Sillävälin oli kuolema käynyt perheessämme. Sitä ennen en ollut
milloinkaan silmäillyt suurta niittäjää kasvoista kasvoihin. Äitini
kuollessa minä olin aivan pieni. Hän oli ollut kauan sairaana, ja me
emme edes tietäneet, milloin hänen sairautensa kääntyi kohtalokkaaksi.
Hän nukkui kaiken aikaa samassa huoneessa kuin me. Sitten hänet vietiin
sairauden kestäessä venhematkalle virralle, ja hänen palattuansa oli
hänelle järjestetty huone kolmanteen kerrokseen.
Hänen kuolemansa yönä me lepäsimme huoneessamme alakerrassa sikeään
uneen vaipuneina. En tiedä, mikä yön hetki lienee ollut, kun vanha
hoitajattaremme syöksyi itkien huoneeseen ja huusi: "Pienokaisparkani,
te olette menettäneet kaikkenne!" Kälyni nuhteli häntä ja talutti hänet
pois varjellakseen meidät kuoleman yön aikaan aiheuttamalta
säikähdykseltä. Hänen sanansa kuullessani minä puolittain heräsin ja
tunsin sydämeni sykkeen taukoavan, mutta en kyennyt käsittämään, mitä
oli tapahtunut. Kun meille sitten aamulla ilmoitettiin, että äiti oli
kuollut, niin minä en vielä tajunnut, mitä kaikkea tuo menettäminen
minulle merkitsi.
Astuessamme kuistikolle me näimme äidin lepäämässä paareilla
pihamaalla. Siinä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi osoittanut
kuoleman kammottavuutta. Aamun valaistuksessa kuolema näytti niin
suloiselta kuin tyyni, rauhallinen uni, joten elämää siitä erottava
juopa ei meille oikein selvinnyt.
Vasta sitten, kun hänen ruumiinsa kannettiin ulos valtaportista ja me
seurasimme saatossa polttopaikalle, minut yht'äkkiä valtasi raju tuska,
kun ajattelin, ettei äiti milloinkaan tulisi takaisin tuosta portista
asettuakseen tavanomaiselle paikallensa taloustoimiensa piiriin. Päivä
kului hitaasti, me palasimme polttopaikalta, ja kun käännyimme omalle
kadullemme, minä katsahdin isäni huoneen ikkunaan kolmanteen
kerrokseen. Isä istui yhä kuistikolia liikahtamatta, rukoukseen
vaipuneena.
Talon nuorin miniä otti orpolapset hoiviinsa. Hän piti itse huolta
ravinnostamme, vaatetuksestamme ja kaikista tarpeistamme, ja piti
meidät aina läheisyydessään, jotta menetyksemme ei tuntuisi meistä niin
katkeralta. Eräs elämän oleellisimpia ominaisuuksia on siinä, että se
kykenee parantamaan auttamattomia asioita, unohtamaan senkin, mikä ei
ole korvattavissa. Varhaisella iällä tämä kyky on voimakkaimmillaan;
silloin ei mikään isku käy liian syvälle, mikään haava ei jätä pysyvää
arpea. Ensimmäinen ylitsemme langennut kuoleman varjo ei niinmuodoin
jättänyt jälkeensä mitään pimeätä; se liukui pois yhtä kevyesti kuin
oli tullutkin -- pelkkänä varjona.
Kun myöhempinä vuosinani, kevään ensimmäisten enteiden ilmaannuttua,
vaeltelin vailla päämäärää kuin mielipuoli, kahmalollinen puolittain
avautuneita jasmiininkukkia vyössäni, ja sivelin otsaani pehmeillä,
pyöreillä, suipponevilla nupuilla, niin minusta tuntui siltä, kuin
äitini sormet olisivat minua jälleen koskettaneet, ja minä tajusin
selvästi, että noissa suloisissa sormissa piilevä hellyys oli sama kuin
se, joka alinomaa puhkee kukkaan noista puhtaista jasmiininnupuista ja
että tätä hellyyttä on -- tiesimmepä siitä tai emme -- rajattoman
paljon maan päällä.
Kun sitten neljänkolmatta vuoden ikäisenä tutustuin kuolemaan, niin
saamani vaikutelma jäi pysyväiseksi, ja sen aiheuttama isku on yhä
liittynyt alinomaa pitenevään kyynelten ketjuun. Lapsen kevyt elämä voi
helposti väistää suurimpiakin onnettomuuksia, mutta täysikasvaneen on
vaikeampi niitä välttää. Niinpä sattuikin tuon päivän isku suoraan
rintaani.
Siihen asti ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, että elämän ilojen
ja surujen katkeamattomaan sarjaan voi syntyä aukko. Senvuoksi minä en
kyennyt milloinkaan näkemään kauemmaksi: pidin tätä elämää kaikki
itseensä sisällyttävänä. Kun sitten saapui kuolema aiheuttaen yht'äkkiä
ammottavan repeämän järkkymättömäksi luultuun rakennelmaan, niin minä
jouduin kerrassaan ymmälle. Kaikki, mitä ympärilläni oli, puut,
maankamara, vesi, aurinko, kuu ja tähdet, pysyivät yhtä muuttumattoman
todellisina kuin ennenkin, mutta se henkilö, joka oli yhtä todellinen,
joka tuhansin tavoin elämääni ja henkeeni ja sydämeeni liittyen, oli
ollut minulle verrattomasti kaikkea muuta todellisempikin, oli häipynyt
silmänräpäyksessä olemattomiin, ikäänkuin unennäkö. Kuinka hämmentävän
ristiriitaiselta kaikki näyttikään, kun käännyin sitä silmäilemään!
Kuinka voisin milloinkaan saattaa sopusointuun sen, mikä oli jäänyt, ja
sen, mikä oli mennyt?...
Se kauhea pimeys, jonka tuo repeämä oli minulle paljastanut, veti minua
yhä öin päivin puoleensa. Minä palasin alinomaa sen luo, tuijottelin
tyhjyyteen ja kyselin itseltäni, mitä minulle oli jäänyt menetetyn
sijaan. Ihminen ei voi saada itseänsä uskomaan tyhjyyteen; se, mikä ei
ole olemassa, ei ole totta; se, mikä ei ole totta, on olematonta. Siitä
syystä me lakkaamatta yritämme löytää jotakin siitä, missä emme mitään
näe.
Samoin nuori kasvi pimeässä kurkottuu tavallaan varpaisillensa
päästäkseen päivän valkeuteen, samoin pyrkii sielu, kuoleman äkkiä
levittäessä sen ympärille kieltämyksen pimeyttä, kohoamaan myöntämisen
valkeuteen. Ja mikä muu murhe olisikaan verrattavissa siihen olotilaan,
missä pimeys estää löytämästä tietä pois pimeydestä?
Ja sittenkin tuntui siltä, että tuon sietämättömän murheen kestäessä
mielessäni välkähti äkkiä ilo, vieläpä niin, että sitä kerrassaan
hämmästyin. Se tuskallinen tieto, ettei elämä ole kestävä ja
kumoamaton, tieto, joka oli aiheuttanut minulle kärsimystä, tuotti
minulle nyt lievennystä. Se ajatus, ettemme ole elämän järkkymättömien
kiviseinien sisäpuolelle suljettuja ikuisia vankeja, kohosi
tietämättäni ylimmäksi hersyttäen mieleni äkillistä, valtavaa riemua.
Se, mitä olin pitänyt omanani, minun oli täytynyt jättää -- siinä piili
se menettämisen tunto, joka minua kidutti -- mutta kun sitten katselin
asiaa voittamani vapauden kannalta, niin minut valtasi suuri rauha.
Moisen olemassaolon kaikkialla tuntuva ahdistus tasoittuu siten, että
kuolema toimii elämän vastapainona estäen sitä murskaamasta meitä.
Ihmisen ei tarvitse kestää rajoittamattoman elämänvoiman kamalaa painoa
-- tämä totuus johtui tuona päivänä mieleeni äkillisen, ihmeellisen
ilmestyksen tavoin.
Sitä mukaa kuin elämän vetovoima heikontui, luonnon kauneus esiintyi
minulle syvempää tarkoitusta sisältävänä. Kuolema oli asettanut minut
oikeaan kohtaan näkemään maailmaa yltäkylläisessä kauneudessansa, ja
kuoleman taustalle piirtyvä kaikkeuden kuva ilmeni minulle tenhoisana.
Siihen aikaan sattui ajattelussani ja käytöksessäni vielä kerran
esiintymään nuorekasta eriskummallisuutta. Minusta tuntui
naurettavalta, että minua vaadittiin suostumaan päivän tapoihin ja
muotoihin, ikäänkuin ne olisivat jotakin luonnollista ja järjellistä.
Minä en mitenkään voinut suhtautua niihin vakavasti. Mieleni oli
kerrassaan vapautunut siitä rasituksesta, että olisin ensinnä ryhtynyt
miettimään, mitä toiset saattoivat minusta ajatella. Minä kävin
hienoimmissa kirjakaupoissa, ainoana päällysvaatteenani kappale
karkeata palttinaa ja paljaissa jaloissani kevyet aamukengät. Olipa sää
kuuma, kylmä tai kostea, minä vietin aina yöni kolmannen kerroksen
kuistikolla. Siellä me voimme silmäillä toisiamme, tähdet ja minä, ja
minä olin aamun koittaessa valmiina tervehtimään nousevaa rusotusta.
Tämä elämäni vaihe ei ole minkäänlaisessa yhteydessä askeettisten
tuntojen kanssa. Minut valtasi pikemmin jonkinlainen loma-ajan
vallattomuus kun havaitsin, että koulumestari Elämä patukkoinensa on
pelkkää tarua, joten voin olla vähääkään välittämättä hänen
pikkumaisista säännöistänsä. Jos me jonakin kauniina aamuna herättyämme
huomaisimme painovoiman supistuneen pieneksi murto-osaksi entisestään,
käyskelisimmekö yhä vakavasti pitkin valtatietä? Emmekö mieluummin
vaihtelun vuoksi hyppäisi monikerroksisten rakennusten yli tai
ponnahtaisi tielle sattuvan muistomerkin kohdalla vallattomasti
ilmoille huolimatta lähteä sitä kiertämään? Niinpä en minäkään, maisen
elämän painon jaloistani irtauduttua, voinut enää noudattaa
tavanomaisia sovinnaisuuksia.
Yön pimeydessä yksin parvekkeellani minä hapuilin joka suuntaan
ikäänkuin sokea yrittäen keksiä kuoleman mustasta kiviportista
jonkinlaista vihjettä tai merkkiä. Kun sitten herätessäni aamun valo
lankesi verhoamattomalle makuusijalleni, niin minä tunsin silmieni
avautuessa ympäröivän sumuverhon käyvän läpikuultoiseksi, ja samoinkuin
aamu-usvien hälvetessä maiseman kukkulat, virrat ja metsät hohtelivat
näkyviin, samoin näytti eteeni leviävä maailmanelämän kasteraikas kuva
säteilevän uutena ja entistä ehompana.
43