Vietettyämme siten puoli vuotta Ahmedabadissa me lähdimme matkalle. Ei
ollut mikään onnen tuokio se, jona aloin kirjoittaa kirjeitä matkaltani
sukulaisilleni ja _Bharatille_. Nyt ei ole enää vallassani niitä
peruuttaa. Ne olivat pelkkää nuorekkaan kehuskelun tuotetta. Sillä
iällä ihmismieli ei vielä oivalla, että sen suurimpana ylpeytenä on
ymmärtämisen, hyväksymisen ja kunnioittamisen kyky ja että
vaatimattomuus on paras keino sen valtapiirin avartamiseksi. Ihailua ja
kiitosta pidetään heikkouden tai petturuuden merkkinä, ja halu
huudollansa voittaa ja loukkaavalla kritiikillänsä hajoittaa saa aikaan
älyllisen ilotulituksen. Voisin kenties nyt hymyillä noille
yrityksilleni osoittaa etevämmyyttäni herjaamalla toisia, ellei niiden
suoruuden ja yleisen ritarillisuuden puute tekisi niitä ylen
kiusallisiksi.
Minä olin varhaisimmista vuosistani saakka ollut tosiaankin
ulkomaailmasta eristettynä. Kun minun nyt, seitsemäntoista vuoden
ikäisenä, piti yht'äkkiä joutua keskelle englantilaisen seuraelämän
virtaa, oli syytä pelätä, että uimiskykyni voisi pettää. Mutta kun
kälyni lapsineen oli Brightonissa, niin minä voin välttää ensimmäisen
järkytyksen hänen suojaamanansa.
Talvi oli tulossa. Eräänä iltana, kun istuimme jutellee lieden ääressä,
syöksyivät lapset sisään ilmoittaen sen kuohuttavan uutisen, että oli
satanut lunta. Me lähdimme kohta ulos. Oli pureva pakkanen, taivas oli
valkean kuutamon valaisema ja maa valkoisen lumen peittämä. Minä en
nähnyt luonnon kasvoja sellaisina kuin ennen, vaan ihan toisenlaisina
-- ikäänkuin unikuvana. Kaikki lähelläoleva näytti väistyneen etäälle,
ja jäljelle oli jäänyt ainoastaan syviin mietiskelyihin vaipuneen
askeetin valkoinen hahmo. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista
ilmestystä, että minut vain ovesta astuessani yllätti uusi,
ihmeellinen, sanomaton kauneus.
Päiväni kuluivat hilpeästi kälyni hellässä hoivassa ja vallattomissa
leikeissä lasten keralla. Minun merkillinen englannin-ääntämiseni heitä
kovin huvitti, mutta vaikka muuten otinkin täydestä sydämestäni osaa
heidän piloihinsa, en sittenkään kyennyt tuon seikan hupaisuutta
tajuamaan. Kuinkapa olisinkaan saanut heille selväksi, ettei ollut
mitään loogillista syytä erottaa toisistaan sanassa _warm_ esiintyvää
a-äännettä ja _worm_-sanan o-äännettä? Niinpä täytyi minun ottaa
kantaakseni se pilkka, joka olisi oikeastaan ollut suunnattava
englanninkielen naurettavaan oikeinkirjoitukseen.
Minä aloin kerrassaan mestarillisesti keksiä yhä uusia keinoja lasten
askarruttamiseksi ja huvittamiseksi. Tämä taito on myöhemminkin monesti
ollut minulle hyödyllinen, ja minä käyttelen sitä hyväkseni yhä vielä.
Mutta kekseliäisyyteni ei ole enää yhtä ehtymätön. Silloin minulle
tarjoutui ensikerran tilaisuus täydestä sydämestäni antautua lasten
kanssa askartelemaan, ja antini oli tuore ja runsas kuten sellainen
esikoislahja ainakin.
Minä en kumminkaan ollut lähtenyt tälle matkalle vaihtaakseni
merentakaisen kotini meren tällä puolella olevaan. Tarkoituksena oli,
että minä opiskelisin lakitiedettä ja palaisin kotiin barristerina.
Niinpä minut eräänä kauniina päivänä lähetettiin Brightonin kouluun.
Minua tutkivasti silmäiltyänsä johtaja lausui ensimmäisiksi sanoikseen:
"Onpa teillä komea pää!" Tämä yksityisseikka on jäänyt muistiini, koska
se kotosalla elelevä henkilö, joka oli innokkaasti pyrkinyt pitämään
turhamaisuuttani aisoissa, oli istuttanut minuun sen vakaumuksen, että
kalloni ja piirteeni yleensä olivat moniin toisiin henkilöihin verraten
vain keskinkertaiset.[26] Lukija laskee toivottavasti ansiokseni, että
empimättä uskoin, mitä hän sanoi, ja mielessäni valittelin sitä
säästeliäisyyttä, jota Luoja oli minua rakentaessaan osoittanut. Minä
havaitsin monessa muussakin tilaisuudessa, että englantilaiset
tuttavani arvostivat minua toisin kuin kotoinen arvostelijani, ja minä
vaivasin kovin päätäni ajatellessani molempien maiden makuarvostelmien
erilaisuutta.
Eräs seikka minua Brightonin koulussa kovin ihmetytti: toiset pojat
eivät kohdelleet minua ollenkaan epäystävällisesti. Päinvastoin: he
pistivät usein taskuuni omenoita ja oransseja ja juoksivat pois. Minä
voin selittää tuon omituisen käytöksen johtuvaksi vain siitä, että olin
muukalainen.
Tässäkään koulussa minä en käynyt kauan. Mr Tarak Palit[27] oli silloin
Englannissa. Hän huomasi, etten minä opistossani päässyt edistymään, ja
sai veljeltäni luvan ottaa minut mukanansa Lontooseen, missä minun piti
asua yksin täysihoitolassa. Hänen valitsemansa asunto sijaitsi Regent's
Parkia vastapäätä. Silloin oli sydäntalvi. Ikkunani edustalla
kasvavissa puissa ei ollut yhtään lehteä; niiden paljaat, lumiset oksat
ojentuivat kohti taivasta -- ja tuo näky sai minut värisemään luita ja
ytimiä myöten.
Äsken saapuneelle vieraalle on tuskin kamalampaa olopaikkaa kuin
talvinen Lontoo. Minä en tuntenut ketään lähistöllä enkä osannut
liikkua omin neuvoin. Tulivat jälleen päivät, joina minä istuin yksin
ikkunan luona ja tuijottelin ulkoiseen maailmaan. Mutta sen näkö ei
ollut tällä kertaa viehättävä. Sen kasvot olivat synkät, taivas oli
samea, sen valo vailla loistoa kuin kuolleen silmä, näköpiiri kokoon
kutistunut, vailla avaran, vierasvaraisen maailman houkuttelevaa hymyä.
Huone oli niukasti kalustettu, mutta siinä sattui olemaan harmoni, jota
minä mielin määrin soittelin varhaisen iltahämärän laskeuduttua.
Toisinaan tuli intialaisia minua tervehtimään, ja vaikka en heitä
kunnollisesti tuntenutkaan, olisin heidän lähtiessään mielelläni
tarttunut heidän nuttunsa liepeeseen pidättääkseni heidät kauemmin
luonani.
Näissä suojissa asuessani minulla oli latinankielen opettaja. Hänen
laiha hahmonsa kuluneine vaatteineen näytti kestävän talven kouraisua
yhtä huonosti kuin alastomat puut. En tiedä, kuinka vanha hän oli,
mutta hän näytti ilmeisesti vuosiansa vanhemmalta. Toisinaan sattui,
ettei hän opetuksen kestäessä kyennyt löytämään jotakin sanaa, vaan
tuijotteli hämillään ja häpeissään eteensä. Hänen omaisensa pitivät
häntä hassahtavana. Hänet oli ottanut valtoihinsa eräs teoria. Hän
uskoi, että kunakin aikakautena ilmeni jokaisessa inhimillisessä
yhteisössä maanpiirin kaikilla kulmilla sama vallitseva aate, joka
tosin esiintyy erilaisissa muodoissa eri sivistysasteiden mukaan, mutta
on kumminkin pohjaltaan aina sama. Ja tuo kulloinenkin aate ei suinkaan
siirtynyt kansasta toiseen kosketusten nojalla, sillä se ilmeni
sielläkin, missä ei minkäänlaista kosketusta ollut olemassa. Nyt oli
hänen suurena huolenansa kerätä tosiasioita tuon teorian tukemiseksi.
Hänen ollessaan niissä askareissa häneltä puuttui leipää ja vaatteita.
Hänen tyttärensä eivät kovinkaan kunnioittaneet hänen teoriaansa ja
soimasivat häntä alinomaa hänen narrimaisuudestansa. Toisinaan
voi jo hänen kasvoistansa nähdä, että hän oli löytänyt jonkin
todistuskappaleen ja että väite oli vastaavassa määrässä voimistunut.
Sellaisissa tapauksissa minä otin asian puheeksi, ja hänen
innostuksensa tempasi minut mukaansa. Toisina päivinä hän oli vaipunut
syvän synkkyyden valtoihin, ikäänkuin hänen taakkansa olisi ollut liian
raskas kantaa. Silloin hänen opetuksensa joutui joka askelella
pysähdyksiin, hänen silmänsä tuijottelivat tyhjään avaruuteen, ja hänen
henkensä kieltäytyi kiskoutumasta latinankielen alkeiskieliopin
sivuille. Minä tunsin syvää myötätuntoa tuota ruumiiltaan raihnasta,
sielultaan teorianrasittamaa miestä kohtaan, ja vaikka hyvin tiesin,
etteivät latinanopintoni edistyneet, en kumminkaan hennonut erottaa
häntä toimestaan. Tämä näennäinen latinankielen opiskelu kesti koko sen
ajan, jonka niissä suojissa asuin. Kun olin aikeissa siirtyä pois ja
edellisenä iltana tahdoin maksaa hänen tuntinsa, hän virkkoi
surullisesti: "Minä en ole tehnyt mitään, olen vain riistänyt teiltä
aikaa enkä siis voi ottaa teiltä maksua." Minun oli hyvin vaikea saada
hänet lopulta ottamaan vastaan palkkionsa.
Vaikka latinankielen opettajani ei tahtonutkaan milloinkaan rasittaa
minua todisteillansa, minä en vieläkään pidä hänen teoriaansa ollenkaan
hylättävänä. Minä uskon varmaan, että ihmisten henkiä yhdistää
toisiinsa jokin syvällä piilevä yhtenäinen mediumi, jonka välityksellä
jokainen jossakin yksityisessä osassa tapahtuva häiriö salaisesti
johtuu toiseen.
Palit Babu sijoitti minut sitten erään Barker-nimisen yksityisopettajan
luo asumaan. Viimeksimainittu otti luokseen ylioppilaita, joita varusti
tutkintoihin. Hänen lempeätä pikku vaimoansa lukuunottamatta ei koko
talossa ollut mitään sellaista, mitä olisi jonkinmoisella oikeudella
sopinut sanoa viehättäväksi. Voi varsin hyvin ymmärtää, kuinka
sellainen opettaja löytää oppilaita, sillä noilla olento-raukoilla ei
ole mitään valitsemisen varaa; mutta kiduttavaa on ajatella, kuinka
sellainen mies saa itselleen vaimon. Mrs Barker oli yrittänyt
lohduttautua hankkimalla itselleen sylikoiran, mutta Barker,
halutessaan rangaista vaimoansa, kidutti koiraa. Naisen onnettomaan
luontokappaleeseen kohdistama kiintymys niin ollen vain lisäsi hänen
kärsimystensä kenttää.
Minä olin ylen iloinen, kun kälyni vapautti minut tuosta ympäristöstä
kutsumalla minut Devonshiren Torquayhin. En osaa sanoin kertoa,
millaista onnentuntoa minussa herättivät vuoret ja meri, kukkaiset
niityt, varjoisat männiköt ja pienet levottomat leikkikumppanini. Siitä
huolimatta minua toisinaan kiusasi kysymys, miksi täällä, missä
silmilleni tarjoutui ylen runsaasti kauneutta, missä mieleni oli iloa
tulvillaan ja joutilaat päiväni leijailivat taivaan rannattomassa
sinessä kantamatta muuta taakkaa kuin minun häiriytymättömän onneni,
runous ei minua kertaakaan kutsunut. Niinpä lähdin eräänä päivänä,
käsikirjoitusvihko ja sateenvarjo muassani, kalliorannalle täyttämään
runollista kutsumustani. Valitsemani paikka oli epäilemättä kaunis,
sillä se ei ollut minun runollisesta kyvystäni riippuvainen. Etenevä
laakea kallionkieleke kaartui alinomaisin kaipauksin yli vedenpinnan,
ja sen edessä ja yläpuolella nukkui läpikuultoisen sinisen veden
vaahtopäiden tuudittelemana hymyilevä, aurinkoinen taivas, unessakin
kuunnellen aaltojen tuutulaulua. Kallion takana lepäsi hongiston helman
varjo leveänä kuin väsyneen metsänneidon yltänsä riisuma viitta. Tuolla
kivisellä valtaistuimella istuen minä kirjoitin runon _Magnalari_
(Uponnut venhe). Olisin kenties voinut ajatella sen onnistuneen
hyvinkin, jos olisin silloin ymmärtänyt viskata sen mereen. Mutta
sellaista lohdutusta minulla ei ole, sillä runo on vieläkin olemassa,
ja jos se onkin karkoitettu julkaistuista teoksistani, voi jokin uusi
painos tuoda sen jälleen ilmoille.
Velvollisuuden sanansaattaja ei kumminkaan ollut joutilas. Se kutsui
minua jälleen, ja minä palasin Lontooseen. Tällä kertaa minä sain
suojan tri Scottin perheestä. Eräänä kauniina ehtoopäivänä minä
hyökkäsin hänen luoksensa kaikkine kamssuineni. Kotosalla olivat vain
valkotukkainen tohtori itse, hänen rouvansa ja vanhin tyttärensä.
Kuullessaan vieraan intialaisen hyökkäyksestä olivat molemmat nuoremmat
tyttäret pelastautuneet erään sukulaisensa luo. Luulenpa, että he
palasivat vasta sitten, kun saivat kuulla, etten ollut vaarallinen.
Erittäin lyhyessä ajassa minä tulin kuin perheen jäseneksi. Mrs Scott
kohteli minua kuin omaa poikaansa, ja hänen tytärtensä minulle
osoittama sydämellinen ystävällisyys on sukulaistenkin kesken
harvinainen.
Eräs seikka minulle selvisi tämän perheen keskuudessa eläessäni: että
ihmisluonto on kaikkialla yhdenlainen. Me sanomme mielellämme -- ja
minäkin olin siihen asti niin uskonut -- että intialaisen vaimon
miehellensä osoittama harras uhrautuvaisuus on aivan ainoalaatuinen ja
ettei sellaista löydy Euroopasta. Mutta ainakaan minä en voinut keksiä
minkäänlaista seikkaa, joka olisi erottanut Mrs Scottia ihanteellisesta
intialaisesta aviovaimosta. Hän piti alinomaa huolta miehestänsä. Kun
heidän varansa olivat rajoitetut, ei talossa ollut liian paljon
palvelijoita, ja Mrs Scott toimitti itse kaikki, mitä hänen miehensä
tarvitsi. Ennen Mr Scottin kotiintuloa iltasella hän asetti hänen
nojatuolinsa ja villaiset kotikenkänsä lieden luo. Hän ei milloinkaan
hetkeksikään unohtanut, mistä hänen miehensä piti ja mikä häntä
ilahdutti. Joka aamu hän ainoan palvelijattarensa keralla järjesti koko
talon, yliskamarista keittiöön saakka, ja portaiden messinkisiä
kaidepuita ja ovien nuppeja ja nastoja hangattiin, kunnes ne hohtelivat
kuten ennenkin. Näiden jokapäiväisten taloustoimiensa vuoksi hän ei
kumminkaan unohtanut seurallisia velvollisuuksiansa. Saatuaan päivän
askareet suoritetuiksi hän otti vielä innokkaasti osaa kirjallisiin ja
soitannollisiin illanviettoihimme. Hyvän emännän vähäisimpänä
velvollisuutena näet ei suinkaan ole joutohetkien hilpeydestä
huolehtiminen.
Toisinaan minä liityin tyttöjen seuraan heidän illalla harrastaessaan
pöydän hypittämistä. Me laskimme sormemme pienelle teepöydälle, joka
alkoi liikkua ympäri huonetta. Asia kehittyi niin pitkälle, että
kaikki, mitä kosketimme, alkoi väristä ja vapista. Mrs Scott ei
ollenkaan pitänyt sellaisista puuhista. Siitä huolimatta hän sieti
asian urhoollisesti, koska ei tahtonut vaikuttaa painostavasti meidän
nuorekkaaseen mielialaamme. Mutta kun sitten kerran kävimme käsiksi tri
Scottin silkkihattuun sitä hypittääksemme, niin tuo oli hänelle liikaa.
Hän kiiruhti luoksemme kovin kiihtyneenä ja kielsi meitä hattuun
koskemasta. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että Saatana olisi
hetkeäkään tekemisissä hänen miehensä päähineen kanssa.
Kaikissa hänen toimissaan ilmeni hänen mieheensä kohdistuva syvä
kunnioitus. Kun ajattelen hänen liikuttavaa alttiuttansa, niin minulle
käy selväksi, että naisen rakkauden korkein täydellisyys on sellaisesta
syvästä kunnioituksesta löydettävissä, että naisen rakkaus kasvaa
palvonnaksi, jos se kehittyy luonnolliseen tapaan ja ilman ulkonaisten
seikkojen ehkäisevää vaikutusta. Missä vaatelias ylellisyyselämä on
vallitsemassa ja missä kevytmielisyys himmentää päivät ja yöt, siellä
tämä rakkaus joutuu häpäistyksi ja naisen luonto ei saavuta
täydellistymisensä iloa.
Minä vietin siellä muutamia kuukausia. Sitten oli veljeni aika palata
kotiin, ja isäni kirjoitti, että minun oli lähdettävä hänen mukanaan.
Minua se tieto ilahdutti. Kotimaani päivänpaiste ja kotimaani taivas
olivat jo kauan minua hiljaa houkutelleet. Minun sanoessani jäähyväisiä
Mrs Scott tarttui itkien käteeni. "Miksi olette tullut meidän
luoksemme", sanoi hän, "kun näin pian lähdette pois?" Perhe ei enää asu
Lontoossa. Muutamat sen jäsenet ovat jo siirtyneet toiseen maailmaan,
toiset ovat hajaantuneet paikkoihin, joista minulla ei ole tietoa.
Mutta heidän kotinsa muisto säilyy iät kaiket mielessäni.
Eräänä talvipäivänä, astellessani katua Tunbridge Wellsissä, minä näin
erään miehen seisovan tien vieressä. Hänen rikkinäisistä jalkineistansa
pilkistivät paljaat varpaat, ja hänen rintansa oli osittain vailla
verhoa. Hän ei virkkanut minulle mitään -- kenties siitä syystä, että
kerjääminen oli kielletty -- mutta katsoi minua silmiin tuokion ajan.
Rahakappale, jonka hänelle annoin, oli nähtävästi suurempi kuin hän oli
odottanut, sillä minun astuttuani pari askelta kauemmaksi hän juoksi
jälkeeni, tarjosi rahakappaletta takaisin ja sanoi: "Armollinen herra,
annoitte minulle epähuomiossa kultarahan." Minä en luultavasti olisi
tätä tapausta muistanut, ellei eräällä toisella kerralla olisi käynyt
aivan samoin. Kun näet ensimmäisen kerran saavuin Torquayn asemalle,
siirsi kantaja matkatavarani aseman edustalla oleviin ajoneuvoihin.
Etsittyäni kukkarostani turhaan pientä rahaa minä ojensin hänelle puoli
kruunua vaunujen lähtiessä liikkeelle. Hetkisen kuluttua hän saapui
juosten vaunujen jälkeen ja huusi ajomiestä pysähdyttämään. Minä jo
ajattelin, että hän, kokemattomuuteni havaittuansa, kenties aikoi
yrittää saada minulta vieläkin enemmän. Vaunujen pysähdyttyä hän
virkkoi: "Armollinen herra, olette varmaan antanut minulle puoli
kruunua pennyn asemesta!"
En voi väittää, ettei minua Englannissa ollessani milloinkaan petetty,
mutta missään tapauksessa ei siinä määrin, että minun kannattaisi sitä
yhä muistella. Pikemmin minä siellä saavutin sen vakaumuksen, että
ainoastaan ne, jotka itse ansaitsevat luottamusta, osaavat luottaa
toisiin. Minä olin tuntematon muukalainen ja olisin helposti voinut
jättää maksamatta rangaistusta pelkäämättä, mutta yksikään lontoolainen
kauppias ei ole suhtautunut minuun epäluuloisesti.
Koko sen ajan, jonka Englannissa vietin, minä olin joutunut osalliseksi
erääseen naurettavaan komediaan, jota minun oli esittäminen alusta
loppuun asti. Minä tutustuin sattumalta erään edesmenneen korkean
anglo-intialaisen virkamiehen leskeen. Hän oli niin ystävällinen, että
mainitsi minua hyväilynimellä Ruby. Eräs hänen intialainen ystävänsä
oli sommitellut englanninkielisen valitushymnin hänen puolisonsa
kuoleman johdosta. On turhaa tässä laveammin selitellä sen runollista
arvoa tai arvottomuutta. Minun onnettomuuteni oli siinä, että
hautalaulun sepittäjä oli merkinnyt sen laulettavaksi _Behaga_-sävelmää
käyttäen. Leski näet pyysi minua eräänä päivänä sen siten laulamaan.
Viattomassa typeryydessäni minä suostuin. Onnettomuudeksi ei ollut
läsnä ketään muuta kuin minä tajuamaan, kuinka kamalan naurettava
oli tämä _Behaga_-sävelmän ja noiden mauttomien säkeiden
toisiinsaliittäminen. Leski näytti kovin liikutetulta kuullessaan
intialaisen valituslaulua esitettävän alkuperäisin sävelmin. Minä
otaksuin asian siihen loppuvan, mutta niinpä ei ollutkaan laita.
Minä tapasin samaisen lesken useita kertoja vierasseuroissa, ja kun me
päivällisen jälkeen liityimme naisten seuraan oleskeluhuoneeseen, niin
hän pyysi minua laulamaan tuon sävelmän. Kaikki odottivat jotakin
erinomaista intialaisen musiikin näytettä ja kannattivat vilkkaasti
hänen pyyntöänsä. Sitten ilmaantui hänen taskustansa tuon kohtalokkaan
valitusrunon painettuja kappaleita, ja minun korviani alkoi kihelmöidä.
Vihdoin minun oli aloitettava, pää painuksissa ja ääni värähdellen,
vieläpä hyvin tietäen, että olin ainoa huoneessaolijoista, johon esitys
teki riittävässä määrin sydäntäsärkevän vaikutuksen. Sitten kajahti
kuorossa, pidätetyn naurunhihityksen ohella: "Paljon kiitoksia!"
"Erittäin mielenkiintoista!" Ja siitä huolimatta, että oli kolea talvi,
minä tunsin voimallisesti hikoilevani. Kukapa olisi kyennyt minun
syntyessäni tai tuon kunnianarvoisen anglo-intialaisen kuollessa
ennustamaan, kuinka ankara isku hänen manallemenonsa minulle oli!
Tri Scottin luona asuessani ja yliopistollisia luentoja kuunnellessani
minä sitten joksikin aikaa jouduin lesken kosketuspiirin ulkopuolelle.
Hän asui eräässä etukaupungissa jonkin matkan päässä Lontoosta, ja minä
sain tavan takaa häneltä kirjeitä, joissa minua kehoitettiin käymään
siellä. Valitushymniin kohdistuva kammo sai minut kumminkin olemaan
noudattamatta noita kutsuja. Vihdoin hän lähetti minulle kiireellisen
sähkösanoman. Saadessani sähkötiedon olin luennolle menossa, ja
Englannissa-oleskeluni läheni silloin jo loppuansa. Minä pidin
velvollisuutenani käydä vielä kerran rouvaa tervehtimässä ja niin minä
taivuin hänen hartaaseen pyyntöönsä.
Sen sijaan että olisin palannut luennolta kotiin, minä lähdin suoraa
päätä rautatieasemalle. Oli hirmuinen sää: pureva pakkanen, lumipyry,
sumua. Minun päämääränäni oli pääteasema. Niinpä en ollut millänikään,
en huolinut ollenkaan tiedustella, milloin saapuisin perille.
Kaikki asemasillat olivat oikealla kädellä, ja minä istuin
oikeanpuolisessa ikkunanpielessä kirjaani syventyneenä. Oli jo tullut
niin pimeä, ettei ulkona erottanut mitään. Muut matkustajat astuivat
junasta toinen toisensa jälkeen. Olimme vast'ikään lähteneet
viimeisenedelliseltä asemalta. Sitten juna jälleen pysähtyi, mutta ei
ollut näkyvissä ketään, ei myöskään valoja eikä asemasiltaa.
Tavallisella matkustavaisella ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada
selkoa siitä, miksi juna toisinaan pysähtyy asemien välimaalle, joten
minä en yrittänyt mitään arvailla, istuinhan vain ja jatkoin lukemista.
Sitten juna alkoi liikkua vastakkaiseen suuntaan. Eipä näy voivan
aavistaa, mitä junan päähän kulloinkin pälkähtää, mietin minä syventyen
vieläkin kirjaani. Mutta kun sitten saavuimme takaisin edelliselle
asemalle, en voinut enää olla aivan huoleton. "Milloin saavumme --iin?"
kysyin minä. "Sieltähän te juuri tulette", kuului vastaus. "Mihin nyt
olemme menossa?" kysyin minä. "Lontooseen." Nyt minulle selvisi, että
juna oli edestakainen. Tiedustellessani, milloin seuraava juna oli
siihen suuntaan menevä, sain kuulla, ettei sinä iltana enää junia
liikkunut. Ja seuraavaan kysymykseeni sain vastaukseksi, ettei ollut
majataloa viiden mailin piirissä.
Minä olin lähtenyt kotoa jo aamiaisen jälkeen kymmenen tienoissa enkä
ollut sittemmin mitään nauttinut. Kun ei ole valinnan varaa, niin
askeettisuus käy varsin helpoksi. Minä napitin paksun päällystakkini
kiinni leukaa myöten, istuuduin asemasillan lyhdyn alle ja jatkoin
lukuani. Minulla oli mukanani Spencerin etiikan-esitys, _Data of
Elhics_, joka oli hiljattain ilmestynyt. Minä lohduttauduin
ajattelemalla, etten muuten olisi niinkään helposti saanut tilaisuutta
kohdistaa siihen koko tarkkaavaisuuttani.
Vähän ajan kuluttua saapui eräs kantaja minulle ilmoittamaan, että
puolen tunnin kuluttua saapuu ylimääräinen juna. Minä olin uutisen
johdosta niin iloissani, etten enää kyennyt jatkamaan eetillisiä
opintojani. Minä saavuin vihdoin perille kellon ollessa yhdeksän --
oikeastaan minun olisi pitänyt olla läsnä jo seitsemän aikaan. "Mitä
tämä merkitsee, Ruby?" kysyi emäntäni. "Missä olettekaan viivytellyt?"
Minä en voinut liikoja ylpeillä lyhyesti esittäessäni merkillisiä
seikkailujani. Päivällinen oli ohi. Mutta koska huonoa onneani tuskin
voitiin pitää minun syynäni, en odottanut mitään ankaraa rangaistusta,
sitäkin vähemmän, kun tuomarinani oli naishenkilö. Mutta korkean
anglo-intialaisen virkamiehen leski virkkoi minulle ainoastaan tämän:
"Tulkaahan, Ruby, saamaan lasi teetä."
Minä en ole milloinkaan ollut erinomainen teenjuoja, mutta koska
toivoin kalvavan nälkäni siitä tyyntyvän, sain niellyksi lasin väkevää
keitosta ja pari kuivaa korppua. Saliin saapuessani minä havaitsin
vierasseurassa vanhahkoja naishenkilöitä sekä erään sievän
amerikkalaisen neidin, jonka emäntäni veljenpoika oli kihlannut ja joka
näytti uutterasti suorittelevan avioliittoa edeltäviä tavanomaisia
rakkaudentunteen vaiheita.
"Mitäpä, jos hieman tanssittaisiin?" ehdotteli emäntä. Minun mielialani
enempää kuin ruumiillinen tilanikaan ei vastannut sellaisen urheilun
asettamia vaatimuksia. Mutta tottelevaiset ne tässä maailmassa enimmät
mahdottomat asiat aikaansaavat, ja vaikka tanssi alun pitäen olikin
järjestetty ainoastaan nuorta paria varten, minä siitä huolimatta
minäkin tanssin verrattain iäkkäitten naisten keralla -- hieman teetä
ja pari pientä korppua erottamassa minua nälkäkuolemasta.
Siihen eivät kärsimykseni kumminkaan loppuneet. "Missä yönne vietätte?"
kysyi emäntäni. Se oli kysymys, jota en ollut varustautunut vastaamaan.
Minä silmäilin häntä sanattomana, ja hän selitti, että majatalo
suljettiin keskiyön aikaan, joten minun oli parasta viipymättä lähteä
sinne. Vierasvaraisuutta ei kumminkaan täydellisesti puuttunut, sillä
minun ei tarvinnut yksinäni etsiä tietä majataloon, vaan eräs palvelija
lyhtyineen opasti minut sinne. Aluksi ajattelin asian voivan koitua
siunaukseksi ja ryhdyin perille tultuani kohta tiedustelemaan ravintoa:
lihaa, kalaa tai kasviksia, kuumaa tai kylmää, kunhan jotakin. Minulle
ilmoitettiin, että juomia voin saada mitä lajia halusin, mutta ruokaa
en minkäänlaista. Sitten minä päätin etsiä unohdusta unesta, mutta
senkään maailmojakäsittävässä helmassa ei näyttänyt olevan sijaa
minulle. Makuuhuoneeni kivipermanto oli jäisen kylmä, ja koko
sisustuksen muodosti vanha vuode raihnaisen pesutelineen keralla.
Aamusella anglo-intialainen leskeni kutsutti minut murkinoimaan. Minä
havaitsin edessäni kylmän aamupalan, ilmeisesti eilisen päivällisen
jäännöksiä. Eipä olisi haitannut ketään, vaikka olisi edellisenä iltana
suotu minulle siitä vähäinen annos, haaleana tai kylmänä. Minulle siitä
olisi ollut se etu, että tanssini olisi vähemmän muistuttanut maalle
kiskaistun karpin tuskaisia tempoiluja.
Aamiaisen jälkeen emäntäni ilmoitti minulle, että se lady, jota minut
oli kutsuttu laulullani ilahduttamaan, makasi sairaana vuoteessaan ja
että minun oli esitettävä serenadini hänen makuuhuoneensa oven
edustalla. Minut asetettiin seisomaan ylimmälle porrastasanteelle.
Leski osoitti suljettua ovea ja virkkoi: "Tuolla hän on." Ja minä
viritin _Behaga_-sävelmän kääntyen oven takana piilevän tuntemattoman
puoleen. En ole saanut tietää, miten se sairaaseen tehosi.
Lontooseen palattuani minä sain sairasvuoteessa sovittaa typerän
myöntyväisyyteni. Tri Scottin tyttäret vannottivat minua olemaan
pitämättä tuota englantilaisen vierasvaraisuuden näytteenä. He
väittivät Intian suolan olleen asiaan vaikuttamassa.
26