Näihin aikoihin minä tutustuin Bankim Tshandraan. Olin jo paljoa
aikaisemmin hänet ensikerran nähnyt. Kalkuttan yliopiston entiset
ylioppilaat olivat järjestäneet vuosittaisen kokouksen, jossa Babu
Tshandranath Basu oli johtavana sieluna. Hän kenties toivoeli minun
kerran hankkivan itselleni oikeuden kuulua heidän joukkoonsa; joka
tapauksessa minua pyydettiin esittämään tilaisuudessa runoa.
Tshandranath Babu oli silloin aivan nuori mies. Minä muistan hänen
kääntäneen saksasta englanninkieleen erään sotaisan runon, jonka aikoi
itse lausua tuona päivänä. Hän tuli aikaisemmin luoksemme ja esitti sen
meille ylen innostuneesti. Se seikka, että sotilaan rakastetulle
miekallensa sepittämä oodi oli siihen aikaan hänen mielirunonsa, saanee
lukijan vakuutetuksi siitä, että Tshandranath Babukin on kerran
ollut nuori ja että silloiset ajat olivat varsin merkilliset.
Ylioppilaskokouksen tungoksessa liikkuessani minä yht'äkkiä havaitsin
erään henkilön, joka olemukseltansa erosi kaikista muista ja joka ei
voinut jäädä huomaamatta missään joukossa. Tuon kookkaan, kauniin
hahmon piirteet hohtivat niin kirkkaina, etten kyennyt hillitsemään
uteliaisuuttani; hän oli ainoa henkilö, jonka nimi tuona päivänä
herätti minussa mielenkiintoa. Kun kuulin, että hän oli Bankim Babu,
niin hämmästykseni oli sitä suurempi: minusta tuntui omituiselta
sattumalta, että hänen ulkoinen olemuksensa oli yhtä huomattava kuin
hänen tuotantonsa. Teräväpiirteinen kotkannenä, ohuet huulet ja rohkea
katse ilmaisivat valtavaa tarmoa. Voimakkaimmin vaikutti minuun se,
että hän siinä toisten joukossa käyskellessään, käsivarret laskettuina
ristiin rinnalle, kaikkea kansaa suurempana näytti kerrassaan
erikoiselta olennolta. Hän ei ollut ainoastaan hengen jättiläisen
näköinen, vaan hänen otsassaan oli todellisen ihmisten ruhtinaan leima.
Mieleeni on jäänyt ainaisiksi ajoiksi eräs tuossa kokouksessa sattunut
pieni tapahtuma. Eräässä huoneessa joku oppinut luki sepittämiänsä
sanskrit-säkeitä ja selitti niitä kuulijoillensa bengalinkielellä. Eräs
runoon sisältyvä vihjaus ei ollut suorastaan karkea, mutta joka
tapauksessa jokseenkin epähieno. Esittäjän ryhtyessä sitä lähemmin
selittämään Bankim Babu peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti pois
huoneesta. Minä seisoin lähellä ovea ja näen vielä nytkin hänen aran,
väistyvän hahmonsa.
Senjälkeen teki usein mieleni päästä häntä näkemään, mutta ei sattunut
sellaista tilaisuutta. Hänen toimiessaan Hawrassa rauhantuomarina minä
vihdoin rohkenin lähteä häntä tervehtimään. Me kohtasimme toisemme, ja
minä yritin parhaani mukaan keskustella hänen kanssansa. Mutta kun
sitten palasin, niin mieltäni ahdisti se tunto, että olin menetellyt
epäkypsän, julkean nuorukaisen tavoin tunkeutuessani kutsumatta ja
esittelemättä hänen luoksensa.
Pian senjälkeen, vuosieni lisääntyessä, minä sain paikkani nuorimpana
miehenä silloisten kirjailijoiden joukossa, mutta minulle kuuluvaa
arvosijaa ei ollut vielä määrätty. Saavuttamaani joltiseenkin
maineeseen liittyi erittäin paljon epäilyksiä ja melkoinen määrä
suopeamielisyyttä. Siihen aikaan oli Bengalissa tapana merkitä
kirjailijan asema sijoittamalla hänet jonkin länsimaisen ammattiveljen
rinnalle. Eräs oli Bengalin Byron, toinen Emerson j.n.e. Minua alettiin
nimittää Bengalin Shelleyksi. Se oli Shelleyn loukkaamista ja saattoi
tuottaa ainoastaan ivaa osakseni.
Minun yleisenä mainintanimenäni oli "Sammaltava runoilija".
Aikaansaannokseni olivat vähäiset, elämänkokemukseni mitättömät, ja
säkeissäni samoinkuin suorasanaisissakin tuotteissa oli tunne
huomattavammalla sijalla kuin sisällys. Niinmuodoin ei ollut olemassa
mitään sellaista, mihin ylistys olisi voitu vähänkään luottavasti
perustaa. Käytökseni ja vaatetukseni poikkesivat samoin tavanomaisista
muodoista. Minä pidin pitkää tukkaa ja harrastin mahdollisimman
hienostunutta, ylen runollista elämäntapaa. Sanalla sanoen: olin
eriskummallinen enkä kyennyt tavallisten ihmisten lailla sopeutumaan
jokapäiväiseen elämään.
Babu Akshai Sarkar oli näihin aikoihin alkanut julkaista
kuukauslehteänsä _Nabadzhiban_ (Uusi elämä), jonka avustajana minä
silloin tällöin esiinnyin. Bankim Babu oli vast'ikään lakannut
toimittamasta _Banga Darsania_ (Bengalin kuvastinta) ja askarteli
innokkaasti uskonnollisten kysymysten pohdinnassa, jota tarkoitusta
varten perusti kuukauslehden _Pratshar_ (Saarnaaja). Siinäkin minä
julkaisin joitakin runoja ja innostuneen Vaishnava-lyriikkaa
käsittelevän kirjoitelman.
Tästä lähtien minä tapasin Bankim Babua varsin usein. Hän asui silloin
Bhabani Datt-kadun varrella. Mutta vaikka kävinkin tavan takaa häntä
tervehtimässä, ei kumminkaan syntynyt sanottavasti keskustelua. Minä
olin siinä iässä, jolloin mieluummin kuuntelee kuin puhuu. Harras
toivoni oli, että kerran lämpenisimme jostakin asiasta kiistelemään,
mutta ujouteni oli keskustelutaitoani voimallisempi. Toisinaan oli
seurassamme Bankim Babun veli, Sandzhip Babu, joka loikoi mukavasti
pieluksellansa. Hänet nähdessäni minä ilahduin, sillä hän oli hupainen
mies. Hän jutteli mielellään, ja hauskaa oli kuunnella hänen
puhettansa. Ne, jotka tuntevat hänen suorasanaisia teoksiansa,
tietävät, kuinka kepeästi ja vaivattomasti, ikäänkuin kaikkein vilkkain
keskustelu, hänen esityksensä sujuu. Erittäin harvat osaavat siten
keskustella, ja vieläkin vähemmän on niitä, jotka kykenevät
käyttelemään tuota taidetta kirjallisessa työssänsä.
Samaan aikaan alkoi myöskin oppinut Sashadhar saavuttaa kuuluisuutta.
Minulle hänestä kertoi ensimmäisenä Bankim Babu. Ellen väärin muista,
on Bankim Babu myös vastuussa hänen esittelemisestänsä yleisölle.
Hindulaisen oikeaoppisuuden merkillinen yritys saada arvovaltaansa
uudelleen elpymään länsimaisen tieteen nojalla levitti vaikutuksiansa
pian yli koko maan. Teosofia oli jo joitakin aikoja valmistellut
maaperää sellaiselle liikkeelle. Bankim Babu ei suinkaan ollut tämän
suunnan ehdoton kannattaja. Hänen _Pratsharissa_. julkaisemassaan
hindulaisuutta koskevassa esityksessä ei ole eikä voinut olla
Sashadharin vaikutuksen häivääkään.
Minä astuin silloin eristetystä olopiiristäni julkisuuteen, kuten noita
kiistakysymyksiä käsittelevät avustukseni osoittavat. Ne olivat osalta
ivailevia säkeitä, osalta ilvenäytelmiä, osalta sanomalehtiin
lähetettyjä kirjeitä. Niin minä laskeuduin tunteiden piiristä elämän
areenalle ja aloin täydellä todella käydä puolestani taisteluun.
Siinä tuoksinassa minä tulin hyökänneeksi ankarasti Bankim Babun
kimppuun. Tämän kiistan historia on kerrottu sinä aikana ilmestyneissä
_Pratsharin_ ja _Bharatin_ numeroissa, ja sitä ei ole tarvis tässä
toistaa. Tuon taistokauden loppuessa Bankim Babu lähetti minulle
kirjeen, jonka olen valitettavasti kadottanut. Jos se olisi ollut nyt
käytettävissäni, niin lukija olisi nähnyt, kuinka erinomaisen
ylevämielisesti Bankim Babu osasi taittaa tuon valitettavan
välikohtauksen tutkaimen.
41