Hindu-kalenterin mukaan hallitsee kutakin vuotta erikoinen planeetta.
Minä puolestani olen havainnut, että kunakin elämän kautena määrätty
vuodenaika saavuttaa erikoisen tärkeyden. Ajatellessani lapsuuttani
minä muistan parhaiten sadepäivät. Tuulen pieksemä sade on peittänyt
tulvaansa kuistikon permannon. Kaikki huoneisiin johtavat ovet on
suljettu. Vanha keittäjättäremme palaa torilta, vasu vihanneksia
täynnä, kahlaa likomärkänä liejussa. Ja minä -- ollenkaan tietämättä,
mistä syystä -- laukkaan pitkin kuistikkoa hurmioisen riemun vallassa.
Muistuupa mieleeni tämäkin: Minä olen koulussa; luokkani istuu
pylväskäytävässä, jota tuulen puolella suojaavat matot. Iltapäivän
kuluessa on noussut taivaalle pilvi toisensa jälkeen; nyt ne ovat
kasautuneet ja peittävät koko taivaan. Ja kun siinä katselemme, niin
putoo sade taajoina kuuroina; ukkonen jyrähtelee pitkään ja
äänekkäästi, ja näyttää siltä, kuin jokin mielipuoli nainen
salamakynsillänsä repisi taivaankantta kappaleiksi. Mattoseinät
värisevät myrskyn käsissä uhaten joka hetki tempautua irti; on niin
pimeä, että tuskin voimme lukea. Opettaja antaa meille luvan sulkea
kirjat. Sitten me istumme jalkojamme heilutellen antaen myrskyn raivota
ja ulvoa mielin määrin, ja minun henkeni vaeltaa suoraa päätä sille
kaukaiselle, rannattomalle suolle, jonka halki sadun prinssi kulkee.
Muistan vielä syvät, pimeät _sravan_-kuun[38] yöt! Uneni rakoihin
tunkeutuva sateen rapina luo minuun miellyttävän rauhan, sikeintäkin
unta syvemmän. Ja valvoessani minä rukoilen, että vielä aamullakin
sataisi, katumme olisi tulvan vallassa ja lammen kylpypengermä veden
peitossa viimeistä porrasaskelmaa myöten.
Mutta sinä ikäkautena, josta nyt kerron, syksy on kiistämättä
valtiaana. Sen elämää kattaa _asvin_-kuun[39] kirkas, kuulea
joutilaisuus. Syysauringon sulan kullan hohteessa, jota lempeästi
heijastelee puutarhan kasteraikas vihreys, minä astelen kuistikolla ja
sepitän laulua _Dzhogija_-tyyliin:
Mitä kaivannetkaan, sydämeni, tässä aamun kajasteessa?
Syyspäivä kuluu kulumistaan, talon malmirumpu soittaa puolipäivää,
runotyylini vaihtuu, mutta mieleni on yhä musiikkia tulvillansa, minä
en kuule työn enkä velvollisuuden kutsua, laulannan vain: