Kolme Porthaninjuhlaa.
Ainakin pohjalaisessa osakunnassa oli 30--40 vuotta sitten
vuosijuhlilla aivan toisenlainen merkitys kuin nykyään. Osanotto
oli lukuisampi ja hartaampi ja tunnelma innostuneempi, ja
useimmiten kuultiin niissä sanoja, jotka jäivät nuorten mieleen
ja ansaitsivatkin muistissa pysyä. Nämä sanat lausui toinen tai
toinen nuorison ihailemista vanhemmista pohjalaisista, kansallisista
suurmiehistämme, joiden läsnäolo ja puheet antoivat juhlille
oikean juhlaleiman. Tahdon tässä kertoa mitä muistan kolmesta eri
Porthaninjuhlasta, jotka kelpaavat näytteeksi siitä mitä nämä
ylioppilasjuhlat silloin olivat.
Osakunnat laillistettiin uudestaan 1868. N.s. laittomankin
("illegaalisen") pohjalaisen osakunnan aikana oli Porthaninjuhlia
vietetty, mutta kun laillistamisen jälkeen mainittuna vuonna
ensimäinen juhla oli vietettävä, oli luonnollista että se tahdottiin
tehdä tavallista loistavammaksi. Koska ylioppilailla silloin ei
vielä ollut omaa juhlasalia -- ylioppilastaloa näet rakennettiin
paraikaa -- tilattiin tarkotusta varten Seurahuoneen suuri sali,
joka oli tilaisuuden mukaan koristettava. Tämä tehtävä uskottiin
erityiselle toimikunnalle, jonka kokenein jäsen oli Emil Nervander,
ja se pyysi avukseen nuoria pohjalaisia naisia, neidit Augusta
Bergbom, Hanna Snellman, Ellen Nervander sekä Olga ja Aina Westerlund
(kaksi tilapäisesti Helsingissä oleskelevaa Oulun kaunotarta),
jotka, professorin rouva Natalia Castrén (M. A. Castrénin leski)
"esiliinana", hartaasti antautuivat koristamaan salia juhlaa varten,
johon ei siihen aikaan ollut puhettakaan päästää naisia. Seinille
-- huone oli silloin pienempi kuin nykyään, sillä pylvääntakaiset
osat ovat myöhemmin avatut -- asetettiin osakunnan omistamat
muotokuvat (F. M. Franzén, J. J. Nervander, J. L. Runeberg, G. G.
Hällström y.m.) sekä kilpiä, joissa luettiin pohjalaisten suurmiesten
kirjallisten teosten nimiä (Selma ja Fanny, Hirvenhiihtäjät, Hanna,
Jouluilta, Kuningas Fjalar, Vänrikki Stoolin tarinat, Valtio-oppi,
Saima, Litteraturblad, Klaus Flemingin ajat, Juhana herttuan
nuoruudenunelmat, Kanervakukkia, Välskärin kertomuksia, Nuijasota
y.m.), puhujalavan ohelle suurempi, vainajien nimillä varustettu
kilpi j.n.e. Taulujen ja kilpien ympärille kierrettiin vihreitä
seppelköynnöksiä, ja niiden sitomisessa oli naisilla niin paljo
työtä, ettei ollut aikaa päivällistäkään syödä, mutta ajoissa tuli
kaikki valmiiksi.[2] -- Itse juhla oli, niinkuin jo mainitsin,
loistavasti suunniteltu. Yhdeksän virallista puhetta oli pidettävä,
kaartinsoittokunta oli tilattu eikä säästäväisempiä oltu juotaviin ja
syötäviinkään nähden.
Kun inspehtori, professori Yrjö Koskinen, oli suomalaisella puheella
avannut juhlan, piti Karl Fredrik Eneberg (kuollut, todennäköisesti
murhattuna, tutkimusmatkalla Mosulissa 1876) ruotsinkielisen,
mieltäkiinnittävän esitelmän arapialaisesta runoilijasta nimeltä
Amrulkais (painettu Joukahaisen VI:ssa vihossa). Sen jälkeen
tuotiin maljakot pöydille, ja kun lasit oli täytetty puhui Henrik
Nybergh (kuollut Vähänkyrön rovastina 1900) vainajien muistoksi.
Edellisenä vuonna, 31/3 1867, oli myöskin tavallista kuuluisampi
pohjalainen, Maximilian August Myhrberg, muuttanut tuonelaan, ja
osottaakseen hänen muistolleen erityistä kunniaa oli osakunta
pyytänyt Fredr. Cygnaeuksen puhumaan hänestä. Kohta Nyberghin
vaiettua Cygnaeus astuikin esiin ja piti puheen taikka oikeammin
esitelmän merkillisestä vapaudentaistelijasta. Jos mikään oli tämä
aihe omansa viehättämään kuulijoita, sillä emmehän me nuoremmat
ennestään paljon tienneet Myhrbergistä ja hänen satumaisista
urosteoistaan, ja kuitenkin oli hänkin lähtenyt Pohjanmaalta, jossa
kaikki oli meille omaa ja tuttua. Eikä toiselta puolen helposti
olisi voinut keksiä aihetta, joka olisi ollut Cygnaeukselle, tuolle
fantasia- ja tunne-rikkaalle puhujalle otollisempi. Jos hän osasi
yksinkertaisemmastakin asiasta löytää ja kehittää hämmästyttäviä
puolia, niin oli tässä itsestään tarjona niin monipuolinen ainehisto,
että puhuja saattoi vaihdellen virittää eepillistä, draamallista
ja lyyrillistäkin tunnelmaa. Sentähden ei valitettukaan, että
Cygnaeus näytti unohtaneen ajan. Veljeni, J. R. Aspelin, pani
pikakirjoituksella puheen muistiin ja sen mukaan se nyt on (ei
sentään aivan täydellisenä) painettu Cygnaeuksen kootuissa teoksissa.
Muun muassa Cygnaeus kosketteli Myhrbergin vankeutta Venäjällä, johon
hän joutui Puolan kapinan lopulla, mutta josta hänen onnistui karata.
Tuosta vankeudesta Cygnaeus väitti, ettei kukaan, ei edes hän, puhuja
nimittäin, siitä mitään tarkempaa tietänyt, mutta miten olikaan,
sattui niin, että yksi tietäjä eli kuulijoitten joukossa. Se oli J.
V. Snellman. Kun siis Cygnaeus oli päättänyt, astui Snellman esiin ja
alkoi kertoa mitä Myhrberg itse oli hänelle jutellut seikkailuistaan
Venäjällä. Ilmeisesti tämä ei lainkaan ollut Cygnaeuksen mieleen,
sillä hän -- vetäytyi niin kauas syrjään, että hän tuskin kuuli mitä
Snellman puhui. --
Vieraitten joukossa nähtiin myöskin Elias Lönnrot, jolla oli ollut
aikomus matkustaa samana päivänä, mutta joka sitte kuitenkin oli
taipunut tulemaan juhlaan. Hänelle oli tietenkin erityinen puhe
pidettävä, ja se oli uskottu ylioppilas Pietari Ervastille, joka
toverien piirissä oli vuoroin humoristinen, vuoroin pateettinen
ja kumpaisenakin yhtä luonnonraikas. Nyt hän luonnollisesti
oli pateettinen, ja hänen komeasta puheestaan soivat vieläkin
korvissani sanat: "maailman mainio Lönnrot", joilla hän tervehti
vaatimatonta ukkoa ja joihin yhdyttiin mahtavalla hurraa-huudolla!
("Eläköön" ei silloin vielä ollut yleisesti käytännössä.)
Lönnrot asetettiin sitte tuolille ja kannettiin juhlakulkueessa
ympäri salia, musiikin soittaessa porilaisten marssia. Somalta
hän näytti, muita korkeammalla, kulkueen etupäässä, niin monen
käden kantamana kuin tuoliin kiinni sai. Päästyänsä alas Lönnrot
nousi puhujalavalle, ja mitä sekä miten hän puhui, se muodosti
täydellisen vastakohdan sille mitä hänelle oli sanottu. Hän kiitti
"odottamattomasta kunnioituksesta", joka tuotti enemmän kunniaa
kunnioituksenosottajille kuin hänen itsensä sopi siitä osakseen
ottaa. Puhuessaan hän piti molemmat kätensä ristissä vatsalla
niinkuin lapset maalla lukukinkerillä papin edessä, ja näytti todella
niin vaatimattomalta kuin hän olikin. Hän pyysi meitä viemään hänen
tervehdyksensä vanhemmillemme, joilta hän oli saanut paljon hyvää
vastaanottaa.
Tuli sen jälkeen Snellmanin vuoro. Maisteri C. G. Svan puhui hänelle,
tuskin vähemmän komeasti kuin Ervast Lönnrotille. Snellmankin
oli tietysti kannettava, mutta hän ei pitänyt siitä. Kerrankin
kun eräässä toisessa juhlassa -- se vietettiin Uuden teatterin
yläravintolassa -- häntä tahdottiin istuttaa "kultatuolille"
kannettavaksi, hän kiven kovaan kielsi, ja kun ei tahdottu
aikeesta luopua, hän puolisuutuksissaan huudahti: "Retuuttakaa
Calamniusta!"[3] Tällä kertaa hän valitsi, niin sanoakseni,
keskivälin: hän ei sallinut kantaa itseään, vaan _käveli_ ensimäisenä
miehenä kulkueessa, nuoret joukot seuraten jälessä. Kun hän, pari
kertaa käytyään salin ympäri, pysähtyi ja kulkue samoin, J. W.
Calamnius, osakunnan kuraattori, lähestyi häntä ja pyysi osakunnan
puolesta, että hän antaisi E. J. Löfgrenin maalata muotokuvansa
osakuntaa varten. Snellman, joka aina ennen oli kieltänyt, milloin
häneltä oli samaa pyydetty, vastasi nyt myöntäen, koska, hän sanoi,
kieltävä vastaus ehkä herättäisi luulon että hän halveksii osakunnan
häntä kohtaan osottamaa ystävällisyyttä. Tämän johdosta pantiin
osakuntalaisten kesken kiertämään lista, johon oli merkittävä antimia
muotokuvan kustantamiseksi, ja saatiin jo samana iltana tarkotusta
varten kokoon 500 mk. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä ennen
poismenoaan Snellman ilmotti lahjottavansa kuvan osakunnalle. "Ei
siitä tule kaunista muotokuvaa, sen herrat tietäkööt", hän huomautti,
"mutta onhan se, joka on ennen olemassa (Oskar Nylanderin maalaama),
kerrassaan sietämätön". -- Sittemmin Löfgren todella maalasi kuvan,
mutta sangen huonolla menestyksellä. Seuraus oli että Snellman
vetäytyi antamasta sitä osakunnalle. Aina hänen kuolemaansa saakka
taulu säilytettiin vähän huomatulla paikalla hänen kodissaan, ja
vasta sen jälkeen perilliset luovuttivat sen osakunnalle. Mitään
muuta puhetta kuin jo mainittua lisäystä Cygnaeuksen puheeseen
Myhrbergistä Snellman ei tässä juhlassa pitänyt.
Syystä että juhla oli ensimäkien virallinen laatuaan sen jälkeen kuin
osakunnat 1852 oli hajotettu, oli tietenkin asianmukaista muistuttaa
muinoisesta laillisesta osakunnasta. Sen teki civis Oskar Heikel
esittämällä maljan kahdelle läsnäolevalle vanhalle kuraattorille,
Cygnaeukselle ja Topeliukselle. Cygnaeus, vanhempana, vastasi
puheeseen, ja siinä tuli jälleen huomattavaksi, miten tämä muuten
niin etevä mies oli arvostaan turhamaisen arka. Nähtävästi häntä oli
loukannut, että hän niin oli asetettu yhteen nuoremman, Topeliuksen,
kanssa; hän olisi mielestään ansainnut puheen, joka oli hänelle
yksin omistettu! -- Lopuksi mainittakoon vielä, että August Ervast
(kuollut tilastollisen toimiston aktuariona) puhui inspehtorille Yrjö
Koskiselle, joka hänkin vuorostaan kannettiin, että Rikard Westlin
esitti maljan muille kunniavieraille, että Albert Bergman piti puheen
muitten osakuntien edustajille, johon vastasi Hämäläisosakunnan
kuraattori, "Saul" näytelmän sepittäjä Antti Törneroos (Tuokko), sekä
että vihdoin J. W. Calamnius esitti maljan isänmaalle.
Kun tämä virallisten puheiden tulva oli saavuttanut rajansa, oli
jo klo 2,30 aamulla, ja vasta silloin syötiin illallista. Luulisi
vanhojen herrojen jo sitä ennen väsyneen ja lähteneen, mutta eipä
niinkään. En luule kenenkään heistä kadonneen, vaan he söivät, jopa
joivat vielä kahviakin, niinkuin sanottiin, Lönnrotin kehotuksesta,
sillä hän oli suuri kahvin ystävä. Kun sitte vihdoin Lönnrotkin
lähti, laulettiin Maamme-laulu portaissa, ja taaja joukko nuorta
väkeä seurasi häntä kotitiellä. Erotessa hurrattiin. Ukko arveli
saaneensa kyllikseen ystävyydenosotuksia ja lisäsi, ettei hän
koskaan juhlaa unohda. Mutta juhla ei vieläkään ollut lopussa.
Sitä jatkettiin iloisesti, puheita pidettiin edelleen, sitte kun
"sananvuoro oli vapaaksi julistettu", ja nuorempien vieraittensa
ihmeeksi ja ratoksi pohjalaiset lauloivat yksiäänisesti kaikenlaisia
(Bellmanin y.m.) lauluja, n.s. "kakofonioita", jossa he olivat
mestareita.
* * * * *
Seuraavana lukuvuotena olin poissa, enkä siis ollut mukana 1869
vuoden Porthaninjuhlassa. Sitä vastoin olin taas syksyllä 1870 harras
osanottaja juhlaan, ja siitä on minulla eräs sangen merkillinen
kohtaus kerrottavana. Tämä kohtaus oli kuitenkin semmoinen, että sen
oikea ymmärtäminen edellyttää senaikuisen yleisen ylioppilaselämän
tuntemusta, ja täytyy minun sentähden alkaa pienellä johdatuksella.
Syksyllä 1870 oli ylioppilastalo juhlallisesti vihittävä.
Juhlaohjelmasta oli monivaiheinen, ankara taistelu, joka ratkaistiin
yleisessä ylioppilaskokouksessa lokakuun 12 p:nä. Suomenmieliset
vaativat kaksi juhlapuhetta, nimittäin toisen ruotsalaisen ja toisen
suomalaisen; ruotsinmieliset puolestaan pitivät mahdottomana että
juhlalla siten olisi kaksi huippua ("två spetsar") ja ehdottivat,
että pidettäisiin ainoastaan yksi puhe -- tietysti ruotsalainen
-- ja lausuttaisiin tilaisuutta varten sepitetty suomenkielinen
runoelma. Äänestyksessä joutuivat suomenmieliset vähemmistöön, syystä
että Savokarjalaiset -- niinkuin sanottiin -- "sovinnon tähden"
yhtyivät Uusmaalaisiin. Tämän jälkeen pidettiin vielä sekä yksityisiä
että yleisiä kokouksia asiasta, mutta päätös pysyi muuttumatta.
Rettelöiden johdosta levisi yleisöön jos minkälaisia huhuja, muun
muassa sekin, että suomenmieliset muka olivat päättäneet olla juhlaan
menemättä. Tämä huhu oli kokonaan perätön, mutta uskottiin, niinkuin
monet vähemmän todennäköiset juorupuheet.[4]
Pohjalaisen osakunnan suuri enemmistö oli, niinkuin tiedetään,
suomenmielinen, ja koska sillä oli ollut johtava asema taistelussa,
katsoi eräs vanha entinen osakunnan jäsen tarpeelliseksi varottaa
maanmiehiänsä liiallisuuksiin menemästä. J. V. Snellman lähetti näet
osakunnalle kirjoituksen, jossa hän tuon huhun johdosta, että muka
ylioppilaskunnan vähemmistö oli päättänyt olla juhlaan menemättä,
ystävällisesti mutta vakavasti muistutti nuoria pohjalaisia kaiken
yhteiskuntajärjestyksen elinehdosta, joka on se, että vähemmistön
tulee taipua enemmistön päätöksen alle. Kokenut isänmaanystävä tahtoi
puolestaan tehdä mitä voi estääksensä sitä valitettavaa kahtiajakoa,
joka jo alkoi ilmestyä ylioppilaskunnassa. Ymmärrettävää on etteivät
pohjalaiset paljon pitäneet nuhteista; ne olivat heidän mielestään
vähintään tarpeettomia. Asia jätettiin kuitenkin sillensä; mutta tuli
odottamattomalla tavalla esille vuosijuhlassa, joka vietettiin joku
viikko sen jälkeen uuden ylioppilastalon taulusalissa.
Tämä vuosijuhla alkoi siten, että silloinen inspehtori, professori
C. G. von Essen, tavallisen esitelmän sijasta luki ääneen osakunnan
pyynnöstä kirjoittamansa laajan ja erittäin miellyttävän kertomuksen
samana vuonna kuolleen, nerokkaan runoilijan ja etevän kansalaisen
Lauri Stenbäckin elämästä. Sitte seurasivat tavalliset puheet, joissa
ei ollut mitään erittäin huomattavaa, ja ilta kului ilman että
mielialassa huomattiin erikoisempaa juhlainnostusta. Noin puoliyön
aikana julistettiin sanan vuoro vapaaksi; mutta ei vielä silloinkaan
mitään mainittavaa tapahtunut. Klo 2:n aikana mentiin illallisille,
jotka syötiin toisissa huoneissa, ja puolen tunnin päästä palattiin
laulusaliin. Moni teki jo lähtöä, mutta silloin viimeisellä hetkellä
sattui kohtaus, joka innostutti mielet, niinkuin äkkinäinen
tuulenpuuska nostaa tyvenen veden aallokkoon.
Kun Snellman jälleen tuli juhlasaliin, otettiin hänet kiinni,
nostettiin ja hurrattiin riemuhuutojen kaikuessa. Päästyänsä irti
asettui Snellman pöydän viereen, ja nuoriso, hartaasti odottava
nuoriso, keräytyi hänen ympärilleen. Snellman lausui ensin (niinkuin
usein ennenkin), että vanhoille oli ilahduttavaa nähdä, että nuoriso
muistaa heitä ainakin niin kauan kuin he elävät maan päällä, sillä
sitten ei parhaimpienkaan kohtalo ole sen onnellisempi, kuin että
heidän nimensä erinäisissä tilaisuuksissa etsitään pölyisistä
arkistoista. Sen jälkeen teki hän yhden muistutuksen v. Essenin
esitelmän johdosta. Tämä oli näet kuvatessaan Pohjalais-osakunnan
elämää Stenbäckin aikana muun muassa kertonut, kuinka Snellman samaa
osakuntaa varten oli toimittanut säännöt, joita ei hyväksytty,
mutta joiden henki kuitenkin jäi pysyväksi osakuntaan, ja oli
sittemmin sanottu Snellmanin lausuneen, että sääntöjen hylkääminen
olikin ollut paras. Snellman väitti nyt, ettei hän ollenkaan
muistanut lausuneensa, mitä v. Essen oli hänestä kertonut, ja oli
hän vakuutettu, ettei hän koskaan ollutkaan sitä sanonut, sillä
vielä tällä hetkellä pitää hän välttämättömänä, että kullakin
yhteiskunnalla on sääntönsä. Jokaisen yhteiskunnan tulee ylläpitää
kuria yhteydessään. Siten esimerkiksi ei vähemmistö eikä yksityinen
saa vetäytyä enemmistön tuomio-oikeuden alta. Niin, vaikka kuitenkin
toiselta puolen sorto on vältettävä. Hän sanoi hyvin tietävänsä,
ettei semmoisen kurin koskaan ole onnistunut oikein päästä voimaan
ylioppilasyhteyksissä. Mutta sen pitää niin oleman! (Puhuessaan
löi hän kiivaasti kättänsä pöytään). Reformeeraavan aatteen täytyy
säännöllisesti olla vähemmistönä, mutta se on vähemmistönä, kunnes
se tulee enemmistöksi ja siksi se ehdottomasti kerran tulee. Sillä
oikeus ja totuus voittavat aina lopuksi. --
Silloin otti v. Essen selittääkseen, ettei hän suinkaan ollut
tarkottanut, että mikään muu henki olisi osakuntaa elähyttänyt kuin
se sama, joka ilmestyi Snellmanin säännöissä, sekä että ne sentähden
ilman kaipauksetta voivat olla olematta kirjoitetussa muodossa,
koska niiden henki kuitenkin oli vallitsemassa. -- "Ei mitään
väärinkäsitystä!" vastasi siihen Snellman, joka taasen astui esiin
puhumaan. --
Snellmanin edelliset sanat olivat olleet hyvin miellyttäviä osakunnan
vähemmistölle; mutta nyt oli senkin, hetki tullut! Maisteri K. J.
Gummerus oli näet tällä aikaa pyytänyt Snellmanilta selitystä hänen
kirjoituksensa johdosta ja sanonut, ettei siitä näkynyt, kumpi puolue
senaattorin käsityksen mukaan oli oikeassa. -- "Vai niin, vai niin,
eikö muuta!" huudahtaa vanhus Gummerukselle, ja sitte hän puhuu
korotetulla äänellä ja erityisen vakavasti:
"Jos minun olisi ollut äänestäminen siitä, kummallako kielellä
jossakin ylioppilasjuhlassa on oleva kunniasija, niin olisin minä
_aina_ äänestänyt _suomea! aina! aina!_" (Hän lyö kättänsä pöytään,
kiivaasti lausuessaan: "aina! aina!"; kuulijat taasen huutavat:
"hyvä! hyvä!" täyttä kurkkua) _aina suomea!_ ja kun minä olisin
jäänyt vähemmistöön, olisin minä ajatellut: _minä olen tulevaisuuden
mies! Me olemme tulevaisuuden miehiä. Kun minä, joka olen
seitsemännellä kymmenellä, voin pitää itseäni tulevaisuuden miehenä,
niin mahdatte te, vähän yli kahdenkymmenen vanhana, voida pitää
itseänne tulevaisuuden miehinä!_
Läsnä olevat yhtyivät kaikuviin myönnytyshuutoihin, ja Snellman
kannettiin jälleen juhlakulussa. Kun hänet oli laskettu maahan,
lyötiin tuoli palasiksi ja ketkä lähinnä olivat ottivat kukin
pirstaleen -- Snellman: "nå, nå, inte ska' ni göra så der!" (no, no,
älkää tehkö noin) -- muistoksi (semmoinen oli tapa tällä innostuksen
ajalla). Nyt oli juhlahenki ja innostus tullut. Uusmaalaiset vieraat
lähtivät tiehensä eikä meidän omista vastahakoisista mitään tietty.
Ne ylistivät Snellmania hekin, vaikkeivät enään voineet sanoa
häntä puolustajaksensa. Snellmanin jälkeen kannettiin salin ympäri
Topeliusta ja sitten v. Esseniä. Viimemainittua kannettiin kaksi eri
kertaa. Kun hän näet sukkelalla tavallaan ensimäisen vuoron jälkeen
varotti: "herrarna böra vara mera sparsamma med sina ärebetygelser"
(herrojen tulee olla säästäväisempiä kunnianosotuksissaan),
kannettiin häntä uudestaan. Sen jälkeen hän kiitti ovella -- "että
pääsi elävänä!"
* * * * *
Kolmas Porthaninjuhla, josta mieleni tekee kertoa, on se, joka
vietettiin 1873. Se tapahtui ylioppilastalon juhlasalissa, joka
luonnollisesti oli tarkotusta varten koristettu. Jotta huomattaisiin
että koristuksissa pyydettiin vaihtelua, mainitsen että pääkohtana
tällä kertaa oli peräseinälle asetettu sotaisten tunnusmerkkien
ympäröimä ja kullankarvaisen tähkäseppeleen reunustama suuri, soikea
kilpi, jossa luettiin pohjalaisten sotatantereitten nimet: _Napue,
Siikajoki, Pulkkila, Lapua, Alavus, Revolahti, Ruona, Juutas,
Oravainen_ sekä mainioitten Pohjanmaalla syntyneitten, jo manalle
menneitten etevien suomalaisten miesten nimet: _Brenner, Kalm,
Mennander, Ganander, A. Chydenius, Porthan, Choraeus, Topelius vanh.,
J. Tengström, Hällström, Franzén, Nervander, Castrén, E. A. Ingman,
J. J. Tengström, Myhrberg, L. Stenbäck_, siten järjestettyinä että
edellinen nimisarja muodosti kehyksen henkilönimisarjan ympäri.
(Tarpeetonta lienee muistuttaa, että loistavimpien pohjalaisten
nimien kantajat vielä elivät). Tämmöisenä kilpi kahden mahtavan
kynttelikön valaisemana muodosti taustan kuusilehdolle, jonka
eturajana nähtiin kaksi, Vaasan ja Oulun läänien vaakunoita kantavaa,
rikkaista, pystyyn asetetuista lyhdekasoista nousevaa lipputankoa.
Juhla alotettiin, niinkuin säännöllistä; oli, esitelmällä, jonka
tällä kertaa piti maisteri K. W. Forsman, ja oli hän aineekseen
valinnut kysymyksen sivistyneitten säätyjen asemasta nykyaikaisessa
yhteiskunnassa yleensä ja erittäin meillä Suomessa. Tämän kysymyksen
tiettiin luonnollisesti jo silloin olevan ajan suuria kysymyksiä,
mutta vaikka esitelmöitsijä teki useita mieltäkiinnittäviä
huomautuksia meidän yhteiskuntakerrosten keskinäisestä suhteesta, hän
tuskin, enemmän kuin kuulijatkaan, oikein aavisti kuinka polttavaksi
se ainoastaan 30--40 vuotta myöhemmin oli käyvä. Esitelmän jälkeen
jaettiin kirjallisia palkintoja, ja sai semmoisen filosofian
kandidaatti J. H. Svan (Päivärinta, kuollut Lammin kirkkoherrana
1902) tutkimuksesta: "Kielestä runouden välikappaleena, verrattuna
muitten taiteitten käyttämään aineeseen", sekä eräs toinen (jonka
nimeä en ole merkinnyt) nykyään unohtuneen suomalais-ruotsalaisen
runoilijan, Brakelin, "Väinämöinen" nimisen runoelman suomennoksesta.
Tämän jälkeen alkoi taas puheitten sarja, jonka seikkaperäisellä
esityksellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata. Puhe vainajien
muistoksi herätti tällä kertaa erityistä huomiota sentähden,
että poismenneiden joukossa oli kolme, jotka edellisinä vuosina
olivat innokkaasti ottaneet osaa osakunnan elämään, nimittäin
lääketieteen kandidaatti Emil Heikel, ruotsalaisen vähemmistön
ehkä hartain ja kestävin edusmies niissä kielitaisteluissa, jotka
näinä vuosina täyttivät melkoisen osan viikkokokouksia, Kaarlo
Kaslin, joka miellyttävällä olennollaan enemmän kuin erityisellä
lahjakkaisuudellaan oli saanut paljo ystäviä, sekä nuori toivorikas
historioitsija Kaarlo Alfred Castrén. -- Isänmaan puheen sijasta
pidettiin nyt kotiseudulle omistettu, ja tunnustettava on, että
puhuja siinä toi esiin oikeat perustelut, jotka toiselta puolen
puolustavat osakuntalaitosta ja toiselta puolen tuomitsevat
ylioppilaissa joskus ilmaantuneen taipumuksen paikallishenkiseen
eristäytymiseen. Hän lausui nimittäin, että on turhaa odottaa
isänmaanrakkautta siltä, jolla ei ole mitään erikoista myötätuntoa
sitä seutua kohtaan, jossa hän on syntynyt, kasvanut ja ensiksi
hengittänyt kotimaan ilmaa; mutta toiselta puolen ei kenkään ole
isänmaan arvoinen, joka ei tarpeen vaatiessa aseta sitä kotiseudun,
kokonaisuutta osan edelle.
Olivatko Snellman ja Cygnaeus tässä juhlassa, sitä en muista; mutta
eivät he ainakaan puhujina esiintyneet. Ne, jotka tänä iltana
nuorissa sytyttivät innostuksen tulen, olivat Elias Lönnrot,
joka jälleen oli saapuvilla, ja Z. Topelius. Lönnrotin läsnäoloa
pidettiin erityisenä onnena sekä tyydytyksen ja ilon aiheena,
sillä hän kutsuttiin vain silloin kun tiettiin hänen sattumalta
juhlan aikana olevan kaupungissa, ja nytkin pidettiin hänelle
erityinen tervehdyspuhe, jota seurasi juhlakulkueessa kantaminen.
Hänen vastauksensa oli vaatimaton kuin aina. Osottaen Gananderin
ja Topelius vanh:n nimiä kilvessä kuusikon taustalla hän sanoi
Kalevalan runojen keräämisen oikeastaan olevan heidän ansionsa; hän
itse todennäköisesti ei koskaan olisi niin hartaasti antautunut
runoja keräämään, jollei hän olisi ollut niin -- "huono lääkäri".
Yhtä vähäiset olivat hänen muut ansionsa. Jopa julkilausui hän
sen toivomuksen, että hänen nuorten kuulijoittensa ei tarvitsisi
tulevaisuudessa, niinkuin hänen itsensä 70-vuotiaana, ajatella, että
he itse asiassa olivat kovin vähän toimeen saaneet eikä lainkaan
tunnollisesti aikaansa käyttäneet (!)
Z. Topeliuksen esiintymisellä oli aivan erikoinen syy. Edellisenä
vuonna hän oli sepittänyt tunnetut sanat "30-vuotisen sodan
marssiin", ja joku hetki Lönnrotin puheen jälkeen laulajat lauloivat
sen torvisoiton säestyksellä. Reipas, muistorikas marssi innostutti
kuulijoita. Laulajain täytyi laulaa se uudestaan, ja sitte tuli
runoilija lämpimän kunnianosotuksen esineeksi. Sen jälkeen nousi
Topelius puhujalavalle ja piti ex tempore henkevän puheen, josta
kuitenkin voin mainita ainoastaan pääpiirteet. -- Ensiksi hän sanoi
toivoneensa, että Runeberg olisi astunut puhujalavalle, jolla Lönnrot
juuri oli seisonut, sillä silloin olisivat ne miehet, jotka ovat
meille antaneet mitä meillä kauneinta on, seisoneet rinnakkain. Se
oli kuitenkin mahdotonta, mutta nuorison lämmin tervehdys liiteli
sentään täältä hänen luokseen hänen elämänsä iltana. Sitte puhuja
käänsi katseensa niihin polvikuntiin suomalaista nuorisoa, jotka
uusien aaltojen tapaan taukoamatta olivat vaeltaneet uraansa
eteenpäin niinä 32 vuotena, joina tätä juhlaa vietetty oli. Puhuja
vertasi osakuntia virtoihin, joiden raitis, elähdyttävä vesi
kasteli niitä vainioita, joilla Suomen henkiset touot kypsyvät.
Mutta yhtä sattuvasti kuin alati uusi nuoriso siunausta tuottavaan
ominaisuuteen nähden voidaan verrata virtaan, yhtä sattuvasti
voidaan kuvaa kehittää vastakkaiseenkin suuntaan. Varokoot virran
aallot paisumasta luonnollisten reunojensa ylitse, sillä silloin
ne tuottavat tuhoa samalla kuin katoavat ja kuivuvat hiekkaan,
päämääräänsä saavuttamatta. Lopuksi puhuja muutamin sanoin kosketteli
sitä isänmaallista tärkeätä seikkaa, joka tänä vuonna oli toteutunut,
nimittäin että Suomen kansan historia vihdoin oli tekijältään (Yrjö
Koskiselta) valmistunut. Se, joka on -- niin sanat kuuluivat --
koettanut raivata tietä tutkimukselle muinaisuutemme erämaissa, hän
tietää minkä määrän uskollista vaivaa ja kirkasta arvostelukykyä
tämä teos on vaatinut; hän tietää myöskin antaa arvoa teoksen
historialliselle perustukselle, ainoalle, jolle Suomen kansan
historia on rakennettavissa. Vaikuttakoon tämä teos nuorisoon suurena
kehotuksena, virvottavana esikuvana!
Illan kuluessa saapui tervehdyssähkösanomia Kokkolasta,
Uudestakaarlepyystä, Vaasasta, Turusta ja Oulusta.
Promotsionimuistoja.
Olen ollut läsnä en enää muista kuinka monessa promotsionijuhlassa,
mutta ainoastaan kahdesta minulla on pysyviä muistoja, jotka palaavat
mieleeni joka kerta kun kuulen promotsioni sanan. Toinen on 1869 v:n
promotsioni, jossa olin mukana ylioppilasmarsalkkana, toinen 1873 v:n
promotsioni, jossa itse olin vihittävien joukossa.
Marsalkkatoimi antoi kyllä vapaan pääsyn sekä vihkiäisjuhlaan
että päivällisiin ja tanssiaisiin, mutta ei se sentään ollut
niin merkillinen, että minä juuri sentähden muistaisin 1869 v:n
promotsionia. Ei, syynä on toinen, aivan erityinen seikka, joka
tanssiaisissa pani minut omituiseen, huomattavaan -- vaikka, onneksi,
ei kuitenkaan suuresti huomattuun asemaan. Mikä tämä seikka oli ja
mikä tämä asema, ei ole yhdellä sanalla sanottu, vaan täytyy minun
alottaa vähän loitompaa.
Johannes Takaselta, joka siihen aikaan opiskeli veistotaidetta
nuoremman Wilhelm Bissenin työpajassa Kööpenhaminassa, oli tullut
huolestuttavia tietoja. Taiteilijanalku oli suuressa rahanpuutteessa.
Auttaakseen häntä Emilie Bergbom ja Emil Nervander päättivät
yhdessä toimeenpanna iltaman, jota varten he pyysivät ja saivat
myötävaikutusta lukuisilta tuttavilta. Iltama olikin 2 p. helmik.
1869 Seurahuoneella. Ohjelmaan kuului, tavallisuuden mukaan, soittoa,
laulua ja tanssia, mutta myöskin jotakin laatuaan erikoista.
Nervanderin alotteesta (sillä hän se oli, joka aina keksi uutta)
oli kirjankustantajilta ja -kauppiailta sekä yksityisiltä pyydetty
lahjaksi kirjoja, joita iltamassa eri maiden kansallispukuihin puetut
nuoret neidit somissa myymäkojuissa möivät, ja klo 9 illalla ilmestyi
salassa valmistettu ja painettu, ihan uusi kirjanen nimeltä "Mejseln"
(Taltta), johon Adelaide Ehrnrooth, E. Nervander, K. F. Eneberg. E.
O. Stenberg, K. J. Gummerus, Kaarlo Bergbom ja minä olimme antaneet
mikä ruotsin-, mikä suomenkielisiä lisiä. Kirjoilla ja tällä pikku
julkaisulla oli hyvä menekki, joten yrityksen tarkotus saavutettiin.
Rahoja kertyi niin, että Takasen huolet voitiin pitkiksi ajoiksi
karkottaa, ja sen johdosta oli iltamankin tunnelma erittäin hilpeä.
Eikä silloin virinnyt iloinen tunnelma piankaan haihtunut, vaan se
pysyi voimassa -- koko kevätkauden. Kiitos pääasiassa Bergbomin
perheen ne neidit ja ylioppilaat, jotka olivat yhdessä puuhanneet
iltaman hyväksi, jatkoivat näet yhä edelleen keskinäistä seurustelua,
jopa lukukauden loppupuolella yhtyivät vielä yhteistyöhönkin, siten
että avustivat Kaarlo Bergbomia ja hänen sisariaan seuranäytäntöjen
toimeenpanossa. Muille kuin ehkä mukana olleille kävisi väsyttäväksi,
jos kertoisin kaikista pikku tanssiaisista, hiihtoretkistä,
teatteriharjotuksista ja kahvikekkereistä, joissa tuo samainen
tunnelma ilmaisi kestäväisyyttään. Sentähden en siihen ryhdykään;
tahdon vain merkitä, että semmoiset tapahtumat kuin historialliseksi
tullut Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta ja promotsioni lukukauden
lopussa vaikuttivat, ettei laimentumistakaan ollut huomattavissa.
Erotus oli vain siinä, että meitä lukukauden alkupuolella sanottiin
"Takaniiteiksi" ja lopulla "teatteriseurueeksi"!
Tuleva promotsioni ei alkuaan kovinkaan kiinnittänyt puheena olevan
tuttavaseuran jäseniä -- ei ainakaan miehisiä, sillä joukossamme ei
ollut ainoatakaan kandidaattia. Kumminkin siitä puhuttiin niinkuin
muistakin päivän kysymyksistä. Helmikuulla esim. huhuiltiin, että
kandidaattien anomukseen saada viettää promotsionijuhla oli kieltävä
vastaus odotettavissa ja että syynä siihen oli se tyytymättömyys,
jonka ylhäisissä piireissä oli herättänyt ylioppilas E. O. Stenbergin
sepittämä taikka hänen -- niinkuin hän rehtorille selitti -- "kansan
huulilta muistoonpanemansa" Adlerberginlaulu, joka alkoi:
En skål för vår generalguvernör,
Som spiran öfver Finland för,
Han är en man med must och märg
Vår Adlerberg.
Mutta pian huhu hälveni, sillä kun A. E. Arppe ja W. Lagus saman
kuun viime päivänä palasivat eräästä keisarillisesta riemujuhlasta
Pietarista, he tiesivät kertoa, että hallitsijan tunteet suomalaisia
kohtaan olivat suosiollisia ja että promotsionilupa oli tulossa.
Aikanaan se tulikin, ja sitte ryhdyttiin tavallisiin valmistuksiin.
Tärkeimpiä valmistuspuuhia on, niinkuin tiedetään, yleisen
seppeleensitojattaren vaali. Vaali tapahtui 12 p. toukokuuta,
ja valituksi tuli neiti Minette Munck, yliopiston entisen
sijaiskanslerin, arvossa ja kunniassa pidetyn vapaaherra Reinhold
Munck vainajan vanhempi tytär.
Vaali koski läheltä "Takaniittejä" eli "teatteriseurueen" jäseniä
ja herätti heissä erinomaista mielenkiintoa promotsioniin, sillä
neidit Munck kuuluivat heidän piiriinsä, ja kun toinen heistä tuli
seppeleensitojattareksi, oli kuin säde siitä loistosta, joka ympäröi
tätä juhlan merkkihenkilöä, olisi kohdannut meitäkin. Jo seuraavana
päivänä me jälleen olimme yhdessä Kaisaniemen "merisalongissa"
viettämässä pitoja Bergbom-sisarusten ja taiteilijapari Raan
kunniaksi. Siellä me parhaimman mukaan onnittelimme neiti Minette
Munckia -- muut yksinkertaisesti ja suoraan, Kaarlo Bergbom
tavaten hienoimman ja henkevimmän muodon kun hän lausui: "Minä
onnittelen -- maistereita!" -- Hupaisen illanvieton keskellä tapahtui
sitte se seikka, jonka tähden olen kaiken tämän kertonut. Yht'äkkiä
näet Nervander kehottaa meitä nuoria miehiä kerääntymään neiti
Munckin ympärille, ja siinä hän, muiden edeltäpäin mitään tietämättä,
asettaa neidelle vastattavaksi kysymyksen ja pyynnön, haluaako hän
koko iloisen kevätkauden päätökseksi ja muistoksi suoda yhdelle
meistä kunnian promotsionitanssiaisissa tanssia hänen kanssaan
kolmannen franseesin sekä suvaita, että me arvalla ratkaisemme, kelle
tämä kunnia on tuleva. Vastaus oli myöntävä, ja pisin tikku sattui --
minun osakseni!
Totuuden mukaan on tunnustettava, että miten olinkaan iloinen
arvan suomasta onnesta, oli minusta niinkuin muistakin Nervanderin
päähänpisto ei ainoastaan yllättävä, vaan -- kun asiaa lähemmin
mietimme -- arveluttavakin. Oli näet sangen mahdollista,
että maisterit eivät mielellään näkisi, että vieras, niin
sanoakseni, tunkeusi heidän alueelleen. Olivathan he valinneet
seppeleensitojattaren juhlansa kunniaksi ja samalla he myöskin
olivat ottaneet asiakseen katsoa ettei häneltä puuttunut kavaljeeria
tanssiaisissa. Mutta miten tämän olikaan, oli asia kerran kaikkiaan
ratkaistu eikä enää muutettavissa.
Promotsioniin oli vielä kolmatta viikkoa, ja sillä aikaa sattui
toukokuun 6:ntena neiti Munckin nimipäivä. Edellisenä iltapäivänä
lähdin erään pohjalaisen toverin, Kaarlo Kaslinin, kanssa Porvooseen
viemään Runebergille yhden kappaleen hänelle omistettua uutta
Joukahaisvihkoa, ja me palasimme matkalta vasta seuraavana päivänä.
Mutta vaikka en itse ollut Helsingissä, en voinut antaa päivän
mennä ohitse esittämättä kunnioitustani neiti Munckille nimipäivän
johdosta. Koska sitäpaitsi asia tavallaan oli yhteinen niiden
ystävien kanssa, joiden edustajaksi arpa oli minut määrännyt, oli
yhdessä mietittykin miten oli meneteltävä. Tulos oli se, että
sepitin runon (myöhemmin painettu Joukahaisessa VII, nimellä "Till
en ung flicka"), jonka, ruusukimpun ohella, neiti Augusta Bergbom
hyväntahtoisesti vei perille.
Toukokuun 31 p. oli promotsioni ja illalla tanssiaiset Uuden
teatterin salongissa (ylioppilastalo ei ollut vielä valmis).
Kun kolmas franseesi oli alkamaisillaan, minä sydän kourassa,
niinkuin sanotaan, lähestyin tanssiaisten kuningatarta --
seppeleensitojatarta. En ole, totta puhuen, koskaan käynyt
tanssikoulua ja epäilen sentähden kuinka olisin pulmasta selviytynyt,
jos tanssi olisi ollut suoritettava jonkunlaisena pas de deux'nä
yleisön edessä. Mutta onneksi oli tungos näyttämöllä, jossa
tanssittiin, valtava, ja kun daamini oli herttaisen rakastettava
ja juhlatunnelma ylimmillään, me, musiikin heleästi soidessa,
pujottautuen iloisen yleisön kesken, jossa jokaisella oli oma
tehtävänsä, suoritimme "tuurin" toisensa perästä, ja ennen kuin
arvasinkaan oli "Takaniittien franseesi" lopussa.
* * * * *
Neljä vuotta myöhemmin oli jälleen promotsionijuhla vietettävä.
Olin jo kaksi vuotta ennen tullut kandidaatiksi, mutta muistan
kauan epäilleeni ottaisinko siihen osaa vai enkö. Huhtikuun 2 p:nä
oli asuintoverini ja ystäväni, ylempänä mainittu Kaarlo Kaslin,
tavattoman pulska ja kelpo nuori mies, 10 päivää sairastettuaan
kuollut keuhkotulehdukseen, ja kolme viikkoa myöhemmin toinen hyvä
ystävä, K. A. Castrén, pitkällisen hivuttavan taudin uhrina iäksi
ummistanut silmänsä. Järkyttävät kuolemantapaukset eivät kehottaneet
yhtymään iloiseen juhlaan, jossa jälkimäinen olisi ollut yksi
kaikkein ansiokkaimpia, ja toiselta puolen kustannuksetkin panivat
miettimään asiaa. Olen muutoin huomannut, että monen kandidaatin
suhde tulossa oleviin maisterinvihkiäisiin on samoin epäröivä. Vasta
kun juhlapäivä on aivan lähellä, päätetään siihen yhtyä. Juhla
valmistuksilleen vetää puoleensa kandidaatteja niinkuin pyöriäinen
irtonaisia lehtiä, ja kun ollaan jouduttu keskelle humua, ihmetellään
että ollenkaan on epäilty. Ja kumminkin menot ovat useimmille
tuntuvan raskaat, varsinkin lukukauden lopulla. Olen merkinnyt
niiden 1873 nousseen 368:75 markkaan, joista noin puolet käytettiin
semmoisiin tarpeisiin (uusiin vaatteisiin 146 ja maisterisormukseen
39 mk.), joilla, oli enemmän kuin hetken merkitys.
Pääasiassa tämä promotsioni oli muitten kaltainen. Silloinkin oli
yleisen seppeleensitojattaren - neiti Göthilda Granfeltin -- vaali
päivän tärkeitä tapahtumia, silloinkin olivat seppeleensitojaiset
hänen kodissaan (dogmatiikan professorin A. F. Granfeltin luona)
monelle kandidaatille mitä sydäntä liikuttavin iltakausi, jota
paitsi itse vihkiäiset, L. L. Lindelöf promoottorina, ja tanssiaiset
ylioppilastalolla olivat juhlalliset ja loistavat. Mutta juuri sen
vuoksi en ota niitä seikkaperäisemmin kuvatakseni. Sitä vastoin
tahdon kääntää huomion erääseen juhlapäivällisissä sattuneeseen
"skandaaliin", josta aikoinaan paljon puhuttiin ja josta, sangen
omituisella tavalla, minä yksin tulin yleisön edessä syntipukkina
vastaamaan. Ohimennen sanoen on tapaus muuten hyvä esimerkki siitä
kuinka puoluehenki, kiihkoinen toisella kuin toisellakin puolen,
on omansa puhaltamaan suureksi tuleksi kipinän, joka varovaisesti
pideltynä olisi huomaamatta sammunut.
Riemumaistereita ei ollut saapuville tullut muita kuin kirjailijana
ja taiteenystävänä tunnettu N. H. Pinello Turusta, mutta niitä oli
myöskin Ruotsin valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, ja juuri hänen
nimensä aiheutti sen jupakan, josta tässä on kerrottava. Alku oli
semmoinen että eräässä valmistavassa kokouksessa ehdotettiin, että
Nordströmille lähetettäisiin erityinen kutsumus- ja kehotuskirje
saapua juhlaan. Tätä ehdotusta suomenmieliset vastustivat. Heidän
mielestään olivat kutsumuskirjeet riemumaistereille laadittavat
samaan muotoon. Nordström oli kyllä, he myönsivät, toisia nerokkaampi
ja mainiompi mies, mutta maasta muuttaneena ei häntä sopinut asettaa
niiden edelle, jotka olivat uhranneet koko elämänsä oman kansansa
hyväksi. Vaikka suomenmielisillä ei ollut varmaa enemmistöä, pääsi
tämä käsitys kuitenkin voitolle, ja, mikäli tiedän, toimitettiin
kaikille samanlaiset kutsumuskirjeet.
Totta puhuen ei meillä nuorilla kandidaateilla, olimmepa suomen- tai
ruotsinmielisiä, voinut olla seikkaperäisempää tuntemusta
Nordströmin persoonallisuudesta ja merkityksestä, sillä onhan aina
niin, että nuori polvi on huonoimmin perehtynyt niiden vuosikymmenien
historiaan, jotka ovat lähinnä sen omaa aikaa. Kumminkin me
suomenmieliset tiesimme, että hän oli muuttanut pois Suomesta
syistä, joiden pätevyydestä oli ollut eri mieliä, että hän oli ollut
kiivaassa polemiikissa J. V. Snellmanin kanssa ja että hän oli
kaikkea muuta kuin suomalaisuuden suosija. Sentähden ei meissä ollut
minkäänlaista halua osottaa hänelle erityistä kunnioitusta, joskaan
emme toiselta puolen mitenkään tahtoneet loukata häntä. Jos asia
olisi päättynyt siihen mitä on mainittu, olisi arvatakseni kaikki
ollut hyvin, kipinä olisi sammunut. Mutta toisin kävi.
Juhlapäivällisissä Kaivohuoneella näet, kun pöydästä oli noustu ja
puheita kuunneltiin ja seurustelua jatkettiin mitä iloisimman ja
sovinnollisimman mielialan vallitessa, toimikunnan jäsen vapaaherra
M. W. af Schultén -- yksistäänkö noudattaen omaa päähänpistoaan
vai puoluetoveriensakin tieten, sitä en voi sanoa -- esiintyi ja
ehdotti lyhyessä puheessa, että erityinen tervehdyssähkösanoma oli
lähetettävä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille. Ehdotus oli
kerrassaan ulkopuolella ohjelmaa ja sentähden täysi yllätys ainakin
suomenmielisille, jotka pitivät Nordström-kysymyksen ratkaistuna.
Se tuntui heistä tahalliselta yritykseltä tyhjäksi tehdä edellä
mainittu sopimus, ja eri tahoilta siihen kohta vastattiinkin
ei-huudoilla. Tämäkin häiriö olisi kai vielä voinut tukehtua
välitysehdotukseen, että tervehdys lähetettäisiin kaikille poissa
oleville riemumaistereille, mutta yllätys vaihtui suuttumukseksi,
kun Rafael Hertzberg nousi lavalle ja huusi: "Ne, jotka uskaltavat
huutaa ei, nouskoot tänne!" Se oli kaikkien ymmärrettävä, julkinen
solvaus toismielisiä kohtaan ja samassa hetkessä seisoi joukko heitä
lavalla. Siihen julkinen mielenosotus ja keskustelu sentään päättyi;
ainoastaan yksityisesti asiasta väiteltiin ja etenkin Hertzberg sai
kuulla kunniansa. Sähkösanoma Nordströmille lähetettiin yksityisten
allekirjoittamana, ja sanottiin siihen yhtyneen noin puolet taikka
vähän päälle kaikkiaan 122:sta maisterista. Promotsionijuhlan iloista
tunnelmaa ikävä välikohtaus ei huomattavasti häirinnyt. Päivällisistä
mentiin tanssiaisiin ja varmana pidän, että siellä ei enää tapahtumaa
paljonkaan muistettu, sillä olivathan senlaatuiset kahakat
erimielisten välillä niinä aikoina jokapäiväisiä. Mutta tietenkään
asia ei saanut jäädä sille kannalle.
Seuraavana päivänä oli Helsingfors Dagbladissa luettavana kertomus
maisterinvihkiäisistä ja siinä sanottiin päivällisistä puhuessa:
"Valtioarkistonhoitajalle Nordströmille, valitettavasti poissa
olevalle, mainehikkaalle riemumaisterille, nuoret lähettivät
tervehdyssähkösanoman." Luin ensin yksikseni nuo sanat, ja vaikka
kohta huomasin niiden tarkotuksellisesti salaavan, että sähkösanoma
ei ollut kaikkien puolesta lähetetty, en siitä paljon välittänyt.
Olin jo, puolitoista vuotta oltuani mukana Morgonbladetin
toimituksessa, tottunut alituisen vastustajan tapoihin, kun näet
kyseessä oli oikeuden suominen kansallismielisten mielipiteille. Sitä
paitsi en suinkaan ollut itse riita-asiassa alotteentekijä taikka
johtaja; päinvastoin olin ollut sangen tyyni, siksi kun Hertzbergin
menettely oli hetkeksi saanut mieleni kuohuksiin. Mutta kohta
jälkeen tapasin tovereita esplanaadissa, mihin sittemmin Runebergin
kuvapatsas pystytettiin, ja heihin oli H. D:n kertomus aivan toisin
koskenut. Heidän mielestään oli mahdoton jättää asiaa sikseen. Lehti
oli muka tahallisesti väärentänyt totuuden ja oli ehdottomasti
velvollinen oikaisemaan tiedonantonsa. Kysymys oli vain, kutka olivat
sopivimmat esittämään vaatimuksen toimitukselle. Vihdoin valittiin
J. E Snellman ja minut lähettiläiksi, vaikka minä puolestani epäilin
tehtävän välttämättömyyttä. Kumminkin minä myönnyin, ja me menimme
H. D:n toimituspaikkaan, ajatellen ettei meitä siellä sentään
syötäne. Eikä meitä syötykään, sillä me tapasimme ystävällisen A.
H. Chydeniuksen; mutta kovin pahalle tuulelle hän tuli, kun kuuli
asiamme. -- "Te olette käyttäytyneet niin" -- hän huudahti katkaisten
lauseensa, niin ettemme saaneet tietää vaan ainoastaan aavistaa:
miten, hänen mielestään. Sitte hän mietti ja päätti lopulta,
että lehti ei rupea mitään oikaisemaan. -- "No otatteko meidän
kirjoittamamme oikaisun lehteenne?" -- "Saadaan nähdä", oli vastaus.
Siinä sitä nyt oltiin! Me menimme tiehemme eikä muu auttanut kuin
kirjoittaa seuraavat rivit:
"Helsingfors Dagbladin Toimitukselle.
Dagbladin tiedon johdosta, että nuorten maisterien päivällisistä
valtioarkistonhoitajalle Nordströmille lähetettiin sähkösanoma,
pyytävät allekirjoittaneet sijaa seuraavalle oikaisulle:
Kokoontuneiden maisterien nimessä ei mitään sähkösanomaa
lähetetty. Sen, joka lähetettiin, oli noin toinen puoli
maistereita allekirjoittanut.