Ulkoapäin katsoen voi näyttää siltä, että perheemme piiriin on
pesiytynyt moni vieras tapa ja tottumus, mutta varmaa on, että sen
sydämessä liekehtii kansallinen ylpeys, joka ei ole uhannut milloinkaan
sammua. Se syvä kunnioitus, jota isäni tunsi maatansa kohtaan, ei
milloinkaan horjunut hänen elämänsä monissa vaiheissa, ja siitä on
hänen jälkeläisiinsä kehittynyt voimakas isänmaallinen tunne.
Isänmaanrakkaus ei kumminkaan kuulunut luonteenomaisena piirteenä
niihin aikoihin, joista tässä kerron. Sivistyneistömme karttoi
tarkoin sekä omaa kieltänsä että isänmaallisuuttansa. Kaikesta
huolimatta olivat vanhemmat veljeni aina harrastaneet bengalilaista
kirjallisuutta. Kun eräs naimaliiton nojalla perheeseen liittynyt uusi
sukulainen kerran kirjoitti isälleni englanninkielisen kirjeen, niin se
palautettiin viipymättä lähettäjälle.
_Hindu Melan_ nimellä mainittiin vuotuisia messuja, joiden
järjestämistä meidänkin perheemme oli osaltansa edistänyt. Babu
Nabagopal Mitter oli nimitetty niiden johtajaksi. Tämä lienee ollut
ensimmäinen yritys suuren isänmaallisen juhlan toimeenpanemiseksi
Intiassa. Velisarjamme toinen mies sepitti sitä tilaisuutta varten
kansallislaulun "Bharater Dzhaja". Isänmaallisten laulujen laulaminen,
isänmaanrakkautta uhkuvien runojen lausuminen, kotimaisten taide- ja
käsityötuotteiden näytteilleasettaminen ja kyvyn ja taidokkuuden
edistäminen olivat tämän _Melan_ luonteenomaisina piirteinä.
Lordi Curzonin pitäessä hovia Delhissä minä kirjoitin suorasanaisen
artikkelin ja myöhemmin, lordi Lyttonin siellä ollessa, runoelman.
Silloinen brittiläinen hallitus tosin pelkäsi venäläisiä, mutta ei
neljäntoista vuoden ikäisen runoilijan kynää. Vaikka runoelmastani ei
puuttunutkaan niitä tulisia tunteita, jotka ovat sille ikäkaudelle
soveliaat, ei esivallan koko piirissä -- sotavoimien ylipäälliköstä
aina poliisiviranomaiseen saakka -- ilmennyt hämmästyksen-oirettakaan.
Ei myöskään mikään _Times_ lehdessä julkaistu kyynelherkkä
kirje ennustellut imperiumin nopeata, paikallisten valvojien
välinpitämättömyydestä johtuvaa kukistumista. Minä esitin runoelmani
_Hindu Melan_ aikana, puun juurella seisten, ja kuulijoitteni joukossa
oli Nabin Sen, runoilija. Hän palautti myöhemmin, kun olin jo ehtinyt
täysi-ikäiseksi, tämän asian mieleeni.
Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli vastuussa eräästä poliittisesta
yhteenliittymästä, jonka puheenjohtajana oli vanha Radzhnarain Bose. Se
piti kokouksiansa rappeutuneessa rakennuksessa erään syrjäisen kadun
varrella Kalkuttassa. Keskustelut olivat salaperäisyyden verhoamat.
Tämä salaperäisyys olikin asian ainoa pelkoa ja kunnioitusta aiheuttava
puoli, sillä neuvotteluissamme enempää kuin toimissammekaan ei
todellakaan ollut mitään sellaista, minkä olisi tarvinnut peloittaa
hallitusta tai kansaa. Muilla perheemme jäsenillä ei ollut
aavistustakaan siitä, missä me vietimme iltapäivämme. Talon ulko-ovi
oli lukittu, kokoushuone oli pimeä, tunnussanana oli jokin pyhien
kirjojen _mantra_, ja me keskustelimme kuiskaten. Tuo kaikki soi meille
riittävät väristykset, ja muuta me emme kaivanneetkaan. Minäkin, pelkkä
poikanen, olin seuran jäsenenä. Me ympäröimme itsemme sellaisella
puhtaan mielettömyyden ilmakehällä, että näytti siltä, kuin olisimme
alinomaa leijailleet innostuksemme siipien kantamina. Ujoutta, arkuutta
tai pelkoa meissä ei ollut; tärkeimpänä tarkoituksenamme oli omassa
innostuksessamme hekumoiminen. Urheudella lienee haittansakin, mutta se
on epäilemättä aina herättänyt ihmisissä suurta kunnioitusta. Kaikkien
maiden kirjallisuudessa tapaamme väsymätöntä pyrkimystä tuon
kunnioituksen vireilläpitämiseksi. Milloin ja missä niinmuodoin
erikoinen seura ihmisiä kokoontuneeksi, he välttämättä joutuvat
noudattamaan tuota virikettä. Meidän täytyi tyytyä tyydyttämään
virikkeitämme siten, että sallimme mielikuvituksemme vapaasti liidellä,
kokoonnuimme, pidimme suurta suukopua ja lauloimme kumouksellisia
lauluja.
On aivan varmaa, että jos taipumukselta, joka on ylen syvästi juurtunut
ihmisluontoon ja jota ihminen itse pitää suuressa arvossa, suljetaan
kaikki purkautumistiet, siten luodaan luonnoton olotila, joka edistää
toimitarmon rappeutumista. Ei riitä se, että pidetään avoinna tie
johonkin hallintoelämän haaraan kuuluvaan virkaan -- jos kaikki rohkean
uskaltamisen urat on suljettu, niin ihmissielu janoaa vapauttansa ja
etsii salaista pakotietä, jonka taipaleet voivat olla hyvinkin
monimutkaiset ja päämäärä mahdoton aavistaa. Olen varma siitä, että jos
hallitus olisi noina aikoina, epäluuloisuuden ajamana, käynyt ankarasti
meitä ahdistamaan, niin tuon seuran nuorten jäsenten esittämä komedia
olisi voinut muuttua kamalaksi murhenäytelmäksi. Mutta nyt on leikki
aikoja sitten loppunut, yksikään Fort Williamin tiili ei ole joutunut
siitä kärsimään, ja me hymyilemme asiaa muistellessamme. Veljeni
Dzhjotirindra alkoi suunnitella kansallispukua koko Intiaa varten ja
esitti seuralle erinäisiä ehdotelmia. _Dhoti_ (lantioliina) oli
epäkäytännöllisenä hylätty, housut olivat hänen mielestään liiaksi
muukalaiset, ja niin ollen hän keksi eräänlaisen välitysmuodon, jossa
_dhoti_ oli melkoisesti huonontunut housujen silti parantumatta.
Housuihin näet oli liitettävä eteen ja taakse näennäinen
_dhoti_-laskos. Ja sitä kauhistuttavaa esinettä, joka syntyi turbaanin
ja hellekypärän toisiinsa yhdistämisestä, ei kaikkein intomielisinkään
seuramme jäsen olisi uskaltanut nimittää koristeelliseksi. Kukaan
tavallisella rohkeudella varustettu henkilö ei olisi rohjennut sitä
tehdä, mutta veljeni puki täydet varusteet yllensä keskellä päivää ja
astui eräänä ehtoopäivänä talon halki oven ulkopuolella odottaviin
ajoneuvoihin välittämättä sukulaisten ja tuttavien, ovenvartijan ja
ajomiehen sanattomasta ihmetyksestä. On epäilemättä olemassa paljonkin
urheita intialaisia, jotka ovat valmiit kuolemaan isänmaansa puolesta,
mutta olen varma siitä, ettei monikaan lähtisi kadulle yleisön
katseltavaksi sellaisessa pan-intialaisessa puvussa, vaikka olisikin
isänmaan menestys kysymyksessä.
Veljeni järjesti joka sunnuntai metsästysretken. Useita niistä
henkilöistä, jotka kutsumattomina vieraina ottivat retkiin osaa, me
emme edes tunteneet. Mukana oli eräs puuseppä, samoin rautio ja monia
muita, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä. Verenvuodatus oli
ainoa näistä metsästysretkistä puuttuva asia; en ainakaan minä voi
muistaa sellaista sattuneen. Muut asiaankuuluvat varusteet olivat niin
runsaat ja tyydyttävät, että kuollut tai haavoitettu riista ei ollut
ollenkaan tarpeen. Kun lähdimme jo aamulla anivarhain, niin kälyni
varusti mukaamme kelpo määrän _lutshi_-kakkuja ja muuta muonaa,
ja koska varusteittemme runsaus ei millään tavoin riippunut
metsästysonnestamme, ei meidän tarvinnut milloinkaan palata tyhjinä.
Maniktolan lähistöllä on runsaasti huvilainpuutarhoja. Johonkin niistä
me lopulta poikkesimme, ja jonkin lammen kylpytasanteella istuen kävi
ylhäinen ja alhainen tuimasti _lutshien_ kimppuun, joista ei jäänyt
jäljelle muuta kuin ne astiat, joissa niitä oli kuljetettu.
Bradza Babu oli eräs näiden verettömien jahtiretkien innostuneimpia
osanottajia. Hän oli Metropolitan Institutionin johtaja ja oli toiminut
joitakin aikoja kotiopettajanamme. Kerran hän onnellista mielijohdetta
noudattaen kysyi _malilta_ (puutarhurilta) siinä puutarhassa, johon
olimme tunkeutuneet: "Hei, kuulehan, onko setä käynyt täällä
hiljattain?" _Mali_ tervehti häntä heti kunnioittavasti ja vastasi:
"Ei, herra ei ole käynyt täällä hiljattain." "Hyvä, niinpä voimme
pudottaa puista muutamia kookospähkinöitä." Sillä kertaa saimme vielä
hienot kulaukset kakkujemme lisäksi.
Seurueeseemme kuului myöskin eräs pienen tilan omistaja. Hänellä
oli huvila virran varrella. Eräänä päivänä meillä oli siellä
ulkoilmakekkerit, kaikista kastisäännöistä huolimatta. Iltapuolella
nousi hirmuinen myrsky. Me seisoimme virran rannalla, veteen johtavilla
portailla, ja kajahduttelimme lauluja myrskyn säestettäviksi. En voi
varmasti väittää, että ääniasteikon kaikki seitsemän ääntä olivat
Radzhnarain Babun laulussa selvästi toisistansa erotettavissa, mutta
siitä huolimatta hän antoi äänensä kaikua, ja samoinkuin vanhoissa
sanskritinkielisissä teoksissa selitykset tukahduttavat tekstin, samoin
Radzhnarain Babun musikaalisissa ponnistuksissa voitti heikomman
ääniaineksen hänen eleittensä ja ilmeittensä tarmokas leikki; hänen
päänsä häilyi puolelta toiselle, tahtia merkiten, myrskyn tuivertaessa
hänen tuuheassa parrassaan. Oli jo myöhä yö, kun palasimme kotiin
vuokravaunuissa. Sillävälin olivat myrskypilvet hajautuneet, ja tähdet
tuikkivat. Oli tullut aivan pimeä, ei tuntunut tuulen henkäystäkään,
kylänraitit olivat autiot, ja tiheikössä tien kummallakin puolella
viettivät kiiltomadot äänetöntä juhlaansa.
Seuramme eräänä tehtävänä oli edistää kotimaista tulitikkuteollisuutta
ja pienteollisuutta yleensäkin. Siihen tarkoitukseen oli kunkin jäsenen
lahjoitettava kymmenykset tuloistansa. Tulitikkuja piti valmistettaman,
mutta siihen tarvittavaa puuta oli vaikea saada. Vaikka näet hyvin
tiedämmekin, kuinka tulisia vaikutuksia tarmokkaan kouran pitelemä
_khangras_-patukka[25] voi aikaansaada, on toisaalta selvää sekin,
ettei sen sytyttävän vaikutuksen esineenä ole lampunsydän. Monien
kokeilujen jälkeen meidän onnistui valmistaa laatikollinen tulitikkuja.
Tuotteen ilmentämä kansallinen innostus ei ollut sen ainoa arvo, sillä
valmistukseen kulutettu rahamäärä olisi riittänyt niihin menoihin,
joita talon lieden sytyttäminen kokonaisen vuoden aikana vaatii.
Toisena pienenä vikana oli se, etteivät nämä tulitikut ottaneet
syttyäkseen, ellei ollut käsillä kynttilää, jonka avulla niitä yllytti.
Jos niissä olisi ollut kipinäkin sitä isänmaallista tulta, joka oli ne
synnyttänyt, niin ne olisivat varmaan vielä nytkin käypää tavaraa.
Kuulimmepa sitten, että eräs ylioppilas askarteli mekaanisten
kangaspuiden keksimishommissa. Me heti asiaa tutkimaan. Kukaan meistä
ei kyennyt arvostelemaan teoksen käytännöllisyyttä, mutta uskomis- ja
toivomiskykymme oli yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa. Poika-parka oli
jo joutunut koneensa aiheuttamien kustannusten vuoksi velkoihin, jotka
me tietenkin suoritimme. Ja vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmestyi
luoksemme Bradzha Babu, pää kiedottuna jonkinlaiseen harvakuteiseen
karkeaan pyyheliinaan. "Meidän kangaspuissamme kudottu!" huusi hän,
heilutti riemastuneena käsiänsä ja suoritti jonkinlaisen sotatanssin.
Tämä kaikki siitä huolimatta, että Bradzha Babun pään luonnollinen
peite oli jo alkanut harmaantua.
Vihdoin meidän seuraamme liittyi muutamia käytännöllisellä älyllä
varustettuja henkilöitä, jotka sallivat meidän maistaa tiedonpuun
hedelmää ja karkoittivat meidät paratiisistamme.
Tullessani tuntemaan Radzhnarain Babun minä en vielä ollut riittävän
iäkäs voidakseni antaa täyttä arvoa hänen monipuolisuudellensa. Hänessä
viihtyivät vieretysten monet vastakohdat. Tukan ja parran huurteesta
huolimatta hän oli yhtä nuori kuin nuorin meistä; hänen kunnianarvoinen
ulkomuotonsa oli vain valkea viitta, jonka peitossa hänen nuoruutensa
säilyi aina tuoreena. Hänen laaja oppineisuutensakaan ei ollut kyennyt
häntä vahingoittamaan, sillä hän säilyi siitä huolimatta aivan
koruttomana. Elämän loppuun asti virtasi hänen herttaisen naurunsa
lakkaamaton vuo, vanhuuden vakavuuden, sairauden, kotoisten huolien,
ajatuksen syvyyden tai tietojen moninaisuuden sitä ollenkaan estämättä,
vaikka kaikista mainituista elämän lahjoista oli hänelle liiennyt
runsaat annokset. Hän oli ollut Richardsonin rakkaimpia oppilaita ja
oli kasvanut englantilaisen sivistyksen ilmakehässä, mutta siitä
huolimatta hän luopui kaikista häiritsevistä aikaisemmista
tottumuksistansa ja antautui hartaasti harrastamaan bengalilaisen
kirjallisuuden kehitystä. Vaikka hän olikin mitä leppoisin mies, oli
hän samalla täynnä tulta ja intoa, joka leimusi rajuimmin hänen
isänmaallisuudessansa: tuntui siltä, kuin se olisi tahtonut polttaa
poroksi kaikki hänen kotimaansa virheet ja puutokset. Tämän lempeästi
hymyilevän, intoahehkuvan, iät kaiket nuorena säilyneen pyhimyksen
muistoa maanmiestemme kannattaa hyvinkin pitää arvossa ja kunniassa.
23
"BHARATI"
Se kausi, josta tässä kerron, oli minulle yleensä hurmioisen
kiihtymyksen aikaa. Minä vietin usein unettomia öitä, en mistään
erikoisesta syystä, vaan yksinomaan sen vuoksi, että tahdoin
tehdä jotakin epätavallista. Minä jäin yksin lukemaan himmeään
kouluhuoneeseen; etäisen kirkon kello ilmoitti lyönneillään jokaisen
neljännestunnin, ikäänkuin kuluvat hetket olisivat huutokaupassa
myytävinä, ja toisinaan kaikuivat ruumiinkantajien _haribol_-huudot
heidän astellessaan Tshitpur-katua pitkin kohti Nimtollan
polttopaikkaa. Eräinä kesän kuutamoöinä minä vaeltelin kuin rauhaton
henki kattotasanteen kasvien ja kukkien, valojen ja varjojen keskellä.
Olisi väärin tuomita tuo pelkäksi runolliseksi haaveiluksi. Melkoisesta
iästänsä huolimatta hämmästyttää meitä toisinaan itse maakin
poikkeamalla vakaasta säännönmukaisuudestansa; nuoruutensa päivinä,
jolloin se ei vielä ollut niin kiinteä ja kuorekas, se usein purki
itsestänsä tulta ja liekkejä ja teki montakin hurjaa temppua. Ihmisen
laita on samoin varhaisen nuoruuden aikana. Ne ainekset, joista hänen
elämänsä on määrä muodostua, eivät ole vielä ehtineet lopulliseen
hahmoonsa ja kuohahtelevat usein hillittömästi.
Näihin aikoihin veljeni Dzhjotirindra päätti perustaa _Bharati_-nimisen
aikakauskirjan, jonka julkaisijana oli toimiva vanhin veljeni ja jota
suunnitellessamme me saimme innostuksellemme uutta ravintoa. Minä
olin silloin vasta kuusitoista täyttänyt, mutta minuakaan ei
jätetty pois toimituskunnasta. Vähän aikaisemmin minä olin
nuorekasta turhamaisuuttani ja julkeuttani osoittaen kirjoittanut
_Meghanadavadhaa_ koskevan arvostelun. Samoinkuin happoisuus on
kypsymättömän mangohedelmän tunnusmerkkinä, samoin osoittaa
morkkaushalu arvostelun epäkypsyyttä. Muiden kykyjen puuttuessa
pistelykyky näyttää olevan terävimmillään. Minä siis olin tavoitellut
kuolemattomuutta jättämällä kynteni jäljet tuohon kuolemattomaan
eepilliseen runoelmaan. Tämä hävytön kritiikki oli ensimmäinen
_Bharatille_ jättämäni avustus.
Ensimmäisessä vihkossa minä vielä julkaisin pitkän runoelman nimeltä
_Kavikahini_ (Runoilijan tarina). Sen tuottajana oli ikäkausi, jonka
aikana kirjoittaja tosiaankaan ei ollut nähnyt maailmasta mitään muuten
kuin oman epämääräisen itsensä liioiteltuna kuvana. Niinpä tarinan
sankari luonnollisesti oli runoilija, ei tekijä sinänsä, vaan
sellaisena kuin hän halusi toisille ilmenevänsä. Olisi tuskin oikein
sanoa, että hän halusi _olla_ sellainen kuin kuvailemansa henkilö;
viimeksimainittu esitti pikemmin sitä, mitä hän otaksui itseltään
toisten odottavan ja mikä saisi ihmiset ihaillen nyökkäämään ja
myöntämään: "Epäilemättä, aito runoilija, ihan niinkuin pitääkin."
Siinä puhuttiin koreasti ja laveasti kaikkikäsittävästä rakkaudesta,
aloittelevan runoniekan mieliaiheesta, joka kuulostaa komealta ja on
helppo muuttaa sanoiksi. Kun ihmisen oma henki ei ole vielä kokenut
minkään totuuden sarastetta ja toisten sanat ovat hänen ainoana
asevarastonansa, niin ilmaisu ei voi olla korutonta eikä pidättyvää. Ja
kun hän vielä esittää suurennellen sellaista, mikä on sinänsäkin
suurta, niin eriskummaisuuden ja naurettavuuden vaaraa on mahdoton
välttää.
Nyt, punastuen lukiessani noita poikaikäni vuodatuksia, minä joudun
pelon valtaan ajatellessani, että pyrkimys vaikutuksen saavuttamiseen
on voinut aiheuttaa myöhempiinkin teoksiini samaa virheellisyyttä,
joskaan ei yhtä ilmeisessä muodossa. Äänekkyyteni epäilemättä saa usein
kuulumattomaksi sen, mitä tahdon sanoa, ja aika on asian kerran
paljastava.
_Kavikahini_ oli ensimmäinen kirjana ilmestynyt teokseni. Kun olin
toisen veljeni keralla lähtenyt Ahmedabadiin, niin eräs intomielinen
ystäväni yllätti minut: painatti ja julkaisi sen ja lähetti minulle
kappaleen. En voi sanoa hänen menetelleen oikein, mutta silloinen
tunteeni ei ollut närkästyneen tuomitseva. Hän sai kuitenkin
rangaistuksensa, tosin ei tekijältä, vaan yleisöltä, joka ei
hellittänyt kukkaronnauhoja. Minä sain kuulla, että nidosten kuollut
taakka lepäsi raskaana kirjakauppiaitten hyllyillä ja menestyksettömän
kustantajan sydämellä.
Se, mitä minun silloisella iälläni kirjoitetaan, ei missään tapauksessa
kelpaa julkaistavaksi. Ei ole varmempaa keinoa taata itsellensä
katumusta kypsää ikää varten kuin se, että alkaa liian aikaisin
painattaa tuotteitansa. Asiassa on sentään eräs hyväkin puoli:
vastustamaton halu nähdä teoksensa painettuna kuluttaa itsensä loppuun
jo nuorella iällä. Keitä lukijat ovat, mitä he sanovat, mitä
painovirheitä on jäänyt korjaamatta -- nuo ja muut surut koetaan kuin
lastentaudit, joten myöhemmällä iällä on tilaisuutta suorittaa
kirjallista työtänsä terveempien mielialojen vallitessa.
Bengalilainen kirjallisuus ei vielä ole niin vanha, että se olisi
kehitellyt niitä sisäisiä estoja, joiden tehtävänä on totuttaa sen
harrastajia kohtuullisuuteen. Bengalilaisen kirjailijan tulee tottua
itseänsä hillitsemään karttuvan kokemuksensa nojalla. Niin ollen ei ole
vältettävissä, että hän verrattain pitkän ajan kuluessa sepittää koko
joukon mitättömiä tuotteita. Kunnianhimo, joka yllyttää yrittämään
luoda ihmeitä niiden vaatimattomien lahjojen nojalla, jotka ovat
käytettävissä, on aluksi ylenmääräinen kiusaus, joten varhaisissa
tuotteissa aina ilmenee taipumus astua omien luonnollisten kykyjen ja
samalla totuuden ja kauneuden rajojen yli. Kestää kauan, ennenkuin
henkilö löytää oman, todellisen minuutensa ja oppii kunnioittamaan
kykyjänsä sellaisinaan.
Olipa miten tahansa, minä olen tahrinut _Bharatin_ sivuja monella
hävettävällä nuoruuden hullutuksella, ja minua ei suinkaan hävetä
ainoastaan tuotteitteni kirjallinen puutteellisuus, vaan myöskin niiden
inhoittava julkeus, suunnattomat liioittelut ja vaatelias teennäisyys.
Samalla minun kuitenkin on tunnustaminen, että kaikissa tuon kauden
tuotteissa hehkui innostus, jonka arvo ei voi olla vähäinen. Se oli
aikaa, joka luonnostaan taipui erehtymään, mutta myös nuorekkaasti
toivomaan, uskomaan ja iloitsemaan.
Ja jos erehdyksen polttoaines oli välttämätön ruokkimaan innon liekkiä,
niin liekki ei ole suotta suorittanut elämässäni hyvää työtänsä, vaikka
se, minkä oli määrä palaa tuhkaksi, todellakin on tuhkaksi rauennut.
24