihin karttui vähän nimiä -- kaikkiaan ainoastaan kuusi, nimittäin

K. G. Sirén, häm.; R. F. Hermanson, pohj.; F. W. Woldstedt,

uusm.; K. A. Th. Crusell, uusm.; J. E. Wefvar, pohj.; I. Bergh,

savokarj. Nämä nimet olivat viattomien listalla. Yleinen mielipide

ylioppilaspiireissä ylipäätään ei soimannut näitä mainittuja

heidän ilmotuksensa johdosta. Heidän perusteittensa puhtautta

(osaksi ne olivat uskonnollista laatua) näet ei epäilty. Ainoastaan

maist. Crusellista sanottiin, että hän, ollen opettajana Ruots.

yksityislyseessä, tahtoi osottaa itsensä sopivaksi korkeampaan

asemaan, ja itse asiassa Kothen myöhemmin teki hänet perustamansa

realilyseen rehtoriksi.

Saman päivän iltana rehtori Lindelöf ilmotti Donnerille, että

sijaiskansleri Pietarista päin oli _valtuutettu sulkemaan

yliopiston_. Kumminkin rehtori oli pyytämällä saanut hänen suostumaan

yhden vuorokauden lykkäykseen, jotta ylioppilaskunnalla olisi aikaa

vielä kerran kokoontua uudestaan käsitelläkseen asiaa.

_Torstaina 19 p:nä_ klo 4 i.p. pidettiin siis jälleen

ylioppilaskunnan kokous, ja rehtori itse saapui ilmottamaan

ylioppilaille mainitun tiedon sekä ehdottamaan mahdollisena

keinona yliopiston pelastamiseksi, että osakunnat itse ottaisivat

tutkiakseen asian ja tuomitakseen syylliset. Rehtorin mentyä Donner

puolivirallisesti esitti hänen lausuneen, että rangaistus ei saanut

olla aivan lievä, jos tästä menettelytavasta toivottiin jotakin apua

-- ainakin noin 15-20 karkotustuomiota oli hän katsonut olevan

tarpeen. -- Kohta tämän jälkeen osakunnat kokoontuivat kukin erikseen

luentosaleihin, ja kaikki tulivat samaan päätökseen, nimittäin että

hyväksyivät rehtorin ehdotuksen itse tutkia ja tuomita asiassa.

_Perjantaina 20 p:nä_ tapahtuivat osakuntien kokoukset, joissa

toverikunnat itse koettivat suorittaa asian. Eikä ollut aikaa

vitkasteluun, sillä aamulla antoi rehtori tietää, että tuomiot olivat

langetettavat samana päivänä ja klo 9 seuraavana aamuna ilmotettavat

sijaiskanslerille. Pohjalaisen osakunnan jäsenet kutsuttiin

vahtimestarin kautta kokoukseen klo 7 i.p., ja arvaahan sen, että

miehissä siihen saavuttiin.

Muistoonpanoni merkilliseltä kokouksesta ovat lyhyet, mutta niiden

ohella minulla on tallella eräs lausunto, jonka minä itse esitin

keskustelun alussa; panen sen tähän, sillä siitä näkyy selvästi mitä

eri mieliä oli olemassa:

"Pyydän saada esiintuoda muutamia mietteitä kahdesta

kysymyksestä, jotka tässä kokouksessa välttämättömästi tulevat

keskustelunalaisiksi. Toinen: kuinka on osakunnan meneteltävä

saadakseen tietää, kutka ovat ottaneet osaa mielenosotukseen? ja

toinen: mikä on oleva osakunnan katsantotapa, kun se ryhtyy syyllisiä

tuomitsemaan? Mitä edelliseen kysymykseen tulee, on mielestäni

ainoastaan yksi menettelytapa mahdollinen ja sopiva, nimittäin

se, että osakunta yksinkertaisesti kehottaa syyllisiä ilmottamaan

itsensä. Kaikissa näiden päivien kokouksissa tosin ovat useat puhujat

vastustaneet itsensä ilmottamista, mutta silloin on kysymyksenä

ollut ilmottaa itsensä yliopiston viranomaisille. Minä puolestani

olen lausunut ja olen vieläkin sitä mieltä, että syyllisten olisi

pitänyt ilmottaa itsensä tiistaina. Sen jälkeen ovat asianhaarat

niin muuttuneet, että ilmotus on tehtävä osakunnalle, ja siinä on

yksi syy lisää itsensä ilmottamiseen. Ylioppilaina olisi syyllisten

tullut ilmottaa itsensä tiistaina; nyt sen lisäksi tovereina. Jos

osakunnan kurinpitoa koskevain asioiden käsittelemisessä alettaisiin,

menetellä lainopillisia muotoja noudattamalla, niinkuin tavallisen

oikeuston edessä tapahtuu, olisi samalla toverihenki hävitetty.

Jollei syyllistä katsottaisi velvolliseksi tunnustamaan rikostaan,

ennenkuin hän toverien todistusten kautta on syypääksi havaittu, niin

olisi samalla se yhteinen kunniantunto, joka yksistään on omansa

osakuntaelämää ylläpitämään, arvottomaksi julistettu. Sanottakoon

mitä tahansa tästä erityisestä asiasta, niin ei kukaan voi kieltää,

että osakunnan henkeä syystä voitaisiin pitää hyvin huonona, jos se

huomaisi olevansa pakotettu luopumaan siitä tuomio-oikeudesta, joka

sille on tarjottu, sillä selityksellä, että sille on ollut mahdotonta

saada tietoa syyllisistä, koska ne ovat kieltäytyneet ilmottamasta

itseänsä. Tarpeetonta on näet odottaa, että tässä asiassa joku

toveri rupeaisi syyttäjäksi. Minun mielestäni on ensimäisen

kysymyksen vastaus niin selvä, ettei siitä kannata sen enempää puhua.

-- Toisesta kysymyksestä: mikä on oleva osakunnan katsantotapa

syyllisiä tuomitessa? lienee suurempi erimielisyys olemassa. Minun

käsitykseni mukaan on siihen oikeimmin vastattava näin: osakunnan

on tuomitessaan lähdettävä siitä käsityksestä, että todella

rangaistava rikos ('förseelse') on tapahtunut. Johtuuhan se jo

siitä perustelusta, jolla osakunta sunnuntaina varusti vastauksensa

sijaiskanslerille: 'koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla,

jos jotkut sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisina puheena

olevaan epäjärjestykseen, ei voi olla mitään merkitystä, niin'

-- -- -- Kun nyt kuitenkin rehtori on ylioppilaskunnalle lausunut,

että osakuntien tuomio, jos se langetetaan tarpeellisella

vakavuudella, ei ainoastaan voi, mutta varmaan tulee pysymään

muuttamatta --ainakin täkäläisten yliopiston hallitusmiesten puolelta,

ja enempää ei missään tapauksessa voidakaan pyytää -- niin mielestäni

osakunta ei voi olla tuomitsematta. Tähän sanonee joku: päätettiinhän

se jo eilen! Totta kyllä, niin päätettiin; mutta minä tiedän usean

osakunnan jäsenen lausuneen, että rikosta ei olekaan tehty ja että

osakunta siis ei myöskään voi hyvällä omallatunnolla tuomita, vaan

tekee se niin pakosta, pelastaakseen yliopiston uhkaavasta vaarasta.

Jos ne, jotka ovat sitä mieltä, jo eilen ajattelivat samoin ja

kuitenkin puolustivat käsitystä, että osakuntien tuli vastaanottaa

rehtorin tarjoomus itse tuomita, niin en voi olla arvostelematta

heidän menettelyään kevytmieliseksi. Sillä _pakosta_ osakunnan ei pidä

tuomita, olkoot olot minkälaiset tahansa. Minun vakaumukseni on, että

osakunnalla todellakin on rikos tuomittavana, ja että kaikki

osanottajat ovat rangaistavat. Jos toisille määrätään vähempi

rangaistus kuin toisille, niin tulee se siitä, että syyllisyys on

erimääräinen ja että osakunta ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja.

'Tarkotuksesta', josta niin paljon on puhuttu, ei ole mitään

sanottava. Se on mielenosotuksen _tapa_, joka vaatii rangaistusta.

--Tiedän kyllä miten monelle on vaikea tässä asiassa erottaa

toisistaan tarkotusta ja tapaa. Mutta sallittakoon kysyä: pyhittääkö

tarkotus keinot? Väitän ymmärtäväni ja tuntevani, miten tärkeää on

että kansakunnan oikeudet tunnustetaan -- koskevatpa ne sitte sen

muistoja taikka harrastuksia tulevaisuuden eteen --niin hyvin kuin

joku muu, mutta kuitenkin vastaan ehdottomasti kieltäen, jos kysytään:

onko yksityisillä ylioppilailla, onko koko ylioppilaskunnalla oikeus

ilmottaa oikeutettua mielipahaansa, kun jotakin kansan oikeutta on

loukattu, panemalla sen kalliimpia etuja vaaranalaisiksi.

Oletettakoon, että yliopisto suljettaisiin, oletettakoon, että se

jonkun ajan päästä uudestaan avattaisiin muutettuna pelkäksi

virkamieskouluksi -- kuinka puolustaisivat mielenosotuksen

toimeenpanijat tekoansa? Oliko heillä vähintäkään toivoa saavuttaa

etuja, jotka korvaisivat tätä tappiota. Sitä en usko. -- Mutta he

vastaavat: meille oli tehty vääryyttä, teimme niin sentähden ettemme

voineet toisin ilmottaa mielipahaamme. Vääryyttä, se myönnettäköön --

myönnän sen mielelläni; mutta kun tunnemme valtiollisen asemamme, niin

on meidän asetuttava sen mukaan. Ei niin, että me nukumme, vaan niin,

että yhä ponnistamme saadaksemme oikeutemme tunnustetuksi -- kumminkin

panematta kalliimpaamme vaaranalaiseksi, ennenkuin se aika tulee, joka

todenteolla vaatii ei ainoastaan ylioppilaita, vaan koko kansaa

taistelemaan olemisensa edestä. Kumminkin voidaan tehdä muistutus,

joka melkoisesti lieventää asiaa. Ylioppilaat ovat vilkasta nuorisoa,

joka ei voi joka hetki arvostella asioita valtiolliselta kannalta, ja

varsinkin tällä kertaa ei kukaan aavistanut seurauksia: on väärin että

koko kansan on kärsiminen akateemisen nuorison tähden. Muistutus on

oikeutettu ja on vaa'alle pantava, kun osakunta tuomitsee -- vaikkei

se kuitenkaan saa painaa niin paljon, ettei kovempaa rangaistusta

saisi ottaa puheeksikaan. Osakunnan pitää rangaista eikä rangaistus

saa olla liian lievä, kuinka halusta osakunta tahtoisikin käyttää

armahtamisoikeuttaan. Ja sitä vähemmän on velttous paikallaan, kuin

siinä tapauksessa koko asian käsittely saattaisi tulla avunannoksi

kurinpitokomissionille. Syyllisyyden arvosteleminen riippuu tietenkin

myös osanottajani suoruudesta. Jos joku taikka jotkut ovat olleet

akkunansärkijäin joukossa, on syytä rangaista heitä kovemmin kuin

toisia."

Keskustelu johti siihen, että osakunta asetti tutkijakunnan, johon

paitsi kuraattoria valittiin jäseniksi R. F. Hermanson, K. W.

Forsman, Hugo Holsti ja Eliel Aspelin, ja tuli syyllisten sille

ilmiantaa itsensä. Niitä ilmoittautui 33, jotka tutkijakunta,

kysyttyään jokaiselta miten hän oli ottanut osaa naukujaisiin,

luokitteli syyllisyyden mukaan. Kun havaittiin, ettei yksikään

ollut toiminut johtajana, niin päätettiin vastaiseksi ettei

karkotusrangaistusta ollenkaan käytettäisi. Päätös tehtiin

äänestyksen kautta, jossa 31 muodosti enemmistön 29 vastaan. Kun

klo 11 illalla näin pitkälle oli päästy, kokoontuivat kaikki

osakunnat ylioppilastalon juhlasaliin yhteiseen neuvotteluun.

Siinä syntyi riitainen keskustelu, joka jäi tuloksettomaksi.

Ylipäätään olivat eri osakunnat tulleet melkein yhtäpitävään

päätökseen; karkotustuomiolla olisi ainoastaan akkunansärkijöitä

rangaistava. Uusmaalaisissa oli 40 osallista (2 karkotettavaa),

länsisuomalaisissa 70, savokarjalaisissa? (2 karkotettavaa),

hämäläisissä 31, viipurilaisissa? -- Klo 12 yöllä palasivat

pohjalaiset lukuyhdistyksen saliin (yläkerrassa, Aleksanterinkadun

puolella) jatkamaan kokoustaan. Siinä edellinen päätös vahvistettiin,

nimittäin ettei ketään meikäläisistä karkotettaisi; muuten oli

tutkijakunta jatkava työtään seuraavana päivänä. Kokous päättyi klo 2

yöllä.

_Lauantaina 21 p:nä_ klo 8 aamulla vietiin rehtorille summittaiset

tiedot -- sillä torstaina hän oli ainoastaan semmoisia pyytänyt --

osakuntien kokousten tuloksista, ja meni hän klo 9 niiden kanssa

sijaiskanslerin luo. Yleiseen aavistettiin, että osakuntien määräämät

rangaistukset eivät tyydyttäisi viranomaisia, sillä olihan niistä

päättäen ainoastaan akkunainsärkemistä rikoksena pidetty -- siis sitä

puolta mielenosotuksesta, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan, vaan,

tapahtuneena tämän jälkeen, oikeastaan olisi ollut siitä erotettava.

Tänä päivänä osakunnat jälleen pitivät kokouksia, jatkaen asian

tutkimusta ja oikeudenkäyntiä, jonka ohella muutamat osakunnat

muuttivat päätöksiään. Pohjalaiset kokoontuivat klo 10 a.p.

laulusaliin. Nyt ilmestyi heidänkin joukossa yksi akkunansärkijä,

joka tuomittiin relegatsioniin; kolme muuta tuomittiin saamaan

varotuksen osakunnan edessä. Tänään nousi karkotettavien luku

(yhteensä kaikissa osakunnissa) 8:aan.

Edellisenä iltapäivänä olivat pedellit ja vahtimestarit taasen

juosseet ympäri kaupunkia kutsumassa ylioppilaita kokoontumaan

yliopiston juhlasaliin klo 12 lauantaina, ja yleinen oli huhu, että

silloin yliopiston sulkeminen julistettaisiin; mutta myöhemmin

kutsumus peruutettiin, niin että kokous jäi pitämättä.

Lauantaina iltapäivällä kutsuttiin kuraattorit rehtorin luokse,

ja tämä pyysi nyt heiltä syyllisten nimiluettelot, luvaten

kunniasanallaan että ne jäisivät hänen huostaansa, tulematta

muitten nähtäviksi. Viipurilaiset, hämäläiset ja savokarjalaiset

suostuivat pyyntöön, mutta muut osakunnat kieltäytyivät luetteloja

antamasta. Pohjalais-osakunnan enemmistö oli kyllä sitä mieltä, että

luettelo olisi ollut annettava, mutta kun (epäilemättä liiallisesta)

hienotunteisuudesta päätettiin kysyä syyllisiltä itseltä heidän

mieltään, ja useimmat näistä panivat vastaan, täytyi viedä rehtorille

kieltävä vastaus. Rehtori oli näyttänyt synkkämieliseltä saadessaan

tämän tiedon ja lausunut, että jos asia sanomalehtien kautta tulee

Pietarissa tunnetuksi, niin voidaan sieltä määrätä uusi tutkimus

toimeenpantavaksi. -- Tämän jälkeen lähetettiin kaikki asiapaperit

Pietariin. Mikäli professorien mieli tuli tunnetuksi ylioppilasten

kesken, näyttivät he yhä arvelevan että yliopiston sulkeminen oli

aivan mahdollinen.

Niinkuin edellisestä näkyy, olivat mielenosotuksen aiheuttamat

kokoukset täyttäneet koko viikon. Levottomuus ja jännitys olivat

niin suuret, että rauhallisesta työstä ei ollut paljon puhetta.

Luentojenkin pito joutui epäjärjestykseen, ja milloin ylioppilaat

eivät olleet kokouksissa, istuivat he ravintoloissa ja kahviloissa

väitellen ja neuvotellen päivän suuresta kysymyksestä. Kun asia oli

mennyt Pietariin, tuli, entisen levottomuuden vastakohtana, hiljainen

odotuksen aika, joka venyi niin pitkäksi, että koko juttu melkein

oli unohtumaisillaan. Tällä väliajalla sattui keisarin syntymäpäivä,

huhtikuun 29:s, ja sen johdosta levisi, arvatenkin hyvässä

tarkotuksessa tekaistu, huhu (jonka Helsingfors Dagblad saatti

julkisuuteenkin) että suuriruhtinas sinä päivänä armosta vapauttaisi

naukujat edesvastauksesta. Se ei kuitenkaan toteutunut: turhaan

odotettiin sähkösanomaa Pietarista, turhaan että Kothen ilmottaisi

uuden kokouksen.

_Sunnuntaina 30 p:nä_ oli pohjalaisilla tavallinen viikkokokous,

ja siinä annettiin naukujille ylempänä mainittu muistutus

("föreställning" taikka "skrapa"). Myöskin päätettiin torstaina 4

p:nä toukokuuta viettää juhla eroavan inspehtorin, Yrjö Koskisen,

kunniaksi, mutta siitä ei tullut mitään, sillä levottomuus alkoi

uudestaan.

_Tiistaina 2 p:nä toukokuuta_ myrskyn enteet esiintyivät mitä

uhkaavimmin. Ylioppilaat kiellettiin lähtemästä Helsingistä, ja

pohjalaiset kiellettiin viettämästä Koskisen erojaisjuhlaa; heidän

tuli odottaa, kunnes naukujaisjuttu oli suoritettu, ja rehtori luuli

juuri torstain tulevan ratkaisevaksi päiväksi. Keskiviikkona taivas

synkkeni synkkenemistään. Kaupungissa kierteli mitä pelottavimpia

huhuja. Yliopisto hajotetaan, sanottiin, niin että kukin tiedekunta

sijotetaan eri paikkakuntaan. Yliopiston korkea kansleri luopuu

virastaan, ja Adlerberg tehdään kansleriksi. Että yliopisto suljetaan

puoleksitoista vuodeksi oli lievin, odotettavissa oleva ratkaisu.

Huhu kanslerin luopumisesta ei mitenkään tuntunut mahdottomalta,

sillä vanhastaan oli tietty, että kiihkovenäläiset, jotka muutenkin

vihasivat Suomen erikoisasemaa, olivat tyytymättömiä siihen että

Suomen yliopistolla oli ylhäisempi kansleri kuin millään toisella

koko valtakunnassa. -- Vihdoin rehtori torstaina iltapäivällä sai

sijaiskanslerilta määräyksen, että yliopiston opettajat ja nuoriso

olivat kutsuttavat kokoukseen juhlasaliin perjantaina klo 12.

Nyt tuli hätä niille, jotka olivat keskellä tenttipuuhia ja olivat

toivoneet ennen lukukauden loppua voivansa suorittaa tutkinnon. Jos

yliopisto joksikin aikaa suljettaisiin, menisi heiltä paljon aikaa

hukkaan. Levottomuudessaan he riensivät professorien puheille, mutta

nämä olivat hekin kerrassaan epätietoisia siitä mitä seuraavana

päivänä tulisi tapahtumaan. Näin ollen toimittiin niinkuin sodassa,

jolloin niinkuin tiedetään: leges silent. Semmoisille tentandeille,

joilla oli ainoastaan yksi tai pari ainetta jälellä, antoivat

opettajat arvolauseen joko kokonaan ilman kuulustelua (jos näet

professorit ennestään vähänkään tunsivat heidän tietonsa) taikka

sillä ehdolla, että he jälestäpäin suorittaisivat tenttinsä. Klo

10 torstai-iltana hist. kielitiet. osaston tentandit ilmottivat

Z. Topeliukselle että olivat valmiit julkiseen tutkintoon, ja

ystävällisesti hän lupasi järjestää kaikki. N.s. scrutinium pidettiin

sitte klo 9 perjantaiaamuna, ja julkinen tutkinto tapahtui klo 1/2

10 -- 1/2 12, jonka jälkeen lausunto julistettiin! -- Minä olin itse

yksi niistä, jotka tässä hälinässä tulivat filosofian kandidaateiksi,

ja sain minä ilman tutkintoa arvolauseen Ahlqvistilta, jota vastoin

minä myöhemmin kävin tentissä eläintieteen professorin Mäklinin

luona.[13]

_Perjantaina 5 p:nä_ klo 12 oli siis juhlasali täynnä akateemista

yleisöä, ja jännityksellä siinä odotettiin mitä tuleman piti.

Säännöllisen neljänneksen kuluttua sijaiskansleri ja professorit

astuivat sisään. Paroni von Kothen oli juhlapuvussa ja näytti

mahtavan juhlalliselta asettuessaan samaan paikkaan, josta hän

18 p:nä huhtik. oli pitänyt puheensa. Nyt hänellä oli keisarin

allekirjoittama käskykirje, jonka hän luki kaikkien kuultavaksi.

Kirje on täydellisenä julaistu ajan sanomalehdissä, mutta mainitsen

tässä ainoastaan pääsisällyksen:

H. K. M:ttinsa oli professori Nordqvistin asunnon ulkopuolella

tapahtuneista epäjärjestyksistä ja väkivaltaisista melskeistä

lausunut erinomaisen tyytymättömyytensä sekä katsoen siihen, että

mainittu sivistymätön ja rohkea julkeus, paitsi sitä että se soti

lakia ja hyvää järjestystä vastaan, laadultaan oli vihollinen

mielenosotus henkilöä vastaan, jonka toimen hallitus on hyväksynyt,

tahtonut armossa määrätä, että, jollei 24 tunnin kuluessa tämän

tiedoksi tultua kaikkia niitä ylioppilaita, jotka olivat osallisia

mainitussa mielenosotuksessa, nimeltään ilmoteta ansaittuun

rangaistukseen saatettaviksi, yliopisto viipymättä suljettakoon

toistaiseksi ja siihen asti, kunnes siitä toisin määrätään.

Julkiluettuansa käskykirjeen Kothen kehotti syyllisiä omin ehdoin

ilmottamaan itsensä. Ilmotus oli tehtävä tiedekuntien dekaaneille

ja tuli ylioppilasten sitä varten tiedekunnittain kokoontua

lukusaleihin, joissa asia oli suoritettava saman päivän kuluessa,

ennen klo 9 illalla!

Ei ollut enää arvelemisen sijaa. Yliopiston portaat olivat koko

päivän täynnä ylioppilaita ja muutakin yleisöä. Kaikki oli

liikkeellä. Z. Topeliuksen kuultiin lausuvan: "Kun miekka heiluu

yllämme, niin täytyy tänne tulla, vaikkei olekaan mitään tekemistä."

Syyllisiksi ilmottautui yhteensä 170 miestä.

_Lauantaina 6 p:nä_ klo 9 a.p. alkoi kurinpitokomissionin työ.

Ilmottautuneet kutsuttiin osakunnittani komissionin eteen ja jokaista

tutkittiin erikseen. -- Klo 6 i.p. oli tuomio julkaistava. Jo

varhain ennen tätä määräaikaa alkoi yliopistoon tulvata väkeä. Ensin

täyttyivät portaat, sitte kokoontui kansaa yliopiston edustalle, niin

että lopulta tuhansia käsittävä ihmispaljous oli koossa. Tunnelma

vaati ylioppilaita laulamaan, ja koko isänmaallisten laulujen

ohjelmisto tyhjennettiin, sillä kauan saatiin odottaa. Laulajille

milloin taputettiin käsiä, milloin hurrattiin. Siinä oli elämää!

Vasta klo 8 kurinpitokomissionin tuomio julkilausuttiin: 92

ylioppilasta, jotka olivat olleet mukana sekä valmistavissa

kokouksissa että mielenosotuksessa, tuomittiin 5 kuukauden

karkotukseen, 49, jotka olivat olleet osallisina joko ainoastaan

valmistavissa kokouksissa taikka ainoastaan mielenosotuksessa, 4

kuukauden karkotukseen; muut 29, joiden syyllisyys oli vähemmäksi

havaittu, tuomittiin saamaan muistutuksen sopimattomasta käytöksestä.

Laulaen Porilaisten marssia koko ylioppilasten joukko sitte kulki

Aleksanterinkatua pitkin talolleen. Kansan paljous kun heitä

seurasi, oli katu aivan mustanaan väkeä, enimmäkseen yhteiskunnan

ylemmistä luokista, ja kulku muistutti enemmän riemusaattoa kuin

muuta. Ylioppilastalon edustalla kansanjoukot hajosivat. Noin 300

ylioppilaan sanottiin viettäneen iltansa Kaivohuoneella, ja oli

siellä -- niinkuin tavallista siihen aikaan -- väkevillä juomilla

ollut suuri merkitys ilon ja innostuksen nousuun nähden.

Toukokuun 13 p:nä ilmotettiin tuomituille, että kansleri oli

vahvistanut tuomion ja samalla määrännyt karkotusajan laskettavaksi

syyskuun 1 p:stä, mikä tietysti suuressa määrässä enensi

rangaistuksen ankaruutta.

Koska tässä kertomuksessa erityinen huomio on kiinnitetty

pohjalaiseen osakuntaan, kannattanee mainita, että osakunta tuona

levottomana lauantaina, jolloin mielenosotusjuttu ratkaistiin,

aamupäivällä saattoi erästä toveria, nimeltä Reis, Oulusta, hänen

viimeiseen lepokammioonsa. Vainajan omaisista seisoi haudan partaalla

yksi ainoa, se nimittäin, jonka suru oli katkerin, vanha äiti.

Yrjö Koskisen erojaisjuhlan päiväksi määrättiin sittemmin toukokuun

10:s, mutta jäi se kuitenkin viettämättä. Syynä oli suuri perhesuru,

joka häntä näinä päivinä kohtasi. Kaksi hänen nuorinta poikaansa

kuoli kurkkumätään, ja kolmas sairasti edelleen samaa tautia. Kun

lapset 8 p:nä klo 6 i.p. haudattiin, pohjalaiset osottaakseen

myötätuntoansa yhtyivät surusaattoon; mutta isä oli niin masentunut,

että hän ei jaksanut noudattaa kutsumusta juhlaan, vaan lähti ajaksi

yksinäisyyteen maalle.