II

"Anna lasten nukkua", äiti kuiskasi Maijalle, "ne heräävät itsestään

kyllä varhain ennättääkseen kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät

akkunoihin!" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi.

Vilahduksessa näkyi vain kiharatukkaisia päitä päänalaisilla.

Pimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautain alla.

Oli jouluaamu.

Kynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo

pitkin teitä tervehtien vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä

aamuna iso talo loistavine akkunoineen valaisi ympäristön, vaeltajan

silmissä se oli avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.

Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet, ja

vilkas liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? Missä minun

vaatteeni ovat, Maija? Ehdimmekö vielä kirkkoon? Miksei Maija ole

meitä herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, niin että Maijan oli vaikea

kaikkeen vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat

isän vielä olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset

yllensä. Tässä puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian

toinen toisensa perästä valmistui ja juoksi ulos kamarista.

On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä,

isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen

kaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi

olla kirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämissä, vaan eivätpä he

tiedä, mikä heidät totisiksi tekee. Eivät tiedä, onko siihen syynä

tuo alakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa

loppuun palaneine kynttilöineen, vai isäkö, joka kamarissaan hyräilee

jouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja

pöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista

iltaa; mutta muisto vain enensi tuota salaista tunnetta, joka

ihmisistä tavallisen mielen karkottaa.

Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta

muuta eivät nähneet kuin omien verevien kasvojensa hahmot.

Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja

myhäillen hän sanoi jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset

yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä

tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat,

sinnehän jokainen tänä aamuna rientää.

Jo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja

isolla sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä,

etteivät kirkossa vilustuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden

kokonansa liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso

sisar Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui

vielä makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija

jäi hänen hoitajaksensa ja kodin vartijaksi.

Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset;

keveästi luistivat reet sileällä tiellä; kulkuset kimeästi soivat.

Metsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet

taivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä

valaisi himmeästi kuljettavaa rataa.

Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi

loimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo

kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni

häämötti tahdikasta taivasta kohden.

Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi

Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin,

pani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet

istuivat, piti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta,

jättäen naiset omaan huomaansa.

Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista.

Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja

penkkien väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla

sormillaan niistivät kynttilöitä niin levollisesti, kuin ei valkea

polttaisikaan. Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti

johtaen miesten vakavia, höriseviä, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita

ääniä. Erään vanhan akan -- siltä ainakin kuului -- kimeä ääni

erisi pistävästi toisista, ja tavantakaa Väinö käänteli päätänsä

kuullakseen, mistä tuo ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui

monta hyvin tuttua ja käytävilläkin seisoi lapsia vanhempinensa,

nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, käytävien

risteyksessä, seisoi Takalan muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti

hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti totisena

molemmin käsin lakkiaan leukansa alla.

Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussa seisoi alttarin

edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti: hänen äänensä kaikui kirkossa,

ja hän näytti niin oudon vakavalta.

Silloin alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen

ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla.

Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo

juhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat

olleet kotona, vaikka koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Pyhältä

näytti kansa, joka hartaasti veisasi, pyhältä se kirkas valo, jonka

joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan alkoi messuta,

kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä: "älkäät peljätkö",

hän messusi, "sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on

tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja."

Niistä sanoista hän sitte saarnasikin.

Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein

kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha

ja ihmisille hyvä tahto." Alttaritaulussa kuvatut hahmot, Vapahtaja

ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä,

näyttivät elävän ja hymyilevän pyhästä ilosta. (1870.)

Alkuaan tämä kuvaus ei ole kirjoitettu julkisuutta varten,

vaan ainoastaan luettavaksi jouluaattona 1870, jolloin 25

pohjalaista oli yhtynyt viettämään juhla-iltaa erään toverin

luona, L. Henrikinkadun varrella n:o 20 (aikoja sitten revityssä

puurakennuksessa vastapäätä ylioppilastaloa). Illanvietto alkoi

niin, että luin julki pikku sepitelmäni. Se teki toivotun

vaikutuksen, ja kahden kesken moni minua siitä kiitti -- syystä

että kaikki oli kuulijoille niin tuttua. Useat seurassa olivat,

niinkuin minä itsekin, ensi kerran jouluna kaukana kodista, ja

heistä oli kuvaus ikäänkuin tervehdys vanhemmilta ja siskoilta.

Ymmärrettävästi vaikutus lukijoihin, ja varsinkin nykyaikaisiin

lukijoihin, on toisenlainen; kumminkin on esitykselläni ainakin

se ansio, että se pienimmillä piirteiltäänkin on, niinkuin nyt

on tapana sanoa, "elettyä". -- Ennen painettu Joukahaisessa VII.

1911.

Kuinka iso sisar ryöstettiin.

Kaikki perustuu Väinön huomioihin, sillä vaikka hän oli vain pikku

poikanen -- lieneekö kuuttakaan vuotta täyttänyt -- huomasi hän

sekä savun että tulen sill'aikaa kun Johannes ja Selma tuskin

aavistivat mitään. -- Tämän valaisevan johdannon jälkeen käymme itse

juttuun käsiksi, jota mielestämme kannattaa ei ainoastaan lukea

vaan miettiäkin, jos kohta toinen tai toinen voi pahoitella sen

jokapäiväisyyttä, joka ei lainkaan ole kiellettävissä.

Iso sisar oli kaikkien lemmitty, kenties osaksi sentähden, että

hän osasi leipoa niin herkullisia munarinkilöitä, kun vieraita

odotettiin, taikka niin taidokkaasti ja aistikkaasti johtaa

puutarhatöitä keväisin, mutta pääasiassa sen vuoksi, että hän oli

niin hyvä ja ystävällinen kaikille. Iloisesti ja hymysuin hän

puhutteli vieraita ja jokaiselle kotiväestä hän oli uskollinen

ystävä. Vanha Takalan Vappu, jolle hän aina tarjosi voileivän, kun

akkariepu nälkäisenä pistäysi kyökkiin, rakasti häntä kuin omaa

lastaan. Kesällä marja-aikana oli Vapulla tapana joskus poimia

pappilan mamsellille valkoinen rove täyteen mehukkaita mesimarjoja.

Antaessaan lahjansa hän silloin saattoi kyynelsilmin sovittaa sanansa

vallan runollisesti esim. näin: "Suokaa Vappu raukan ruokkia ruusuja

mamsellin poskilla, etteivät koskaan kuihdu; silmänne, mamselli

kulta, pysyvät ilmankin kirkkaana niin kauan kuin elätte -- hellän

sydämenne vuoksi!"

"Isoksi sisareksi" Hilmaa sanottiin sentähden, että hän oli

sisaruksista vanhin, eikä siitä syystä että hän kasvultaan olisi

ollut isompi kuin tavalliset 18-vuotiaat, rakastettavat tyttölapset.

Niinkuin jo sanottu on, oli hän kaikkien lemmitty, eikä kenenkään

päähän ollut pälkähtänytkään ajatus, että voitaisiin tulla toimeen

ilman häntä, saati että joku voisi ikipäiviksi ryöstää hänet kotoa.

Eräänä kauniina kesäkuun päivänä tuli pappilaan muuan ylioppilas

viettääkseen siellä osan kesäkautta. Hänen isänsä kuuluu olleen

isän nuoruudenystäviä, ja sentähden hän kai tuli. Väinö tutustui

ennen pitkää "maisteriin", joksi vastatullutta pian sanottiin koko

seurakunnassa, ja alussa hänen tunteensa häntä kohtaan olivat

erittäin suosiollisia. Väinö haki matosia ja tappoi sadottain

kärpäsiä keittiössä, kun maisteri valmistautui ongelle ja lupasi

ottaa hänet seuraansa. Toiseen aikaan, kun ei ollut kalailma,

maisteri veisteli Väinölle venettä -- ei kaarnasta, vaan kuivasta,

kevyestä haavasta. Siten oli mitä luotettavin ystävyys heidän kesken

syntymässä, kun Väinö alkoi huomata toisen syyn toisensa perästä olla

varoillaan uutta ystävää kohtaan. Alus kaipasi vielä purjeita, airoja

ynnä muita välttämättömiä varustuksia, mutta maisterilla oli muuta

tekeillä, josta ei mitenkään näkynyt valmista tulevan. -- "Niin pian

kuin saan tämän valmiiksi, ryhdyn veneeseen", hän sanoi tavantakaa.

Hän veisteli näet nuolta kiiltävästä, mustasta ebenholtsista. Oli

oikein ihmeellistä kuinka somaksi hän koristeli nuolta! Hetken Väinö

oli ajatellut, että _hän_ saisi nuolen ampuakseen sillä varpusia,

jotka varmaankin sulasta ihastuksesta eivät liikahtaisi paikaltaan,

jotta saisivat katsella taideteosta lähemmältä, ja niin se sattuisi

heitä keskelle sydäntä, mutta ei se ollutkaan tarkotettu Väinön

eikä varpusten huviksi. Saatuaan teoksensa valmiiksi ylioppilas

alkoi sepittää runoa, ja eräänä iltapäivänä, kun vanhat vetivät

päivällisunta, hän antoi sekä nuolen että runon -- isolle sisarelle!

Kun Väinön huomaavaisuus näin oli herännyt, hän ei voinut olla

havaitsematta, että ylioppilaalla oli kauhean paljon puhuttavaa

isolle sisarelle. Myöskin näki Väinö hänen tuntikausia istuvan

suurten puitten varjossa mäenrinteellä kosken kohdalla ja sitte

nousevan ja poimivan kukkia sieväksi kimpuksi, ja senkin hän antoi

isolle sisarelle. Pari kertaa Väinö päivällispöydässä huomasi

Hilman poskien ikäänkuin leimahtavan, kun tämä havaitsi ylioppilaan

katseen kääntyneenä puoleensa. -- Kaiken tämän Väinö pani merkille

ja sydämelle, ja hän tunsi että hänen sisässään alkoi kyteä

vastenmielisyys ylioppilasta kohtaan eikä hän ollenkaan surrut, vaan

tuli iloisemmaksi, kun kesä kului ja vieraan lähtöaika läheni.

Mutta mikä tapahtuikaan.

Eräänä aamuna, kun Väinö tapansa mukaan avasi isän kamarinoven,

tervehtiäkseen "hyvää huomenta", näki hän ylioppilaan istuvan

sohvalla isän vieressä, joka kuului vakavalla äänellä lausuvan:

"Päättäköön Hilma itse!" Samassa isä huomasi Väinön ja hän sanoi

kohta tälle: "Et tarvitse, poikaseni, tänään lukea; sano se

Selmallekin ja menkää leikittelemään." Väinö meni ulos, mutta hänen

mielensä tuntui raskaalta. "Mitä tuli ison sisaren päättää?" hän

kysyi itsekseen, eikä hänellä ollut ollenkaan halua leikkiä. Jotakin

hirveää on tapahtumaisillaan, poikanen ajatteli, mutta missä olikaan

selkoa saatavissa?

Väinö painui puutarhaan ollakseen yksin ja maistellakseen

viinimarjoja, joilla ehkä olisi lohduttava vaikutus. Siellä hän

huomasi ison sisarenkin mansikkamaassa poimimassa mansikoita

päivällisiksi. Olisihan Väinö voinut kysyä häneltä sitä, joka painoi

hänen sydäntään, mutta joku kumma, jota hän ei voinut selittää,

sitoi hänen kielensä. Väinö pysyttäytyi yksikseen ja söi kauheasti

viinimarjoja, vaikka suuta karvasteli.

Mutta mitäs nyt! Ylioppilas lähestyy nopein askelin pitkin isoa

käytävää. Hän menee Väinön ohi, näkemättä häntä, harppaa parin

salaattipenkin yli suoraan mansikkamaahan, pistää pienen paperin tai

kirjeen Hilman käteen ja -- samassa hän on poissa. Väinö vakoilee

pensaan takaa. Hämmästyneenä iso sisar avaa paperin ja lukee.

Yht'äkkiä hän punastuu mansikoita punaisemmaksi: posket, otsa, koko

kasvot kaulaan asti. Mansikkakori putoaa hänen kädestään, ja hän

astuu vitkalleen kapeaa käytävää pois mansikkamaasta. Kas nyt hän

huomaa pikku veljensä, hän rientää nopeasti häntä kohti ja sulkee

hänet kovasti syliinsä. Mutta hän ei sano sanaakaan Väinölle,

ainoastaan hänen yhtä nopeasti poistuessaan tämä kuulee hänen

kuiskaavan, ensin "Yrjö!" (se oli ylioppilaan nimi) ja sitten:

"äiti!" Hän katosi veräjästä, joka vie pihalle, ja Väinö oli yksin

puutarhassa. Poika oli aivan hämillään eikä tiennyt miten olla, mitä

tehdä.

Kumminkin Väinö taas vähän tointui ja hän astui silloin

mansikkamaahan ja alkoi varovasti poimia marjat takaisin koriin,

joka pudotessaan ison sisaren kädestä oli mennyt kumoon, mutta sitä

tehdessä hänen ajatuksensa milloin koskena kuohuivat päässä, milloin

olivat kuin seisahduksissa. Sitten hän poimi lisää mansikoita, siksi

kun kori oli täynnä. Nyt menee Väinökin sisään. Hän kysyy isoa

sisarta. -- "Ei mamsellia ole näkynyt hyvään aikaan", vastaa Liisa.

-- "No, missä äiti sitten on?" poika kysäisee edelleen. -- "Kyllä

rouva oli täällä ja sanoi mitä päivälliseksi keitetään, mutta en

tiedä mihin hän sitte meni", kuuluu vastaus, yhtä vähän valaiseva

kuin edellinen. Väinö juoksee huoneitten läpi ja tapaa viimein

salissa Johanneksen ja Selman, joiden puheista hänelle vähitellen

selviää, että iso sisar oli tullut juosten sisään, että hän oli

rientänyt äidin luokse ja painanut päänsä hänen syliinsä, että äiti

oli sulkenut hänen päänsä kättensä väliin ja käskenyt toisten mennä

pois huoneesta, että iso sisar kauan oli puhunut äidin kanssa,

että molemmat sitten olivat menneet isän kamariin ja että isä oli

käskenyt Johanneksen sanoa Yrjölle, että hänen oli tultava alas

vinttikamarista isän kamariin. Ja nyt oli isä ja äiti ja iso sisar ja

Yrjö siellä sisällä, ja Johanneksen ja Selman vakaumuksesta tapahtui

isän kamarissa jotakin aivan merkillistä. Väinö ja toiset lähestyivät

tuontuostakin salaperäisen huoneen ovea, jonka takaa isän ja äidin

ja toisia heikompia ääniä kuului. Mutta koska lapset tiesivät, ettei

varkain kuunteleminen ollut luvallista, he taas kohta vetäytyivät

pois ovelta. Väinö, joka kaiken edellisen johdosta aavisti jonkun

vaaran uhkaavan, jonka torjumiseksi hän ei mitään voinut, meni

pian itsekseen mansikkakorikädessä istumaan äidin kamariin. Hänen

sydämensä tuntui niin raskaalta, niin raskaalta. Hän pisti yhden

mehukkaan mansikan suuhunsa, mutta oli kuin ei se olisi miltään

maistunut. Vihdoin äiti tuli, mutta hän näytti niin miettiväiseltä

ja liikutetulta, että Väinö ei uskaltanut häneltäkään mitään kysyä.

Äiti kiitti poikaansa kauniista mansikoista ja meni ulos kyökkiin

päivällistä puuhaamaan.

Väinö otti onkensa ja päätti lähteä rantaan koettamaan onneansa.

Mennessään puutarhan ohi ja juuri sivuuttaessaan pihlaja-lehtimajan

hän näki oudon näön. Yrjö ja iso sisar istuivat rinnakkain

ruohopenkillä puitten juurella, jotka isä muinoin oli istuttanut

äidin ja omaksi onnekseen. Ison sisaren vaaleakiharainen pää nojasi

Yrjön olkaan. Voi, kuinka Väinö sillä hetkellä vihasi Yrjöä, vaikkei

hän itsekään tiennyt minkätähden. Hän meni kuitenkin, niinkuin

päättänyt oli, ongelle, mutta tänä onnettomana päivänä ei kiiskikään

tarttunut hänen koukkuunsa!

Seuraavana aamuna ylioppilas matkusti pois, ja isolla sisarella oli

koko päivän punaiset silmät, ikäänkuin hän olisi itkenyt.

Väinö kuuli sitten puhuttavan kihlauksesta y.m.s., mutta ei hän

oikein ymmärtänyt mitä se merkitsi, ennenkuin hän sattumalta näki

erään kohtauksen Vanhan Vapun ja ison sisaren välillä. Vappu otti

näet Hilmaa kädestä ja puhui lempeällä äänellä: "Herra siunatkoon,

että mamselli jo niin nuorena on tullut morsiameksi. Maisteri on

kyllä niin oppinut ja hyvä mies, että hän ansaitsee saada mamsellin

omakseen, ja Jumala suokoon, että hän vie mamsellin onnelliseen

kotiin; mutta kuinka me täällä tulemmekaan toimeen, kun mamselli on

poissa!" ja Vappu itki liikutuksesta.

Nyt kaikki Väinölle selvisi, ja hän tunsi pistoksen sydämessään.

Mutta tietenkään hän ei jaksanut kauan sitä muistaa, ja syksy ja

talvi menivät tavallista menoaan. Iso sisar kirjoitti ja saikin usein

kirjeitä ja oli toisinaan mietteisiin vaipunut, mutta enimmäkseen

hän oli aivan niinkuin ennen. Ainoastaan harvoin Väinö muisteli

myrskyistä kesäpäivää.

Eräänä päivänä sanottiin: ison sisaren häät ovat jo ensi kesänä.

Se taas vähän ajattelutti Väinöä, sentään suuresti häiritsemättä

hänen levollisuuttaan. Kevät tuli ja muuttui kesäksi, ja silloin

tuli Yrjökin, joka nyt oli pappi, vaikka häntä vieläkin sanottiin

maisteriksi. Väinö ei voinut olla tuntematta jonkunlaista outoa

kunnioitusta häntä kohtaan, kun hän sunnuntaisin pukeutui kauhtanaan

ja papinkaulukseen niinkuin isäkin. Viikon varrella hän sitä vastoin

oli jotenkin entisellään, ja kun Väinö etsi kätköstään viimekesäisen

aluksen, niin Yrjö taklasi sen aivan mainiosti.

Pappilassa häärättiin kovasti häitä valmistaessa ja Väinö, joka aina

oli hyvällä tuulella kun touhu talossa oli yleinen, unohti entiset

huolensa ja pelkonsa. Häätkin vietettiin, eikä Väinö vieläkään ollut

valmistautunut vastaanottamaan sitä, mikä tulossa oli.

Seuraavana päivänä nuori pari lähti ja -- mitä onkaan sanottava! --

hyvästijättökin sujui Väinöltä jotenkin kevyesti; mutta kun isä ja

äiti ja sisarukset ja Liisa ja Vappu ja monta muuta seisoi portaitten

edessä viheriällä pihalla ja katsoivat ulos portista pitkin tietä,

mihin kiesit olivat silmistä kadonneet, ja jotkut itkeä nyyhkyttivät,

silloin oli Väinön sydän pakahtumaisillaan.

Kun hän kohta jälkeen meni sisälle ja käveli huoneitten läpi, kuuli

hän Vapun kyökissä ääneen valittavan ja itsekseen puhuvan: "Voi

minuakin, Vappu parkaa, kuka minua nyt lohduttaa, kun se Herran

siunattu lapsi on poissa!" Äidin kamarissa itki Selma ja piti

päätänsä äidin sylissä, jonka omat posket kiilsivät vierivistä

kyynelistä. Päivänpaiste oli niin lämmin ja kirkas ison sisaren

kamarissa, mutta häntä itseä ei näkynyt. Vinttikamarista kuuluivat

Johanneksen askeleet hänen kävellessään edestakaisin. Väinö meni

rauhattomasti ja hiljaa huoneesta toiseen. Isän kamarin ovi oli

auki, ja siellä isä istui tavallisella paikallaan pöytänsä edessä

lukien isoa kirkkoraamattuansa. Väinö ei tiennyt mikä hänen oli, hän

ei voinut katsoa eikä puhutella ketään. Hän juoksi ulos puutarhaan,

mansikkamaan ohi lehtimajalle. Siellä hän kiersi käsivartensa äidin

puun ympäri ja nojasi siihen pikku päätään. Koko hänen ruumiinsa

vapisi, ja hän purskahti itkuun kuiskaten: "Iso sisar on ryöstetty!"

(1872.)

Äiti kertoo.

Harvoin sitä muulloin kuin syödessä istuttiin koko perhe yhdessä.

Pappilassa oli niin paljon ja niin monenlaisia puuhia. Isällä oli

aina milloin mitäkin virkatoimia ja äidillä oli kenties vielä

harvemmin aikaa rauhassa istua. Mutta sattui sentään joskus,

varsinkin iltasin, että kaikki olivat koossa etenkin äidin ympärillä,

ja silloin saattoi joku perheen nuorempia sanoa tokaista: Kerro,

äiti, jotakin! johon toiset yhtyivät: Niin, äiti on kiltti ja kertoo

jotakin, äiti kertoo!

-- Mitä minä kertoisin? äiti vastaa, eihän minulla ole mitään

erikoista kerrottavaa, ja olettehan jo ennen kuulleet minun juttuni.

-- Äiti kertoo siitä ajasta, jolloin äiti oli pieni ja missä äiti

silloin asui, kehotti joku.

Ja äiti alkoi kertoa lasten kuunnellessa. -- Kun olin pikku tyttö

-- kymmentä vuotta nuorempi --, äiti jutteli, oli isoisä (hän

tarkotti isäänsä, vaikka hän kertoessaan asettui lasten kannalle

ja sanoi "isoisä") Muhoksen kappalainen, ja Muhoksessa olen minä

syntynytkin. Pappila, jossa asuimme, on suuren Oulujoen rannalla

taikka oikeammin luoman rannalla, joka vähän matkan päässä purkaa

vetensä isoon jokeen. Oulujoki on leveämpi ja komeampi kuin joet

täällä etelämpänä; hauskaa oli katsella pitkien tervaveneiden soluvan

alaspäin ja ylöspäin jokea milloin airojen, milloin pikku purjeiden,

milloin sauvointen avulla, ja myöskin olla mukana kun padolla vedestä

nostettiin suuria, hopeankimmeltäviä lohia. Meitä oli kuusi lasta

ennenkuin Muhoksesta muutettiin pois, veljiä ja sisaria, ja paitsi

vanhempiani asui pappilassa mummokin, se on minun äitini äiti.

-- Voi, voi äiti, oliko mummo hyvin vanha? keskeytettiin.

-- Vanha hän oli ja sangen ankara, äiti virkkoi. Hän oli

tyttönimeltään Kristina Laureus ja syntynyt Raahessa, jossa hänen

isänsä oli ollut kauppias. Mummo kertoi toisinaan, että hänen äitinsä

oli ollut Tukholmassa ja naamiaishuveissa suuressa oopperatalossa,

kun kuningas keskellä huveja ammuttiin, nimittäin Ruotsin kuningas

Kustaa III. Samoin kuin kaikki muut oli hänkin kauheasti peljästynyt,

kun ensin laukaus kuului ja kohta sen jälkeen huudettiin, että

kuningas oli ammuttu. Ymmärtäähän sen kun niin jumalaton rikos

tapahtui! -- Kauppias Laureus oli ollut harras kalastaja. Hänellä

oli tapana kalastaa talvellakin laskien pyydyksensä jään alle.

Mutta eräänä talvipäivänä, kun hän palasi kalasta ja kelkalla veti

saalistaan kotia, hän tultuaan talonsa portille kaatui kuin tukki

pitkälleen maahan. Ihmisiä kerääntyi kohta hänen ympärilleen, mutta

hän oli jo kuollut; hän oli saanut halvauksen.

Mutta mummostahan minun pitikin kertoa. Hän asui meillä Muhoksessa

ja oli, niinkuin jo sanoin, hyvin ankara ja täsmällinen tavoiltaan.

Joen toisella puolen asui eräs vanha rouva Levander, ja hänen

luonaan mummo kävi kerran viikossa, ja se tapahtui yhtä varmasti

kuin hän joka päivä söi määrätyt ateriansa. Näillä käynneillä

sai häntä seurata tavallisesti yksi, poikkeustapauksessa kaksi

lapsenlastaan, mutta useammasta ei voinut olla puhettakaan. Rva

Levanderilla oli olo ja järjestys hyvin juhlallinen, ja arvattavasti

sentähden mummo ei ottanut mukaansa suurempaa joukkoa. Lasten oli

jo edeltäkäsin täytynyt luvata olla meluamatta ("att icke stimma"),

ja heidän tuli istua hiljaa ja minkäänlaista huomiota herättämättä

suurella pullokotelolla eli -arkulla, joka oli asetettu korkean,

valkoiseksi maalatun seinäkellon juurelle. Vanhojen rouvien keskenään

pakinoidessa mummo alituisesti röyhelsi hienoja pitsejä, joita aina

tuotiin hänelle pestäväksi, syystä ettei kukaan osannut niitä pestä

ja röyheltää niin taitavasti kuin hän. Vieraille tarjottiin kahvia

ja vohveleita, ja tämän hyvän vuoksi lapset oikeastaan lähtivätkin

mummon seuraan. Istuminen pullokotelolla oli nimittäin hirmuisen

ikävää. Kun oltiin kaksi, kului aika jotenkin, mutta jos oli yksin,

kävi olo melkein sietämättömäksi; silloin ei muuta tehnyt kuin odotti

vohveleita.

-- Eikö äiti käynyt koulua? kysyttiin taas.

-- Ei siihen aikaan ollut paljon puhetta tyttöjen koulunkäynnistä,

sanoi äiti, eikä niitä varten oikeita kouluja ollutkaan. Ensimäinen

opetus annettiin aina kotona -- isä tai äiti tai joku perheessä

asuva naimaton täti, kuinka kulloinkin sopi, opettajana -- ja jos

asuttiin kaukana kaupungista, niin siihen kouluun tyydyttiinkin. Jos

taasen kävi päinsä lähettää tytöt kaupunkiin, niin he saivat siellä

pari vuotta jatkaa opintojaan jonkun vanhanpuolisen neiden luona,

joka piti koulua tyttölapsille. Samalla saatiin myöskin nähdä hiukan

kehittyneempää seuraelämää kuin kotipitäjässä. Vanhemman sisareni

kanssa oleskelin minäkin siten kaksi vuotta Vaasassa, sitte nimittäin

kun perhe oli Muhoksesta muuttanut Kuortaneelle. Mamselli Thitz'in

koulusta ei ole mitään erinomaisempaa mainittavana, mutta hupaista

meidän oli vähän oppia tuntemaan kaupunginelämää. Siinä kohden meitä

ohjasi ja turvasi kaksi vanhanpuolista mamsellia, Lotta ja Fredrika

Tingelund, kauppiaantyttäriä Vaasasta, joiden luona me asuimme ja

joita sanoimme tädiksi. Koulutovereista muistan muun muassa kauppias

Lisitzinin tyttäret. Heidän isänsä, Ivan Lisitzin, oli mahdottoman

rikas. Hän kuuluu sanoneen, että Jumala ei voisi häntä rangaista niin

että hän tulisi köyhäksi. Hänellä oli kolme kaunista tytärtä, joista

toisia kauniimpi oli Alexandra. Tämä Alexandra joutui sittemmin

naimisiin venäläisen kenraalin kanssa; avio oli onneton ja sai hän

ehkä köyhyyttäkin kärsiä. Heidän äitinsä oli venäläistä syntyperää

samoin kuin isäkin, mutta Vaasassa he olivat oppineet ruotsia. Rva

Lisitzin oli tunnettu hyväntekeväisyydestään, jota vastoin ukko

Lisitzin oli kovaluontoinen ja erittäin myöskin kunnianhimoinen,

niinkuin saattaa siitä päättää, että hän lupasi suuren rahasumman

sille yhtiölle, joka kaivautti kanavan kaupungin ja vanhan sataman

välille, jos kanavalle annettaisiin nimi "Lisitzinin kanava", mutta

kaupunkilaiset eivät suostuneet kauppaan. Tyttäret eivät olleet

ainoastaan kauniita vaan muutenkin hyvin miellyttäviä tyttöjä.

Yleensä elämä Vaasassa siihen aikaan oli paljon loistavampaa kuin

myöhemmin. Semmoista presidenttiperhettä kuin vapaaherra Kaarle

Fredrik Rotkirchin ei Vaasan kaupunki enää ole nähnyt. Kaikki

perheen jäsenet olivat niinkuin on tapa sanoa "kuvankauniita". Sen

todistaa presidentin muotokuva hovioikeudessa. Presidentti Rotkirch

oli koko olennoltaan ylimys hienointa laatua, ja komeasti perhe eli

ja esiintyi. Kun lähdettiin kaupungille, joka oli niin pieni että

vajaassa kymmenessä minuutissa käveli toisesta laidasta toiseen,

ajettiin aina suljetuissa vaunuissa, palvelijat ja lakeijat edessä

ja takana. "Klubissa", se on Seurahuoneella, presidentin perhe

aina istui "ylhäisten sohvassa". Presidentillä oli kolme tytärtä,

Mathilda, Emilie ja Therese. Ensinmainittu oli hyvin vilkasluontoinen

eikä suinkaan ylimysmielinen, päättäen siitä että hän toisinaan otti

järjestään puhutellakseen jokaista, joka oli saapunut klubiin. Sama

Mathilda Rotkirch tuli kuuluksi maalaajattarena, mutta hän kuoli

nuorena, ennenkuin oli täyttänyt 30 vuotta. Presidentin muotokuva

hovioikeudessa on tyttären maalaama.

Seuraelämä kaupungissa oli monesti sangen iloista. Paitsi tanssiaisia

klubissa olivat talvella rekiretket Runsoriin ja muihin kyliin Vaasan

ympäristössä tavallisempia kuin myöhempinä aikoina. Luultavaa on että

sentähden maaseuduillakin rekiretket olivat muodissa. Muun muassa

Kuortaneen ja Alavuden seurapiiri toimeenpani semmoisia. Ja näillä

rekiretkillä oltiin monesti aika vallattomia. Niin esim. kuului

asiaan, että tavantakaa varovasti ajettiin kumoon lumikinokseen.

Mitään hätää sellaisissa tapauksissa ei syntynyt, sillä entisinä

aikoina oli enemmän lunta kuin nykyään (!), mutta kuitenkin kuului

sekin asiaan, että kaikki kavaljeerit riensivät apuun pelastaakseen

kinokseen kaatuneita. Kerran oli retkeen liittynyt eräs Kuortaneella

asuva henkikirjuri Larickkin, mutta vanhana miehenä hän ei viitsinyt

nousta lämpimästä reestään, istui vaan tyynenä ja huusi: Tarvitaanko

minua siellä? tarvitaanko minua? Jälestäpäin henkikirjuria aina

väliin pisteltiin hänen velttoudestaan ja välinpitämättömyydestään.

-- Kyllä jo riittää tällä kertaa, äiti päätti juttelunsa.

-- Kiitos äiti, on niin hauskaa kuulla entisistä ajoista.

* * * * *

Kun oli vieraita, joku tai joitakuita läheisiä sukulaisia taikka

vanhoja hyviä ystäviä -- erittäinkin kaukaisia -- silloin tapahtui

ikäänkuin itsestään, että juttusuoni aukesi. Vieraille oli tietenkin

seuraa pidettävä, joskus kokonaiset päiväkaudet, sillä kun kerrankin

vuosikausien päästä tavattiin, ei kummallakaan puolen tyydytty n.s.

ranskalaiseen käyntiin. Talon askareet jätettiin mahdollisuuden

mukaan palvelijain huostaan taikka lykättiin -- ainakin erityisempää

valvontaa vaativat -- tuonnemmaksi. Niistä otettiin "lupa", niinkuin

koululaiset sanovat, ja sen sijaan nautittiin seurustelusta. Eikä

juttelun aihetta puuttunut, sillä olihan luonnollista että näin

yhdessä ollessa luotiin katsaus yhteiseen tuttavapiiriin, siten että

kummaltakin puolen mainittiin mitä tiedettiin tuttujen nykyisistä

oloista ja vaiheista, ja silloin tulivat entisetkin ajat mieleen.

Kuinka olikaan silloin nuorempien hupaista, kun kilvan entisyyden

hämärästä palautettiin mitä vaihtelevimpia kuvaelmia.

Kerrankin oli herännäisyysaika tullut puheeksi.

-- En voi olla sanomatta, äiti silloin lausui, että sen ajan

ihmiset olivat vähän kummallisia esim. avioliittoja solmiessa.

Ystävien kehotuksesta oltiin usein valmiit kosimaan taikka jollei

kohta kosittukaan, niin lähdettiin kuitenkin vartavasten matkalle

katsomaan toista tai toista nuorta neitosta, josta oli kuultu

kiittämällä puhuttavan. Kun käsitys oli semmoinen, että vähänkään

pitempi rakkaussuhde ja kihlaus olivat maallista turhuutta, niin nuo

äkkinäiset avioliitot, joita ennen puolisot eivät ollenkaan toisiaan

tunteneet, olivat minusta mitä vaarallisinta uhkapeliä. Älkää luulko

etten minä tiedä ja usko, että meidän kaikkien kohtalo on Jumalan

kädessä; mutta emmehän uskalla jäällekään kysymättä kestääkö se?

Ajatelkaa esim. sitä pastoria, joka oltuaan vuoden ajan leskenä

tuli erään heränneen ystävänsä luokse. Tämä otti puheeksi toisen

yksinäisyyden ja kehotti häntä menemään uusiin naimisiin, varsinkin

kun hänellä oli pari lastakin, jotka olivat hoidon tarpeessa. --

Oikein puhut, toinen vastasi, mutta mitä tehdä, kun en tunne ketään

sopivaa. -- Mitä siihen tulee, niin voin minä sinulle suositella

neitiä, joka on ollut ja vieläkin on meillä lasten opettajattarena.

-- Vai sen teet, no, _kutsu ihminen sisään!_ -- Ja niin tapahtui,

"ihminen" kutsuttiin sisään, ja ennenkuin pastori meni, oli hän

kosinut ja saanut myöntävän vastauksen. -- En minä semmoisesta pidä,

äiti lisäsi juttunsa päätteeksi.

Entäs toinen vielä kummallisempi tapaus, äiti jatkoi vauhtiin

päästyänsä, voin senkin kertoa, vaikka se koskee erästä minulle

hyvinkin läheistä sukulaista. Sanon häntäkin pastoriksi, sillä

hän oli jo ollut pappina lähes kymmenen vuotta, mutta koko ajan

naimattomana. Eräissä virkaanvihkiäisissä, joihin ajan tavan

mukaan oli kokoontunut paljon vieraita kuulemaan tunnetuita

herännäisjohtajia, pastori vieraitten joukossa oli vilahdukselta

nähnyt muutaman papintyttären, joka kauneudellaan mitä syvimmin

liikutti hänen sydäntään. Kumminkaan hän ei vaihtanut sanaakaan

tytön kanssa, sai ainoastaan tietää hänen nimensä sekä että hän

oli kotoisin eräästä seurakunnasta, jotenkin läheltä sitä missä me

silloin asuimme. Minä tunsin tytön ennestään ja myönnän, että hän

oli kauniimpi kuin tavalliset pappilanneidit. Hänen vartalonsa oli

komeanlainen, kasvonpiirteet olivat säännölliset, silmät isot ja

kirkkaat, iho oli terve ja hieno, tukka tumma ja runsas. En siis

ihmettele, että pastori ensi näkemältään saattoi häneen ihastua,

mutta kuulkaapa kuinka kävi. -- Haudottuansa asiaa muutamia

päiviä, kenties jonkun viikonkin, pastori matkustaa suoraa päätä

pappilaan, jossa tiesi tapaavansa ihailemansa neiden. Vaikka

hän tuli tuntemattomana, hän tietysti, tavan mukaan, otettiin

kohteliaasti vastaan, ja kun hän oli esitellyt itsensä pappina ja

maininnut hyvin tunnetun sukunimensä, niin kohteliaisuus vaihtui

mitä luottavaisimpaan ystävällisyyteen. Paitsi isäntäväkeä tuli

vieraalle seuraa pitämään talon tytärkin, ja kun pastori joksikin

hetkeksi jäi kahdenkesken neiden kanssa, hän päättäväisesti käytti

tilaisuutta puhuakseen suunsa puhtaaksi, niinkuin on tapa sanoa.

Pastori näetten ilmotti miksi hän oli tullut, toisin sanoen hän kosi

ja sai kuin saikin myöntävän vastauksen. Ei kukaan ollut onnellisempi

kuin pastori, kun hän näin oli hyvin suorittanut asiansa. Vanhemmat

näetten saivat hekin kohta tietää mitä tapahtunut oli, eivätkä

he ollenkaan epäilleet antaa siunaustansa liitolle. Tosin oli

kihlattujen itsensä väli vähän kankea, eikä heillä ollut paljon

sanottavaa toisilleen, mutta pianhan sitä tutustuttaisiin toisiinsa!

Sentähden sovittiin vain suunnilleen, milloin häät vietettäisiin --

sillä ainahan ne vähän valmistuksia vaativat, eikä silloin tietty

siitä uudenuutukaisimmasta muodista, että mennään naimisiin ilman

että tuskin ainoatakaan kristillisen seurakunnan edustajaa on ikuisen

liiton solmintaa todistamassa -- ja sitte pastori teki lähtöä. Mutta

juuri silloin se kumma tapahtuikin! Pastori oli jo sanonut hyvästi

isäntäväelle ja morsiamelleen ja näiden seuraamana mennyt ulos

portaille, jopa hän oli astunut alas pihalle noustakseen kieseihinsä,

kun hän eräässä akkunassa näkee tytön uteliaasti katselevan lähtöä.

Hän säpsähtää, luo toisen katseen akkunaan, niin tarkkaavan kuin

sillä hetkellä mahdollista oli, ja leimauksena hänelle selviää --

että akkunassa oleva neiti se olikin, jonka hän ennen oli nähnyt ja

jota hän oli tullut kosimaan! Aavistaahan sen että pastoria vähän

pyörrytti, mutta tarmokkaasti hän oikaisi ryhtinsä, piti suunsa

kiinni ja lähti matkaansa. Epäilen onko nolompaa, onnettomampaa

sulhasta nähty kuin pastori kieseissään. Hän oli kuin puulla päähän

lyöty; mutta niin pian kuinhan jaksoi ajatella, hän kenenkään

selittämättä ymmärsi, että pappilassa mahtoi olla (niinkuin todella

olikin) useampia tyttäriä ja ne olivat toistensa näköisiä, niin

että hän, jolle tämä oli tuntematonta, oli erehtynyt. Kumminkin

virkaanvihkiäisissä nähdyn neiden kuva oli siksi selväpiirteinen,

ettei hän lainkaan voinut epäillä että tyttö akkunassa oli se oikea

ja että erehdys todella oli tapahtunut. Mutta yhtä varma kuin hän

oli erehdyksestään, oli hän siitä että hänen täytyi saada se oikea.

Erehdys oli siis korjattava, mutta miten? Siinä sydäntä painava pulma.

Jo kotoa lähtiessään pastori oli suunnitellut käydä meilläkin,

sukulaisissa, ja nyt hänellä oli aivan erikoinen syy tavata

ihmisiä, joille hän saattoi avata sydämensä. Hän tuli siis meille,

ja helppo oli hänen synkästä kasvojenilmeestään, jo ennenkuin hän

oli sanaakaan lausunut, huomata että asiat olivat hullusti. Eikä

meidän tarvinnut kauan odottaa hänen tunnustustaan. Ensi tilassa

hän näet kertoi miten onnettomasti hänen oli käynyt, ja me, jotka

tunsimme hänen mielitiettynsä perheen, voimme kohta päättää, että

pastori oli kosinut vanhempaa sisarta, jota toinen oli kolme vuotta

nuorempi. Mutta meistäkin oli erehdys helpommin selitettävissä kuin

korjattavissa, jopa heräsi meissä sekin ajatus, että ehkä pastorin,

joka tositeossa ei lähemmältä tuntenut kumpaakaan sisarta, oli

tyytyminen siihen, jonka oli saanut. Mutta siitä hän ei tahtonut

kuullakaan, emmekä voineet olla säälimättä hänen hätäänsä ja

epätoivoaan. No niin, tarpeetonta on kertomusta venyttää. Pitkä

neuvottelu päättyi niin, että minä lähdin asettamaan asian oikealle

tolalle. Jokainen ymmärtää, että tehtävä oli kaikkea muuta kuin

hupainen, mutta täytyihän koettaa pelastaa pastori tuskallisesta

asemasta, johon hän oli joutunut. Ja onneksi yritykseni menestyi

täydellisesti. Kun olin vanhemmille ja tyttärille esittänyt asiani ja

kuinka erehdys oli tapahtunut, niin vanhempi sisar sanoi peräytyvänsä

ja nuorempi suostui rupeamaan morsiameksi.

Suurella mielenkiinnolla oli tätä äidin kertomusta kuunneltu ja se

aiheutti kaikenlaisia huomautuksia, mutta yksimielisiä oltiin siitä,

että se oli mainio esimerkki kuinka puheena olevan ajan pikaiset

kosinnat saattoivat viedä odottamattomiin tuloksiin. Kun joku kysyi

äidiltä, tuliko aviosta, jonka rakentamisessa hänellä oli ollut niin

tärkeä osa, onnellinen liitto, niin hän ei antanut suoraa vastausta.

Äiti näet sanoi vain, että hän, jos häneltä edeltäkäsin olisi neuvoa

kysytty, tuskin olisi kehottanut pastoria toteuttamaan aikeitaan,

mutta silloin kun hänen apuunsa turvattiin, ei muu menettely ollut

ajateltavissa kuin se jota noudatettiin. Arvattavasti äidillä oli

joku pätevä syy tähän huomautukseen.

Sen jälkeen kävi juttelu sinne tänne, mutta äiti pysyi sanattomana.

Oli kuin hän olisi vähän katunut, että oli kertonut omituisen

tapauksen läheisten tuttavien elämästä, vaikka, niinkuin saimme

tietää, asianomaiset jo olivat päättäneet maalliset vaiheensa. Mutta

hetken päästä hän uudestaan palasi aiheeseen, sanoen tahtovansa vielä

kertoa yhden avioliittojutelman. Siinäkin hänellä itsellään oli ollut

pieni osa, mutta tapaus oli muuten toisenlainen kuin edelliset ja

omansa todistamaan, että kyllä entisinäkin aikoina oli niitä, jotka

kuuntelivat sydämensä ääntä.

-- Totta on, äiti jatkoi, että ne henkilöt, joita kertomukseni

koskee, eivät olleet minulle läheisiä ja että minä siis voin erehtyä

joissakin yksityiskohdissa, mutta esitän kumminkin tapahtuman mikäli

sen tunnen osaksi oman näkemäni, osaksi toisten tiedonantojen mukaan.

-- Olin ollut noin kymmenkunnan vuotta naimisissa, kun eräänä

päivänä meille tuli -- niinkuin silloin pappiloissa usein tapahtui

-- nuori tuntematon herra vieraaksi. Hän oli näöltään ja olennoltaan

hienompi ja sivistyneempi kuin tavalliset maalaisherrat ja hän

esittikin itsensä lääkärinä. Kun hän mainitsi nimensä, se kuului

meistä tutulta, olimme ennen kuulleet tuttavien hänestä puhuvan.

Muistan vielä, että tohtori tuli lauantai-aamupäivänä, jolloin

matot oli viety ulos salista piestäväksi. Koska sali oli vieraitten

tavallinen vastaanotto-huone, oli hänen tulonsa sillä hetkellä

vähän epämukava, mutta tietenkin hän silti kohtasi tavallisen

vieraanvaraisuuden-, ja harvoinhan sitä maalla -- varsinkin niihin

aikoihin -- saikaan semmoista vierasta puhutella ja kestitä.

Tohtorin puheista selvisi pian, että hän oli paljon liikkunut

pappien seurassa, että meillä oli yhteisiä ystäviä niiden joukossa

ja että hän itsekin lukeutui heränneitten piiriin. Tämän jälkeen

muuttui seurustelu tuttavallisemmaksi kuin se oli alussa ja muutoin

olisi voinut olla. Näin ollen on luonnollista että nytkin tapahtui

mitä ylipäätään säännöllisesti tapahtuu kun lääkäri sattuu käymään

maalla -- vallankin aikana, jolloin lääkäreitä ei asunut muualla

kuin kaupungissa -- nimittäin että aloin häneltä kysellä neuvoja

terveysasioissa. Yhdessä lapsistamme oli huomattu risataudin oireita,

ja minä pyysin saada näyttää hänelle pienen potilaan. Tohtori katseli

ja tutki lasta ja antoi neuvojakin. Tuli siinä sitte puheeksi, kuinka

mainittu tauti usein tekee sairaan ruumiin muodottomaksi siten

että kyttyrä nousee selkään ja keskeyttää vartalon kehittymisen.

Edelleen huomautin miten senlaatuinen onnettomuus voi vaikuttaa

sielunelämäänkin, tehdä ihmisen, joka huomaa olevansa ulkonaisesti

toisia vähäosaisempi, katkeramieliseksi ja elämään tyytymättömäksi.

Toiselta puolen myönsin, ettei semmoinen seuraus kuitenkaan ole

välttämätön taikka poikkeukseton, ja kerroin todistukseksi eräästä

nuoresta tytöstä, jonka joku aika sitten olin oppinut tuntemaan

eräässä tutussa pappilassa. Neiti oli kotoisin etelä-Suomesta ja oli

tullut pappilaan ollakseen siellä jonkun aikaa. Pappi, jonka luona

hän asui, oli tunnettu herännäisyyden mies, ja neiti oli myöskin

kääntynyt maailmasta etsiäkseen sielunsa pelastusta. Tämä neiti oli

ruumiiltaan viallinen, arvattavasti jonkun lapsuudessa kärsimänsä

taudin johdosta, mutta siitä huolimatta hän oli erinomaisen henkevä

ja herttainen olennoltaan. Minä kerroin oikein lämpimästi kuinka

olin mieltynyt häneen, hänen vaatimattomuuteensa ja henkiseen

etevyyteensä, joka osotti miten korkealle kehittynyt sielunelämä

voittaa ruumiilliset vammat. Tohtori kuunteli mielenkiinnolla

puhettani, mutta omasta puolestaan hän ei siihen paljon sanonut.

Tämä keskustelu oli tavallaan päätapahtuma vieraan ollessa meillä,

ja sitte hän lähti ilman että meille oli selvinnyt millä asioilla

hän oikeastaan liikkui. Mutta ei aikaakaan ennenkuin saimme uutisen

ja tietoja, jotka loivat valoa kysymykseen. -- Nuori tohtori ja

etelä-Suomesta Pohjanmaan pappilaan tullut neiti olivat kihloissa

-- se oli uutinen. Sen ohella kerrottiin, että kihlaus ei suinkaan

ollut hetken aikaansaama, vaan olivat näiden nuorten sydämet jo

aikoja ennen taipuneet toisiansa kohti. Omaiset olivat kuitenkin,

terveydellisistä syistä, vastustaneet avioliittoa heidän kesken, ja

sentähden oli neiti lähetetty pois kotoa, jotta hän kaukana ollessaan

joko unohtaisi taikka ainakin taltuttaisi rakkautensa. Tohtori

puolestaan oli myöskin koettanut kääntää ajatuksensa toisaalle ja

sanottiin hänen käyneen meillä saadakseen nähdä erästä perheessämme

silloin asuvaa rakastettavaa, orpoa papintytärtä. Mutta, sanottiin

edelleen, ne ihastuneet kiitoslauseet, joilla minä, aavistamatta

mitään tohtorin ja neiden suhteesta, ylistin tätä jälkimäistä,

olivat niin vaikuttaneet, että tohtori meiltä matkusti suoraa päätä

rakastamansa neiden luokse ja ratkaisi asian lopullisesti, niinkuin

uutinen tiesi.

Näin juteltiin, mutta kaukana siitä, että minä lukisin ansiokseni

onnellisen avion, joka näin syntyi. Rakkaus heidät toisiinsa yhdisti,

ja jos sanani ehkä vaikuttivatkin tohtoriin -- ja onhan se totta että

ihminen suurella mielihyvällä kuulee vieraan kiittävän sitä mitä

oma sydän suosii -- niin että hän heitti epäilyksensä ja rohkeasti

noudatti sydämensä ääntä, oli se kumminkin Jumala, joka johti asian

oikeaan päämäärään. -- Lopuksi sanon vielä, että jos, niinkuin luulen

tietäväni, viimeinen avio oli onnellisin niistä, joista tänä päivänä

olen kertonut, niin kyllä kai se oli sentähden, että se syntyi

ainoalla oikealla tavalla -- nimittäin niin että toinen samoin kuin

toinenkin edeltäkäsin tiesi kenen hän omakseen otti.

Vanha kauppias.

Kaksi kirjettä maalta.

Veli kulta!

Niin, mitä kertoisinkaan? Iloista kai odotat, mutta mitä iloista

täältä voisi kertoa? Uudesta vuodesta on jo 12:s osa kulunut eikä

se vielä kertaakaan ole näyttänyt iloista naamaa. Eilen oli tosin

poikkeuksena kaunis päivä. Aurinko, vaikka kyllä tammikuunaurinko,

ilahdutti jotakuinkin luontoa ja ihmisiä, ja sen säteet olivat

melkein lämpimiä. Iltakin oli kaunis. Kaupungista palatessani oli

oikein hupaista ajaa metsän läpi. Taivaalla kimaltelivat kirkkaat

tähdet, valaisten tietä ja sen ympäristöä. Korkeat kuuset tien

varrella seisoivat hiljaisina ja rauhallisina, vaikka oksat olivat

katketa kuorman alla, jonka tyven lumisade joku päivä ennen oli

latonut niiden syliin. Kannot istua köllöttivät kuin turkkilaiset

pashat, paksut, valkoiset turbaanit päässä. Kulkuset soivat heleästi

ja matka joutui. Oli, niinkuin sanoin, oikein hupaista. Mutta jo

yöllä vetivät tähdet yllensä peitteen, ja päivä nousi sumusilmin.

Mitä siis kertoisin? Me yksinkertaiset ihmiset maalla olemme niinkuin

luonto. Jos se on surumielinen, niin olemme mekin surumielisiä.

Se riittänee alkupuheeksi ja perustamaan päätelmää, ettei maalta

parempaa lähde kuin siellä on.

Viikko sitten oli samanlainen päivä kuin nyt, ja minä päätin lähteä

kylään. Oli klo 1/2 4 i.p., paras aika mennä. Kävelin uutta siltaa

joen yli kirkkoa kohden. Puolivälissä kirkkotörmää poikkesin

vasemmalle, polulle, joka kiertäen kirkkomaan yhtyy kylätiehen, jota

minun oli käytävä perille asti. Oli lauantai ja pyhäksi oli rippi

kuulutettu. Jo tänään oli rippisaarna kirkossa, ja sen vuoksi tuli

tiellä vastaan ihmisiä pyhäpuvussa. Kun olin nämä sivuuttanut, oli

tie tyhjä; illan suussa pyhäpäivän edellä viikon puuhaaminen ja

liike pysähtyy. Tie oli tasainen ja puhdas, ja oli lysti sitä astua.

Likempänä kirkkoa on taloja, mutta sen jälkeen tien ympäristöt ovat

autiot -- vasemmalla, peltojen takana, joki, oikealla, peltojen ja

niittyjen takana, havumetsä, joka suurella vaivalla, matalana ja

uupuneena, saavuttaa tien pienellä mäellä, jonka toisella puolella

ison kylän ensimäiset asunnot tulevat näkyviin. Ne ovat ränstyneitä

töllejä vaan, niin harmaasta muinaisuudesta, että silloin nähtävästi

luotilauta eli vatupassi oli keksimättä. Ikkunat olivat kuurassa,

mutta niiden takana näkyi vereviä lapsennaamoja, jotka kirkkaine

silmineen lämpimällä hengellään sulattamistaan kurkistusreijistä

katselivat ohi menevää pappilan maisteria. Vähän edempänä oli paja,

josta kimeä kalkutus kuului. Tuli poikanen vastaan. -- "Missä

asuu", minä häneltä kysyin, "vanha kauppias?" -- "Tuolla", poika

vastasi, "taikka tulkaa perässäni, niin näytän paremmin". Poika

asteli kymmenkunnan askelta eteenpäin, ojensi sitten kätensä sanoen:

"Tuolla, tuossa tuvassa, jossa akkunan päällä on valkoista." Koetin

katsoa, mutta en erottanut muuta kuin semmoisen rakennusten kasauman,

jommoisia usein tapaa Pohjanmaan kylissä, asuinhuoneita, navettoja,

aittoja, latoja huiskin haiskin -- ja kaikilla oli valkoista, se on

lunta akkunain päällä. Pojan viittauksesta en todella tullut hullua

viisaammaksi, mutta tiesinhän sentään minnepäin oli meneminen ja

sentähden kiitin, enempää kysymättä, ja jatkoin matkaani. Pian pisti

silmiini pieni tuparakennus, jonka akkunapielet olivat valkoisiksi

maalatut ja jonka edessä oleva piha oli lauta-aidalla ympäröitty.

Tuossa hän mahtaa asua, ajattelin, ja sainkin myöntävän vastauksen,

kun varmuuden vuoksi kysyin tien vieressä työskentelevältä mieheltä.

-- "Siinä vanha kauppias asuu", hän näet sanoi, "ja kyllä hän on

kotonakin". Lisäys oli kyllä tarpeen, sillä ulkoa ei lainkaan

näkynyt, että asunnossa oli elävää sielua. Porstuanovi rakennuksen

keskikohdalla oli nimittäin kiinni, ja molemmat akkunat, jotka

niinkuin kaksi silmää olivat käännetyt tietä kohti, olivat kokonaan

kuuran peittämät, kerrassaan sokeat. Astuin pihan poikki, nousin

portaalle ja kolkutin ovea. Tuskin olin sen tehnyt, kun sisältä

kuului keveitä askeleita ja ovi aukaistiin. Edessäni seisoi vanha,

lyhytläntä ukko, joka ystävällisesti tervehtien kehotti minua

astumaan sisään. Pienestä porstuasta mentiin ensin vasemmalle,

vierashuoneeseen, mutta kun se oli kylmillä, isäntä, anteeksi

pyytäen, heti vei minut pieneen arkihuoneeseen. Siinä hän sai minut

istumaan, kysyi kuinka kotona voidaan, tarjosi minulle piipun ja --

katosi.

Minun piippua sytyttäessäni ukko näet mitään sanomatta pistäytyi

ulos ovesta vastapäätä sitä, josta olimme tulleet (se vei, niinkuin

myöhemmin huomasin, keittiöön). Kuulin hänen käyvän ulos porstuan

ovesta pihalle, ja odottaakseni häntä istahdin piippu suussa pöydän

viereen. Huone oli pienen pieni ja samoin kuin kalustokin ilmaisi se

isännän vaatimattomuutta. Punamaalattu sänky, samanvärinen piironki

ja sillä pahanpäiväinen peili, suuri seinäkello, pöytä akkunan edessä

ja pöydällä kirja, kolme neljä tuolia missä sopi -- siinä kaikki.

Akkunasta ei näkynyt muuta kuin laaja pelto, joka nyt oli huikaisevan

valkean lumen peittämä ja jonka takana noin 60 askeleen päässä seisoi

pitkä riihirakennus.

Tuskin olin tämän kaiken huomiooni ottanut, kun vanha isäntäni

palasi. Hän oli kovin hengästynyt pikaisesta käynnistä. Hän istuutui

tuolille painaen käsiään rintaansa vasten. -- "Minulla on", hän

huokasi, "jotakin rinnassani -- oh -- en tiedä mitä -- kun vähän

käyn, ottaa pahemmin -- en ole kysynyt tohtoreilta, mutta tuskin

nekään apua tietäisivät. Loppu tulee! loppu tulee!" Hän huokasi

syvästi.

Hän ei ollut meidän ajan miehiä. Hänen syntymävuotensa oli 1795,

ja nyt on 19. vuosisadan kahdeksas kymmenluku alkanut! Vuodet

olivat valkaisseet hänen hiuksensa ja partansa ja kaivaneet paljon

puhuvia kurttuja hänen kasvoihinsa, joista ystävälliset, miltei

lapsellisen viattomat silmät katsoivat minuun. Hetken perästä hän

alkoi keveämmin hengittää, ja me puhuimme kaikenlaista nykyisien

ja muinaisten päivien oloista. -- Tässä mitä hän itsestään kertoi.

Sodan aikana -- nimittäin 1808--09 vuosien sodan aikana -- hän

kävi Vaasan koulua ja kärsi sen ajan ihmisrakkailta opettajilta

niin ankaraa kohtelua, että olisi voinut luulla heidän ajatelleen

sodan menon olleen heidän vitsapatukoissaan. "Kun viholliset olivat

kaupungissa ja Bergenstrålen hyökkäyksen aiheuttama kahakka alkoi,

juoksimme me pojat", ukko jutteli, "ulkona -- (minä oleskelin silloin

isoisäni luona, Hagan pappilassa, vähän ulkopuolella kaupunkia; siitä

talosta kävi yht'aikaa yhdeksän poikaa -- poikia ja pojanpoikia --

koulussa, jonkatähden ihmiset nähdessään meidät aina hokivat: 'der

komma prostis niona'[1]) -- me juoksimme, niinkuin sanoin, ulkona ja

ihailimme kuulien sihinää, kun joku tuli pappilaakin tervehtimään.

Vaimot huusivat meille: 'jollette tule sisään, niin saatte maistaa

vitsaa', mutta kun ikinä silmistä pääsimme, olimme jälleen ulkona.

-- Vähän aikaa sodan jälkeen isoisäni kuoli", isäntäni jatkoi, "ja

minun täytyi erota koulusta ja ruveta kauppapalvelijaksi. Silloin

koitti minulle toinen aika! Helppo on nykyään kauppapalvelijan

asema verrattuna minun kokemaani. Varsinkin markkinat ovat pysyneet

muistissani. Silloin ei markkinoita pidetty ainoastaan kaupungeissa,

vaan myöskin maalaiskunnissa, niinkuin Lapualla, Ilmajoella y.m.

Isäntäni matkusti säännöllisesti näille markkinoille, ja tietysti

oli minun seurattava mukana. Kauppakoju, jossa tavarat asetettiin

esiin myytäväksi, oli tilapäinen, kurja lautasuoja, jonka joka

kulmasta päivä kuulti sisään. Niin kovimmilla talvipakkasillakin, ja

kumminkin oli yökin kojussa vietettävä. Usein kun aamulla heräsi,

olivat vällyt suun kohdalta jäässä, eikä kumma, sillä silloin talvet

olivatkin toisenlaiset kuin nyt. No, nuorena ei siitä paljonkaan

välittänyt; mutta nyt on loppulaskujen maksuaika käsissä! -- -- Sitte

koitti sekin päivä, jolloin näin itseni omillani. Menin naimisiinkin.

Kauppani onnistui yleensä hyvin, ja suurin onni oli se, että tulin

vetäytyneeksi asioista ennen kaupungin paloa. Sen jälkeen olen

asunut maalla -- nyt jo kolmattakymmentä vuotta -- neljätoista tällä

paikalla, puolitoista vaimoni kanssa, mutta hänen kuoltuansa yksin."

--

Näitä kuunnellessani olin jo juonut kahviakin, ja senjälkeen oli

totineuvot tuotu sisään. Pienikasvuinen vaimoihminen, hyvänsuopa

ja ystävällinen näöltään, oli aikaansaanut tämän, ja minulle oli

selvinnyt, että ukko pistäytyessään ulos oli kutsunut hänet avukseen,

sillä yksin ollen hän oli milloin kutakin, isäntä ja emäntä, renki

ja piika. Uuniin oli tehty valkea, ja kun se levitti valoa ja

lämpöä, alkoi vanhuksen vaatimaton asunto tuntua aika kodikkaalta.

Vierashuoneeseenkin tehtiin valkea, mutta ei se sillä lämminnyt

asuttavaksi. Kävin siellä kuitenkin katsomassa kuvia seinillä,

jotka jo tullessani olin huomannut. Niissä oli kuvattuna Abelard

tunnustaen rakkauttaan punastuvalle Eloisalle ja kohta vieressä

Eloisa kuolevana, edelleen Jerusalemin kaupunki Salomonin aikana;

mutta enemmän mieltäni kiinnitti eräs soikeaan kultaiseen kehykseen

lasin alle asetettu pastellimuotokuva, jonka isäntäni sanoi vaimonsa

tuoneen kotoaan muun omaisuutensa kanssa. Hän luuli sen esittävän

jotakin neiti Crabbea, niinkuin takapuolella nähtävät kirjaimetkin P.

C. osottivat. Tyttö oli näöltään aivan nuori, kasvot hienopiirteiset,

suu pieni ja hymyilevä, vahva keltainen tukka sievästi kiinnitettynä

päälaelle, niinkuin näkyi valkoisen hunnun alta, joka puoleksi

varjostaen otsaa enensi sinisten silmien luonnollista tenhoa. Samoin

kuin huntu sai muukin vähä mitä pukua näkyi ajattelemaan, että tyttö

oli jollei häihin niin ainakin tanssiaisiin valmistautunut.

Jälleen istuimme arkihuoneessa lasien äänessä. Hetken päästä tuotiin

vielä teetäkin. Se oli minusta liikaa ja sentähden puhkesinkin

sanoihin: "Jos tulollani aiheutan tämmöiset vaivat, olisi kai parempi

olla tulematta." -- Surullisesti hymähtäen ukko virkkoi: "Eihän tämä

mikään vaiva ole, tulkaa toki tavasta minua vanhaa tervehtimään

-- kovin harvinaista on että saan ketään tavata." -- Samalla tuli

renkipoikamme sisään ja sanoi tulleensa hevosella minua noutamaan.

Käskin hänen odottaa vähän aikaa. -- Ukko puhui terveydestään, joka

päivä päivältä huononi. "Tuskallisin vanhuuteni vaivoista", hän

valitti, "on unettomuus. Paras olisikin, jos pääsisi maan peittoon,

mitä meillä vanhoilla täällä enää tekemistä on?" -- "Katsoa, kuinka

nuoret kasvaa", sanoin ajattelemattomasti. -- "Niin", hän vastasi

entistä surullisemmin, "kunpa olisi omia ympärillä, mutta sitä onnea

Jumala ei ole minulle suonut". -- Kysyin sitten, eikö aika käy

pitkäksi ja eikö hän pelkää asua yksin? -- "Eikä niinkään, kuluuhan

se aika vähitellen, ja tässä on hyvä lohdutus ikävää vastaan",

lausui vanha kauppias osottaen Johan Arndtin kirjaa totisesta

kristillisyydestä pöydällään. "Mitä pelkoon tulee, niin en minä,

Jumalan avulla, koskaan ole pelkuri ollut. Viime yönä, kun valvoin

tässä vuoteellani, kuului kaksi ankaraa kolahdusta ulkoa, oli kuin

seipäällä olisi seinään rämähytetty. Mitäs nyt? ajattelin, saas

nähdä mitä seuraa, mutta sen enempää ei kuulunut. Kuka minulle pahaa

tekisi? Onhan minulla vartija, joka valvoo!"

Ilta oli jo myöhäinen. Sentähden nousin, kiitin ja sanoin hyvästi

vanhalle ystävälleni. Hevonen juoksi mielellään kotiapäin, ja minä

ajattelin vanhuksen kotoa ja mitä tuo P muotokuvan takana mahtoi

merkitä, Paulina? -- ei -- Petronella? -- hyi -- Paula? -- se käy

laatuun!

Enhän mitään erinomaista luvannutkaan, iloista en ensinkään. Ole siis

tyytyväinen, pyytää maalaisystäväsi.