Tähän aikaan kirjalliset arvostelijat pitivät minua runoilijana, jonka
rytmi oli epäsäännöllinen ja esitystapa sorahteleva. Kaikki teokseni
leimattiin hämäriksi, varjomaisiksi. Tuo ei minua suinkaan silloin
ilahduttanut, mutta syytös ei kumminkaan ollut ihan aiheeton.
Runoudestani tosiaankin puuttui ulkoisen todellisuuden kiinteätä
ainesta. Mutta mistä olisinkaan sen saanut varhaisen ikäkauteni
eristetyssä elämässä?
Erästä väitettä en kumminkaan voi tunnustaa oikeutetuksi. Tuon
epämääräisyyttä tehostavan syytöksen takana piili se salavihjaus, että
epämääräisyyteni oli tahallista teennäisyyttä -- mahtivaikutuksen
tavoittelua. Hyvän näkökyvyn onnellinen omistaja taipuu ivailemaan
silmälaseilla varustettua nuorukaista, jonka väittää käyttelevän
välinettä pelkkänä koristeena. Poika parkaa sopii kyllä säälitellä,
mutta tehdään liian pahoin, jos otaksutaan hänen vain teeskentelevän
heikkonäköisyyttä.
Tähtisumu ei ole mikään valmis luomus, vaan edustaa erästä
kehitysvaihetta. Jos jätämme huomiotta kaiken runouden, joka ei ole
saavuttanut lopullista määrättyä muotoansa, niin emme oivalla
kirjallisuuden todellista olemusta. Jos jokin inhimillisen luonnon
kehitysvaihe on löytänyt oikean ilmauksensa, niin se on kyllin arvokas
säilytettäväksi; se on hylättävä ainoastaan siinä tapauksessa, että
ilmaus ei ole oikea. Ihmisen elämässä on eräs kausi, jolloin hänen
tunteensa patoutuvat lausumattomien asioiden paineen alaisina ja
jolloin niissä elää epämääräisyyden nimetön tuska. Runoutta, joka
yrittää tuota ilmaista, ei voida nimittää perusteettomaksi --
pahimmassa tapauksessa se voi olla arvotonta, mutta niinkään ei
tarvitse välttämättä olla laita. Virhe ei piile siinä, mitä ilmaistaan,
vaan ilmaisemisen epäonnistumisessa.
Ihminen on kaksijakoinen olento. Sisäisestä ihmisestä, joka
kätkeytyy,ajatusten, tunteiden ja tapahtumien ulkoisen virran taakse,
tunnetaan ja välitetään vähän, mutta siitä huolimatta se on
vaikuttavana tekijänä elämän kehityksessä. Kun ulkoinen elämä ei soinnu
sisäiseen, niin sisäinen ihminen joutuu kärsimään, ja hänen tuskansa
ilmenee ulkoisessa tajunnassa tavalla, jota on vaikea nimetä tai edes
kuvailla ja joka muistuttaa pikemmin epämääräistä valitushuutoa kuin
sanoja, joissa on määrätty merkitys.
Se surumieli ja tuska, joka etsi ilmaustansa _Iltalauluissa_, juontui
olemukseni syvyyksistä. Samoinkuin unen tukahduttama tajunta taistelee
painajaista vastaan yrittäen herätä, samoin taistelee sisäinen minuus
vapautuakseen monista esteistänsä ja päästäkseen ilmi. Nuo laulut
muodostavat sellaisen taistelun historian. Kuten luomistossa yleensä,
on runoudessakin toisiansa vastustavia voimia. Jos niiden välinen ero
on liian suuri, tai jos ne liiaksi lähenevät toisiansa, niin ei
nähdäkseni voi syntyä runoutta. Mutta milloin epäsoinnun tuska pyrkii
ratkeamaan sopusoinnuksi ja yrittää tuota tapahtumaa ilmaista, silloin
runous puhkeaa esiin musiikkina, niinkuin huilussa laulava hengitys.
Kun _Iltalaulut_ ilmestyivät, niitä tosin ei juhlittu torvia soittaen,
mutta siitä huolimatta ne eivät jääneet vaille ihailijoita. Minä olen
toisessa yhteydessä kertonut, kuinka Ramesh Tshandra Dattin vanhimman
tyttären häissä Bankim Babu seisoi ovella, ja isäntä tervehti häntä,
kuten tapa on, ojentamalla hänelle kukkaseppeleen. Minun saapuessani
Bankim Babu otti nopeasti seppeleen, laski sen kaulaani ja
virkkoi: "Hänet on seppelöitävä, Ramesh; etkö ole lukenut hänen
_Iltalaulujansa_?" Ja kun Datt tunnusti, ettei ollut vielä ehtinyt sitä
tehdä, Bankim Babu antoi muutamille niistä sellaista tunnustusta, että
tunsin saaneeni runsaan korvauksen.
_Iltalauluillani_ minä voitin itselleni ystävän, jonka suosio lankesi
kuin päivänpaiste orastavaan runouteeni suoden sille yllykettä ja
tukea. Tarkoitan Babu Prijanath Seniä. Vähän aikaisemmin hän oli
lukenut _Särkyneen sydämen_, joka sai hänet luopumaan kaikista
toiveista minuun nähden. Minä voitin hänet takaisin _Iltalauluillani_.
Hänen tuttavansa tietävät hänet kokeneeksi purjehtijaksi kaikilla
kirjallisuuden seitsemällä merellä,[35] joiden pää- ja sivureiteillä
hän alinomaa liikkuu käytellen melkein kaikkia kieliä, intialaisia
samoinkuin muukalaisiakin. Hänen kanssaan keskustellessaan pääsee
silmäämään mitä etäisimpiin aatteiden maailman seutuihin. Se oli
minulle mitä arvokkain asia.
Hän voi lausua kirjalliset mielipiteensä arkailematta, koska hänen
arvostelmiansa oli tukemassa korkealle kehittynyt aisti. Tämä
arvovaltainen kritiikki auttoikin minua sanomattomasti. Minulla oli
tapana lukea hänelle kaikki mitä kirjoitin, ja ellei olisi ollut hänen
ymmärtävän arvostelunsa sadekuuroja, en tiedä, olisivatko nämä
ensimmäiset kynnökseni tuottaneet niin runsasta satoa.
34
"AAMULAULUJA"
Gangesin varrella oleskellessani minä kirjoitin hieman
suorasanaistakin, en mistään määrätystä aiheesta enkä varmaa
suunnitelmaa noudattaen, vaan niinkuin poikaset pyydystävät perhosia.
Kevään meissä herätessä syntyy kaikenlaisia monivärisiä, lyhytikäisiä
kuvitelmia, jotka enimmälti huomaamattamme väikkyvät mielessämme. Oli
kenties pelkkä mielijohde, että päätin noina joutilaina päivinä kerätä
ne, jotka olivat mieleni vallanneet. Mahdollista myös, että vapautunut
minäni oli joutunut uuteen vaiheeseen, avannut sanaisen arkun ja
päättänyt kirjoittaa miten halusi; käsitelty aihe ei ollut ratkaiseva
asia, riitti, kunhan kirjoittaja olin minä. Nämä suorasanaiset
kappaleet julkaistiin myöhemmin nimellä _Vividha Prabandha_ (Sekalaisia
kirjoitelmia), mutta ne kuolivat ensimmäisen painoksen keralla eivätkä
ole enää päässeet uudelleen ilmestymään.
Näihin aikoihin minä luullakseni aloin kirjoittaa ensimmäistä
romaaniani, nimeltä _Bauthakuranir Hat_.
Kun olimme viettäneet joitakin aikoja virran varrella, niin veljeni
Dzhjotirindra vuokrasi talon Kalkuttasta, Sudder Streetin varrelta,
läheltä museota. Minä asuin hänen luonansa. Siellä sepittäessäni
romaania ja _Iltalauluja_ minussa tapahtui jonkinlainen tärkeä kumous.
Eräänä myöhäisenä ehtoopäivänä käyskelin talomme parvekkeella
Kalkuttassa. Illan hämyssä hehkuva rusko loi kaikkialle ihmeellistä
tenhoa. Naapuritalon seinätkin näyttivät kaunistuvan. Loihtuisa
iltavalaistusko tässä poistaa jokapäiväisyyden verhon maailman
kasvoilta? mietin minä. Ei! Varmaankaan ei! Samassa minä huomasin
seikan johtuvan siitä, että minuun oli laskeutunut ilta, jonka varjot
pyyhkivät _minuuteni_ olemattomiin. Minuuden ollessa voitolla,
kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikki havaitsemani sekoittui siihen ja
piiloutui sen taakse. Nyt, minuuteni väistyttyä syrjään, minä näin
maailman todellisessa hahmossaan. Ja siinä hahmossa ei ole mitään
jokapäiväistä, se on kukkuroillaan kauneutta ja iloa.
Tuon kokemuksen jälkeen minä pyrin tietoisesti tukahduttamaan
minuuttani ja suhtautumaan maailmaan pelkkänä katselijana, ja joka
kerta oli palkintonani aivan erikoinen ilontunto. Minä muistan
yrittäneeni selittää eräälle sukulaisellekin, kuinka maailman voi nähdä
oikeassa valossaan ja kuinka sellaisen näkemisen aikana painostuksen
tunto meistä äkkiä häviää; mutta luultavaa on, että yritykseni
epäonnistui.
Sitten sain vielä toisenkin ilmestyksenomaisen kokemuksen, jonka
vaikutus on kestänyt koko elinikäni.
Sudder Streetin varrella sijaitsevasta talostamme voi nähdä kadun
toiseen päähän ja Vapaakoulun puutarhaan saakka. Eräänä aamuna minä
seisoin kuistikolla silmäillen siihen suuntaan. Aurinko oli parhaillaan
nousemassa tuuheiden puunlatvain takaa. Kauemmin katsellessani minusta
yht'äkkiä tuntui siltä, kuin verho olisi väistynyt katseeni tieltä,
minä näin maailman ihmeellisessä loistossa, ja joka puolelta kuohuivat
esiin kauneuden ja ilon aallot. Tuo loiste tunkeutui silmänräpäyksessä
sydämeni ympärille kertyneiden surun ja alakuloisuuden laskosten läpi
ja valoi minuun kaikkeuden ihmeellistä valoa.
Samana päivänä kumpusi esiin runo "Vesiputouksen herääminen", joka
tosiaankin syöksyi eteenpäin putouksen tavoin. Runo tuli päätökseen,
mutta kaikkeuden ilonhohdetta ei enää peittänyt minulta mikään verho.
Ja muuttuipa asia sellaiseksi, ettei mikään maailman henkilö tai olio
näyttänyt minusta mitättömältä eikä epämiellyttävältä. Pian senjälkeen
minä jouduin kokemaan jotakin erikoisen hämmästyttävää.
Oli eräs merkillinen ihminen, joka toisinaan kävi luonani ja esitti
minulle kaikenlaisia typeriä kysymyksiä. Eräänä päivänä hän kysyi
minulta: "Kuulkaahan, hyvä herra, oletteko jo nähnyt Jumalan omin
silmin?" Minun tunnustettuani, etten ollut nähnyt, hän väitti itse
nähneensä. "Mitä siis näittekään?" kysyin minä. "Hän kiehui ja kuohui
minun silmissäni!" kuului vastaus.
On helppo arvata, ettei minua yleensä erikoisesti ilahduttanut joutua
keskustelemaan ylen vaikeatajuisista kysymyksistä sellaisen henkilön
kanssa. Sitäpaitsi minua silloin kiinteästi askarruttivat omat
kirjalliset työt. Kun hän kuitenkin oli varsin sävyisä nuorukainen, en
tahtonut häntä loukata, vaan siedin häntä parhaani mukaan.
Mutta kun hän nyt saapui luokseni eräänä ehtoopäivänä, minä tunsin
hänet nähdessäni todellista iloa ja lausuin hänet sydämellisesti
tervetulleeksi. Eriskummaisuuden ja mielettömyyden viitta näytti
luisuneen pois hänen hartioiltansa, ja minun iloisesti tervehtimäni
henkilö oli todellinen ihminen, jota en suinkaan pitänyt missään
suhteessa itseäni huonompana ja joka sitäpaitsi tuntui läheiseltä
sukulaiseltani. Kun en hänet nähdessäni kokenut minkäänlaista harmin
häivääkään enkä tuntenut tuhlaavani aikaa hänen kanssaan
seurustellessani, niin minut valtasi rajaton riemu, ja tuntui siltä,
kuin olisin vapautunut jostakin valheiden verkosta, joka oli
aikaisemmin aiheuttanut minulle paljon tarpeetonta ja epäoikeutettua
harmia ja tuskaa.
Kun seisoin parvekkeella ohikulkijoita silmäillen, niin jokaisen --
kenen tahansa -- käynti, vartalo ja kasvot näyttivät ylen ihmeellisiltä
heidän siinä liukuessaan ohi kaikkeuden meren laineina. Aikaisemmin
minä olin nähnyt vain silmilläni, nyt aloin nähdä koko tajunnallani.
Kun kaksi nuorukaista tuli hitaasti astellen, käsivarsi toisen olalla,
niin tuo näky ei ollut minulle merkityksetön, sillä se osoitti minulle
ikuisen ilon pohjattoman lähteen, josta naurun loppumaton vihmasade
sinkoutuu yli kaiken maailman.
Minä en ollut milloinkaan ennen tarkannut sitä jäsenten ja ääriviivojen
leikkiä, joka säestelee ihmisen vähäisimpiäkin tekoja; nyt minut
kerrassaan lumosi niiden joka taholta ja joka hetki ilmitulviva
monivivahteinen runsaus. Minä en kumminkaan nähnyt niitä erillisinä,
vaan osina sitä ihmeen kaunista suurta karkeloa, joka alinomaa ilmenee
kaikkialla ihmisten maailmassa, kaikissa heidän kodeissansa, kaikissa
heidän monimuotoisissa pyrinnöissään ja toimissaan.
Ystävä nauraa ystävän seurassa, äiti hyväilee lastansa, lehmä lähenee
toista ja nuolee sen ruumista, ja kaiken tuon takana oleva
mittaamattomuus koskettaa mieltäni melkein kipua tuottavin järkytyksin.
Kun siihen aikaan kirjoitin:
En tiedä, kuinka olikaan, kun sydämeni aukaisi ovensa
ja salli kaiken maailman tulvia sisään iloisin tervehdyksin --
niin tuo ei ollut runollista liioittelua. Se ei edes kyennyt
ilmaisemaan kaikkea, mitä tunsin.
Minä vietin joitakin aikoja tässä onnenautuuden tilassa, itseni
unohtaen. Sitten veljeni suunnitteli lähtöä Dardzhilingin vuorille.
Sitä parempi, ajattelin minä. Himalajan korkeilta huipuilta minä näen
syvemmälle siihen, mikä Sudder Streetin varrella oli minulle
kirkastunut, ja joka tapauksessa olin näkevä Himalajan uuden
näkemiskykyni valossa.
Mutta voitto lankesi Sudder Streetin varrella sijaitsevan pienen talon
osaksi. Vuorille noustuani minä silmäilin ympärilleni ja havaitsin
kohta, että uusi näkemiskykyni oli kadonnut. Syntini oli varmaan siinä,
että olin kuvitellut voittavani enemmän totuutta ulkoapäin. Olkoon
vuorten kuningas miten taivaitatavoittava hyvänsä, se ei voi suoda
minulle mitään lahjoistansa; Hän, jolta kaikki lahjat tulevat,
sitävastoin voi sallia minun päästä näkemään ikuista kaikkeutta
kaikkein rumimman kadun varrella ja nopeasti häipyvänä ajan tuokiona.
Minä vaeltelin honkien keskellä, istuin vesiputousten vierellä ja
peseydyin niiden vedessä, katselin pilvetöntä taivasta vasten valtavana
piirtyvää Kintshindzhungaa, mutta sitä, minkä olin toivonut täältä
helpoimmin tavoittavani, minä en löytänyt. Olin oppinut sen tuntemaan,
mutta en kyennyt sitä enää näkemään. Minun jalokiveä ihastellessani
kansi oli äkkiä sulkeutunut, ja nyt minä tuijottelin lipasta, jossa se
piili. Mutta miten taiteellisen viehättävä lipas lieneekin ollut, minä
en voinut enää missään tapauksessa erehtyä luulemaan sitä tyhjäksi
koteloksi.
_Aamulauluni_ tulivat päätökseen, niiden viimeinen helinä soi häipyvänä
runossa _Kaiku_, jonka kirjoitin Dardzhilingissä. Runo osoittautui niin
vaikeasti tajuttavaksi, että kaksi ystävääni löi vetoa sen todellisesta
tarkoituksesta. Kun he sitten tulivat luokseni kuulemaan arvoituksen
selitystä, niin minäkään en kyennyt sitä heille antamaan, ja ainoana
lohdutuksenani oli se, ettei kumpikaan heistä joutunut senvuoksi rahaa
menettämään. Ah, ainaiseksi olivat menneet ne päivät, joina kirjoitin
ylen helppotajuisia runoja "lootuskukasta", "järvestä" ja muista
sellaisista aiheista.
Mutta miten onkaan: kirjoitetaanko runoja jonkin asian selittämiseksi?
Se, mitä sydän tuntee, pyrkii runoksi hahmoutumaan. Kun siis joku runon
kuultuansa sanoo, ettei ole sitä ymmärtänyt, niin minä en tiedä mitä
hänelle sanoa. Jos joku sanoo tuoksuvasta kukasta, ettei hän sitä
ymmärrä, niin hänelle voi vastata ainoastaan: ei siinä ole mitään
ymmärtämistä, sehän on tuoksu. Jos hän itsepintaisesti jatkaa: minä
_tiedän_ sen, mutta mitä tuo kaikki merkitsee? niin täytyy joko vaihtaa
puheenaihetta tai tehdä asia vieläkin vaikeatajuisemmaksi sanomalla,
että tuoksu on muoto, johon kaikkeuden ilo kukassa pukeutuu.
Vaikeutena on juuri se seikka, että sanoilla on eri merkityksensä.
Senvuoksi on runoilijan pakotettava ne runomittaan ja rytmiin, jotta
merkitys hieman estyy ja tunne saa tilaisuutta ilmaista itseänsä.
Tämä tunteenilmaus ei ole mikään perustavan totuuden toteaminen, ei
tieteellinen tosiasia eikä hyödyllinen moraalinen periaate. Samoinkuin
kyynel tai hymy on sekin vain sisäisten tapahtumien kuva. Jos tiede tai
filosofia voi siitä jollakin tavoin hyötyä, niin hyötyköön, mutta se ei
ole sen olemisen ytimenä. Jos lautalla joen poikki kulkiessanne voitte
vielä ohimennen pyydystää kalan, niin pitäkää itseänne onnellisena,
mutta lauttavenhe ei sittenkään ole kalastajavenhe, ja meillä ei ole
oikeutta soimata lautturia siitä, ettei hän harjoita kalastusta.
_Kaiku_ on kirjoitettu niin kauan sitten, ettei siihen enää kiinnitetä
huomiota, joten minua ei enää vaadittane tekemään tiliä sen
merkityksestä. Mutta olivatpa sen virheet tai edut muuten mitkä
tahansa, joka tapauksessa voin lukijoilleni vakuuttaa, ettei
tarkoitukseni ollut esittää arvoitusta tai kätkeä siihen jotakin syvää
viisautta. Seikka oli se, että sydämeeni oli syntynyt kaipaus, jonka
esinettä minä nimitin Kaiuksi, kun en keksinyt mitään muuta nimeä sitä
varten.
Kun kaikkeuden uumenissa piilevästä alkulähteestä lähtee sointujen
virtoja, niin niiden kaiku heijastuu sydämiimme rakkaittemme kasvoista
ja kaikesta ympärillämme olevasta kauneudesta. Minä viittasin siihen,
että meidän tulee rakastaa tuota kaikua eikä niitä olioita, jotka sitä
sattumalta heijastavat, sillä se, mihin me tänään tuskin huolimme luoda
katsettamme, voi jo huomenna olla hartaimman kiintymyksemme esineenä.
Minä olin aikaisemmin katsellut maailmaa ainoastaan ulkoisin silmin ja
olin senvuoksi ollut kykenemätön havaitsemaan siinä ilmenevää
kaikkeuden iloa. Kun sitten olemukseni syvyyksistä tuleva valonsäde
yht'äkkiä löysi tien ulos, niin tämä valo levisi kaikkeuteen ja
kirkasti sen niin, ettei se enää ilmennyt olioiden ja tapahtumien
sekasortoisena joukkiona, vaan kuvastui silmiini kokonaisuutena. Tuo
kokemus tuntui minulle kertovan sointujen virrasta, joka kumpuaa
kaikkeuden sydämestä, leviää avaruuden ja ajan piiriin kaikuen sieltä
ilon aaltoina, jotka virtaavat takaisin lähteeseen.
Kun taiteilija kaiuttaa lauluansa täydestä sydämestänsä, niin se on
oikeata iloa. Ja ilo muuttuu kaksinkertaiseksi, kun hän kuulee saman
laulun toisen henkilön esittämänä. Kun siis maailmojen runoilijan
luomus palaa hänen luoksensa ilon tulvana, jonka me sallimme virrata
yli tajuntamme, niin me havaitsemme heti, sanoin selittämättömällä
tavalla, mihin tuo tulva on virtaamassa. Ja kun sen havaitsemme, niin
rakkautemme alkaa toimia, minuutemme irtautuvat kiinnitysköysistänsä ja
tahtovat mielellään liukua ilon virtaa pitkin alaspäin kohti sen
ääretöntä päämäärää. Sitä tarkoittaa se kaipaus, joka meissä herää, kun
näemme kauneutta.
Virta, joka tulee äärettömyydestä ja valautuu äärellisyyteen -- se on
itse totuus, itse hyvyys; se on lakien alainen ja muodoltaan määrätty.
Sen kohti äärettömyyttä palaava kaiku on kauneus ja ilo, jotka ovat
vaikeasti kosketettavissa ja säilytettävissä ja senvuoksi kohottavat
meitä itseämme korkeammalle. Tuota minä yritin lausua _Kaiku_-nimisessä
sepitelmässäni vertauksen tai laulun muodossa. Ei sovi ihmetellä, ettei
tulos ilmennyt selvänä, sillä tarkoitus ei ollut silloin selvä
itsellenikään.
Sallittakoon minun ottaa tähän osa eräästä _Aamulauluja_ koskevasta
kirjeestä, jonka myöhemmällä iälläni kirjoitin:
"Maailmassa ei ole ketään, kaikki ovat minun sydämessäni -- tuo
mieliala kuuluu eräälle määrätylle ikäkaudelle. Herätessään sydän
ojentaa käsivartensa ja mielii syleillä koko maailmaa, niinkuin
pienokainen hampaita saadessaan luulee kaiken olevan suuhun
pistettävää. Vähitellen se oppii oivaltamaan mitä tarvitsee, mitä ei.
Sen epämääräiset taipumukset täsmällistyvät, käyvät keskittyessään
tarmokkaammiksi ja pääsevät vaikuttamaan."
"Jos haluamme tavoittaa koko maailman, emme saa mitään. Vasta kun
kaipaus koko olemuksen väellä keskittyy johonkin esineeseen, alkavat
äärettömyyden ukset kuumottaa näkyviin. Aamulauluissa sisäinen
minuuteni ensikerran pyrki ulospäin, ja sen vuoksi niistä kerrassaan
puuttuu sellaista keskitystä." --
Ensimmäisen tulvahtamisen kaikkeutta syleilevä ilo kuitenkin johdattaa
meidät lähemmäksi olevaisen yksityisiä muotoja. Järven täyteläisyys
purkautuu jokena. Siinä mielessä myöhempi, alinomainen rakkaus on
ensimmäistä rakkautta ahtaampi. Sen vaikutussuunta on määrätympi, se
pyrkii joka kohdassansa todellistamaan kokonaisuutta ja joutuu
niinmuodoin liikkumaan kohti äärettömyyttä. Sen lopullisena
saavutuksena ei ole aikaisempi sydämen oman sisäisen ilon epämääräinen
leviäminen, vaan yhtyminen ulkopuolella olevaan äärettömään
todellisuuteen ja samalla oman kaipauksen täydellinen täyttyminen.
Mohita Babun julkaisemassa painoksessa nämä _Aamulaulut_ on sijoitettu
siihen runoryhmään, jonka otsakkeena on _Nishkraman_ (Esiintulo).
Niihin näet sisältyvät ensimmäiset merkit siitä, että olin
astunut _Sydämen autiomaalta_ avoimeen maailmaan. Sitten tämä
pyhiinvaeltajasydän tutustui tuohon maailmaan, vähitellen, monin tavoin
ja monin tunnelmin. Ja kun se vihdoin on liukunut ikuisesti muuttuvan
epävakaisuuden viimeisenkin laiturin ohi, niin se saavuttaa
äärettömyyden -- ei epävarmojen mahdollisuuksien epämääräisyyttä, vaan
totuuden korkeimmassa täydellisyydessään.
Varhaisimmista ikävuosistani saakka minä elin vaistomaisesti mitä
kiinteimmässä yhteydessä luonnon kanssa. Jokainen puutarhamme
kookospalmu oli minulle selvä yksilö. Kun Normaalikoulusta palattuani
seisoin kattotasanteella ja näin taivaanrannalle kasautuvan
sinisenharmaita vedenkyllästämiä pilviä, niin minut valtasi sinä
tuokiona niin sanomattoman syvä ilo, että voin sen vielä nytkin
mieleeni palauttaa. Kun aamulla avasin silmäni, niin hilpeänä heräjävä
aamu kutsui minua leikkikumppaniksensa; pitkien, hiljaisten lepohetkien
aikana hehkuva puolipäivän taivas houkutteli minut lähtemään arkisesta
maailmasta erakkokammionsa yksinäisyyteen; yön pimeys avasi pääsyn
aaveittensa poluille ja kuljetti minut kaikkien seitsemän meren ja
kolmentoista virran yli, kaikkien mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien
tuolle puolen, suoraan satujen maailmaan.
Kun sitten nuoruuden sarastaessa ahnas sydämeni alkoi vaatia ravintoa,
niin tuon sisäisen ja ulkoisen leikin välille kohosi erottava aita. Ja
minun koko olemukseni kuohui hätääntyneen sydämeni vaiheilla muodostaen
kurimuksen, jonka pyörteeseen sen tajunta rajoittui.
Tätä sisä- ja ulkomaailman välisen sopusoinnun menettämistä, jonka
aiheuttivat puutetta kärsivän sydämeni hillittömät vaatimukset, sekä
siitä johtunutta ennen omistamani erikoisen olemuksenyhteyden
raukeamista minä valittelin _Iltalauluissa. Aamulauluissa_ minä
riemuiten tervehdin porttia, jonka jokin tuntematon isku oli
rajamuuriin murtanut ja jonka välityksellä minä jälleen saavutin
kadottamani yhteyden, en ainoastaan sellaisena kuin olin sen ennen
omistanut, vaan eroajan vuoksi vielä syvällisempänä, vielä
täydellisempänä.
Niin päättyi elämäni ensimmäinen kirja, näihin yhteydestä, erosta ja
jälleenyhtymisestä kertoviin lukuihin. Mutta oikeastaan on väärin puhua
tässä päättymisestä. Samaa aihetta on yhä uudelleen käsiteltävä ja
johdettava se vaikeampien selkkausten läpi korkeampien ratkaisujen
tasoon. Jokainen uusi ratkaisu päättää kauden elämässäni, joka
edetessään muodostaa yhä avartuvan spiraalin. Jos siis mikä kohta
hyvänsä voi hätäisesti katsoen näyttää toisista eroavalta, ne sittenkin
johtavat kaikin samaan alkukeskukseen.
_Iltalaulujen_ aikana syntyneet suorasanaiset kirjoitelmat julkaistiin,
kuten jo sanoin, nimellä _Vividha Prabandha_. Toiset, jotka sepitin
samoihin aikoihin kuin _Aamulaulut_, koottiin _Alotshana_
(Tutkisteluja)-otsakkeen alle. Näiden kokoelmien luonteenomainen
erilaisuus kelpaa hyvin osoittamaan minussa sillävälin tapahtunutta
muutosta.
35