Suuri nuoruudessa nauttimani etu oli se kirjallinen ja taiteellinen
ilmakehä, joka taloamme ympäröi. Muistan vielä, kuinka lapsuudessani
seisoin parvekkeen kaiteeseen nojaten ja silmäilin sitä erillään
seisovaa rakennusta, joka sisälsi vastaanottohuoneet. Ne olivat joka
ilta valaistut. Loistavia ajoneuvoja saapui pylväistöön, ja vieraita
tuli ja meni alinomaa. Minä en kyennyt oikein saamaan selville, mitä
siellä tapahtui, tuijottelinhan vain pimeältä paikaltani ikkunoiden
valaistuja rivejä. Erottava avaruus ei ollut suuri, mutta suunnaton oli
se juopa, joka erotti minun lapsen-maailmaani noista valaistuista
suojista.
Vanhempi serkkuni Ganendra oli hankkinut itselleen oppineen Tarkaratnan
kirjoittaman näytelmän ja järjesti sen kotonamme esitettäväksi. Hänen
kirjallisuuteen ja kaunotaiteisiin kohdistuva innostuksensa oli
rajaton. Hän oli ydinmiehenä siinä ryhmässä, joka näyttää melkeinpä
tietoisesti pyrkineen kaikin tavoin edistämään sitä renessanssia, joka
tapahtuu meidän päivinämme. Hänessä ja hänen ympäristössään oli
herännyt nimenomainen kansallistunto, joka ilmeni sekä vaateparressa
että taiteen ja kirjallisuuden eri aloilla. Hän tutki innokkaasti eri
maiden historiaa ja oli itse alkanut sepittää Bengalia käsittelevää
historiallista teosta, jota ei kumminkaan ehtinyt saada valmiiksi. Hän
oli kääntänyt ja julkaissut sanskritdraaman _Vikramorvasi_, ja useat
yleisesti tunnetut hymnit ovat hänen teoksiansa. Voipa hyvinkin sanoa,
että hän on meidät opastanut kansalliseen runoiluun. Niihin aikoihin
pidettiin joka vuosi hindu-messuja, ja siinä tilaisuudessa tavallisesti
esitettiin hänen laulunsa "Menneestä Intiasta laulan, häpeissäni".
Minä olin vielä lapsi, kun serkkuni Ganendra kuoli nuoruutensa
kukoistuksessa. Ne, jotka ovat hänet kerran nähneet, eivät voi
milloinkaan unohtaa hänen kaunista, solakkaa ja muhkeata vartaloansa.
Hän vaikutti vastustamattomasti niihin henkilöihin, joiden kanssa
joutui tekemisiin. Hän veti puoleensa joukon ihmisiä ja kiinnitti
heidät itseensä; niin kauan kuin hänen valtava vetovoimansa oli
vaikuttamassa, oli irti tempautuminen mahdoton. Hän kuului niihin
meidän maamme erikoisuutena oleviin henkilöihin, jotka persoonallisen
kiintovoimansa nojalla helposti tekevät itsestään perhekuntansa tai
kylänsä keskeisen henkilön. Kaikissa muissa maissa, joissa muodostuu
suuria valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia ryhmiä,
sellaiset henkilöt joutuisivat yhtä luonnollisesti kansallisiksi
johtajiksi. Kyky kerätä joukko ihmisiä yhteisöksi perustuu erikoiseen
lahjakkuuteen. Tuo lahjakkuus tuhlautuu meidän maassamme, ja tuhlaus on
mielestäni yhtä valitettava kuin jos tähtiä pudoteltaisiin taivaalta
tulitikuiksi.
Vielä paremmin muistan hänen nuoremman veljensä, serkkuni Gunendran.
Hänkin aina täytti talon persoonallisuudellansa. Hänen avara, lämmin
sydämensä osoitti samaa rakkautta kaikille, sukulaisille, ystäville,
vieraille ja palvelijoille. Joko laajalla etelänpuolisella
parvekkeellansa tai nurmella suihkukaivon luona tai pengermällä lammen
partaalla hän oli vapaaehtoisesti kerääntyneiden vieraiden
keskusmiehenä osoittaen verratonta vierasvaraisuutta. Hänen taiteelle
ja kyvyille osoittamansa vilkas osanotto piti häntä alinomaisen
innostuksen tilassa. Uudet juhlia ja huveja, näyttämöesityksiä tai
muita hauskutuksia koskevat suunnitelmat löysivät hänestä auliin
kannattajan ja menestyivät hänen avustaessaan erinomaisen hyvin.
Me olimme silloin liian nuoret ottaaksemme mitenkään osaa kaikkiin
noihin askarruksiin, mutta niiden aiheuttamat hilpeyden ja elämän
aallot ulottuivat meidän uteliaisuutemme uksille saakka. Muistan vielä,
kuinka vanhimman veljeni kirjoittaman pilan esitystä harjoitettiin
serkkuni suuressa seurusteluhuoneessa. Parvekkeen kaidepuun vieressä
seisten me kuulimme avoimesta ikkunasta helakkaa naurua, johon
sekaantuivat leikillisen laulun sävelet, ja silloin tällöin näimme
vilahdukselta Akshai Mazumdarin merkillisiä irvistyksiä. Emme saaneet
kunnolla selkoa, mistä laulussa oli kysymys, mutta toivoimme asian
meille myöhemmin selviävän.
Muistuu mieleeni, kuinka saavutin serkkuni Gunendran erikoisen
arvonannon erään vähäpätöisen seikan nojalla. Minä en ollut saanut
koulussa milloinkaan palkintoa muusta kuin hyvästä käytöksestä. Satja
oli joukossamme se, joka oppi helpoimmin opittavansa. Hän suoritti
kerran hyvin jonkin tutkinnon ja sai palkinnon. Kun olimme ehtineet
kotiin, minä hyppäsin vaunuista ilmoittaakseni suuren uutisen
puutarhassa olevalle serkulleni. "Satja on saanut palkinnon!" huusin
minä riemuiten, juosten hänen luoksensa. Hän veti minut hymyillen
lähemmäksi. "Entä sinä, etkö sinä ole saanut palkintoa?" kysyi hän.
"En", vastasin minä, "en minä, mutta Satja". Satjan menestykseen
kohdistuva vilpitön iloni näytti erikoisesti liikuttavan serkkuani. Hän
kääntyi ystäviensä puoleen ja kiitti sellaista luonteenpiirrettä.
Muistan hyvin, kuinka ymmälle jouduin, sillä en ollut milloinkaan nähnyt
tunnettani siinä valossa. Tuo palkinto, jonka sain siitä, etten ollut
saanut palkintoa, ei vaikuttanut minuun hyvin. Ei haittaa, jos lapsille
annetaan lahjoja, mutta lahjojen ei pitäisi olla palkintoja. Ei ole
terveellistä, että pienokaiset tulevat liian itsetietoisiksi.
Päivällisen jälkeen serkkuni Gunendra tavallisesti lähti
toimistohuoneisiin siihen osaan taloa, missä me asustimme. Vanhempien
veljieni toimisto oli eräänlainen klubihuone, missä liikeasioiden
suorittamista höystettiin runsaalla naurulla ja keskustelulla. Serkkuni
paneutui pitkälleen sohvaan, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta
hiipien hänen luoksensa.
Hän kertoili minulle useimmiten tarinoita Intian historiasta. Muistan
vielä, millaisin hämmästyksen tuntein kuuntelin kertomusta siitä,
kuinka Clive, pystytettyään brittiläisen vallan Intiaan, palasi kotiin
ja leikkasi poikki oman kurkkunsa. Historian kulku joutui uuteen
vaiheeseen, ja sillävälin tapahtui traagillinen ratkaisu ihmissydämen
salatuissa syvyyksissä. Kuinka voi sellainen kamala sisäinen häviö
liittyä niin loistavaan ulkonaiseen voittoon? Tuo kysymys rasitti kovin
mieltäni koko päivän. Toisinaan minä vihjaillen ilmoitin serkulleni
Gunendralle, että taskussani oli jotakin. Hänen vähänkin rohkaistessaan
sukelsi sieltä uskaliaasti esiin käsikirjoitus. Minun tarvinnee tuskin
sanoa, ettei serkkuni ollut ankara arvostelija; hänen ilmaisemiansa
mielipiteitä olisi tosiaankin voinut mainiosti käytellä reklaaminansa.
Kun lapsellisuuteni jossakin runossa ilmeni liian tungettelevana, hän
ei kumminkaan voinut pidättää sydämellistä nauruansa.
Eräänä päivänä minä esitin runoelmaani "Intia-Emo", ja kun erään säkeen
päässä ainoa mieleeni johtuva loppusointu oli "kiesit", niin minun
täytyi se hyväksyä, vaikka ei ollutkaan jälkeäkään sellaisesta tiestä,
jota pitkin moiset ajoneuvot olisivat voineet vieriä -- loppusointu oli
välttämätön, ja kaikkien järjen epäilysten täytyi vaieta. Se naurun
myrsky, jolla serkkuni Gunendra kiesejäni tervehti, puhalsi ne menemään
samaa olematonta tietä, jota olivat tulleetkin, ja sittemmin niistä ei
ole kukaan mitään kuullut.
Vanhin veljeni kirjoitti siihen aikaan pääteostansa, jonka nimi oli
_Unimatka_. Tavallisesti hän suoritti työtänsä etelänpuolisella
parvekkeella istuen, matala kirjoitusteline edessään. Serkku Gunendra
oli joka aamu siellä hänen luonansa vähän aikaa. Hänen rajaton
nauttimiskykynsä auttoi leppoisten kevättuulosten tavoin runon
versomista. Vanhin veljeni vuoroin kirjoitti, vuoroin luki
kirjoittamaansa, ja hänen omien päähänpistojensa aiheuttama meluisa
hilpeys sai koko parvekkeen vavahtelemaan. Veljeni kirjoitti paljoa
enemmän kuin lopulta otti valmiiseen teokseensa; niin hedelmällinen oli
hänen runollinen mielikuvituksensa. Samoinkuin mangonkukkien runsaus
kevätaikana peittää mangolehtojen varjoisen maaperän heleään mattoonsa,
samoin oli hänen _Unimatkansa_ hylättyjä lehtiä sinne tänne
siroteltuina kaikkialla talossa. Jos joku olisi ne kerännyt, niin ne
muodostaisivat nyt kukkavihkon bengalilaisen kirjallisuutemme
kaunisteeksi.
Ovilla salaa kuunnellen ja nurkissa kurkistellen me yleensä saimme
riittävän osamme sellaisesta runon juhlasta; niin runsas se oli ja niin
paljon siitä liikeni vieraille. Vanhimman veljeni luova kyky oli
silloin kukkeimmillaan, ja hänen kynästänsä virtasi runon vuo -- aalto
aaltoa ajaen, sointuja ja lausumia -- joka riemukkain voittolauluin
täytti uomansa ja tulvi yli sen äyräiden. Ymmärsimmekö me oikein
_Unimatkan_? Mutta tarvitsiko meidän se ehdottomasti ymmärtää
voidaksemme siitä nauttia? Me kenties emme saavuttaneet valtameren
rikkaita syvyyksiä -- ja mitäpä olisimmekaan silloin niistä hyötyneet?
-- mutta me hekumoimme lanta-aaltojen riemussa, ja kuinka hilpeänä
virtailikaan veri suonissamme, kun ne peittivät meitä pärskeellänsä!
Mitä enemmän minä ajattelen noita aikoja, sitä selvemmin havaitsen,
ettei meillä enää ole sitä, mitä mainitaan _madzhlin_[18] nimellä.
Poikaiällämme me näimme viimeiset säteet siitä häipyvästä
sydämellisestä seurallisuudesta, joka oli varsin luonteenomainen
edelliselle miespolvelle. Naapuruustunteet olivat silloin niin
voimakkaat, että sellainen seurustelu oli nimenomainen välttämättömyys,
ja kaikki ne, jotka voivat sen miellyttävyyttä osaltansa lisätä, olivat
erittäin haluttuja. Nykyjään ihmiset käyvät toisiansa tervehtimässä
liikeasioissa tai yhteiskunnallista velvollisuuttansa täyttäen, mutta
_madzhli_ ei enää kerää heitä yhteen. Heillä ei ole aikaa, ja heidän
suhteensa eivät ole enää niin sydämelliset! Millainen hyörinä siihen
aikaan talossamme vallitsikaan, kuinka hilpeänä kaikui keskustelun
sorina, ja kuinka helisikään nauru parvekkeillamme! Esivanhempiemme
kyky kerätä ympärillensä parvi ihmisiä ja pitää yllä vilkasta ja
huvittavaa keskustelua on hävinnyt. Ihmisiä tulee ja menee yhä
vieläkin, mutta samat parvekkeet ja huoneet näyttävät nyt autioilta ja
ilottomilta.
Noina aikoina oli kaikki, huonekaluista juhlapitoihin asti, tarkoitettu
monien nautittavaksi, joten suurimmassakaan upeudessa ja loistossa ei
ollut minkäänlaista kopeuden sävyä. Loistokkuus on siitä lähtien
melkoisesti lisääntynyt, mutta se on käynyt samalla kalseaksi, siitä on
kadonnut taito saada ylhäinen ja samoin alhainen tuntemaan olevansa
kuin kotona. Puutteellisesti, köyhästi vaatetetut eivät saa enää niitä
käytellä lupaa kysymättä, pelkkien hymyilevien kasvojensa oikeudella.
Niillä, joiden rakennus- ja huoneensisustustapaa me nyt yritämme
jäljitellä, on oma seurallisuuden laatunsa avaran vieraanvaraisuuden
merkeissä. Onnettomuutenamme on, että olemme menettäneet mitä olemme
omistaneet emmekä kykene rakentamaan seuraelämäämme uudestaan,
eurooppalaisen mallin mukaiseksi, joten kotoinen elämämme on muuttunut
ilottomaksi. Me kokoonnumme vieläkin liike-elämän ja politiikan asioita
pohtimaan, mutta emme milloinkaan enää nauttiaksemme vain toistemme
kohtaamisesta. Pelkkä lähimmäisenrakkaus ei enää yllytä meitä keräämään
ihmisiä toistensa seuraan. Minä en voi kuvitella mitään rumempaa kuin
tämä seurallinen itaruus, ja kun nyt muistelen niitä, joiden heleä
nauru, suoraan sydämestä pulputen, useasti kevensi meidän arkisen
elämämme kuormaa, niin he ilmenevät minulle jostakin toisesta
maailmasta tulleina vieraina.
19