Minä sain poikaiälläni ystävän, jonka suoma apu oli verrattoman arvokas
kirjalliselle kehitykselleni. Akshai Tshaudhuri oli neljännen veljeni
koulukumppani. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisen
kirjallisuuden maisterin arvon ja oli yhtä suuri asiansa rakastaja kuin
tuntijakin. Mutta toisaalta hän oli yhtä mieltynyt vanhaan
bengalilaiseen kirjallisuuteemme, nimenomaisesti myöskin
Vaishnava-runoilijoihin. Hän tunsi satoja nimettömien tekijöiden
sepittämiä bengalilaisia lauluja ja niitä hän tapasi ylen mielellänsä
esittää -- kimein äänin, välittämättä sävelmästä tai rytmistä enempää
kuin kuulijainsa ilmeisestä tyytymättömyydestäkään. Mikään ulkoinen tai
sisäinen mahti ei myöskään voinut estää hänen nokkelia sormiansa
rummuttamasta lähimmän pöydän tai kirjan kantta kuulijoiden
mielenkiinnon vilkastuttamiseksi.
Hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kykenevät erinomaisesti
kaikesta nauttimaan. Hän oli yhtä taipuvainen keksimään jonkin asian
pienimpiäkin hyviä puolia kuin ylenmäärin niitä ylistämään. Hänellä oli
erinomainen kyky kädenkäänteessä sommitella runoja ja lauluja, jotka
eivät olleet suinkaan arvottomia, mutta joista hän itse ei ollenkaan
ylpeillyt. Hän ei välittänyt vähääkään niistä lukemattomista
paperiliuskoista, joihin oli tuotteitansa raapustellut. Jos hänen
kykynsä olivat runsaat, niin hän itse puolestaan suhtautui niihin mitä
suurimmalla välinpitämättömyydellä.
Eräs hänen pitempi runoelmansa saavutti _Bangadarsanissa_.
ilmestyessään suurta suosiota, ja minä olen kuullut hänen laulujansa
laulavan monen, joka ei ole hänestä itsestään mitään tietänyt.
Luontoperäinen kirjallisuuden rakkaus on paljoa harvinaisempi kuin
oppineisuus, ja Akshai Babun intomielinen kiintymys se herätti
minussakin kirjallisuuden harrastusta. Hän oli yhtä vapaamielinen
ystävänä kuin kirjallisena arvostelijanakin. Vieraitten seurassa hän
oli kuin kala kuivalla maalla, mutta ystävien piirissä eivät haitanneet
ollenkaan iän enempää kuin viisaudenkaan eroavaisuudet. Meidän poikien
keralla hän oli itsekin poika. Kun hän myöhään iltasella oli lähtemässä
pois vanhempien veljieni _madzhli_-seurasta, niin minä tartuin usein
hänen hihaansa ja hinasin hänet kouluhuoneeseemme. Siellä hän,
koulupöydällämme istuen, paneutui yhä yhtä hilpeänä meidän pienen
seuramme elähdyttäväksi keskukseksi. Monta kertaa kuulin hänen
sellaisessa tilaisuudessa pitävän innostunutta esitelmää jostakin
englantilaisesta runoelmasta; toisinaan houkuttelin hänet
keskustelemaan jonkin teoksen erikoisista eduista, jotakin
kriitillisesti seulomaan tai kerallani kiivaasti kiistelemään,
toisinaan taas luin hänelle omia tuotteitani saaden palkakseni
säästelemätöntä ylistystä.
Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli kirjallisen ja persoonallisen
kehitykseni parhaita edistäjiä. Hän oli itse intomielinen ihminen ja
halusi herättää toisissa samaa mieltä. Hän ei sallinut milloinkaan
ikäeromme estää minua vapaasti ilmaisemasta ajatuksiani ja tunteitani
hänen seurassaan. Hänen suomaansa suurta vapauden lahjaa ei kukaan muu
olisi rohjennut minulle tarjota; monet moittivatkin häntä siitä syystä.
Hänen kumppanuutensa teki minulle mahdolliseksi karistaa pois
arkatunteisuuteni. Se oli varhaisen lapsuuteni ankaran painostuksen
jälkeen minulle yhtä välttämätöntä kuin kesän paahtamalle maankamaralle
monsuunituulien tuoma siunaus.
Elleivät kahleeni olisi siten katkenneet, minä kenties olisin
rampautunut koko elämäni ajaksi. Vallanpitäjät eivät milloinkaan väsy
käyttelemästä vapauden mahdollista väärinkäyttöä aiheena vapauden
epäämiseen, mutta varmaa on, ettei vapaus ansaitse nimeänsä, ellei
sellaista mahdollisuutta ole olemassa. Ainoa keino oppia käyttelemään
jotakin välinettä oikein on se, että aluksi käyttelee sitä väärin.
Itsestäni minä joka tapauksessa voin varmasti väittää, että se vähäinen
onnettomuus, mikä vapaudestani on johtunut, on aina lopulta itsestänsä
korjautunut. Minä en ole milloinkaan kyennyt omaksumaan mitään
sellaista, mitä on yritetty minulle tyrkyttää tarttumalla korviini --
ruumiillisesti tai henkisesti. Pelkkä tuska oli tuloksenani, ellei
minun sallittu menetellä niinkuin itse tahdoin.
Veljeni Dzhjotirindra salli minun esteettömästi etsiä oikean tien omaan
itseeni, ja vasta sitten voi luontoni varustautua tuottamaan --
okaitansa kenties, mutta myöskin kukkiansa. Omat kokemukseni ovat
johtaneet minut pelkäämään vähemmän pahaa itseänsä kuin väkivaltaisia,
hyväätarkoittavia yrityksiä. Rankaisevaa poliisivaltaa, valtiollista
samoinkuin yhteiskunnallistakin, minä terveesti kammoksun. Niistä
aiheutuva orjuus on pahin syöpä ihmiskunnan ruumiissa.
Eräinä aikoma veljeni tapasi istua päiväkaudet pianonsa ääressä
syventyneenä uusien sävelmien luomiseen. Niitä kumpusi runsain määrin
hänen karkeloivien sormiensa tiestä. Me, Akshai Babu ja minä, istuimme
hänen vieressään yrittäen keksiä sanoja hahmoutuviin sävelmiin
voidaksemme ne paremmin säilyttää muistissamme.[19] Niin minä suoritin
oppiaikani sävellyskoulussa.
Meidän poikaiällämme viljeltiin perheemme keskuudessa musiikkia varsin
uutterasti. Siitä oli minulle se etu, että voin ponnistelematta
kyllästää sillä koko olemukseni. Mutta samalla siitä oli se haitta,
etten saavuttanut teknillistä varmuutta, joka on ainoastaan
asteittaisen oppimisen avulla hankittavissa. Niinpä en olekaan musiikin
alalla saavuttanut varsinaista kelpoisuutta.
Himalajalta palattuani minä sain yhä suurempaa vapautta. Palvelijain
käskyvalta loppui pian kerrassaan; minä keksin monta juonta päästäkseni
vapautumaan koulukahleistanikin, ja kotiopettajillenikaan minä en
jättänyt liian suurta määräämisoikeutta. Gjan Babu, joka oli kerallani
lukenut _Sodanjumalan syntymän_ ja pari muuta kirjaa jokseenkin
pintapuoliseen tapaan, erosi toimestansa antautuakseen lainopilliselle
uralle. Hänen seuraajaksensa tuli Bradzha Babu. Ensimmäisenä päivänä
hän käski minua kääntämään _Wakefieldin maalaispappia_. Minä en pitänyt
kirjaa huonona, mutta kun opettajani siitä rohkaistuneena alkoi
laajemmin järjestellä opintojeni tehokasta edistämistä, niin minä en
enää ollutkaan mukaan otettavissa.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, luopuivat vanhemmat veljeni kaikista
minuun kohdistuvista toiveista. Minä tunsin itseni niin ollen vapaaksi
ja voin antautua mielin määrin täyttämään kirjoitusvihkoani. Se, mitä
siihen raapustin, ei suinkaan kohonnut odotuksia korkeammalle. Mieleni
oli kuin kuumia höyryjä täynnä, ja höyryn täyttämät kuplat
kiiriskelivät joutilaan mielikuvituksen pyörteen vaiheilla
tarkoituksettomina, vailla päämäärää. Minkäänlaista hahmoutumista ei
tapahtunut, ei syntynyt muuta kuin levotonta liikettä, kuplain
kumpuilemista ja takaisin vaahdoksi raukeamista. Se vähäinen sisällys,
mikä sepitelmistäni oli löydettävissä, ei ollut omaa tuotettani, vaan
toisilta runoilijoilta lainattua. Omaani oli vain rauhattomuus, mieleni
kiehuva jännitys. Kun syntyy liikettä, ennenkuin voimat ovat ehtineet
tasapainoon, niin tuloksena voi olla ainoastaan sokea sekamelska.
Kälyni[20] harrasti lämpimästi kirjallisuutta. Hän ei lukenut vain
aikaansa kuluttaakseen; ne bengalinkieliset kirjat, joita hän luki,
täyttivät kerrassaan hänen mielensä. Minä olin hänen kumppaninsa
kirjallisuuden maille tehdyillä retkillä. Hän oli _Unimatkan_ hartain
ihailija. Samoin minäkin, sitä enemmän, kun olin kasvanut samassa
ilmakehässä, jossa teos oli luotu, ja runoelman kauneudet olivat
kutoutuneet sydämeni kaikkiin säikeisiin. Se oli onneksi minun
runollisen jäljittelykykyni rajojen ulkopuolella, joten ei johtunut
milloinkaan mieleeni yrittää luoda jotakin samanlaista.
_Unimatkaa_ sopii verrata suurenmoiseen palatsiin, jossa on
lukemattomia saleja, kammioita, käytäviä, kulmauksia ja komeroita
täynnä ihmeen taiteellisesti ja taitavasti suoritettuja veistokuvia ja
maalauksia, ja sen ympäristössä puutarhoja lehtimajoineen ja
suihkulähteineen ja varjoisine paikkoineen. Se ei ainoastaan hämmästytä
runollisten ajatustensa ja kuviensa runsaudella; sen kielen ja
ilmaisutavan rikkaus on yhtä ihmeteltävä. Ei ole mikään vähäinen asia
sellainen luova voima, joka kykenee tuottamaan niin suurenmoisen ja
yksityiskohtiansa myöten täydellisen rakennelman, ja tämän oivaltaminen
lienee ollut syynä siihen, etten minä milloinkaan johtunut ajattelemaan
sen jäljittelemistä.
Tähän aikaan ilmestyivät Viharilal Tshakravartin laulut "Sarada
Mangal"-nimisenä sarjana _Arja Darsanissa_. Kälyäni nuo suloiset
laulelmat kovin viehättivät. Useimmat niistä hän osasi ulkoa. Hän
kutsui runoilijan usein luoksemme ja oli omin käsin kirjaillut häntä
varten istuintyynyn. Niin sain minäkin tilaisuutta häneen tutustua ja
päästä hänen ystäväksensä. Hän mieltyi kovin minuun, ja minä aloin pian
käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä, aamulla, keskipäivän
aikaan ja illalla. Hän oli kuin itse hyvyys, ja mielikuvituksen
valokehä tapasi ympäröidä häntä runollisen astraaliruumiin tavoin, joka
näytti hänen oikealta kuvaltansa. Hän oli aina täynnä aito taiteellista
iloa, ja joka kerta, kun kävin hänen luonansa, minäkin hengittelin sitä
osaltani. Usein minä tapasin hänet pienessä huoneessaan kolmannessa
kerroksessa, missä hän makasi viileällä sementtipermannolla keskipäivän
helteessä kirjoittaen runojansa. Vaikka olinkin nuori poikanen, hän
tervehti minua aina niin vilpittömän ystävällisesti, etten milloinkaan
tuntenut vähintäkään arkuutta hänen seurassaan. Sitten hän luki minulle
runojansa tai lauloi laulujansa, kerrassaan innostukseensa uppoutuneena
ja koko ympäristönsä unhottaen. Hänen äänensä tosin ei ollut
erikoisessa määrin lauluvoimainen, mutta hän ei ollut aivan
epämusikaalinenkaan, joten voi saada hyvän käsityksen hänen
tarkoittamastansa sävelmästä.[21] Kun hän suljetuin silmin koroitti
sointuisan. syvän äänensä, niin sen ilmeikkyys korvasi kaikki, mitä
suorituksista muuten puuttui. Mielessäni kaikuu vieläkin eräitä lauluja
sellaisina kuin hän ne minulle lauloi. Toisinaan minä sävelsin hänen
runojansa ja lauloin niitä hänelle.
Hän oli Valmikin ja Kalidasan suuri ihailija. Muistan vielä, kuinka hän
kerran, kaikuvin äänin lausuiltuansa Kalidasan Himalaja-kuvausta,
virkkoi: "Pitkien a-äänteiden toistuminen ei tässä ole mikään sattuma.
Runoilija toistelee tahallaan tätä äännettä _Devatatmasta
Nagadhiradzhaan_ saakka, siten paremmin kuvatakseen Himalajan valtavaa
suuruutta."
Siihen aikaan oli kunnianhimoni korkeimpana toivelmana, että minusta
tulisi Vihari Babun kaltainen runoniekka. Olisinpa kenties rohjennut
uskoa niinkin, että osasin jo kirjoittaa hänen tavallansa, ellei
kälyni, hänen harras ihailijansa, olisi minua siitä estänyt. Hän
muistutti mieleeni erästä sanskritinkielistä sananlaskua, jonka mukaan
runoilijamaineen arvoton tavoittelija joutuu häpeään. Hän varmaankin
tiesi, että jos turhamaisuuteni kerran pääsisi valtaan, sitä olisi
vaikea jälkeenpäin saattaa suitsitetuksi. Niinpä eivät runolliset
kykyni eivätkä laulunlahjanikaan helposti saaneet häneltä kiitosta.
Sensijaan hän koki käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta
ylistääkseen jonkun toisen laulua minun kustannuksellani, joten minä
vähitellen tulin varmasti vakuutetuksi siitä, ettei ääneni ollut
suurenkaan arvoinen. Runovoimaani koskevat epäilykset alkoivat
niinikään minua ahdistella; mutta koska se oli ainoa toiminnankenttä,
missä minulla oli jonkinlaisia mahdollisuuksia saada itsekunnioitustani
säilymään, en voinut antaa toisen henkilön arvostelun kerrassaan
riistää kaikkia toiveitani; olipa viettini sitäpaitsi niin voimallinen,
että oli kerrassaan mahdotonta ehkäistä runollista uhkarohkeuttani.
20