Veljeni Dzhjotirindra lähti vaimoinensa länsirannikolla sijaitsevaan
Karwariin, ja minä liityin heidän matkaansa. Karwar on Kanaran
piirikunnan pääkaupunki Bombayn alueella. Se on sanskrit-kirjallisuuden
Malaja-vuorten seutu, jossa viihtyy kardemummapensas ja sandelipuu.
Vanhimman jälkeinen veljeni oli siihen aikaan siellä tuomarina.
Pieni, kukkuloiden ympäröimä laivalaituri on niin syrjäinen, ettei se
ollenkaan näytä satamapaikalta. Sen kuunsirppiä muistuttava ranta
ojentaa käsivarsiansa silmänkantamattomalle avoimelle merenselälle
äärettömyyttä tavoittelevan kaipauksen ilmeisenä vertauskuvana. Leveätä
hiekkarantamaa reunustaa kasuariinimetsä, jonka toista päätä leikkaa
_Kalanadi_-joki laskien siellä mereen raivattuaan itselleen tien halki
vuorisen alueen.
Muistan, kuinka eräänä kuutamoiltana soudimme pienessä venheessä jokea
ylöspäin. Me pysähdyimme erään vanhan, kuninkaallisen vuorilinnan luo
ja osuimme pienen talonpoikaistalon siistille pihamaalle. Siihen me
istuuduimme nauttimaan mukana kuljettamiamme eväitä kuutamon säteiden
kimmotessa ulkosuojien katoista. Palatessamme me sallimme venheemme
liukua virran mukana. Yö lepäsi liikkumattomien vuorien ja metsien ja
hiljaa virtailevan _Kalanadi_-joen yllä luoden kaikkialle kuutamon
loihtuisaa valoa. Kesti verrattain kauan, ennenkuin saavuimme virran
suulle. Niinpä emme suorittaneetkaan koko matkaa venheessä, vaan
nousimme maihin ja kuljimme kotiin pitkin hiekkarantamaa. Oli jo
myöhäinen yö, meren pinta ei värähtänytkään, kasuariinienkin
alinomainen levoton suhina oli vaiennut. Avaraa hiekkalakeutta
reunustavien puiden varjo lepäsi liikkumattomana sen pinnassa,
ja näköpiiriä ympäröivät sinervänharmaat vuoret lepäsivät
häiritsemättömässä unessaan yön taivaan alla.
Me muutamat ihmisolennot astelimme tuon rajattoman valkeuden syvässä
hiljaisuudessa varjojemme vierellä, sanaakaan virkkaamatta. Kun olimme
ehtineet kotiin, niin uneni oli häipynyt johonkin sitäkin syvempään
olotilaan. Runo, jonka silloin kirjoitin, liittyy erottamattomasti tuon
etäisellä merenrannikolla vietetyn yön vaikutelmiin. En tiedä, kuinka
se lukijaan vaikuttanee ilman siihen kutoutuvia muisteloita. Tämän
epäröimisen vuoksi se jätettiin pois Mohita Babun toimittamasta
teosteni painoksesta. Toivottavasti ei pidetä sopimattomana, että
liitän sen näihin muistelmiini.
Salli minun vaipua, itseni unohtaen, sydänyön syvyyksiin.
Salli maan minut vapauttaa, sen tomukahleitten kirvota.
Olkaa etäisinä vartijoinani, tähdet, vaikka olettekin kuutamon
humaltamat,
ja sallikaa taivaanpiirin hiljaa minua siivillään suojata.
Laulua älköön olko, ei sanaa, ei sointua, ei kosketusta;
ei unta eikä heräämistä,
vain kuutamo, joka hurmionhuimauksena kiehtoo taivasta ja minua.
Maailma on kuin laiva lukemattomine pyhiinvaeltajinensa,
taivaan kaukaiseen sineen katoava,
ja laivamiesten laulu kaikuu ilmoilla yhä hiljeten.
Mutta minä vaivun äärettömän yön povelle, häivyn olemuksestani
pois, hituseksi hiukenen.
Huomautettakoon tässä, ettei teos ole välttämättä hyvä siitä syystä,
että se on sepitetty tunteitten kuohuessa yli äyräitten. Sellaisena
hetkenä tunne pikemmin patoaa ilmaisuansa. Jos ei ole hyvä, että
runoilija on kerrassaan loittoutunut siitä tunteesta, jota haluaa
lausua julki, ei hän toisaalta saa olla liian lähelläkään sitä, jos
mieli luoda aito runoutta. Muisti on se sivellin, joka käsittelee
parhaiten oikeita runollisia värejä. Liiallinen läheisyys on liiaksi
pakottava eikä jätä sen valtaan jäävälle mielikuvitukselle riittävää
liikkumisvapautta. Runoudessa, mutta myös jokaisessa muussakin
taiteessa, taiteilijan mielen täytyy päästä asianmukaisesti aiheestansa
loittonemaan -- ihmisen _luovan_ olemuksen täytyy päästä yksin
vallitsemaan. Jos aihe tempaa itsellensä määräämisvallan, niin
tuloksena on pelkkä tapahtuman selostaminen eikä sen heijastuminen läpi
taiteilijan mielen särmiön.
37
"LUONNON KOSTO"
Karwarissa ollessani minä kirjoitin draamallisen runoelman _Prakritir
Pratishodha_ (Luonnon kosto). Sen sankarina on eräs _sannjasi_
(erakko), joka on yrittänyt voittaa luontoa katkomalla kaikki
toiveittensa ja kiintymyksiensä muodostamat siteet saavuttaakseen siten
oikeata ja syvällistä tietoa itsestänsä. Mutta eräs pieni tyttö johtaa
äärettömyyden kanssa seurustelevan takaisin maailmaan ja inhimillisen
kiintymyksen kehään. Siten palatessaan _sannjasi_ tajuaa, että suuri on
löydettävissä pienestä, ääretön rajoitetusta muodosta ja sielun ikuinen
vapaus rakkaudesta. Ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät
rajattomuuteen.
Karwarin rannikko on epäilemättä omansa tekemään ilmeiseksi, ettei
luonnon kauneus ole pelkkää kuvittelumme heijastumaa, vaan että siinä
elää äärettömyyden tenhoisa ilo.
Luonnon ilmetessä meille lakiensa taikalauselmien muodossa ei suinkaan
liene ihmeteltävää, ettemme käsitä sen äärettömyyttä, mutta kun sydän
koskettaa välittömästi rajattomuutta kauneudessa, onko silloin enää
mitään epäilyksen sijaa?
Luonto johtaa _sannjasin_ sydämitse sen äärettömyyden luo, jonka
valtaistuin on kohotettu äärellisyyden piiriin. _Luonnon kosto_
osoittaa toisaalta vaeltajat ja kylänmiehet, jotka elävät tyytyväisinä
kotoisessa jokapäiväisyydessänsä mitään korkeampaa tajuamatta,
toisaalta _sannjasin_, joka uhraa itsensä ja kaikkensa oman
kuvittelunsa kehittelemälle äärettömyydelle. Rakkauden silloitettua
molempien maailmojen välisen kuilun ja erakon ja ihmisen yhtyessä
yhdeksi samalla häviää äärellisyyden näennäinen jokapäiväisyys
samoinkuin äärettömyyden näennäinen tyhjyyskin.
Tuo esitti hieman muunnetussa muodossa minun omien kokemusteni
historiaa: kuinka luolaan, johon olin paennut välttääkseni kaikkea
ulkomaailman kosketusta, äkkiä pilkahti loihtuisa valonsäde liittäen
minut jälleen kiinteämmin luontoon. Tämä _Luonnon kosto_ muodostaa
tavallansa johdannon kaikkiin myöhempiin teoksiini. Paremmin sanoen:
kaikissa kirjoitelmissani on sama perusaihe -- ilo, joka koituu siitä,
että ääretön löytyy äärellisestä.
Karwarista palatessamme minä kirjoitin muutamia lauluja, jotka aioin
liittää _Luonnon kostoon_. Minut valtasi suuri ilo, kun istuin laivan
kannella ensimmäistä hyräillen ja kirjoittaen:
Äiti, salli lemmikkisi lähteä meidän kerallamme,
Salli meidän viedä hänet kedolle, missä karjamme
käyvät laitumella.[36]
Aurinko on noussut, umput ovat auenneet, paimenet ajavat laumojansa
laitumelle, mutta aurinko ei heitä ilahduta, eivät kukatkaan eikä
leikki nurmikoilla. He tahtovat saada _Shjaminsa_ (Krishnan) mukaansa,
seuraansa. He haluavat nähdä äärettömyyden kauniina ja suloisena, he
ovat nousseet aikaisin, koska tahtovat yhtyä sen hilpeään leikkiin
näiden lehtojen ja vainioden, kukkuloiden ja laaksojen keskellä -- ei
ihaillakseen sitä loitolta tai majesteetillisessa voimassaan. Heidän
vaatetuksensa on mitä yksinkertaisin. Heillä on kevyt keltainen viitta,
ja kedonkukkaseppele on heidän ainoana koristuksenansa. Sillä ilon
valtakunta on kaikkialla, ja ne, jotka ajavat sitä takaa ylen kiivaasti
tai etsivät sitä upeudesta ja ulkonaisista olosuhteista, kadottavat
sen.
Pian Karwarista palattuani minä menin naimisiin. Olin silloin
kahdenkolmatta vuoden ikäinen.
38
"KUVIA JA LAULUJA"
_Tshabi o Gan_ (Kuvia ja lauluja) on nimenä kokoelmalla, jonka useimmat
runot ovat syntyneet tänä aikana.
Me asuimme siihen aikaan eräässä ulomman Kehätien varrella
sijaitsevassa talossa, johon kuului puutarha. Eteläpuolella se
rajoittui laajaan _basti_-alueeseen.[37] Minä istuin usein ikkunassa
silmäillen tuon väkirikkaan pienen asuntoalueen elämää. Minua ilahdutti
nähdä sen asukkaat työssä, leikissä ja levossa ja varsinaisissa
askareissaan. Tuo kaikki oli minulle elävää tarinaa.
Siihen aikaan minut oli ottanut valtoihinsa voimallinen näkemisen kyky.
Minä kudoin jokaisen yksityisen pienen kuvan ympärille mielikuvitukseni
hohdetta ja sydämeni iloa, ja jokainen niistä sai sitäpaitsi oman
tunnevoimansa erikoisen värityksen. Minä iloitsin jokaisesta erikseen
näkemästäni kuvasta niinkuin maalaaja, koska halusin samoinkuin hänkin
nähdä hengessäni mitä oli silmieni nähtävissä ja silmieni avulla sitä,
minkä mieleni kuvitteli.
Jos olisin ollut maalaaja, olisin varmaan yrittänyt siveltimelläni
luoda säilyvää kertomusta näkemistäni ja kuvittelemistani tuona aikana,
jolloin mieleni oli herkän altis vaikutelmille. Se väline ei kumminkaan
ollut käytettävissäni. Minulla oli ainoastaan sanoja ja rytmejä, joita
en vielä kyennyt kokoamaan täsmällisiksi kuvioiksi, ja käyttelemäni
värit virtasivat vielä rajojensa ulkopuolelle. Siitä huolimatta minä
vietin -- niinkuin poikanen ensimmäisen värilaatikkonsa ääressä --
päiväkaudet sommitellen uudestaansyntyneen nuoruuteni kirjavia
haavekuvia. Kun noita kuvia nyt katselee silloisen kahdenkolmatta
vuoden ikäni valossa, niin eräät piirteet ovat kömpelöstä
piirustuksestaan ja sekavista väreistään huolimatta yhä tunnettavissa.
Sanoin jo, että kirjallisen elämäni ensimmäinen vaihe päättyi
_Aamulauluihin_. Samaa aihetta jatkettiin sitten toisessa muodossa.
Minä tiedän varsin hyvin, että monet uutena kehityskautena kirjoitetut
lehdet ovat arvottomat. Kun jotakin uutta on syntyvä, täytyy aluksi
tehdä sarja valmistelevia kokeita. Jos ne olisivat olleet puun lehtiä,
niin ne olisivat aikanansa pudonneet. Kirjan lehdet valitettavasti
pysyvät siinä kiinni vielä silloinkin, kun niitä ei enää kaivata.
Noiden runoelmien luonteenomaisena piirteenä oli se harras
mielenkiinto, jota niissä osoitettiin vähäpätöisillekin olioille.
_Kuvat ja laulut_ käyttivät jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta luodakseen
niihin merkitystä värittämällä niitä suoraan sydämestä kumpuavilla
tunteilla.
Tahtoisin ilmaista asian paremmin. Kun mielen soitin on oikein
kaikkeuteen soinnutettu, niin kaikkeuden sävelet voivat aina saada sen
myötäheläjämään. Tuon musiikin minussa kerran virittyä ei mikään
tuntunut enää mitättömältä. Kaikki se, mihin katseeni sattui, herätti
minussa vastakaikua. Samoinkuin lapset käyttelevät leikkiessään
hiekkaa, kiviä, simpukankuoria tai mitä muuta käsiinsä saavat (koska
heissä elää leikin henki), samoin havaitsemme me, nuoruuden täyttäessä
olemuksemme, että kaikkeuden kannel on virittänyt kaikkialle eri
sävelin soivia kieliänsä ja että meidän sopii laulumme säestykseksi
koskettaa lähimpiä yhtä hyvin kuin mitä muita tahansa, tarvitsematta
lähteä niitä kauempaa etsimään.
39