Meillä oli runsaasti kuvitettuna painoksena Mooren _Iiriläisiä
sävelmiä_, ja minä kuuntelin usein, kuinka Akshai Babu niitä
innostuneesti esitti. Laulut ja kuvat nostattivat mieleeni vanhan
Irlannin unikuvan. Minä en ollut silloin vielä kuullut alkuperäisiä
sävelmiä, mutta olin hyräillyt itsekseni näitä iiriläisiä lauluja,
kuvaharppujen minua säestellessä. Minua halutti kovin kuulla niiden
oikeat sävelmät, oppia ne ja laulaa Akshai Babulle. Sellaiset toiveet
valitettavasti toisinaan toteutuvat ja kuolevat toteutuessaan.
Englantiin tultuani minä kuulin muutamia niistä laulettavan ja opinkin
ne, mutta samassa loppui haluni saada niitä enemmän oppia. Ne olivat
koruttomia, murheellisia ja suloisia, mutta toisaalta tuntui siltä,
kuin ne eivät olisi oikein sopineet siihen harpun hiljaiseen hyminään,
joka täytti unelmieni vanhan Irlannin salit.
Kotiin palattuani minä lauloin oppimani iiriläiset sävelmät
omaisilleni. "Kuinka onkaan Rabin äänen laita?" huudahtivat he. "Kuinka
omituiselta ja vieraalta se soikaan!" Heidän mielestään oli
puheäänenikin vaihtanut sävyä.
Tuosta askartelusta vieraan ja kotimaisen musiikin parissa oli
tuloksena _Valmiki Pratibha_.[30] Tämän musiikkidraaman sävelet ovat
enimmälti intialaisia, mutta niistä on karistettu pois niiden
klassillinen juhlallisuus; sen, mikä oli tottunut ilmoilla
leijailemaan, piti nyt oppia liikkumaan maan pinnalla. Ne, jotka ovat
nähneet ja kuulleet sen esitettävän, todistanevat, ettei draama ole
menettänyt arvoa eikä vaikutusvoimaa, vaikka se onkin varustettu
intialaisilla sävelmillä. Se seikka onkin _Valmiki Pratibhan_ ainoa
erikoisuus. Melodisten muotojen kahleistansa irroittaminen ja
monipuolinen soveltaminen minua miellytti, jopa kerrassaan lumosikin.
Muutamat _Valmiki Pratibhan_ laulut oli sävelletty alkujaan ankaran
klassilliseen tapaan; eräät sävellykset olivat veljeni Dzhjotirindran
tekemät, ja jotkut harvat olivat peräisin eurooppalaisista lähteistä.
Intialainen _Telena_-tyyli soveltuu erikoisen hyvin draamallisiin
tarkoituksiin, ja sitä onkin puheenaolevassa teoksessa ahkerasti
käytetty. Kahta englantilaista sävelmää oli käytetty rosvojoukon
juomalauluina ja erästä iiriläistä melodiaa metsänneitojen
valitusvirtenä.
_Valmiki Pratibha_ ei sovellu luettavaksi kappaleeksi. Sen merkitys
häipyy olemattomiin, ellei sitä kuulla laulettavan ja nähdä
näyteltävän. Se ei ole eurooppalaismallinen ooppera, vaan pieni
sävelletty näytelmä. Toisin sanoen: se ei ole alkujansa musikaalinen
sävelteos. Erittäin harvat siihen sisältyvät laulut ovat merkittäviä
tai viehättäviä; ne ovat kaikin vain kappaleen musikaalisena tekstinä.
Ennen Englannin-matkaani meidän luoksemme kokoontui toisinaan
kirjallisuuden miehiä, ja seuralle tarjottiin musiikkia, lausuntoa ja
vähäisiä virvokkeita. Minun palattuani pidettiin vielä sellainen
kokous, joka joutui olemaan viimeinen. Juuri sitä tilaisuutta varten
minä sommittelin _Valmiki Pratibhan_. Minä esitin _Valmikia_ ja kälyni
_Sarasvalia_ -- ja kappaleen nimi viittaa noiden kahden henkilön
tarinaan.
Minä olin lukenut jostakin Herbert Spencerin teoksesta, että ihmisen
ääni alkaa sointuisasti vaihdella, kun voimakkaat tunteet siihen
vaikuttavat. Totta on, että äänensävy tai -sointi on vihan, surun, ilon
ja ihmetyksen ilmaisemisessa yhtä tärkeä kuin puhuttu sana. Se
Spencerin ajatus, että ihminen on keksinyt musiikin kehitellessään
noita äänen tunnepitoisia modulatioita, näytti minusta oikealta.
Miksipä ei voisi -- niin ajattelin -- tuota ajatusta noudattaen esittää
näytelmää jonkinlaisena resitatiivina? Meikäläiset runolaulajat
pyrkivät jossakin määrin siten menettelemään, koska näet heidän
lausunnanomainen esityksensä usein muuttuu lauluksi, joka ei kumminkaan
saavuta täyttä melodista muotoansa. Silosäe on loppusoinnullista
joustavampi, joten sellainen laulunsekainen lausuminen, joka tosin ei
ole vailla rytmiä, voi vapaammin soveltua tekstin tunnesisällön
tulkitsijaksi, koska se ei pyri noudattamaan säännöllisen
sävelmuodostuman vaatimia, sointua ja tahtia koskevia ankarampia
sääntöjä. Kun tunteen ilmaiseminen on tarkoituksena, eivät nuo
muodolliset puutokset häiritse kuulijaa.
Menestyksellisesti noudatettuani tätä uutta suuntaa _Valmiki
Pratibhassa_ minä siitä rohkaistuneena sepitin toisen samanlaisen
musiikkidraaman. Sen nimenä oli _Kal Mrigaja_ (Kohtalokas metsästys).
Aiheena oli kertomus siitä, kuinka kuningas Dasaratha tulee
vahingossa surmanneeksi sokean erakon ainoan pojan. Se esitettiin
kattotasanteellemme rakennetulla näyttämöllä, ja sen paatos tuntui
syvästi liikuttavan kuulijoita. Jälkeenpäin minä liitin tämän kappaleen
vähin muutoksin _Valmiki Pratibhaan_, joten se ei enää ilmestynyt
itsenäisenä teosteni joukossa.
Paljon myöhemmin minä sepitin kolmannen laulunäytelmän nimeltä _Majar
Khela_ (Majan leikki). Se erosi edellisistä sikäli, että siinä
muodostivat tärkeimmän osan laulut eikä draamallinen toiminta. Toisissa
oli sarja draamallisia kohtauksia pujoteltu melodian kehään; tämä oli
lauluseppele, jota parahiksi piti koossa draamallisen toiminnan säie.
Sen erikoispiirteenä oli tunteen leikki eikä toiminta. Minä olinkin
sitä sepittäessäni ikäänkuin musiikin kyllästämä.
Sitä haltioitumista, jonka vallassa olin sepittäessäni _Valmiki
Pratibhaa_ ja _Kal Mrigajaa_, en ole tuntenut mitään muuta teostani
kohtaan. Niissä molemmissa sen kauden musikaaliset virikkeet löysivät
ilmaisunsa.
Veljeni Dzhjotirindra istui koko pitkän päivän pianonsa ääressä
muovaillen klassillisia sävelmiä miten hyväksi näki. Hänen sormiensa
koskettimilla liikkuessa nuo vanhat muodot saivat arvaamattomia uusia
hahmoja ja ilmaisivat uusia tunteen vivahduksia. Sävellajit, jotka
olivat tottuneet vanhaan arvokkaaseen käyntitapaansa, osoittivat
hämmästyttävää voimaa ja eloisuutta, kun ne pakotettiin liikkumaan
hilpeään, sovinnaisuudesta poikkeavaan tahtiin, ja tehosivat nekin
vastaavassa määrässä. Veljeni nopsien sormien tiestä versovat sävelet
tuntuivat suorastaan juttelevan meille, Akshai Babulle ja minulle, kun
istuimme siinä soittoniekan vieressä ja yritimme keksiä sävelmiin
sopivaa tekstiä. En tahdo väittää, että sepittämämme _libretto_ oli
hyvää runoutta, mutta sävelten kannatteeksi se kelpasi.
Tuon kumouksellisen toiminnan aiheuttaman rajun ilon vallassa minä
sepitin molemmat laulunäytelmäni, jotka karkeloivat hilpeästi
missä tahdissa tahansa, ollenkaan välittämättä teknillisestä
moitteettomuudesta enempää kuin siitäkään, olivatko sävelmät kotoisia
vai vieraita. Bengalin lukevan yleisön mieli on useita kertoja joutunut
kuohuksiin jonkin esittämäni mielipiteen tai kirjallisen muodon vuoksi,
mutta merkillistä on havaita, ettei yleisesti tunnustettujen
musikaalisten käsitysten piirissä suorittamani hävitystyö herättänyt
minkäänlaista pahennusta; päinvastoin: ne, jotka tulivat kuulemaan,
poistuivat tyytyväisinä. _Valmiki Pratibhaan_ sisältyy muutamia Akshai
Babun sävellyksiä sekä Vihari Tshakravartin _Sarada Mangal_ kokoelmaan
kuuluvien laulujen sovitelmia.
Näitä musiikkidraamoja esitettäessä minä tavallisesti otin huolekseni
pääosan. Näytteleminen miellytti minua jo varhaisella iälläni, ja minä
olin varma erikoisesta lahjakkuudestani sillä alalla. Uskonpa
osoittaneenikin, ettei vakaumukseni ollut tuulesta temmattu.
Aikaisemmin minä olin vain kerran esittänyt Alik Babun osaa eräässä
veljeni Dzhjotirindran sepittämässä ilveilyssä. Nämä olivat niinmuodoin
oikeastaan ensimmäisiä näyttelijäkokeitani. Minä olin silloin vielä
sangen nuori, ja mikään ei näyttänyt väsyttävän ääntäni eikä tuottavan
sille vaikeuksia.
Talossamme kuohui siihen aikaan päivä päivältä ja hetki hetkeltä
musikaalisen tunnevoiman koski, jonka pärske heijasti olemukseemme
sateenkaaren koko väriasteikon. Vastasyntynyt tarmomme raivasi sitten
nuorekkain innoin, vereksen uteliaisuuden ajamana, uusia uria kaikkiin
suuntiin. Meistä tuntui siltä, että meidän piti yrittää kaikkea, ja
mikään tehtävä ei näyttänyt mahdottomalta. Me kirjoitimme,
lauloimme, näyttelimme, tulvimme joka puolelle. Niin minä aloitin
kahdennenkymmenennen ikävuoteni.
Näitä voimia, jotka riemusaatossa kuljettivat elämäämme eteenpäin,
ohjasi veljeni Dzhjotirindra. Pelko oli hänelle kerrassaan vieras.
Kerran, kun olin vielä poikanen enkä ollut milloinkaan ennen
ratsastanut, hän antoi minun nousta hevosen selkään ja ratsastaa
vierellänsä täyttä laukkaa, ollenkaan pelkäämättä, että kokemattoman
kumppanin voisi käydä huonosti. Kun samana vuonna, ollessamme
päätiluksillamme Shilaidassa, kerrottiin tiikerin kiertelevän
lähistössä, niin hän otti minut mukaan metsästysretkelle. Minulla ei
ollut pyssyä -- ja jos olisi ollut, niin itse olisin saanut pelätä sitä
enemmän kuin tiikeri. Me jätimme jalkineemme dzhungelin laitaan ja
hiivimme eteenpäin paljain jaloin. Vihdoin me ryömimme bambutiheikköön,
sen oasmaisten oksien hieman meitä raapiessa, ja minä kyyristyin
jotenkuten veljeni taakse, kunnes temppu oli tehty. Minä en olisi
voinut edes kengällä kopsahuttaa säädytöntä petoa, jos se olisi
rohjennut iskeä minuun ilkeät käpälänsä!
Siten veljeni soi minulle täyden vapauden, ulkonaisen samoinkuin
sisäisenkin, kaikkiin vaaroihin nähden. Mikään tapa tai tottumus ei
merkinnyt hänelle sidettä, ja niinmuodoin hänen onnistui vapauttaa
minut arkuuteni ja puuttuvan itseluottamukseni vallasta.
30
"ILTALAULUJA"
Siinä omaan itseeni rajoittuvassa olotilassa, josta edellä kerroin,
minä kirjoitin joukon runoja, jotka muodostavat _Sydämen autiomaa_
nimisen ryhmän Mohita Babun toimittamassa teosteni painoksessa.
Erääseen myöhemmin _Aamulaulujen_ nimellä ilmestyneessä kokoelmassa
julkaistuun runoon sisältyvät seuraavat säkeet:
On laaja autiomaa; sen nimi on _Sydän_;
sen metsän taajat lehvät tuutivat pimeyttä kuin äiti pienokaistaan.
Minun tieni hukkui sen uumeniin.
Tuosta aiheutui runoryhmän nimi.
Paljon sellaista, mitä kirjoitin tuona aikana, jolloin elämäni ei ollut
ulkomaailman yhteydessä, jolloin olin vaipunut omaa sydäntäni
katselemaan, jolloin haaveeni väikkyivät monenlaisissa valepuvuissa
aiheettomien liikutusten ja määrättömien kaipausten vaiheilla, on
jätetty tuosta painoksesta pois; vain muutamat niistä runoista, jotka
alkujaan ilmestyivät _Iltalauluja_ nimisessä nidoksessa, on sijoitettu
ryhmään _Sydämen autiomaa_.
Veljeni Dzhjotirindra oli vaimoineen lähtenyt pitkälle matkalle, ja
heidän kolmannessa kerroksessa kattotasannetta vastapäätä olevat
huoneensa olivat tyhjinä. Minä otin ne ja tasanteen haltuuni ja vietin
päiväni siellä yksinäisyydessä. Siellä yksin ollessani minä jälleen
erkanin pois -- en tiedä miten -- niiltä runollisilta raiteilta, joita
olin joutunut noudattamaan. Vaikuttamassa kenties oli se, että olin
erilläni niistä, joita olin yrittänyt miellyttää ja joiden runollinen
maku muovasi sitä muotoa, mihin olin kokenut ajatuksiani sovittaa,
joten nyt vaistomaisesti vapauduin heidän minulle tyrkyttämästänsä
tyylistä.
Minä aloin kirjoittaessani käyttää kivitaulua. Sekin auttoi minua
vapautumaan. Aikaisemmin käyttelemäni kirjoitusvihkot tuntuivat
edellyttävän verrattain korkeata runollista lentoa, johon voin kohota
ainoastaan vertailemalla saavutuksiani toisten tuotteisiin. Kivitauluun
sitävastoin sopi kirjoittaa, miten kulloinkin mieli teki. "Älä pelkää",
se tuntui sanovan. "Kirjoita mitä tahansa; yhdellä pyyhkäisyllä on
kaikki tiessään!"
Siten kahleista vapautuneena kirjoittaessani muutamia runoja minä
tunsin mieleeni kumpuavan suuren ilon. "Vihdoinkin", sanoi sydämeni,
"on se, mitä kirjoitan, minun omaani!" Älköön kukaan erehtykö
luulemaan, että ylpeilin. Pikemmin olin aikaisemmista tuotteistani
ylpeillyt, ja se olikin ollut ainoa niille uhraamani tunne. Mutta
itsensätodellistamista ei sovi nimittää itsekylläisyydeksi. Vanhempain
esikoiseen kohdistuva ilo ei suinkaan johdu sen ulkonaisista eduista,
vaan siitä, että se on ihan heidän omansa. Jos lapsi lisäksi sattuu
olemaan erinomainen, niin he voivat siitä ylpeilläkin -- mutta se on
toinen asia.
Tulvivan iloni vallassa minä aluksi en ollenkaan välittänyt
runomitasta, ja samoinkuin virtakaan ei juokse suoraviivaisesti, vaan
kiertelee kaartelee mielin määrin, samoin menettelivät minun säkeeni.
Aikaisemmin se olisi minusta näyttänyt rikokselta, mutta nyt minä en
tuntenut minkäänlaista tunnonvaivaa. Vapaus murtaa aluksi lain ja
muovaa sitten itse lakeja, jotka tekevät sen todellisen itsehallinnon
alaiseksi.
Näiden harhailevien runoelmien ainoana kuuntelijana oli Akshai Babu.
Ensikerran niitä kuullessaan hän oli yhtä hämmästynyt kuin
ilahtunutkin, ja hänen hyväksymisensä tasoitti vapauteni tietä.
Vihari Tshakravarti oli sepittänyt runonsa kolmitahtiseen mittaan.
Sellainen runomitta saa aikaan pyöreän, täyteläisen vaikutelman aivan
toisin kuin kulmikkaat paritahtiset. Se pyörii helposti, liukuu
karkeloiden nilkkatiukujensa helistessä. Minä olin aikoinani kovin
mieltynyt siihen runomittaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ajanut
polkupyörällä enkä kulkenut jalkaisin. Ja minä olin tottunut siihen
liikkumistapaan. _Iltalauluissa_ minä havaitsemattani luovuin tuosta
tottumuksesta joutumatta minkään muun nimenomaisen säännön siteisiin.
Minä tunsin itseni täysin vapaaksi ja huolettomaksi. Minä en ollenkaan
ajatellut enkä pelännyt joutuvani moitittavaksi.
Se voima, jonka tunsin itselleni voittavani, kun vapauduin
perintätapojen kahleista, sai minut oivaltamaan, että olin etsinyt
mahdottomista paikoista sellaista, mikä sijaitsi minussa itsessäni.
Vain itseluottamuksen puute oli minua toistaiseksi estänyt ottamasta
haltuuni sitä, mikä oli omaani. Tuntui siltä, kuin olisin herännyt
vankeusunesta ja havainnut itseni kahleettomaksi. Niinpä hypähtelinkin
iloissani ylen rajusti päästäkseni varmuuteen siitä, että voin vapaasti
liikkua.
Minulle itselleni tuo on runollisen urani merkittävin vaihe.
_Iltalauluni_ eivät liene runoina paljonkaan arvoiset. Ne ovat
epäilemättä varsin kypsymättömiä. Kieli, rytmi ja ajatuskaan eivät ole
päässeet kunnollisesti hahmoittumaan. Niiden ainoana ansiona on, että
minä olin ensimmäisen kerran tullut kirjoittaneeksi mitä todella
mielessäni liikkui ja miten itseäni miellytti. Elleivät nuo sepitelmät
sinänsä olekaan arvokkaat, niin tuolla mielihyvällä oli varmaan
merkityksensä.
31