Brightonissa ollessani minä kerran kävin erään primadonnan konsertissa.
Nimen olen unohtanut. Se saattoi olla rouva Nilsson tai rouva Albani.
En ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään niin erinomaisesti
ääntänsä hallitsevan. Meidän parhaimmatkaan laulajamme eivät kykene
peittämään ponnistuksentuntoansa eivätkä arastele laulaa varsinaista
asteikkoansa korkeampia tai matalampia ääniä miten sattuu. Meikäläiset
asiaatuntevat kuulijat ovat sitä mieltä, ettei haittaa, vaikka jääkin
heidän mielikuvituksensa asiaksi täydentää, mitä esityksen
moitteettomuudesta puuttuu. Siitä syystä he eivät pahastu, vaikka
moitteetonta sävelmää esitettäessä ääni kaikuu kalsealta tai ele on
kömpelö; päinvastoin: he näyttävät toisinaan olevan sitä mieltä, että
tuollaiset vähät ulkonaiset puutokset sallivat sävelteoksen sisäisen
täydellisyyden esiintyä sitä paremmin -- niinkuin suuren askeetin
Mahadevan ulkonainen köyhyys saa hänen jumalallisen olemuksensa sitä
esteettömämmin ilmenemään.
Tuo tunne näyttää Euroopassa olevan kerrassaan vieras. Siellä täytyy
ulkonaisen kaunistuksen olla yksityiskohtia myöten moitteeton, ja
pienimmänkin puutoksen on häveten vältettävä yleisön korvaa ja silmää.
Meidän soitannollisissa tilaisuuksissamme ei kukaan ole millänsäkään,
vaikka _tanpurain_ virittämiseen ja suurten samoinkuin pientenkin
rumpujen koepärrytykseen kuluu puoli tuntia. Euroopassa sellaiset asiat
suoritetaan ennakolta, näyttämön takana, sillä sen, mikä astuu esiin,
täytyy olla moitteetonta. Laulajan äänessä ei niinmuodoin saa ilmetä
yhtäkään heikkoa kohtaa. Meillä pidetään tärkeimpänä tehtävänä sävelmän
virheetöntä ja taiteellista esittämistä;[29] siihen kohdistetaan kaikki
ponnistukset. Euroopassa on kehittämisen esineenä ääni, ja äänen
nojalla siellä suoritetaankin uskomattomia asioita. Meikäläinen
taiteenystävä on tyytyväinen, kun on kuullut laulua; eurooppalaiset
sitävastoin lähtevät kuulemaan laulajaa.
Tuo oli kokemukseni sinä päivänä Brightonissa. Minulle se oli kuin
sirkusesitys. Mutta jos ihailinkin taituruutta, laulusta en kyennyt
nauttimaan. Tuskin voin olla nauramatta, kun eräät _cadenzat_
jäljittelivät linnunliverrystä. Minusta tuntui kaiken aikaa siltä, että
ihmisääntä käyteltiin väärin. Kun sitten astui esiin mieslaulaja,
tunsin melkoista helpotusta. Erikoisesti minua miellyttivät
tenoriäänet, joissa oli enemmän inhimillistä lihaa ja verta ja jotka
eivät siinä määrin muistuttaneet onnettoman, ruumiittoman hengen
valituksia.
Kun sitten kuulin ja opin yhä enemmän eurooppalaista musiikkia, aloin
sen olemusta tajuta, mutta vielä nytkin uskon varmaan, että se ja
meidän musiikkimme asuvat aivan eri suojissa eivätkä astu samasta
ovesta ihmissydämeen. Eurooppalainen musiikki näyttää kutoutuneen
Euroopan aineelliseen elämään siinä määrin, että sen laulujen tekstit
ovat yhtä vaihtelevat kuin tuo elämä itse. Jos me yritämme käytellä
sävelmiämme yhtä monipuolisesti, niin ne menettävät merkityksensä ja
muuttuvat naurettaviksi. Meidän sävelmämme kohoavat yli jokapäiväisen
elämän rajojen, ja vain siten ne voivat siirtää meidät syvimmän
kärsimyksen ja korkeimman auvon maille, koska niiden tehtävänä on
paljastaa näkyviimme olemuksemme sisimmät, sanattomimmat,
salaperäisimmät syvyydet, missä hurskas löytää valmiin erakkomajan ja
nauttijakin lehtimajansa, mutta missä ei ole tilaa touhuisalle
liikemiehelle.
En voi väittää tavoittaneeni eurooppalaisen musiikin sielua. Mutta se
vähäinen osa, minkä tulin ulkoapäin ymmärtämään, herätti minussa
tavallaan erinomaista mielenkiintoa. Se tuntui minusta ylen
romanttiselta. On hieman vaikea yksityiskohtaisesti ilmaista, mitä
tuolla sanalla tarkoitan. Tahdon sen avulla viitata elämän meren
monivivahteisuuteen, runsauteen, aaltoiluun, sen lakkaamattoman
väreilyn alinomaa vaihtuvaan valo- ja varjoleikkiin. Sen ohella on
toinenkin aspekti -- puhtaan avaruuden, taivaan tyynen sinen, hiljaisen
äärettömyyden aavistelun näköpiirin etäisimmillä rajoilla. Olipa miten
tahansa, minä voin vain toistaa -- joskaan kenties en kykene siten
täysin selvästi tuntoani ilmaisemaan -- että olen eurooppalaisen
musiikin mieltäni sykähdyttäessä aina sanonut itselleni: se on
romanttista, se muuntaa melodiaksi elämän häipyväisyyttä. Eräät meidän
musiikkimme muodot epäilemättä taipuvat jossakin määrin samaan
suuntaan, mutta vähemmän ilmeisesti ja huonommin onnistuen. Meidän
sävelmämme suovat äänen tähtivälkkeiselle yölle, aamun ensi
sarasteelle. Ne puhuvat murheesta, jonka synkät pilvet pimentävät
taivaan, ja metsiä-vaeltavan kevään sanomattomasta hurmiosta.
29