Kuten jo mainitsin, olin uutterasti tutkinut niitä Vaishnava-runoelmia,
jotka Akshai Sarkar ja Sarada Mitter olivat koonneet ja julkaisseet.
Niiden kieli, johon sekaantui runsaasti maithili-murteen aineksia,
tuntui minusta vaikeasti tajuttavalta, mutta se yllytti minua sitäkin
enemmän, ja minä pyrin kaikin tavoin saamaan selkoa niiden
merkityksestä. Minä tunsin niitä kohtaan samaa kiihkeätä uteliaisuutta
kuin aikaisemmin silmäillessäni siemenen näkymätöntä itua tai
tuijotellessani maan pölyisen kuoren peittämiin salaperäisiin
syvyyksiin. Intoani piti eleillä se toivo, että yhä syvemmälle tuon
aarrekammion tutkimattomaan pimeään tunkeutuessani toisin päivänvaloon
vielä löytämättömiä runollisia jalokiviä.
Niissä askareissa ollen johtui mieleeni kietoa omat teokseni
samanlaiseen salaperäisyyden huntuun. Akshai Tshaudhurilta olin kuullut
kertomuksen nuoresta englantilaisesta runoilijasta Chattertonista.
Hänen runoistansa minulla ei ollut aavistustakaan, ja samoin lienee
ollut Akshai Babunkin laita. Jos olisimme ne tunteneet, niin koko juttu
olisi voinut menettää mehunsa. Mutta näin ollen asian romanttinen aines
sai mielikuvitukseni syttymään tuleen; olihan hän näet pettänyt
lukemattomia onnistuneilla klassikkojen jäljitelmillä. Ja vihdoin tuo
onneton nuorukainen oli surmannut itsensä. Jättäen itsemurhan pois
ohjelmasta minä vyötin kupeeni käydäkseni kilpasille nuoren
Chattertonin keralla.
Eräänä päivänä puolipäivän tienoissa oli taivaalle kerääntynyt
pilviverho. Minä nautin päivällislevon varjoisasta rauhasta maaten
vuoteessani ja kirjoitin kivitaululleni maithili-runon mukaelmaa
_Gahana kusuma kuñdzha madzhe_. Minä olin siihen hyvin tyytyväinen ja
luin sen ensimäiselle tapaamalleni henkilölle. Ei ollut pienintäkään
vaaraa, että hän olisi siitä mitään ymmärtänyt, joten hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin nyökätä vakavasti ja virkkaa: "Hyvä, tosiaankin
oikein hyvä!"
Edellämainitulle ystävälleni minä sanoin eräänä päivänä: "Satuin tässä
kaivelemaan _Adi Brahma Samadzhin_ kirjastoa ja löysin sieltä vanhan
repaleisen käsikirjoituksen, josta olen tähän jäljentänyt pari vanhan
Bhanu Singha-nimisen[24] Vaishnava-runoilijan runoa". Sitten luin
hänelle pari omaa mukaelmaani. Hän ihastui ikihyväksi. "Tuota ei olisi
kyennyt kirjoittamaan _Vidjapati_ tai Tshandidaskaan", huudahti hän
innoissaan. "Minun täytyy saada käsikirjoitus, jotta voin jättää sen
Akshai Babulle julkaistavaksi."
Sitten minä näytin hänelle käsikirjoitusvihkoni ja todistin
ratkaisevasti, ettei runoelmia ollut voinut kirjoittaa _Vidjapati_
enempää kuin _Tshandidaskaan_, koska minä itse satuin olemaan niiden
tekijä. Ystäväni kasvot venähtivät, ja hän jupisi: "Niin, tuota, eivät
ne ole hullumpia."
Näiden Bhanu Singhan runojen ilmestyessä _Bharatissa_ tri Nishikanta
Tshatterdzhi oli Saksassa. Hän kirjoitti maamme lyriikkaa käsittelevän
tutkimuksen verraten sitä eurooppalaiseen. Bhanu Singha sai kaikkein
vanhimpiin laulajoihin kuuluvana kunniasijan, jollaista yksikään
nykyaikainen runoilija ei voi itselleen toivoa. Tämä oli se tutkimus,
jonka nojalla Nishikanta Tshatterdzhi saavutti filosofiantohtorin
arvon!
Mutta olisipa Bhanu Singha ollut kuka tahansa, voin vannoa, että jos
hänen teoksensa olisivat myöhempinä vuosinani joutuneet käsiini, minä
en olisi antanut pettää itseäni. Kieliparsi olisi voinut käydä
täydestä, sillä vanhat runoilijat eivät kirjoittaneet äidinkieltänsä,
vaan keinotekoista taidekieltä, joka esiintyi eri runoilijain
käyttelemänä erilaisena. Heidän tunteissaan sitävastoin ei ollut mitään
teennäistä. Jos olisi huolinut vähänkin tutkia Bhanu Singhan runojen
sointua, olisi kohta havainnut niiden epäaitouden. Niissä ei ollut
vähimmässäkään määrässä vanhojen huilujemma viehättävää melodiaa, ne
kilisivät vain kuin uudenaikaiset, vierasmaalaiset soittorasiat.
22