Ylioppilaan sisar.
Tunnetko ylioppilaan sisaren? -- Epäilet vastata, eikä se ole ihme.
Ainoastaan se, joka on taikka on ollut ylioppilas ja jolla on sisar,
tuntee hänet, eikä aina silloinkaan; mutta jos joku toinen, ilman
tarpeellista opastusta, on hänet tuntevinaan, niin täytyy hänen toden
totta olla täysi Dickens huomaamaan varjossa piilevää, rakastettavaa
hyvää taikka puhua perättömiä. Olisin onnellinen, jos seuraava esitys
saisi toisen tai toisen, joka ei ole mikään Dickens, kiinnittämään
huomionsa miellyttävään olentoon.
Hän on oiva, kelpo tyttönen -- jotenkin muitten samanlaisten
näköinen. Onko hän kaunis vai ruma, on yhdentekevä; mutta olkoon
vaikka miten kaunis, niin hän on siitä tietämätön. Edelleen on
merkille pantava, että ylioppilaalla, jolla on semmoinen sisar
kuin tässä on puheena, harvoin on ylhäinen ja loistava koti. Perhe
voi asua kaupungissa yhtä hyvin kuin maalla, mutta ei ole koskaan
kaupungin johtavia. -- Ennenkuin veli on ylioppilas, on kiltin tytön
ainoa ajatus ja unelma nähdä hänet semmoisena.
Nyt juuri veli tekee lähtöä suorittaakseen ylioppilastutkinnon.
Kuinka lumivalkeat ovatkaan paidat ja kaulukset, jotka sisar itse
on ommellut ja merkannut! Kuinka huolellisesti ne onkaan pantu
kapsäkkiin muiden vaatteiden kanssa! Kuinka komeat ovatkaan tohvelit
-- saattaisi luulla, että ovat aiotut jonkun kreivin jalosukuisia
jalkoja varten! Kuinka monta onnentoivotusta kätkeekään suloinen
tyttö vaatteiden laskoksiin! Näkisitpä sitte kuinka veli kääritään
isän vanhaan ylioppilaskaprokkiin, jonka hiat ovat ahtaat kuin
nälkävuodet, mutta joka on taatusti oivallinen pitkillä matkoilla.
Isää ja äitiä hän ei päästä lähellekään, kun hänen on tarkastettava
miltä näyttää -- etäämmältä katsoen -- uusi matkalaukku, jonka hän on
ripustanut nuoren herran kaulaan. Jos olisit saapuvilla, en epäile
että sinua haluttaisi suudella sievää, vallatonta olentoa.
Samassa on hyvästijättöhetki käsissä. Sisaren "hyvästi" muistuttaa
merkillisesti sitä, jonka hän muinoin lapsena lausui äidilleen eräänä
jouluaamuna, kun äiti lähti kirkkoon ja hänen, pakkasen tähden,
täytyi jäädä kotia, vaikka koko vuoden oli kuvitellut iloa nähdä
joulukynttilät kirkossa. Mutta nuori herra rientää ulos, hyppää
rattaille ja viimeisen kerran heilautettuaan lakkiaan hän tarttuu
piiskaan, ja kotihevonen, joka on vievä hänet ensimäiseen kievariin,
lähtee semmoisella vauhdilla, että portinpieli on vaarassa tulla
temmatuksi mukaan matkalle. Hei, kuinka siinä mennään! -- Ensi
hetkinä tuntuu kyllä outo painostus lähtijän sydämellä, kun hän
huomaa olevansa yksin ja näkee toisen tutun esineen toisensa perästä
tien varrella jäävän taakseen ja vihdoin kaiken olevan uutta,
tuntematonta; mutta pian se tunne haihtuu ja loistavan päämäärän
tähden hän ei enemmän muista kotia kuin portinpieli tiesi kohtalosta,
josta se oli pelastunut. Mutta unohdettu sisar on seisonut ja
katsonut tielle päin, niin kauan kuin veljeä vähääkään on näkynyt,
jopa vähän kauemminkin. Sitte hän on pujahtanut kamariinsa, ja ole
varma siitä, että hän siellä on itkenyt aika lailla. Ohimennen sanoen
olen usein miettinyt ja kysynyt, miksi hän itkee niin paljon, pikku
ystävämme näet (käytän tätä nimitystä, sillä en voi muuta ajatella
-- oman itsemme mukaanhan me arvaamme muitten mielen -- kuin että
sinä niin mielelläsi kuin elät toivoisit tuota kilttiä olentoa
ystäväksesi) hän itkee ei ainoastaan kun luulee itsellään olevan
surun aihetta, niinkuin esim. tänä päivänä, vaan myöskin ilosta.
Turhaan olen kuitenkin sitä kysynyt, olen vain huomannut, että hän
varmaankin olisi vähemmin rakastettava, jollei hänen silmissään
koskaan kyyneleet kimalteleisi.
Ei hän sentään saa kauan itkeä. Äidin ääni häntä kutsuu, ja
jälleen hän käy käsiksi tuohon työhönsä, joka kantaa niin vähän
näkyviä hedelmiä. Väsymättä hän on äitinsä apuna keittiössä ja
muualla. Ensin tyttöparka vielä on hieman surumielinen, mutta
äidin sangen opettavaisesti luennoidessa "ihmisen kohtalosta",
"elämän vakavuudesta", kuinka "eronhetki on tervetulijaishetken
välttämätön edelläkävijä" j.n.e. ystävämme katse alkaa valostua,
jollei äidin sanojen vaikutuksestakaan, sillä niitä hän -- paha
kyllä -- on vain toisella korvalla kuunnellut, niin sitä enemmän
salaisista ajatuksista. Hän näet miettii, kuinka hänen veljensä on
herättävä huomiota ja suosiota, onpa hän niin kaunis, kelpo poika,
ja neuloessaan hänelle hän pari kertaa on pistänyt sormeensa, mikä,
niinkuin jokainen tietää, erehtymättömästi ennustaa että siitä
"pidetään", jolle työ tehdään. Ja niin hän taas tulee hyvälle
tuulelle, hän hyräilee pikku laulujaan, ja työ sujuu kuin leikinteko.
Kas tuossa pistäytyy pieni kerjäläispoika sisään keittiön ovesta.
Paikalla ystävämme kysyy, oliko matkustava herra tullut vastaan
tiellä, ja kun poika myöntää, hän tiedustelee, oliko herra näyttänyt
iloiselta, lauloiko hän, oliko nyökäyttänyt päätä y.m.s. Ja nyt,
sen vakuutan, ei olisi ollut hulluimpaa olla pojan asemassa,
sillä lähtiessään hän oli tyytyväisempi ja oli syönyt itsensä
kylläisemmäksi kuin moni köyhä ylioppilas, joka syö päivällistä
"porttöörillä" sekä aamuin ja illoin kuivaa ruokaa -- jos sattuu
olemaan. Evääksi hän oli saanut voileivän juustoviipale päällä.
Tiedätkös ehkä maukkaampaa? -- Ennenkuin eroamme kerjäläispojasta,
saanen huomauttaa omituisesta seikasta, jota mielelläni epäilisin,
jollen olisi päässyt asian perille mitä huolellisimpien ja tarkimpien
havaintojen kautta, minä tarkotan, että hän, tuo omapäinen ystävämme,
antaa mieluummin ja runsaammalla kädellä pojalle, joka pyytää, kuin
tytölle.
Nyt hän on niin iloinen, hän halaa isää ja äitiä, ja koti on valoisa
ja riemullinen. Onnellinen hän itse on ja niin kaikki, jotka hänen
näkevät. Ja ehtoolla hän rukoilee Jumalaa vanhempiensa, veljensä ja
kaikkien ihmisten edestä, ja yöllä hän unessa näkee veljensä niin
oppineena ja ylhäisenä herrana kuin mielikuvituksensa konsanaan
kykenee.
Elämä alkaa jälleen hiljaista kulkuaan. Ystävämme ainoa huvitus
ovat hänen kukkansa, joita hän kastelee ja hoitaa niinkuin ne
olisivat pienokaisia lapsia, millä punainen, millä sininen, millä
valkoinen pää. Ja kiitollisuudesta ne kasvavat ja tuoksuvat aivan
ihmeellisesti. Kerran viikossa, tiistaina, postilaukku tulee.
Kirjeet, joissa on Helsingin postileima -- en luule että mitkään
kirjeet voivat olla tervetulleemmat. Ne luetaan ensin ääneen isän
ja äidin kuullen ja sitten yksinäisyydessä. Sanomatkin luetaan
tavallista tarkemmin -- onhan se luonnollista -- ja eräänä päivänä
ystävämme näkee veljensä mainittuna muitten joukossa, jotka ovat
suorittaneet ylioppilastutkinnon! Nyt nousee riemu korkealle. Isäkin,
miten onkaan luonnostaan vakava, pyytää hymysuin nähdä lehteä. Äiti
pitää silmällä isän eleitä, mutta uuden ylioppilaan sisarella on
taas jotakin kyyneleentapaista silmissä ja kuitenkin hän laulaa
ja hyppelee niin vallattomasti, että äiti pyytää häntä varomaan
kukkaruukkuja pöydillä. Ja samassa pistää tytön päähän, ettei kukkia
tänään vielä oltukaan kasteltu, juosten hän noutaa vesikannun,
ja kyllä kukat nyt saavat liiaksikin juoda, mutta ei se haittaa,
kun ei vain usein niin tapahdu. -- Sitte kun tunteet ovat vähän
tyyntyneet, äiti tyttärensä kanssa neuvotellen päättää, että huomenna
aamupäivällä on toimeenpantava komeat kahvikutsut, ja viipymättä
ryhdytään valmistuspuuhiin. Äidin ystävät kutsutaan, poikkeuksetta,
kuulemaan tärkeätä uutista, arvokkaita rouvia ja kunnioitettavia
vanhoja, naimattomia rouvasihmisiä.
Seuraavana päivänä klo 1/2 11 ovat kaikki kutsutut jo saapuneet ja
tervehdityt. Ystävämme asiana on kahvin keittäminen, ja se joka näkee
hänen punaposkisena seisovan kyökkitakan edessä älyää kohta, ettei
kukaan osaa keittää parempaa kahvia kuin hän, ja sen todistavat
vieraatkin yhdestä suusta, nuo arvokkaat ja kunnioitettavat rouvat ja
rouvasihmiset. Kahvileipäkin on harvinaisen hyvää ja aivan tuoretta
-- sen näet on varhain aamulla leiponut se sama, joka myöhemmin
keitti kahvin. Entäs, kuinka nyt kielet liikkuu! Mikä myötätunto
hehkuukaan arvoisien naisien silmissä emännän laskiessa toista kuppia
kahvia, sitte kun hän todistaakseen antamansa suullisen tiedon oli
lehdestä lukenut julki iloisen ilmotuksen, joka tämän juhlallisen
tilaisuuden aiheuttanut oli. Yksi rouvista istuu kuitenkin mykkänä ja
alakuloisena. Hänelläkin oli muinoin poika, joka oli hänen elämänsä
lohtu ja toivo, mutta poika petti äidin toiveet, ja sentähden hän ei
enää koskaan ole iloinen. Kiltti ystävämme pitää aika paljon kahvista
ja ottaa osaa seuraankin, vaikka hän on harvasanainen -- olematta
sentään alla päin. Hän istuu enimmäkseen alakuloisen rouvan vieressä
ja antaa hänelle täysimmän kupin sekä pyöreimmät ja maukkaimmat kakut.
Helppo on aavistaa kuinka lyhyet syyspäivät venyvät pitkiksi
rakastettavan ystävämme odottaessa lyyrylakkista veljeään. Kuinka
miehekkääksi hän liekään tullut, hän ajattelee itsekseen, kuinka
hauskaa onkaan oleva olla kävelemässä hänen kanssaan, hänen, jonka
käytös ja ryhti ovat niin somia, ilman että hänessä huomaa mitään
teeskenneltyä. "En voi kärsiä teeskenteleviä herroja ja kaikkein
vähimmin teeskenteleviä ylioppilaita. Kun kävelen hänen kanssaan,
on kohta nähtävä, että hän on ylioppilas, vaikkei hänellä olisikaan
lyyryä lakissa." Eikö hän ole kelpo, tuo kiltti tyttö, noin
ajatellessaan?
Jouluksi hän on tuleva -- ja eräänä iltana, pari viikkoa joulun
edellä, kuuluu aisakellon ääni lähestyvän, jopa tulevan pihalle,
ja kohta sen jälkeen ryntää sisään nuori mies, joka riisumatta
päällystakkia (se muistuttaa ihmeesti erästä tuttua vanhaa
ylioppilaskaprokkia) ja ilman mitään edelläkäypää perustelua syleilee
ensin vanhaa rouvaa sohvassa, sitte vanhaa herraa nojatuolissa
ja viimein hän -- meistä, jos olisimme siellä olleet, hyvin
kiusallisella tavalla -- suutelee sen nuoren punaposkisen tytön
ruusuhuulia, joka on istunut äitinsä rinnalla, mutta on hypähtänyt
ylös päästäen kimeän huudon, mikä saattoi yhtä hyvin merkitä riemua
kuin pelkoa. Tyttö ei kuitenkaan näy sitä ollenkaan paheksuvan, vaan
ryhtyy, välittämättä herran kohteliaasta vastustelemisesta, suurella
kätevyydellä aukaisemaan hänen matkavyönsä solmua, ja näkyviin
tulee uljas, reipas nuori mies kiiltävä lyyry lakissa, joka yhä on
päässä. Eikä hän ole kukaan muu kuin se, jota koko syksyn on odotettu
ja jonka kunniaksi eräänä päivänä oli ollut suuret kahvikutsut --
kuluneen ajan merkkitapauksia hiljaisen talon historiassa.
Sisar ei väsy katsomaan veljeänsä ja tulee entistä iloisemmaksi, kun
tämä tunnustaa, että hänellä usein on ollut ikävä Helsingissä ja että
oli _niin_ hauskaa jälleen olla kotona. Tänä iltana juodaan teetä,
mikä on tapana ainoastaan silloin, kun on vieraita taikka muutoin
joku erinomainen tilaisuus, niinkuin nyt! Isä laskee vähän rommia
teelasiinsa, jonka hän asettaa matkan päähän pöydälle. Ja nyt on
uutisten aika! Isä haluaa kuulla rautatiestä, uusimpia valtiollisia
juttuja, joita ei panna sanomiin, viertotiestä (jommoista paraikaa
tehtiin pääkaupungin tienoilla) y.m. y.m. Äiti tiedustelee
minkälaista ruokaa oli tarjottu siinä paikassa, missä poika oli
asunut, hän on näet kohta huomannut, että tämä oli laihtunut. Sisar
ei kysy mitään, vaan ainoastaan kuuntelee; mutta kun illallinen on
syöty ja isä, väsyneenä enempää kysymään (semminkin kun poika näyttää
olevan yhtä perehtymätön kulkuneuvo- kuin valtiollisiin asioihin),
on huomannut ajan tulleen etsiä lepoa ja hyvässä järjestyksessä
poistunut äidin seurassa, joka jälkimäinen varottaa nuoria liian
kauan valvomasta, silloin tulee hyvän sisarenkin vuoro kysellä, ja
veli saa kertoa, oliko hän nähnyt Topeliuksen, oliko hän herttainen,
minkälaisia olivat nykyään naisten päällysvaatteet, oliko hän nähnyt
kenraalikuvernöörin ja hänen rouvansa, eikö ollut kauhean hauskaa
teatterissa, oliko Pacius miellyttävä, hän, joka oli säveltänyt
Kaarle kuninkaan metsästyksen, oliko Helsingissä paljon ylioppilaita
ja maistereita, mikä oli nykyään tavallisin tukkapukumuoti, miltä se
vapaaehtoinen palosammutuskunta näytti, käyttivätkö naiset todella
semmoisia shinjongeja ja kahden kyynärän pituisia laahustimia kuin
sanomissa kerrottiin y.m. y.m. Mahdotonta on luetella kaikki, mikä
herättää hänen mielenkiintoansa, mahdotonta sanoa kuinka kauan hän
olisi jaksanut kuunnella, jollei veli väsyneenä matkastaan olisi
kaivannut lepoa. Mutta kun armas tyttönen tulee kamariinsa, hän
ei enää ajattele mitä on kuullut, vaan kiittää Jumalaa, joka on
antanut hänelle niin kelpo veljen, ja rukoilee, että hän tekisi hänen
veljensä onnelliseksi.
Iloinen on seuraava aika. Kuinka usein istuvatkaan veli ja sisar
syventyneinä keskusteluihin, joissa luottavaisesti julkilausuvat
toisilleen ajatuksensa milloin mistäkin, joka heidän mieltään
kiinnittää. Sinä, joka olet taikka olet ollut ylioppilas ja jolla
on ollut rakastettava, viaton sisar uskottuna, oletko koskaan
tunnustanut tai edes itseksesi ajatellut, kuinka paljosta siitä
hyvästä ja kauniista, joka sinulla ehkä on mielessäsi ja tunteissasi,
sinun on kiittäminen seurustelua hyvän uskollisen sisaresi
kanssa? Oletko koskaan kohdannut vähemmän itsekästä rakkautta,
oletko saanut parempaa tarkottavia neuvoja kuin sisareltasi --
äitiäsi lukuunottamatta? Et koskaan! Jollet sitä tunnusta, olet
kiittämättömin olento, jota konsanaan maa on kantanut.
* * * * *
Mutta iloinen aika on niin lyhyt. Veljen on jälleen matkustaminen. Ja
jos hän palaakin kevään tullen, niin hän kuitenkaan ei viivy kauemmin
kuin kesä viipyy -- eikä se tottakaan ole kauan. Ja vuodetkin menevät
toinen toisensa perästä. Yhtä iloinen sisarparka sentään on joka
kerran, kun veli tulee, mutta jos mahdollista entistä surumielisempi
joka kerran, kun hän uudestaan lähtee kotoa. Jäävä ei voi työntää
luotaan sitä ajatusta, että pian veli matkustaa viimeisen kerran
enää palaamatta. Ei hän myöskään voi olla huomaamatta, että mitä
useampi vuosi kuluu, sitä vähemmän näyttää veli kaipaavan kotia ja
sen hiljaista viihdytystä. Hän huomaa sen, vaikka hän mielellään
luulee erehtyneensä. Voi, miksi hän ei kirjoita? Pieni kirje silloin
tällöin olisi niin tervetullut kiltille sisarelle. Ei, hän on jo
joutunut virkamieheksi ja hänellä on niin paljon työtä, ettei ole
aikaa ylimääräiseen kirjeenvaihtoon. Hän ei tiedä, kuinka usein
hänen sisarensa on puhunut hänen puolestaan, kun hän ensimäisinä
ylioppilasvuosinaan eli huolettomasti, ja isä oli suuttua kirjeistä,
joissa poika alinomaa puhui huonoista raha-asioistaan. Hän ei tiedä,
kuinka usein sisar on käyttänyt pieniä varojaan, jotka oli saanut
omiin tarpeisiinsa, hankkiakseen hänelle jotain semmoista, jota
hän tiesi veljen toivovan itselleen. Hän ei tiedä, kuinka häntä on
rakastettu ja vieläkin rakastetaan. Hän ei tiedä, sillä jos hän sen
tietäisi, niin hän ei voisi olla niin kiittämätön ja huonomuistinen.
Sisar sitävastoin ei unohda. Toisinaan hän onkin surumielinen,
mutta ei hänellä ole paljon aikaa suremiseen, sillä isä ja äiti
ovat vanhoja ja tarvitsevat häntä, joka on heidän ainoa ilonsa ja
lohdutuksensa.
Mutta vanhat kuolee.
Veli, joka jo on naimisissa, tarjoo sisarelleen asunnon luonansa;
mutta mieluummin muuttaa tämä raamattunsa ja kukkiensa kanssa
pieneen tuparakennukseen, joka ei ole etäällä hänen entisestä
päivänpaisteisesta kodistaan, mutta kuitenkin lähempänä kirkkoa ja
puiden varjostamaa kirkkomaata, missä isä ja äiti lepäävät. Hän
tahtoo asua niin lähellä voidakseen joka päivä rukoilla siellä
ja koristaa rakkaita hautoja kukilla ja vihreällä. Muutoin hän
jakaa rakkauttaan kukkasilleen ja köyhille lapsukaisille, joita
hän opastaa rakastamaan Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Aina kun
pistäydyt hänen luonaan, näet jonkun tai useamman pienokaisen istuvan
kukkasien keskellä. Katso, kuinka he tarkkaavasti kuuntelevat hänen
sanojaan ja kuinka luottavaisesti heidän katseensa seuraa hänen
liikuntojaan. Niinhän sentään on, että hyvä ihminen yhtä varmaan kuin
hän ei viihdy ilman rakastavia sydämiä ympärillään, yhtä varmaan
aina vetääkin semmoisia puoleensa. Ani harvoin hänelle viesti
saapuu veljeltä, mutta silti hän ei rukouksissaan häntä unhota. Ja
niin hän elää rauhallisia ja onnellisiakin vuosia, ja kun hänet
vuorostaan viedään tuonne isän ja äidin rinnalle lepäämään elämän
päivänpaisteen ja itkun vaihtelusta, peitetään hänenkin hautansa
kukilla, joita kaipauksen kyyneleet ovat kastaneet. Ja vaikka
yksinkertainen puuristi pian lahoo ja kaatuu -- mitä siitä! Siitä
hyvästä, jonka ylioppilaan sisar on vaikuttanut, hän ei kuitenkaan
ole luettava "hyödyttömiin maan päällä".
Tämä kuvaus on ensimäinen julkisuudessa esiintynyt kirjallinen
kokeeni -- se ilmestyi Aug. Schaumanin toimittamassa
Hufvudstadsbladetissa 5/3 1868 -- ja sentähden olen tässäkin sen
ensimäiseksi asettanut. Muutoin jokainen sanomattakin huomaa,
että se on menneen ajan tuote -- naisylioppilaan kannalta
kerrassaan esihistoriallinen! Aikoinaan sillä oli jommoinenkin
menestys. Schauman oli pannut sen ohelle seuraavan muistutuksen:
"Kiinnitämme lukijaimme huomiota tähän hienosti ja lämpimästi
piirustettuun pieneen luonnokseen, jonka olemme vastaanottaneet
tuntemattoman kädestä", ja lähetti vasta-alkajalle 30 markkaa
tekijäpalkkiona, ja niillä minä, tapauksen muistoksi, ostin Fred.
Cygnaeuksen runoelmat, joita tuskin enää kukaan ostanee; edelleen
kuulin Paciuksen konsertin harjoituksissa neitosten keskenään
kuiskaavan: "Tuo se on, joka on kirjoittanut 'Ylioppilaan
sisaren'" (luulen E. Nervanderin ilmiantaneen minut!); ja vihdoin
minulle välitettiin tervehdyksiä Runebergin ja L. Stenbäckin
kodeista: kummallekin runoilijalle kuvaelma oli ääneen luettu,
ja kumpikin oli suvainnut lausua tyytyväisyytensä sen johdosta.
Jälkimäinen oli kumminkin aivan oikein huomauttanut, että niin
kelpo tytön olisi pitänyt joutua naimisiin -- ja silloin,
lisään itse, olisi nykyaikaisesta lukijasta arvatenkin liian
sentimentaalinen loppu jäänyt pois. Tämä menestys ei kuitenkaan
minuun mitään mainittavaa vaikutusta tehnyt, sillä, vaikka
sepitin runojakin, joita ystäväni Kaarlo Bergbom (vastoin
tahtoani vieden niitä muutamia Kirjalliseen Kuukauslehteen
painettavaksi) rakastettavan sukkelasti sanoi "puolikypsiksi
mansikoiksi", en koskaan ole kuvitellut olevani runoilija.
Mutta semmoinen ihminen on, että tuollaiset pikku seikat,
jotka tietenkin ensi hetkellä ovat vähän imartelevia, säilyvät
muistissa elämän läpi. 1911.
Jouluaatto ja -aamu.
I
Taivas oli pilvessä, ja ilma oli lauhkeampi kuin koko menneellä
viikolla. Varhain olivat lapset heränneet, mutta kumminkin olivat
rengit sitä ennen lähteneet halkometsään. Kuinka tuskallista!
Muistavatkohan tuoda joulukuusta, kun ei heitä enää tänä aamuna siitä
muistutettu? Olihan siinä aihetta levottomuuteen, jota muutenkin
yleinen häiriö talossa oli omansa enentämään. Tosin oli jo eilen
lattiat pesty, matot piesty, hopeat, posliinit ja lasit kirkastettu
ja sievästi kaappeihin järjestetty, edelleen oli kinkku keitetty
ja lipeäkala huomattu kyllin löyhäksi; mutta paljon oli vieläkin
hääräämistä. Kynttilät olivat asetettavat jalkoihinsa, huonekalut
puhdistettavat pölystä, ryynit pantavat tulelle, tortut leivottavat,
ja kuka ties mitä vielä. Isälläkin oli nähtävästi erittäin tärkeitä
tehtäviä. Hän oli ottanut avaimen ovestaan, eikä päästänyt ketään
sisään. Lapset, jotka usein kävivät katsomassa, oliko avain jo
suulla, tunsivat lakanhajun pistävän nenäänsä ja kuulivat piirongin
avaimien helisevän -- arvattavasti isä otti laatikoistaan tai kätki
niihin jotakin, olisiko ollut joululahjapaketteja!
Kaikki tämä enensi lasten rauhattomuutta -- henkistä näet, mutta
eivät he tänä päivänä saaneet ruumiillistakaan lepoa. Sen mukaan kuin
huoneet tulivat siivotuiksi, karkotettiin heidät toisesta toiseen,
jotteivät vetäisi mattoja myttyyn taikka muuten aiheuttaisi uutta
vaivaa. Vihdoin he pakomatkallaan saapuivat keittiöön, jossa äiti ja
isosisar askaroivat. Täällä he vasta sopimattomia olivatkin!
Iso sisar leipoi paraikaa torttuja. Hän kaulasi keltaisen taikinan
tasaiseksi levyksi, jonka sitte leikkasi kohtalaisiin neliöihin.
Keskelle jokaista neliötä hän laski pienen lusikallisen hilloa;
sen jälkeen hän veitsellään halkaisi neliöiden kulmat, ja kun hän
nyt käänsi joka toisen taikinaliuskan hillon ylitse, jäi kuhunkin
torttuun neljä kärkeä, josta se sai tähden muodon. Nämä torttutähdet
järjestettiin riveihin rautapellille ja pistettiin uuniin paistumaan.
Kovasti oli hilloastia enentänyt lasten levottomuutta, mutta
korkeimmilleen se nousi, kun ensimäinen pellillinen vaaleanruskeita
torttuja otettiin uunista ja hyvä haju pisti heitä nenään. -- "Äiti,
saanko maistaa? äiti, saanko yhden ainoan?" pyysivät lapset vesi
suussa, kädet ojossa. -- "No, täytyyhän teidän saada, jos kohta
lähdette pois tieltä." -- "Kyllä, kyllä, hyvä äiti!" hokivat lapset.
Torttu kädessä he nyt olivat lähtemäisillään pihalle -- ainoa
turvapaikka tätä nykyä -- kun äiti käski heidän mennä kutsumaan Maria
tätiä viettämään jouluiltaa pappilassa. Kuinka hauskaa, nyt oli
heilläkin tähdellinen asia toimitettavana, eikä aikaakaan niin olivat
jo matkalla.
Kun lapset palasivat, oli pitkä päivä jo kulunut siihen asti että
päivällispöytä oli katettu. Rengit olivat jo tulleet metsästä,
mutta joulupuuta ei näkynyt! Se seisoi vielä lumisena metsässä.
Oli käynyt, niinkuin peljätty oli! Voi onnettomuutta! Ruokahalu
hävisi kuin tuuleen; kohta paikalla oli mentävä metsään joulukuusta
noutamaan. Heti, heti, ettei suinkaan myöhästyttäisi. Miehissä
lehmihakaan. Etunenässä astuu pitkin askelin uljas Väinö, hänen
jälestään tulee Matti kirves olalla, ja viimeisenä, koettaen pysyä
toisten kintereillä, Selma -- totta puhuen ilman äidin täyttä lupaa,
sillä hakatie oli vielä tukossa viimeisen pyryilman jälkeen, joten
kastuminen ja vilustuminen uhkasi. Väinön käskystä Matti kaatoi usean
kuusiraukan, joka samassa huomattiin kelvottomaksi, ennenkuin hyvä ja
mukava löydettiin. Suuressa saatossa se vedettiin taloon, ja lystiä
oli lasten juosta polkua, johon havut uursivat hienoja vakoja. Mutta
kun sitte joulupuun jalka ankaralla hälinällä oli haettu vintiltä,
kun päreet, joiden tuli kannattaa kynttilöitä, oli puunrunkoon ja
oksiin kiinnitetty -- se työ tapahtui väen tuvassa -- ja joulupuu
kannettu sisään, saliin puettavaksi, kun, sanon minä, kaikki tämä
oli tehty, oli lasten puuha lopussa, ja joutilaisuuden ikävyys sekä
odotuksen levottomuus alkoi heitä jälleen piirittää.
Vanhemmat siskot koristivat joulukuusta lukitun oven takana. Ainoa
osa, mikä salaisesta huvista tuli nuoremmille, oli se, että silloin
tällöin saivat oven raosta pistää sisään milloin lankakerän, milloin
muuta tarpeellista. Isän kamariin oli kulku nyt esteetön, mutta isä
kirjoitti saarnaa huomispäiväksi, eivätkä lapset sentähden sielläkään
viihtyneet. Huoneet olivat kaikki juhlallisessa siivossa. Joku
salainen tunnelma vaati vaitioloa, oli hiljaista kuin lukutunnilla,
mutta ei menneen joulun hupaisinkaan satu- tai kuvakirja enää
kelvannut. Voi näitä ikäviä odotuksen hetkiä!
Lyhyen talvipäivän hämärä oli ehtooksi vaihtunut. Silloin tuotiin
sana, että sauna oli valmis. Sepä hauskaa. Sinne riennetään halusta,
sillä onhan se viimeinen pykälä ennen kynttiläin sytyttämistä, se on
ennen joulun alkua. Punaposkisina, kiherätukkaisina lapset palaavat
saunasta. Arkivaatteet riisutaan, pyhävaatteet puetaan ylle, ja nyt
oli lasten ainoastaan hetkinen odottaminen keittiökamarissa.
Ykskaks! salin ovi aukeaa! Lapset juoksevat sisään, mutta
pysähtyvät samassa ja seisovat hämmästyneinä huikaisevassa valossa.
Keskellä lattiaa valkoisen lakanan päällä on joulupuu loistavine
kynttilöineen, houkuttelevine hedelmineen. Pöydilläkin palaa
kynttilöitä ja takassa rätisee iloinen valkea. Joka salin nurkkakin
on valaistu kuin päivällä, ja jos akkunasta katsoo ulos, näkee
sielläkin joulupuun, valkean takassa, kynttilät pöydällä, iloisia
lapsia, iloisia vanhempia. Hurraa, joulu on tullut!
Maria täti istuu, milloin lie tullutkaan, tavallisella paikallaan
pöydän ja korkean seinäkellon välillä. Hänelle tarjotaan ensin teetä,
vaikka hän aina kursailee vastaan, sitten isälle, joka piippu suussa
istuu keinutuolissa, sitten äidille, joka istuu sohvalla puhutellen
Maria tätiä. Lapsille tuodaan teelauta, jolle äiti on pannut
monenlaisia makeisia, läjän kullekin. Ensin lapset vähän ujostelevat,
ihmetellen käydessään joulupuun ympäri. Mutta ei aikaakaan, niin
alkaa ujous haihtua, he kotiutuvat, ja valloilleen nousee ilo, kun
isän mentyä huoneeseensa eriskummainen suhina ja rapina kuuluu ja
iso paketti moksahtaa Väinön eteen. Samassa isä jo palaakin saliin
ja totisena, niinkuin ei mitään tietäisi, hän lähestyy lapsia, jotka
myttyä katselevat ja kääntelevät. "Herra maisteri in spe, pikku
Väinö, omistaa tämän", isä lukee. -- Väinö oli tavalla tai toisella
saanut aavistusta tuon arvonimen merkityksestä ja määrännyt sen
saavuttamisen elämänsä päämääräksi. -- Vapisevin sormin, hämmästynein
katsein maisteri repii mytyn auki, ja siitä tulee näkyviin hevonen,
niin sievä, niin virkku, ettei sen vertaa oltu nähty. Ihmetellen
hän katselee harjaa, joka valuu vasemmalle puolen kaarevaa kaulaa,
ja silmiä ja hienoja jalkoja. Suuri oli Väinön ilo, hän tuskin
huomasikaan, että hevonen oli puusta!
Mutta suhisten ja rapisten lentelee lattialle toisia myttyjä. Pikku
sisar saa suuren, sinisilmäisen, keltatukkaisen, punaposkisen
vauvan, joka oli oikein paalipuvussa. Vanhin veli, Johannes,
ylioppilas arvoltaan, sai lämpimän, villaisen matkavyön; iso sisar
leninkivaatteen ja vihkosen nuotteja, isä silmälasikotelon, jonka
kanteen oli helmistä kudottu punainen ruusu -- varmaankin pikku
Selman ensimäinen taidonnäyte -- j.n.e. Maria täti kellon juurella
sai kopallisen erinomaisen hienoja, valkoisia villoja, joista hän
pitkillä talvipuhteilla kehräsi hienompia lankoja ja kutoi pehmeämpiä
sukkia kuin kukaan muu koko seurakunnassa.
Yht'äkkiä aukeaa eteiseen vievä salin ovi. Mikä kummitus sieltä
tulee? Joulupukkiko? Ei, vanha, ikivanha akka kömpii sisään, kantaen
sylissään jotain raskasta, harmaaseen saaliin peitettyä. Hän
lähestyy Selmaa, joka miltei olisi huutanut pelästyksestä, jollei
Väinö ja muut olisi näyttäneet niin levollisilta, niiaa syvästi ja
laskee hänen eteensä pienen karitsan, lausuen: "Tämä on Selmalle!"
Kas kummaa, se oli oikea elävä karitsa eikä puusta veistetty kuin
Väinön hevonen. "Mää, mää", se raukka määki, ja kaikki kokoontuivat
Selman ympärille, joka kohta oli siepannut karitsan syliinsä. Akka
oli sillä välin pujahtanut ulos, ja astui nyt jälleen sisään -- en
tiedä mistä syystä selkä paljon suorempana. Nyt hän asettaa Väinön
eteen viheriäksi maalatun kelkan. Ensi vilahduksella Väinö huomasi,
että kelkalla oli oivalliset rauta-anturat, mutta hän ei ennättänyt
niitä ihailla, hän vain katsoa tuijotti vanhaan akkaan ja ratkesi
yht'äkkiä huutoon: "Liisapa se on!" Turhaan toiset selittävät, että
akka kaikesta päättäen oli joulu-ukon vaimo, joka joskus tänä iltana,
jolloin tuhansissa paikoissa oli askaroimista, auttelee miestään.
"Mitä vielä", Väinö väitti, "enkö minä Liisaa tuntisi!" -- "Mää,
mää!" sanoo karitsa, ryöpsähtää Selman sylistä lattialle, lankeaa
polvilleen, mutta nousee ja juoksee joulupuun alimpain oksien varjoon
ja suojaan. "Voi, voi", Selma huutaa, "viekää se raukka, minun pikku
omani, viekää se navettaan, se pelkää täällä".
On ilorikas joulu. Saajan ilo on suuri, mutta suurempi sentään
antajan. Ristiin rastiin kiitetään. Vaikea on aina tietää,
kuka antaja on, varsinkin kun asiaan kuuluu että hän tekeytyy
tietämättömäksi. Paras on tehdä kuin Väinö. Hän näet kiittää
kaikkia, isää ja äitiä, sisaria ja veljiä, Maria tätiä ja vieläpä
palvelijoitakin, jotka syötyänsä keittiössä sianlihaa ja perunoita ja
herkullista ryynipuuroa olivat hekin pistäytyneet saliin joulupuuta
katsomaan. Nämä viimeksitulleetkin saivat lahjoja, nimittäin jokainen
kirjasen sekä sitäpaitsi kukin piioista huivin, kukin rengeistä
tupakkakartuusin.
Yhä harvemmin kapsahtivat paketit, mutta olihan niitä lahjoja jo
tullutkin. Suurempi paljous ei olisi voinut iloa enentää. Itse
ilokin väsyttää. Äidin luvalla lapset nyt saivat poimia hedelmiä,
punaisia omenia, mustia luumuja, vaaraimenvärisiä karamelleja
joulupuusta, jonka ympärillä tämä ilo oli liikkunut. Selma pani kohta
osansa talteen, mutta Väinö ei voinut olla haukkaamatta omenastaan,
ennenkuin katsoi soveliaaksi seurata Selman esimerkkiä. Käskettiin
ruualle.
Ruokasalin ovella Maria täti taas vähän kursaili, ennenkuin
ensimäisenä astui kynnyksen yli; toiset tulivat jälestä, ja
kaikki asettuivat pöydän ympärille, joka tavallisesti oli
hyvin yksinkertaisesti katettu, mutta nyt, peitettynä hohtavan
valkoisella liinalla, kantoi ylen runsaasti ruokia. Neljä kynttilää
valaisi pöydän, ja hopealusikat, kirkkaat lautaset ja varsinkin
kristallisokeriastia, jonka äiti muinoin oli saanut isoäidiltä
joululahjaksi, heijastuttivat niiden säteitä. Ruoka siunataan ja
sitten istutaan, ja ihanaa onkin semmoiseen pöytään istua. Lipeäkala
on tavattoman herkullista, riisiryynipuuro niin makeaa, ettei sokeria
kaivannut, ja tortut niin onnistuneita, että Maria täti vakuutti
niiden olevan parhaita mitä hän eläissään oli syönyt. Ja taisi se
ollakin totta. Nuo ennenmainitut kärjet, jotka antoivat tortuille
tähden muodon, olivat uunissa käyneet ruskeiksi ja mureiksi, niin
että oikein sulivat suussa. Torttujen sydämessä oli, niinkuin
tiedämme, hilloa. Vieläkin vesi valahtaa suuhun tuota muistellessa.
Kun lapsilla alussa ei näyttänyt olevan ruokahalua, niin se oli
torttujen syy. He näet odottivat niitä, ja kun ne oli syöty, noustiin
pöydästä.
Mentiin taas saliin. Isä käski lasten koota kaikki käärypaperit pois
lattialta yhteen läjään. Sill'aikaa toiset etsivät kukin istuimensa.
Puoleksi väkisin Maria täti talutettiin sohvaan, äiti istui leveään,
mukavaan tuoliin sohvan eteen, ja isä, sytytettyään piippunsa,
tapansa mukaan keinutuoliin. Äiti käski Maijan viedä "pikku sisaren"
nukkumaan. Mutta ensin oli hyvää yötä sanottava. Pikku tyttö töpsötti
Maijan taluttaessa toisen luota toisen luo sanoen: "hyvätti nyt,
hyvätti nyt!" Eikä hän ollenkaan ujostellut, vaan antoi suutakin
jokaiselle, joka tahtoi. Samassa äiti kuiskasi jotain salaa Väinön
korvaan. "Ei, ei", Väinö vastasi ääneen, kaikkien kuullen, "kellä nyt
olisi uni!"
"Mene nyt", isä lausui isolle sisarelle, "mene pianolle
säestämään, niin me tämän ilon lopuksi veisaamme jouluvirren".
Selma ja Väinö toivat virsikirjat kaapista. Äidille annettiin
isän kirkko-virsikirja, jossa oli niin suurta pränttiä. Isä itse
ei tarvinnut kirjaa, hän veisasi virren ulkoa, eikä hän aina
veisannutkaan. Toisinaan hän näet vain kuunteli toisia, luoden
silloin hellän katseen omaisiinsa ympärilleen; mutta kun hän
jälleen yhtyi lauluun, hänen mahtava äänensä kohta esiintyi muitten
johtajana. Väinö nojasi isän polveen ja isä piti kättänsä hänen
päänsä päällä. Arvattavasti olisi veisuuta ja soittoa vastaan ollut
paljon muistutettavaa. Ellei, näet, piano olisi vakavasti pitänyt
säveltä, olisi joskus voinut pahoinkin käydä, sillä toisinaan äänet
itseksensä horjuivat. Mutta sittenkin kuka tämän soiton on lapsena
kuullut, ei hän sitä koskaan unohda, hän tietää ainakin kerran
yhtyneensä lauluun, joka kuului tähtiä ylemmälle. Kun virsi loppui,
oli Väinö nukahtanut isän polvelle.
Joulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun, eikä aikaakaan, niin
perhekunta jo lepäsi rauhallisessa unessa.
Ulkona, missä Maria täti pappilan kirkkoreessä lähestyi yksinäistä
kotoaan, sää oli seljennyt ja taivaan tähdet säteilivät pyhässä
jouluyössä.