Siihen aikaan, jolloin kuuntelin englantilaista kirjallisuutta
käsitteleviä luentoja University College'issa, oli
kuuntelijakumppaninani Loken Palit. Hän oli suunnilleen neljä vuotta
minua nuorempi. Siinä iässä, jolloin näitä elämäni muistoja kirjoitan,
neljän vuoden ikäero ei merkitse mitään. Seitsemäntoista ja
viidentoista vuoden välistä juopaa ystävyyden sitävastoin on vaikea
silloittaa. Poika, jolta puuttuu ikävuosien painokkuus, pyrkii aina
ylen huolellisesti varjelemaan vanhemmuutensa arvoa. Kun oli
kysymyksessä Loken, ei mieleeni kumminkaan kohonnut rajoittavaa siltaa,
sillä minä en voinut mitenkään tuntea häntä nuoremmakseni.
Opiskelevat pojat ja tytöt istuivat toistensa seurassa College'in
kirjastossa. Siellä oli meilläkin _tête-â-tête_. Jos olisimme olleet
sievästi rauhalliset, ei kukaan olisi valittanut, mutta nuori ystäväni
oli täynnä vallattomuutta, joka vähimmästäkin aiheesta purkautui
helmeileväksi nauruksi. Kaikkien maiden tyttölapset käyttelevät
opintoihinsa luonnottoman suuren määrän uutteruutta, ja minä tunnen
katumusta, kun muistelen niitä lukuisia moittivia sinisiä silmiä, jotka
turhaan karistelivat hillittömän hilpeytemme yli nuhtelevia
katseitansa. Niinä aikoina minä kumminkaan en tuntenut vähintäkään
myötätuntoa häiriytynyttä oppimisintoa kohtaan. Sallimus on ollut
minulle niin armollinen, että on säästänyt minua kaiken ikäni
päänkivistykseltä ja keskeytyneiden opintojen aiheuttamilta
omantunnontuskilta.
Melkein lakkaamattomasta naurustamme huolimatta me sentään saimme
toimeen hieman kirjallista keskustelua, ja jos Loken ei ollutkaan
perehtynyt bengalilaiseen kirjallisuuteen siinä määrin kuin minä, niin
tuon seikan korvasi hyvinkin hänen terävä älynsä. Me keskustelimme muun
muassa bengalinkielen oikeinkirjoituksesta.
Aihe oli seuraava. Eräs tri Scottin tyttäristä halusi harjoittaa
johdollani bengalinkielen opintoja. Opetettuani hänelle aakkoset minä
ilmaisin ylpeyteni siitä, että bengalilainen oikeinkirjoitus on
tunnollinen eikä alinomaa huvikseen riko sääntöjänsä. Minä selitin
hänelle, kuinka mielellämme olisimme nauraneet englantilaisen
oikeinkirjoituksen oikuille, ellei meidän valitettavasti olisi ollut
joskus pakko tutkintoa varten päntätä niitä päähämme. Mutta ylpeyteni
johti lankeemukseen. Kävi ilmi, ettei bengalilainen oikeinkirjoitus
sekään sallinut itseänsä kahlehdittavan, mutta että tottumus oli
sulkenut silmäni sen epäsäännöllisyyksiltä.
Sitten aloin etsiä lakeja sen laittomuuden säännöstelemiseksi. Minä
kerrassaan hämmästyin, kun havaitsin, millaista ihmeellistä apua Loken
kykeni minulle siinä suhteessa antamaan.
Kun Loken myöhemmin astui intialaiseen siviilivirkaan ja palasi
kotimaahan, niin se työ, joka oli helmeilevän hilpeänä kummunnut ilmi
College'in kirjastossa, virtasi edelleen valtavampana vuona. Lokenin
hillitön kirjallisuudesta iloitseminen vaikutti tuulena minun
kirjallisten seikkailupurtteni purjeissa. Ja kun nuorekkaan
uskallukseni korkeimmillaan ollessa sepitin suorasanaista ja runoa
rajun vauhdikkaasti, niin Lokenin suoma rajoittamaton hyväksyminen esti
tarmoani hetkeksikään herpautumasta. Moneen erinomaiseen runolliseen
lentoon yllytti minua oleskelu hänen huvilassaan. Usein me kokoonnuimme
kirjallisiin ja musikaalisiin seuroihimme ehtootähden merkeissä ja
hajaannuimme vasta, kun heleä kointähti ja aamun tuuloset kehoittivat
meitä sammuttamaan lampun.
Sarasvatin[28] monien lootuskukkien joukossa on ystävyyden kukka
varmaan hänen suurin suosikkinsa. Minä en ole löytänyt paljoakaan
kultaista kukkapölyä sen vaiheilta, mutta hyvän toveruuden suloista
tuoksua olen saanut osakseni yltäkyllin.
27
"SÄRKYNYT SYDÄN"
Englannissa ollessani minä aloitin toisenkin runoelman, jota jatkoin
kotimatkalla ja jonka perille ehdittyäni saatoin päätökseen. Se
ilmestyi nimellä "Bhagna Hridaj" (Särkynyt sydän). Siihen aikaan minä
pidin sitä hyvinkin hyvänä. Ei ollut kumma, että kirjoittaja niin
ajatteli, mutta se saavutti aikanaan lukijoittensakin suosiota. Muistan
vielä, kuinka sen ilmestyttyä Tipperan radzha-vainajan ensimmäinen
ministeri tuli nimenomaisesti minulle ilmoittamaan, että radzha kovin
ihailee runoelmaa ja kohdistaa suuret toiveet tekijän myöhempään
kirjalliseen kehitykseen.
Sallittakoon minun tässä mainita, mitä tästä kahdeksantoista vuoden
iällä kirjoittamastani runoelmasta lausuin eräässä kirjeessä, kun olin
ehtinyt kolmenkymmenen vuoden ikään:
"Alkaessani kirjoittaa runoelmaa _Bhagna Hridaj_ minä olin
kahdeksantoista vuoden ikäinen -- en enää lapsi enkä vielä nuorukainen.
Tätä rajamaata eivät valaise Totuuden suoranaiset säteet, sen heijastus
vain näkyy siellä täällä; muu osa on varjossa. Ja niinkuin hämärän
varjot ovat sen kuvat suunnattomiksi venyviä ja epämääräisiä ja
näyttävät todellisen maailman haaveiden tyyssijana. Merkillinen seikka
on se, etten ainoastaan minä ollut kahdeksantoista vuoden ikäinen, vaan
kaikki muutkin näyttivät olevan samassa iässä. Me häilyimme kaikin
samassa pohjattomassa, olemattomassa haaveiden maailmassa, missä
syvimmätkin ilot ja kärsimykset tuntuvat unien maailman iloilta ja
kärsimyksiltä. Koska ei ollut olemassa mitään todellista, johon sitä
olisi käynyt vertaaminen, mitättömyys valtasi sen aseman, joka kuuluu
suurelle."
Tämä elämäni kausi, viidennestätoista kolmanteenkolmatta ikävuoteeni,
oli äärimmäisen sekasorron aikaa.
Kun maan varhaisten vaiheiden aikana maa ja vesi eivät vielä olleet
selvästi toisistansa eronneet, niin suunnattomat, muodottomat matelijat
ryömivät liejuisella maaperällä kasvaen jättiläiskasvien seassa. Samoin
kiiriskelevät kypsymättömän iän hämäräaikojen intohimot, yhtä
muodottomina ja eriskummaisina tiettömien ja nimettömien erämaittensa
loppumattomien varjojen seassa. Ne eivät tunne itseänsä enempää kuin
vaellustensa päämäärääkään, ja siitä syystä ne ovat aina valmiit
jäljittelemään jotakin muuta. Niinpä minun kehittymättömät kykyni tuona
mielettömän toimeliaisuuden kautena, päämääräänsä tuntematta ja
kykenemättä sitä tavoittamaan, etsivät purkautumistietä tungeksien ja
yrittäen liioitellen osoittaa etevämmyyttänsä.
Maitohampaat aiheuttavat puhjetessaan lapselle kuumetta. Vasta kun ne
ovat tulleet ilmi ja avustavat ravitsemistoimintaa, koko tuo järkytys
tulee oikeutetuksi. Samoin kiduttavat nuoruusikämme intohimot henkeä
sairauden tavoin, kunnes ovat saavuttaneet oikean suhteensa
ulkomaailmaan.
Minun tuona kautena saavuttamani kokemukset tosin ovat jokaisesta
etiikan oppikirjasta löydettävissä, mutta ne eivät ole silti
halveksittavat. Kaikki se, mikä pitää taipumuksiamme suljettuina meihin
itseemme ja estää niitä vaikuttamasta vapaasti ulospäin, myrkyttää
meidän elämäämme. Niin itsekkyys, joka kieltäytyy antamasta
vieteillemme vapaata valtaa, estää niitä saavuttamasta tarkoitustansa
ja on senvuoksi aina märkivien erehdysten ja luonnottomuuksien
myötäilemä. Kun viettimme saavat vapaan liikkumisalan hyvän toiminnan
piirissä, niin ne karistavat pois sairaalloisuutensa ja palautuvat
omaan luontoonsa -- siinä on niiden oikea päämäärä, ja siitä ne
löytävät olemassaolonsa ilon.
Tässä kuvailemaani kypsymättömän henkeni tilaa edistivät sen ajan
antamat esimerkit ja opit, ja enpä ole varma siitä, etteivät sen
vaikutukset ole vielä nytkin havaittavissa. Silmäillessäni taaksepäin
nyt puheenaolevaan aikaan minä selvästi huomaan, että olimme saaneet
englantilaisesta kirjallisuudesta enemmän kiihoketta kuin ravintoa.
Kirjallisina epäjumalinamme olivat silloin Shakespeare, Milton ja
Byron, ja intohimon voimakkuus oli se heidän teostensa ominaisuus, joka
meihin voimallisimmin vaikutti. Englantilaiset hillitsevät
seurallisessa elämässään tarkoin kaikki intohimoiset purkaukset, ja tuo
lienee syynä siihen, että ne vallitsevat heidän kirjallisuuttansa,
jonka luonteenomaisena piirteenä on erinomaisen kiihkeiden tunteiden
riehunta aina välttämättömään itsensätuhoamiseen saakka. Joka
tapauksessa me pidimme tuota hillitöntä kiihkoisuutta englantilaisen
kirjallisuuden ydinominaisuutena.
Akshai Tshaudhuri, joka opasti meitä englantilaiseen kirjallisuuteen,
esitti meille sen teoksia huumaavan rajusti ja intohimoisesti. Romeon
ja Julian lemmenhurma, Kuningas Learin voimattoman valituksen
raivokkuus, Othellon mustasukkaisuuden kaikkihävittävä palo olivat
asioita, jotka herättivät meissä intomielistä ihastusta. Meidän
pakonalainen sosiaalinen elämämme, ahtaampi toimintakenttämme, oli
sellaisen yksitoikkoisuuden ympäröimä, etteivät myrskyisät tunteet
päässeet siihen vaikuttamaan; kaikki oli mahdollisimman hiljaista ja
rauhallista. Niinpä olikin luonnollista, että sydämemme vaativat
englantilaisen kirjallisuuden kiihkeiden tunneliikuntojen elähdyttävää
vaikutusta. Me emme suhtautuneet esteettisesti nautiskellen
kirjalliseen taiteeseen, vaan tervehdimme riemuiten hyrskähtävää
aaltoa, joka keskeytti seisahdustilan, vaikka se samalla kuohuttikin
pintaan pohjamutia.
Shakespearen ajan kirjallisuus on ikäänkuin sotatanssi tuona kautena,
jolloin renessanssi koko reaktiokiivaudellansa taisteli Euroopassa
ihmissydämen väkivaltaista sortamista ja tukahduttamista vastaan.
Tärkeimpänä asiana ei ollut hyvää ja pahaa, kaunista ja rumaa koskeva
kysymys -- ihmisen mieli tuntui silloin kiihkeästi pyrkivän kaikkien
esteiden läpi olemuksensa sisimpään pyhäkköön, missä toivoi löytävänsä
valtavan kaipauksensa tavoitteleman ihannekuvan. Siitä johtuu sen ajan
kirjallisuuden karkeus, rehoittavuus ja hillitsemätön esitysmuoto.
Noiden eurooppalaisten bakkanaalien henki pääsi meidän säädylliseen
sosiaaliseen maailmaamme, herätti meidät ja elähdytti meitä. Meitä
häikäisi kahleettoman elämämme loisto, joka lankesi totunnaisuuden
tukahduttamaan, kehkeytymistilaisuutta etsivään sydämeemme.
Englantilaisessa kirjallisuudessa oli jo ollut sellainen ajankohta
silloin, kun Popen tasaisten säkeiden poljento väistyi Ranskan
vallankumouksen tanssirytmin tieltä. Sen runoilija oli Byron. Hänen
raju intohimonsa liikutti meidän hunnutettua sydän-morsiantamme sen
yksinäisessä kolkassa.
Niin vallitsi englantilaisen kirjallisuuden uutteran harrastamisen
aiheuttama kiihtymys aikamme nuorison mieltä, ja minun sydäntäni nuo
aallot koskettivat alinomaa joka taholta. Sellainen ensi-herääminen on
tarmon vaikutuksen eikä sen tukahduttamisen aikaa.
Kaikesta huolimatta meidän olotilamme oli aivan toisenlainen kuin
eurooppalaisten Euroopassa oli kirjallisuuden hillitön vapaudenkaipuu
historiallisen kehitysvaiheen heijastumaa. Ilmaus vastasi tunnetta. Se
myrsky, jonka ulvonta kuultiin, raivosi todellakin. Se pieni tuulonen,
joka meille asti saapui ja pienen maailmamme tyyntä pintaa hieman
väreilytti, ei humissut paljoa kuuluvammin kuin kuiskaus. Mutta se ei
voinut sydämiämme tyydyttää, ja niin me aloimme jäljitellä myrskyä
johtuen siten helposti liioitteluihin -- sama taipumus vallitsee meitä
yhä vieläkin eikä nähtävästi ole helposti korjattavissa.
Syynä on se tosiasia, ettei englantilainen kirjallisuus ole vielä niin
hillittyä ja pidättyvää kuin aito taiteen tulee olla. Inhimillinen
tunneliikunto on ainoastaan eräs runouden aineosa eikä muodosta sen
päämäärää. Oikea päämäärä on koruttomuuden ja pidättyväisyyden muodossa
ilmenevä täyden täyteläisyyden kauneus. Tätä väitettä ei englantilainen
kirjallisuus vielä myönnä ehdottomasti oikeaksi.
Tämä englantilainen kirjallisuus yksin muovaa lapsuudestamme saakka
mieltämme. Me emme opiskele muita eurooppalaisia kirjallisuuksia,
klassillisia enempää kuin nykyaikaisiakaan, niitä, joiden taiteellinen
muoto osoittaa järjestelmällisesti harjoitetun itsekurin tuotteena
ilmenevää kehittynyttä sopusuhtaisuutta, ja siitä näyttää mielestäni
johtuvan, ettemme kykene muodostamaan itsellemme oikeata käsitystä
kirjallisen työn varsinaisesta tarkoituksesta ja menetelmästä.
Akshai Babu, joka oli tehnyt englantilaisen kirjallisuuden
kiihkotunteisen luonteen meille havainnollisen eläväksi, oli itse
tunteenomaisen elämän kannattaja. Hänestä ei näyttänyt niin tärkeältä
se, että totuus saavuttaa täydellisimmän todellisuusmuotonsa, kuin se,
että se tuntuu sydämessä. Hänen älynsä ei ollenkaan kunnioittanut
uskontoa, mutta _Shjaman_ (Tumman Emon) laulut liikuttivat hänet
kyyneliin. Hän ei tuntenut kutsumusta viimeisen totuuden etsimiseen;
kaikki se, mikä liikutti hänen sydäntänsä, oli hänelle hetkellisenä
totuutena; nimenomainen karkeuskaan ei häntä säikähdyttänyt.
Ateismi oli vallitsevana sävelenä sen ajan suosituimmissa
englanninkielisissä suorasanaisissa teoksissa -- Bentham, Mill ja Comte
olivat sen kauden mielikirjailijoita. Heiltä olivat peräisin ne
järkeilyn ilmaukset, joita nuorisomme käytteli väittelyaseinansa.
Millin aika muodostaa erikoisen vaiheen Englannin historiassa. Se
edustaa valtioruumiin terveellistä reaktioa: nämä tilapäisesti siinä
vaikuttavat hävittävät voimat vapauttavat sen kasaantuneesta
ajatuskuonasta. Me intialaiset omaksuimme nuo voimat teoreettisesti,
mutta emme milloinkaan ajatelleet ottaa niitä käytäntöön, viljelimmehän
niitä vain siveellisen kumouksemme kiihokkeina. Ateismi oli meille
niinmuodoin pelkkää päihdykettä.
Sivistyneistö jakautui senvuoksi pääasiassa kahteen luokkaan. Toiset
tahtoivat alinomaa esittää todisteita, joiden tuli särkeä kappaleiksi
kaikki usko Jumalaan, huolimatta siitä, halusivatko kuulijat sellaisia
todisteita vai eivät. Samoinkuin metsästäjä tuntee surmaamishalun
kutkutusta sormenpäissä nähdessään elävän olennon puun latvassa tai sen
juurella, samoin nämä intoilijat, havaitessaan jossakin kuvitellussa
turvapaikassa vilkkuvan uskoa, heti tunsivat halua lähteä sitä
hävittämään. Meillä oli vähän aikaa eräs kotiopettaja, jonka
mieliaskareena tuo oli. Vaikka olinkin vielä poikanen, en minäkään
päässyt välttämään hänen hyökkäyksiänsä. Hänen tietonsa eivät
suinkaan olleet erinomaiset eivätkä hänen mielipiteensä innokkaan
totuudenetsinnän tuloksia, vaan enimmäkseen toisten huulilta keräiltyjä
lausumia. Mutta vaikka taistelinkin kaikin voimin häntä vastaan, minun
sittenkin täytyi suuren ikäeromme vuoksi kokea montakin katkeraa
häviötä. Toisinaan minä tunsin itseni siinä määrin loukatuksi, että
teki melkein mieleni itkeä.
Toista ryhmää eivät muodostaneet uskovat henkilöt, vaan uskonnolliset
epikuurolaiset, jotka löytävät nautintoa ja lohdutusta siitä, että
kerääntyvät yhteen ja uppoutuvat miellyttäviin näkyihin, ääniin ja
tuoksuihin uskonnollisia juhlamenoja asian verhona käytellen; he
hekumoivat jumalanpalveluksen loisteliaissa syrjäseikoissa. Kummankaan
ryhmän epäily tai eitto ei ollut heidän oman vaivalloisen etsintänsä
tulos.
Vaikka nämä uskonnolliset harhautumat minua kiduttivat, en kumminkaan
voi sanoa täysin välttäneeni niiden vaikutusta itseeni. Nuoressa,
epäkypsässä mielessäni tapahtui tämäkin kumous. Minä hylkäsin perheemme
keskuudessa käytännössä olevat jumalanpalvelusmuodot, koska ne muka
eivät vastanneet minun vakaumuksiani. Minä kiihdin tunteitteni
palkeilla itseeni rajun lieskan. Se oli pelkkää tulen palvontaa, minun
uhrini oli vain määrä ruokkia sen lieskaa, mitään muuta tehtävää ei
sillä ollut. Ja koska pyrkimykselläni ei ollut mitään lopullista
silmämäärää, niin se oli määrätön ja vailla minkäänlaista rajaa.
Samoin kuin uskonnon oli tunneliikuntojenikin laita. Minä en tuntenut
minkäänlaista tarvetta päästä saavuttamaan niiden pohjalla olevaa
totuutta, koska kiihtymykseni oli oma tarkoitusperänsä. Mieleeni
johtuvat erään silloisen runoilijan säkeet:
Sydän omani on,
sitä myynyt ma en.
Jos runtelen, ruhjon ja surmaankin sen,
sydän omani on!
Totuuden kannalla ollen sydämen ei tarvitse itseänsä runnella; mikään
ei pakota sitä ruhjomaan itseänsä olemattomaksi. Ihminen ei kaipaa
murhetta, mutta sen pistävyys voi erikseen otettuna tuntua nautinnolta.
Tuota nautintoa runoilijamme usein innokkaasti etsivät unohtaen samalla
sen Jumalan, jonka palvelukseen olivat vihkiytyneet. Tästä
lapsellisuudesta kotimaamme ei ole onnistunut vieläkään vapautumaan. Me
etsimme vielä tänäkin päivänä esteettistä tyydytystä uskonnon
ulkonaisten muotojen noudattamisesta, kun meiltä jää tajuamatta
uskonnon totuus. Samoin merkitsee isänmaallisuutemme suurelta osalta
kotimaahan kohdistuvan mieluisan tajunnanasenteen ylellisyysilmiötä
eikä taipumusta ja tahtoa isänmaan palvelemiseen.
28