Olin vast'ikään aikonut aloittaa lakitieteelliset opintoni, kun isäni
kutsui minut takaisin Englannista. Muutamat ystävät, jotka olivat
huolissaan opintourani katkeamisen vuoksi, pyysivät häntä hartaasti
lähettämään minut uudestaan matkaan. Niinpä lähdinkin toiselle
Englannin-matkalleni, tällä kertaa erään sukulaiseni seurassa. Mutta
kohtaloni vastusti lainopillista suuntautumistani niin voimallisesti,
etten tällä kertaa päässyt edes Englantiin asti. Meidän täytyi jostakin
syystä astua maihin Madrasissa ja palata Kalkuttaan. Syy ei ollut
läheskään yhtä vakava kuin sen seuraus, mutta kun nauru ei kohdistunut
_minuun_, niin jätän sen tässä kertomatta. Minun siis oli täytynyt
palata tyhjin toimin molemmilta _Lakshmin_[31] pyhäkköä kohti
tekemiltäni vaellusretkiltä. Toivon kumminkin, että ainakin lainopin
jumala silmäilee minua suopeasti, koska en ole puolestani lisännyt
oikeusopillisten kirjastojen yltäkylläisyyttä.
Isäni oleskeli siihen aikaan Massuri-vuorilla. Minä lähdin hänen
luoksensa peläten ja vapisten. Mutta hänpä ei osoittanutkaan
minkäänlaista närkästystä, vaan oli pikemmin mielissään. Hän varmaankin
piti palaamistani jumalallisen kaitselmuksen siunauksena.
Tuon lähtöni edellisenä iltana minä pidin Bethune-seuran
kutsumana esitelmän Lääketieteellisen korkeakoulun aulassa. Se oli
ensimmäinen julkinen esitelmäni. Seuran puheenjohtajana oli hänen
kunnianarvoisuutensa K.M. Banerdzhi. Aiheenani oli musiikki. Minä jätin
huomiotta soitannon ja yritin osoittaa, että laulannon tärkeimpänä
päämääränä ja tarkoitusperänä on esittää paremmin se, mitä sanat
pyrkivät ilmaisemaan. Esitelmäni teksti oli sangen laiha, mutta minä
esitin pitkin matkaa lauluja siten aihettani havainnollistaen. Ne
mairittelevat kiitoslauseet, jotka sain puheenjohtajalta, johtuivat
varmaan nuoren ääneni liikuttavasta vaikutuksesta ja sen vakavista,
erilaatuisista ponnistuksista. Nyt minun kuitenkin täytyy tunnustaa,
että tuona iltana innokkaasti esittämäni mielipide oli väärä.
Laulumusiikilla on omat erikoiset tehtävänsä ja luonnepiirteensä.
Sanat, joihin se sattuu liittymään, eivät saa liiaksi käytellä
tilaisuutta hyväkseen yrittämällä tehdä tarpeettomaksi sävelmää, jonka
pelkkänä kannatteena ovat. Laulu on sinänsä riittävän rikas; miksi se
siis odottaisi sanojen suomaa apua? Pikemmin se alkaa siitä, missä
pelkät sanat pettävät. Sen mahti sijaitsee sanomattomuuden alueella; se
lausuu meille sellaista, mitä sanat eivät kykene ilmaisemaan.
Mitä pienempi laulun kannettava sanainen taakka on, sitä parempi.
Hindustanin klassillisessa laulutyylissä[32] sanat eivät merkitse
mitään, vaan sallivat sävelmän vaikuttaa omalla tavallansa. Laulu
kohoaa täydellisyyteensä, kun sen sävelmuoto saa vapaasti kehkeytyä ja
kuljettaa kerallansa tajuntamme omaan ihmeelliseen olopiiriinsä.
Bengalissa sanat kumminkin ovat aina pysytelleet niin tärkeässä
asemassa, ettei maakuntamme laulutaide ole kyennyt täysin kehittelemään
musikaalisia mahdollisuuksiansa, vaan on tyytynyt jäämään sisarensa
runouden palvelijattareksi. Vanhoista _Vaishnava_ lauluista aina Nidhu
Babun sepittämän saakka se on pysytellyt viehätyksinensä taka-alalla.
Mutta samoinkuin maamme vaimot vallitsevat miehiänsä tunnustamalla
riippuvaisuutensa, samoin on musiikkimme vihdoin vallitseva runoa,
jonka nimenomainen auttelija se nyt on.
Olen tuon usein kokenut omia laulujani sepittäessäni. Itsekseni
hyräillessäni ja kirjoittaessani:
Mikä onkaan salainen aatoksesi, minun armaani;
kuiskaa se hiljaa minulle, minulle yksin --
minä havaitsin, etteivät sanat sinänsä olisi milloinkaan voineet
saavuttaa sitä vaikutuskehää, johon sävelmä ne siirsi. Sävelmä kertoi
minulle, että se salaisuus, jota vaadin kuultavakseni, oli kutoutunut
metsänaukioiden viheriään salaperäisyyteen, sulautunut kuutamo-öiden
hiljaiseen valkeuteen ja piiloutunut näköpiirin tuolle puolen väikkyvän
rajattoman sinen verhoon -- että se oli maan, taivaan ja vesien
yhteinen ja syvin salaisuus.
Varhaisella poikaiälläni minä kuulin laulunkatkelman:
Ah rakkaani, ken vaatetti sun muukalaiseksi?
Tuo ainoa säe loihti mieleeni niin ihmeellisiä kuvia, että olen yhä
vielä niiden lumoissa. Eräänä päivänä ryhdyin kirjoittamaan sanoja
erääseen omaan sävelmääni tuon laulun soidessa mielessäni. Säveltäni
hyräillen minä kirjoitin:
Sun tunnen, nainen vieraan maan!
Sun meren aalto tänne toi.
Ellei tuota säveltä olisi ollut, en tiedä, kuinka runoni olisi lähtenyt
muotoutumaan; mutta sävelmän tenho ilmaisi minulle muukalaisen koko
suloudessaan. Hän se on, sanoi sieluni, hän, joka yhä uudelleen saapuu
sanantuojana salaisuuksien valtameren toiselta rannalta. Hän se on,
jonka me silloin tällöin vilahdukselta näemme kasteisina syysaamuina,
tuoksuntäyttäminä kevään öinä, sydämemme syvimmässä -- ja jonka laulua
tavoittaaksemme toisinaan kuuntelemme sinisen korkeuden ääniä. Sävel
oli kuljettanut minut tuon maailmojalumoavan muukalaisen ovelle, ja
senvuoksi olivat lauluni kaikki sanat häneen kohdistetut.
Kauan jälkeenpäin kuulin Bolpurin kadulla pyytelevän _baulin_[33]
laulavan kävellessään:
Häkkiin liitää vieras lintu ja jälleen kiitää pois;
ah, jos sen kiinni saisin, niin kahleena lempeni ois!
Minä havaitsin _baulin_ ilmaisevan samaa asiaa. Tuntematon lintu
antautuu toisinaan häkkiin visertääkseen meille viestejä vapauden
tuntemattomasta maasta. Sydän mielii pitää sen aina luonansa, mutta ei
voi. Mikäpä muu kuin laulun sävelmä kykenee meille kertomaan
tuntemattoman linnun tulemisesta ja menemisestä.
Siitä syystä minä julkaisen aina vain vastahakoisesti pelkkiä laulujeni
sanoja, koska sielu niistä välttämättä jää pois.
32