* * * * *
Ennenkuin päätän, tulee minun kertoa mitä eilen tapahtui.
Päivällisen syötyäni ja kahvin juotuani pukeuduin mustiin
vaatteisiin ja lähdin ulos. Minä astuin samaa tietä, jota pitkin
puolitoista vuotta sitte vein sinut mukanani kylään, sillan yli ja
kirkkomäkeä ylöspäin. Nyt menin kirkolle saakka, jonka edustalla
pysähdyin. Kirkon ovet olivat auki ja samoin kellotapulin luukut,
joista kellojen jymisevä soitto levisi keväisen seudun ylitse. En
ollut yksin. Kirkon edustalla oli läheisistä taloista ja mökeistä
kokoontunut ryhmiä vanhempia henkilöitä, mutta enimmäkseen
uteliaita lapsia. Vakavin ilmein vanhemmat ihmiset ja lapsetkin
katselivat tielle päin, joka johti kirkolle, odottaen eikö sieltä
jotain erikoista näkyviin tulisi; ainoastaan välttämättömyydestä
poikaviikarit silloin tällöin lähtivät juoksemaan, ajaen toisiaan
takaa, sillä heidän jalkojansa, jotka näin varhain keväällä vielä
olivat jotenkin valkoiset, alkoi palella, kun kauan seisoivat yhdessä
kohden.
Yht'äkkiä tuli näkyviin mitä odotettu oli, nimittäin lähestyvä
ruumissaatto. Etupäässä kuusi talonpoikaista miestä kantoi mustaa
ruumisarkkua, jälestä astui pieni mustapukuinen saattojoukko, josta
pian erotin pienen, ystävällisen vaimoihmisen, johon olin tutustunut
vanhan kauppiaan luona. Itse asiassa vanha ystäväni lepäsi arkussa.
Kirkkotarha-portin edessä kantajat pysähtyivät. Miehet paljastivat
päänsä ja vaimot laskivat katseensa maahan. Pappi ja lukkari
asettuivat portin sisäpuolella ruumissaaton eteen ja alkoivat
veisata virttä. Sitte lähti saatto, nuo viranomaiset edellä, jälleen
liikkeelle kirkkoa kohti, ja nousten portaita ylös kaikki astuivat
kirkon sisään, missä punaposkiset, avojalkaiset lapset jo seisoivat
hyvin juhlallisina -- heistä oli saatto kulkenut liian verkalleen
ja olivat he sentähden sen ohi ja edellä pistäytyneet kirkkoon.
Ruumisarkku kannettiin kuoriin, missä se laskettiin maahan hopeisen
ristin koristamalle mustalle vaatteelle. Lukkari veisasi vielä
virrenvärsyn, suntion kantaessa esiin hiekkalaatikon ja lapion.
Kaikki oli niin hiljaista, kun pappi nyt astui esiin. Jos vainaja
olisi ollut merkillisempi mies ja varsinkin jos hänellä olisi
ollut ainoakaan omainen suremassa, niin pappi kai olisi pitänyt
puheentapaisen. Mutta oli näinkin juhlallista, kun hän lapiolla
heitti kolme kertaa hietaa arkulle, sanoen: "Maasta olet sinä tullut
ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jesus Kristus, Vapahtajasi, on
sinut herättävä viimeisenä päivänä." Sitte hän luki kirjastaan, jonka
mustat kannet olivat nekin ristin koristamat, rukouksia ja viimeksi
siunauksen. Taas oli lukkarin vuoro veisata virsi, jonka jälkeen
kantajat esiintyivät, ja ruumissaatto lähti astumaan ulos kirkosta,
mutta lapset juoksivat jälleen edellä ja kirkossa kuului ääntä ja
hälinää.
Hauta oli tehty kauppiaan vaimovainajan viereen. Siihen arkku
laskettiin. Pari viheriää seppelettä heitettiin sen päälle, ja
koettivat kaikki päästä haudan partaalle luodakseen katseen --
viimeinen hyvästijättö -- sinne alas. Ne jotka eivät päässeet
ensimäiseen riviin kurottautuivat edessäseisovien olkapäitten yli.
Lapset tunkeutuivat vanhempien välitse, huolimatta näiden nuhteista.
Kaikki tahtoivat katsoa alas hautaan! Ne, joiden täytyi luopua
toivosta päästä esiin, lähtivät pois puhellen jopa naureskellenkin
keskenään; ne, joiden oli onnistunut tyydyttää halunsa, näyttivät
vakavilta ja poistuivat enimmäkseen yksitellen. -- Kaksi miestä
täytti haudan, ja pian kohosi kumpu tuoretta maata siinä paikalla,
missä vanha kauppias nautti rauhaa ja lepoa. Olkoon maa kevyt hänen
päällänsä!
Maahanpanijaisten toinen näytös tapahtui vainajan kodissa. Ei hän
kuitenkaan olisi tuntenut olevansa kotona, jos hän olisi ollut
mukana. Siellä oli liian paljo vieraita, ja vierasten huone vastasi
todella nimeään. Enkä tahdo pidättää sinuakaan tässä seurassa, sillä
tuskin huvittaa sinua enemmän kuin minuakaan ottaa osaa keskusteluun
eri tavoista istuttaa perunoita taikka valituksiin nykyajan nuorison
vallattomuudesta ja parantumattomasta taipumuksesta juopotteluun.
Sanon hyvästi pienelle, ystävälliselle muorille, joka nähtävästi
on ainoa, joka näissä hautajaisissa on surumielinen, ja lähden
kotimatkalle. Kokko -- vanha hevosemme -- juosta hötköttää tavallista
tahtiaan; mutta Israel, joka seisoo takana kieseillä, on hyvin
hyvällä tuulella, sillä hän on kyökissä saanut pari hautajaisryyppyä.
"Petronella -- ei, Paulahan se oli -- kuka hän on ja mihin hän
joutui?" kysynet kai. Paula on nyt seinälläni ja katselee minua
hymyillen kun kirjoitan tätä. Ei ollut kovin kauan ensimäisen
käyntini jälkeen, kun jälleen kävin vanhan kauppiaan luona. Kun ukko
näki, että muotokuva herätti mielenkiintoani, sanoi hän: "Taulu
näyttää miellyttävän sinua, ota se, jos tahdot, muistoksi minulta."
-- Sittemmin tiedustelin vielä tarkemmin muotokuvan alkuperää, sillä
katsoin todennäköiseksi, että ukko tiesi enemmänkin tuosta nuoresta
tytöstä kuin hän ensin oli myöntänyt.
Jos sain jotakin tietää, niin ei se kuulu tähän -- tässä olen vain
tahtonut kertoa vanhasta kauppiaasta. -- -- -- (1872.)
Vanha kauppias oli nimeltä Anders Reinhold Chydenius. Hän oli
syntynyt 1796 (itse hän sanoi 1795, niinkuin ylempänä olen
maininnut) ja kuoli Maalahdella 11 p. kesäk. 1871. Hänen isänsä
oli ollut Perhon saarnaaja ja sittemmin Kaustisen kappalainen
Samuel R. Chydenius, joka jo 1805 oli jättänyt poikansa
isättömäksi. Isoisä Jaakko Chydenius, Vaasan ja Mustasaaren
rovasti, kuoli 1809 pahoinpitelyn johdosta, jonka sai kärsiä kun
oli kieltäytynyt vannomasta uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille.
Mitä esitykseen tulee, saattaa ehkä kriitillinen lukija
huomauttaa, että kirjemuoto on vähemmän sopiva kuin tavallinen
kertomus olisi ollut. En kiellä huomautuksen oikeutusta,
mutta puolustaudun sillä, ettei tämäkään kuvaus ole laadittu
julkisuutta varten, vaan on se todella alkuansa yksityiselle
henkilölle kirjoitettu. 1911.