Gjan Babu, oppineen Vedantavagisin poika, oli nyt kotiopettajanamme.
Havaitessaan, ettei kyennyt herättämään minussa koulukurssiin
kohdistuvaa mielenkiintoa, hän luopui toivottomista yrityksistänsä ja
koetteli toisenlaista menetelmää. Hän luki kanssani Kalidasan
_Sodanjumalan syntymän_ kääntäen sen minulle säe säkeeltä. Hän
luki minulle myös _Macbethin_, ja kun oli selittänyt tekstin
bengalinkielellä, ei päästänyt minua, ennenkuin olin muuntanut päivän
tehtävän bengalinkieliseksi runoksi. Siten hän sai minut kääntämään
koko näytelmän. Onneksi tuo käännös on hävinnyt, joten minun _karmani_
on ainakin siitä taakasta vapaa.
Oppineen Ramsarvasvan asiana oli pitää huolta sanskritintaitoni
kohentumisesta. Hänkin havaitsi toivottomaksi opettaa minulle
kielioppia, luopui siitä ajatuksesta ja luki sensijaan kerallani
_Sakuntalaa_. Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui näyttää minun
_Macbeth_-käännöstäni oppineelle Vidjasagarille, jonka luo hän minut
kuljetti.
Radzhkrisna Mukherdzhi oli parhaillaan hänen luonansa. Sydämeni tykytti
valtavasti, kun astuin suuren oppineen työhuoneeseen, joka oli täynnä
kirjoja; hänen ankarat kasvonsa eivät nekään rohkeuttani lisänneet.
Mutta koska tämä oli ensimmäinen käyntini niin mainion miehen luona,
minä halusin mitä hartaimmin suoriutua asiasta kaikella kunnialla.
Luulenpa, että minulla kotiin palatessani oli hieman syytä innostuksen
puuskaani. Radzhkrisna Babu muuten vain kehoitti minua pitämään tarkoin
huolta siitä, että noitien lausumat kieleltään ja runomitaltaan
selvästi eroaisivat toisten, inhimillisten henkilöiden lausumista.
Minun poikaiälläni bengalilainen kirjallisuus oli vielä laihanlainen,
ja minä lienen ahminut kaikki silloin saatavissa olevat luettavat ja
luettaviksi kelpaamattomat kirjat. Varsinaista nuorisonkirjallisuutta
ei silloin vielä ollut olemassa, mutta minä olen varma siitä, ettei
minulle siitä seikasta harmia koitunut. Se mehuton liuos, joksi
kirjallinen nektari nykyjään nuorisoa varten ohennetaan, ottaa tosin
täysin huomioon heidän lapsellisuutensa, mutta ei ollenkaan sitä
seikkaa, että nuoret lukijat ovat kehitysiässä olevia ihmisiä. Lasten
kirjain tulisi olla sellaisia, että lapset niitä osaksi ymmärtävät,
osaksi eivät. Me luimme lapsuutemme aikana kaikki käsiimme sattuneet
kirjat alusta loppuun asti; se, mitä ymmärsimme, mutta myös se, mitä
emme ymmärtäneet, jäi meihin vaikuttamaan. Sillä tavalla vaikuttaa
lapsen mieleen maailma itse. Lapsi omaksuu omaksensa mitä ymmärtää,
mutta se, mitä hän ei ymmärrä, johtaa häntä askelen eteenpäin.
Dinabandhu Mitran satiirien ilmestyessä minä en vielä ollut ehtinyt
siihen ikäkauteen, jonka luettaviksi ne soveltuvat. Eräällä
sukulaisnaisella oli kirja, mutta hartaimmatkaan pyyntöni eivät voineet
taivuttaa häntä jättämään sitä luettavakseni. Hän piti sitä aina
lukittujen ovien takana. Kirjan saavuttamattomuus teki sen minulle
sitäkin halutummaksi, ja minä vannoin sen vielä kerran lukevani.
Eräänä ehtoopäivänä kirjan omistaja pelasi korttia ja oli heittänyt
olkapäänsä yli sen _sarinsa_ kulman, jossa hän avaimiansa säilytti.
Minä en ollut milloinkaan korteista välittänyt, enpä voinut koko peliä
sietää. Mutta sinä päivänä osoittamastani käytöksestä tuota tuskin
olisi voinut havaita, siinä määrin viehättynyt minä olin heidän
peliinsä. Vihdoin, toisen puolueen ollessa saavutettavan voiton
jännityksessä, minä käytin hyväkseni otollista hetkeä ja aloin aukaista
solmua, jossa avaimet piilivät. Minä olin taitamaton ja toimin
sitäpaitsi kiihtyneenä liian kiireesti, joten minut yllätettiin.
_Sarin_ ja avainten omistaja veti hymyillen solmitun kulman
olkapäältänsä ja otti avaimet syliinsä jatkaen samalla peliänsä.
Sitten minä keksin sotajuonen. Tätini nautti mielellään beteliä, ja
minä kiiruhdin asettamaan sitä hänen saataviinsa. Niin ollen hänen oli
pakko myöhemmin nousta sylkeäkseen suustansa pureksimansa betelin, ja
hänen niin tehdessään avaimet putosivat hänen sylistänsä ja joutuivat
jälleen olan yli heitetyiksi. Tällä kertaa varkaus onnistui, syyllinen
meni menojansa, ja kirja tuli luetuksi! Sen omistaja yritti minua
nuhdella, mutta yritys ei menestynyt, sillä me nauroimme molemmin
katketaksemme.
Tri Radzhendrahal Mitra julkaisi sekalaissisältöistä kuukauskirjaa.
Kolmannella veljelläni oli kirjahyllyssään sidottu vuosikerta. Minun
onnistui saada nidos haltuuni, ja muistan varsin hyvin, millaista
nautintoa tunsin, kun sitä luin ja yhä uudelleen luin. Minä vietin
monta keskipäivän hetkeä maaten selälläni vuoteessani ja pidellen
rinnallani tuota suurta nidosta, joka kertoi minulle Narvhalista,
vanhojen kadien merkillisistä tuomioista tai Krishna-Kumarin
romanttisista kohtaloista.
Miksi meillä ei nykyjään ole sellaisia aikakauslehtiä? Meillä on
toisaalta filosofisia ja tieteellisiä kirjoitelmia, toisaalta mauttomia
romaaneja ja matkakertomuksia, mutta ei yhtäkään sellaista vaatimatonta
aikakauslehteä, jota jokainen tavallinen ihminen voisi nautinnoksensa
lukea -- kuten ovat esim. "Chambers's Journal" tai "Strand" Englannissa
-- joka tarjoaa tavalliselle lukijalle yksinkertaista, mutta
kelvollista ravintoa ja josta on mahdollisimman suuri hyöty
mahdollisimman lukuisille ihmisille.
Minä tutustuin nuorella iälläni erääseen toiseenkin aikakautiseen
julkaisuun. Sen nimenä oli _Abodhabandhu_ (Tietämättömän ystävä). Minä
löysin muutamia sen numeroita vanhimman veljeni kirjastosta ja ahmin
niitä päivän toisensa jälkeen istuen hänen eteläparvekkeen puolella
sijaitsevan työhuoneensa kynnyksellä. Tämän aikakauslehden sivuilla
minä ensi kerran tutustuin Viharilal Tshakravartin runoihin. Hänen
runoelmansa vaikuttivat minuun voimallisemmin kuin mitkään muut siihen
aikaan lukemani. Hänen lyriikkansa koruttomat huilunäänet herättivät
mielessäni vainioiden ja metsäniittyjen musiikkia.
Saman aikakauslehden sivuille minä vuodatin monta kyyneltä lukiessani
Paulin ja Virginian tarinan pateettista käännöstä. Ihmeellinen meri,
tuulen häilyttelemät kookospalmulehdot rannikolla ja taampana rinteillä
hilpeästi leikkivät vuorikauriit -- millaisen mieltävirkistävän
kangastuksen ne loivatkaan kalkuttalaiselle kattotasanteelle! Ja ah,
millainen merkillinen asia olikaan se romanttinen lemmenleikki, joka
tapahtui tuon yksinäisen saaren metsäpoluilla, osanottajina
bengalilainen lukija-poika ja pieni Virginia monivärisine huiveinensa!
Sitten tuli Bankimin _Bangadarsan_ ja valloitti kohta kaikki
Bengalin sydämet. Oli jo kyllin vaikeata odottaa, kunnes seuraava
kuukaudennumero ilmestyi, mutta kun vielä oli odotettava, kunnes
vanhemmat veljeni olivat ehtineet sen lukea, niin asia kävi kerrassaan
sietämättömäksi! Nyt voi kuka tahansa ahmia yhteen menoon koko
Tshandrashekharin tai Bishabrikshan, mutta samalla jää kokematta
kuukaudesta toiseen siirtyvä kaipaus ja ennakoiminen, pitkiksi ajoiksi
riittävä lyhyen lukemisen syvä nautinto, jokaisen kappaleen jatkuva
mielessään keinuttaminen seuraavaa odotellessaan, tyydytyksen ja
tyydyttämättömän kaipuun yhtyminen, polttava uteliaisuus ja sen
laukeaminen, ne pitkäikäiset ilot, joita alkuperäisen vihkosarjan
lukeminen aiheutti.
Sarada Mitterin ja Akshai Sarkarin toimittamat valikoimat vanhojen
runoilijoiden teoksia herättivät nekin minussa suurta mielenkiintoa.
Vanhemmat veljeni olivat sarjan tilanneet, mutta eivät lukeneet
sitä säännöllisesti, joten minun oli helppo saada se haltuuni.
Vidjapatin merkillinen ja rappeutunut _maithila_-murre veti minua
vaikeatajuisuutensa vuoksi sitä enemmän puoleensa. Minä koetin saada
selville hänen tarkoitustaan ilman julkaisijan selityksiä merkiten yhä
uudelleen muistiin hämäräperäiset sanat kulloisessakin yhteydessään.
Kieliopillisia omituisuuksia minä samaten otin huomioon, mikäli siihen
kykenin.
18