Iltapäivällä minä lepään pienen huoneeni valkoisella lattiamatolla,
luonnosvihko edessäni, ja yritän piirtää kuvia. Minä en suinkaan
innokkaasti tavoittele maalauksen jumalattaren suosiota, leikinhän
vain, tahdon piirtää kuvia. Tärkeintä on se, mikä jää mieleeni ja jota
ei paperissa ilmaise yksikään viiva. Ja sillävälin tulvii huoneeseeni
hilpeä syysehtoo kultaisena, humalluttavana, täyttäen sen kuin pikarin.
Miten lieneekään, mutta minusta tuntuu siltä, kuin näkisin kaikki tuon
ajan päivät siinä syysvalossa ja sen syksyn taivaan alla, joka kypsytti
lauluni niinkuin se kypsyttää maamiehen laihot, syksyn, joka täytti
hohteellansa runsaat joutohetkeni, syksyn, joka valoi keveään mieleeni
aiheetonta, yltäkylläistä iloa laulujen ja tarinoiden muodossa.
Lapsuuteni sadeajan ja nuoruuteni syksyn välillä on nähdäkseni se
suuri ero, että edellisessä ulkoinen luonto otti minut valtoihinsa
huvittaen minua lukuisalla näyttelijäjoukollansa, monimuotoisilla
näyttämölaitteillansa ja soitantonsa humulla; syksyn hohtavan valkeuden
juhla sitävastoin on ihmisessä itsessään. Pilven ja päivänpaisteen
leikki väistyy taka-alalle ilon ja surun hyminän täyttäessä ihmisen
mieltä. Meidän katseemme se luo taivaan sineen sen haaveelliset
vivahteet, ja inhimillinen kaipaus se luo sen tuulien henkäyksiin
huumaavia tuoksuja.
Minun runoni ovat nyt ehtineet ihmisten asuntojen oville. Siellä ne
eivät saa mielin määrin käyskellä sisään ja ulos. Siellä on ovi oven
takana, kammio kammion sisässä. Kuinka monta kertaa meidän täytyykään
kääntyä takaisin nähtyämme vain valon ikkunasta vilkahtavan ja
kuultuamme palatsin suljettujen porttien takaa helisevän huilunsoiton!
Mielen täytyy keskustella mielen kanssa, tahdon täytyy yhtyä toiseen
tahtoon, ja monet esteet on vältettävä, ennenkuin antaminen ja
ottaminen käy mahdolliseksi. Noita esteitä vasten syöksyessään elämän
syvä vuo vaahtoaa ja pärskyy nauruksi ja kyyneliksi karkeloiden niin
rajuina pyörteinä, ettei sen suunnasta voi enää saada tarkkaa selkoa.
44
"DUURI- JA MOLLISOINTUJA"
"Duuri- ja mollisoinnut" muodostavat serenadin, joka kaikuu kaduilta
ihmisen asumuksen edustalta pyytäen päästä sisään ja saada sijan tuossa
salaperäisessä talossa.
Tämä maailma on ihana, -- minä en tahdo kuolla.
Minä tahtoisin elää ihmisen ikuista elämää.
Niin rukoilee yksilö kaikkeuden elämää.
Lähtiessäni toisen kerran Englantiin minä tutustuin laivalla Asutosh
Tshaudhuriin. Hän oli vast'ikään suorittanut tutkintonsa Kalkuttan
yliopistossa ja oli matkalla Englantiin antautuakseen lakimies-uralle.
Me seurustelimme ainoastaan sen lyhyen ajan, jonka alus tarvitsi
siirtyessään Kalkuttasta Madrasiin, mutta kävi jälleen ilmeiseksi,
ettei ystävyyden syvyys riipu tuttavuuden pituudesta. Hän veti minua
puoleensa koruttomilla sydämenominaisuuksillansa siinä määrin, että
tuntui siltä, kuin olisimme olleet iät päivät ystäviä.
Englannista palattuaan Ashu tuli perheemme jäseneksi.[40] Hänellä ei
ollut toistaiseksi ollut aikaa eikä tilaisuutta tunkeutua kaikkien
ammattiansa rajoittavien esteiden läpi päästäkseen sen alueella
varsinaisesti elämään ja toimimaan. Hänen asiakkaansa eivät olleet
vielä riittävässä määrin hellittäneet rahakukkaroittensa nauhoja, joten
Ashu voi vielä kokoilla hunajaa erinäisten kirjallisuuksien
kukkatarhoista. Siinä kirjallisessa hengessä, joka siihen aikaan täytti
hänen koko olemuksensa, ei ollut yhtään kirjastojen ummehtunutta uhoa;
siinä tuntui voimallisena vieraiden, merentakaisten yrttien tuoksu.
Hänen kutsuansa noudattaen minä olin mukana monella keväisellä retkellä
noissa etäisissä salomaissa.
Hän nautti erikoisesti ranskalaisesta kirjallisuudesta. Minä kirjoitin
siihen aikaan runoja, jotka sittemmin julkaistiin nimellä _Kadi o
Komal_ (Duuri- ja mollisointuja). Ashu havaitsi yhtäläisyyttä useiden
minun runojeni ja tuntemiensa muinaisranskalaisten runoelmien välillä.
Hänen mielestään kaikkien näiden tuotteiden yhteisenä luonnepiirteenä
oli kaikkeuden elämän runoilijassa herättämä viehätys, joka ilmeni
jollakin tavoin niissä kaikissa. Täyttymätön kaipuu päästä osalliseksi
tuohon avarampaan elämään oli aina perussävelenä.
"Minä järjestän ja julkaisen nuo runosi", virkkoi Ashu, ja niin hän sai
tehtävän toimitettavaksensa. Runon "Tämä maailma on ihana", jossa
arveli ilmenevän koko sarjan ydinsointujen, hän asetti kokoelman
alkuun.
Ashu oli sangen todennäköisesti oikeassa. Lapsuuteni aikana, ollessani
kodin kehään suljettuna, minä olin tähyillyt kattotasanteeltamme
monimuotoisena ilmenevää luontoa uhraten sille kaihoisassa katseessani
sydämeni. Nuoruuteni aikana minua veti yhtä vastustamattomasti
puoleensa ihmisten maailma. Siihenkin nähden minä olin syrjäinen,
silmäilin sitä vain tien ohesta. Henkeni niin sanoakseni seisoi
rantamalla innokkaasti viittoen lauttamiehelle. Elämä näet pyrki
lähtemään pitkälle matkallensa.
Ei ole totta, että erikoisessa määrin eristetty yhteiskunnallinen
asemani esti minua sukeltautumasta keskelle maailman elämää. En ole
havainnut merkkiäkään siitä, että ne maanmieheni, jotka ovat viettäneet
koko elämänsä seurallisuuden humussa, olisivat koskettaneet sen elävää
ydintä paremmin kuin minäkään. Meidän maamme elämällä on korkeat
rantatörmänsä ja porrasaskelmansa, ja sen tummiin vesiin lankeevat
valtavien puiden viileät varjot _kokilin_ huhuillessa lehvistössä
päämme päällä ihastuttavaa, ikivanhaa säveltänsä. Mutta kaikesta
huolimatta maamme on kuin liikkumaton vesi. Missä on sen virta, missä
ovat aallot, milloin saapuu mereltä vuoksivetten hyöky?
Kaikuiko silloin kadun toiselta puolen korviini se voittohymni, jota
laulaa paisuva virta raivatessaan itselleen tien mereen läpi kaikkien
kivisten esteiden? Ei! Minun yksinäinen elämäni vain tunsi kalvavaa
kaipuuta sinne, missä vietettiin maailmanelämän suurta juhlaa. Ihmisen,
joka yksinäisyydessään viettää verkkaisia joutilaita hetkiänsä, valtaa
syvä masennus, koska hän niin ollen ei tunne elämän tervettä
sykähtelyä. Sellaista mielenmasennusta vastaan minun on täytynyt aina
ankarasti taistella. Mieleni ei ottanut päihtyäkseen niiden aikojen
poliittisista liikkeistä, jotka näyttivät olevan vailla kaikkea
voimakasta kansallistuntoa, joilla ei ollut aavistustakaan maamme
varsinaisesta olemuksesta ja jotka eivät vähääkään välittäneet sen
todellisista tarpeista. Minua kidutti hurja kärsimättömyys, sietämätön
tyytymättömyys itseeni ja kaikkeen ympärilläni olevaan. Paljoa
mieluummin -- niin ajattelin -- olisin ollut Arabian beduiini!
Vapaan elämän versoessa ja rehoittaessa muualla maailmassa me seisomme
kerjäläisinä syrjässä kaihoisina juhlaa katsellen. Milloinpa meillä
olisikaan ollut varaa itseämme koristaa ja käydä toisten joukkoon?
Ainoastaan sellaisessa maassa, jossa hajoituksen hengellä on rajaton
valta, maassa, jossa lukemattomat pikkumaiset raja-aidat erottavat
ihmisiä toisistansa, jää tyydyttämättä tuo kaipaus päästä
todellistamaan maailman avarampaa elämää omassa elämässänsä.
Nuoruudessani minä kaipasin ihmisten mailmaa samoinkuin olin
lapsuudessani, palvelijain ympärilleni piirtämässä liitukehässä istuen,
kaivannut elävää luontoa. Kuinka ihanalta, kuinka saavuttamattoman
etäiseltä se näyttikään! Muita kun emme pääse siihen koskettamaan, kun
ei mikään tuulenhenki tuo meille siitä viestejä, mikään virta ei osu
luoksemme, mikään tie ei avaudu matkamiesten tulla ja mennä, niin
ympärillemme kasautuvat kuolleet oliot eivät milloinkaan väisty, vaan
keräytyvät yhä valtavammaksi rykelmäksi, kunnes kerrassaan
tukahduttavat elämän.
Sadeaikana on vain tummia pilviä ja sadekuuroja. Mutta syksyn taivaalla
vaihtelee valojen ja varjojen leikki, ja syksyisillä vainioilla
aaltoilee satoisa vilja. Samoin oli minun runoilija-urallani aluksi
usvaisia unikuvia, myrskyjä ja sateita; ilmaisutapani oli hämärä,
säkeeni olivat hillittömiä. Mutta syksyni "Duuri- ja mollisoinnuissa"
alkoi taivaalla väikkyä valojen ja varjojen leikki, ja samalla näkyivät
laihot maasta nousevan. Todellisuuden maailmaa koskettaessaan kieli ja
rytmi alkoivat saada määrättyä sävyä ja vaihtelevaa muotoa.
Niin on jälleen kirja lopussa. Nyt alkavat ne elämäni päivät, jolloin
sisäinen ja ulkoinen, sukulainen ja vieras liittyvät toisiinsa. Tästä
lähtien minun elämäni matka käy ihmisten asuinsijojen kautta. Ja hyvä
ja paha, ilo ja suru, kaikki se, mitä matkallani kohtaan, ei enää
häilähdä silmieni ohi pelkkänä kuvana. Millainen kirjava vilinä
rakentavaa ja hajoittavaa työtä, voittoja ja tappioita, vihaisia iskuja
ja rauhallista yhteistyötä!
Minä en kykene tutkimaan enkä selvittämään sitä korkeata viisautta,
jonka varassa elämäni johtaja kuljettaa minua hilpeästi halki kaikkien
esteiden, vastusten ja mutkien kohti elämän sisimmän tarkoituksen
täyttymistä. Ja ellen voi selvittää suunnitelmaa kokonaisuudessaan,
niin kaikki yksityiskohtaiset yritykseni johtaisivat alinomaa harhaan.
Kuvan erittelemisestä on tuloksena vain pivollinen tomua; taiteilijan
ilo jää tavoittamatta.
Saateltuani lukijani sisäisen pyhäkön ovelle minä nyt lausun heille
jäähyväiset.
Viiteselitykset:
[1] Eräänlainen pylväskäytävä tai parveke. Kirjoittajan kotitalo on
epäsäännöllinen kolmikerroksinen rakennusrykelmä, joka on vähitellen
kasvanut siinä asustavien perhekuntien keralla. Rakennuksia, jotka on
suunniteltu suurten nelikulmaisten pihojen ympärille, kiertävät
ulkopuolella pitkät pylväskäytävät, ja jokaisen pihan reunamalla on
kapeampia parvekkeita, joista päästään eri huoneistoihin.
[2] Talon ulko-osa kuuluu miehille, sisäosa naisille.
[3] Nämä _basti_ eli köyhien kaupunginosat, joissa on pelkkiä
rappeutuneita hökkeleitä ja jotka sijaitsevat palatsimaisten
rakennusten vieressä, ovat vieläkin eräänä Kalkuttan omituisuutena.
[4] Eräänlaisia sokeroimattomia ohukaisia, joita nautitaan leipänä
toisten ruokien keralla.
[5] Ruoat, joita parhaillaan nautitaan, ja kojeet, joita ravintoa
suuhun kuljettava käsi pitelee, katsotaan rituaalisesti saastaisiksi.
[6] Teoksen kirjoittaja on nuorin seitsemästä veljeksestä. Tässä
tarkoitetaan kuudetta veljeä.
[7] Käytännöstä hävinnyt mehiläisen nimitys.
[8] Oppineisuuden jumalatar.
[9] Jakshain kuningas on hindulaisen mytologian Pluto.
[10] Lethe-virtaa vastaava.
[11] Krishnan leikkitienoot.
[12] Ei-bramaaneille luetaan synniksi, jos silmäilevät neofyyttejä
pyhän toimituksen kestäessä, ennenkuin kaikki menot ovat suoritetut.
[13] _Sakuntala_-näytelmässä mainitut viisaan Kanvan
aloittelijaoppilaat.
[14] Ammattilaulajat ja -lausujat.
[15] Suuri osa kirjallisen bengalinkielen sanoja johtuu sellaisenaan
sanskritista.
[16] Palvelijat nimittävät isäntäänsä ja emäntäänsä "isäksi" ja
"äidiksi" ja lapsia "veljiksi." ja "sisariksi".
[17] _Nirada_ on sanskritinkielen sana ja merkitsee pilveä; sen
yhdysosat ovat _nira_-- vesi ja _da_ = antaja. Bengalinkielessä se
ääntyy _nirod_.
[18] Bengalinkielessä tämä sana on saanut kutsumatta keräytyvän
vierasseuran merkityksen.
[19] Nuottikirjoitus ei ollut silloin vielä käytännössä. Erään nykyjään
yleisimmin käytetyistä keksi myöhemmin tässä mainittu kirjailijan veli.
[20] Talon nuori morsian ja edellämainitun neljännen veljen vaimo.
[21] Tässä lienee syytä huomauttaa vierasmaalaiselle lukijalle, että
intialaisen musiikin koulutettu laulaja käsittelee improvisoiden
säveltäjän luomaa melodista ääriviivaa, joten viimeksimainitun ei
välttämättä tarvitse antaa muuta kuin selvä käsitys sellaisesta
ääriviivasta.
[22] Jos _Bhubanmohini_ käsitetään tekijännimeksi teoksen nimi
merkitsee "Bhubanmohinin hengetär".
[23] Vaatelahjat ovat yleisiä kiintymyksen, kunnioituksen tai
huomaavaisuuden ilmauksina.
[24] Vanhoilla Vaishnava-runoilijoilla oli tapana sisällyttää nimensä
runon viimeiseen säkeistöön, joten runo tuli heidän tekemäksensä
merkityksi. Bhanu ja Rabi merkitsevät kumpikin aurinkoa.
[25] Kookospalmun lehtien kuivatuista ja riivityistä keskisuonista,
jotka ovat suunnilleen tulitikun vahvuisia, punotaan tavallisessa
bengalilaisessa taloudessa käytetyt luudat. Talonemännän käyttelemänä
sellainen luuta on kansanomaisen käsityksen mukaan sovelias pitämään
järjestyksessä koko taloa, isännästä alkaen. Tässä vihjaillaan sen
paljaassa selässä aikaansaamiin vaikutuksiin.
[26] Siihen aikaan harrastettiin innokkaasti frenologiaa.
[27] Myöhemmin Sir Tarak Palit, kirjoittajan toisen veljen elinikäinen
ystävä.
[28] Sarasvati, oppineisuuden jumalatar, kuvataan valkoisiin puettuna
ja lootuskukkien keskessä istumassa.
[29] Intialainen musiikki ei pyri vain moitteettomasti esittämään
sävelmiä sellaisinaan, vaan esittävä taiteilija muuntelee improvisoiden
alkuperäisen sävellyksen teemaa.
[30] Valmiki Pratibha merkitsee "Valmikin hengetärtä". Aihe perustuu
tarinaan Valmikista, rosvopäälliköstä, joka myötätunnon liikuttamana
puhkesi valituslauluun nähdessään, millaisen tuskan vallassa oli eräs
kurki, jolta metsämies oli surmannut kumppanin. Siten mieleen
johtunutta runomittaa hän myöhemmin käytteli sepittäessään Ramajanansa.
[31] Rikkauden jumalatar.
[32] Erinäisten maakuntien laulutavasta, mutta varsinkin maan
eteläosassa vallitsevasta dravidalaisesta tyylistä eroava.
[33] Baul; erään uskonnollisen lahkokunnan jäsen.
[34] Useiden klassillisten hindustanisten sävelmien otaksutaan
sointuvan parhaiten määrättyyn vuoden- tai vuorokauden aikaan.
[35] Intialaisen pojan saduista ja tarinoista tuntemassa maailmassa on
seitsemän merta ja kolmetoista virtaa.
[36] Tämän lausuvat Krishnan leikkikumppanit hänen äidillensä
Jashodalle. Äiti puetti lempilapsensa joka aamu keltaisiin vaatteisiin
ja pisti riikinkukonsulan hänen hiuksiinsa. Mutta kun sitten tuli
puheeksi lähteminen, niin äiti kovin epäröi jättää poikastansa toisten
paimenten joukkoon. Niinmuodoin häntä täytyi usein hyvinkin
suostutella. Tämä kohta on osa _Vaishnava_-vertausta, joka kuvailee,
kuinka Krishna lapsen tavoin käyttelee maailmaa leikkiessään.
[37] Basti-alueilla sijaitsee pelkkiä hökkeleitä, joiden välitse ahtaat
polut poimuttelevat liittäen aluetta varsinaisiin katuihin. Niissä asuu
palvelusväkeä, köyhiä käsityöläisiä j.n.e. Ennen vanhaan näitä alueita
oli kaikissa kaupunginosissa, parhaimmissakin, mutta nykyjään ne ovat
viimeksimainituista häviämässä.
[38] Heinä-elokuuta vastaava kuukausi, jolloin sadeaika on
parhaimmillaan.
[39] Asvin-kuu vastaa syys-lokakuuta ja on Bengalissa suuren loman
aika.
[40] Mentyään naimisiin Tagoren sukulaisen Pratibhan kanssa.