Minua vanginneen ankaran hoitovallan kahleet olivat lopullisesti
katkenneet, kun olin kotoa lähtenyt. Palatessani minä pääsin
oikeuksiini. Minut oli syrjäytetty kauan nimenomaan siitä syystä, että
olin ollut aina läsnä; nyt, kun olin ollut poissa näkyvistä, minut
otettiin huomioon.
Jo paluumatkalla sain kokea ylenneen arvoni esimakua. Yksin matkoilla,
palvelija mukanani, terveyttä ja vilkkautta uhkuen ja kullalla
kirjailtu lakki päässäni minä pistin kaikkien silmiin, ja kaikki
englantilaiset, jotka junassa kohtasin, osoittivat minulle melkoista
huomiota.
Kotiin saapuessani en palannut ainoastaan matkaltani, vaan siirryin
sitäpaitsi karkoituspaikastani palvelijoiden asumuksesta varsinaiseen
olopiiriini sisäsuojiin. Kun perhe kokoontui äitini huoneeseen, niin
minä pääsin joka kerta kunniasijalle. Ja talomme silloinen nuorin
morsian tuhlasi minulle tuhlaamalla rakkautta ja kunnioitusta.
Varhaisessa lapsuudessa naisen huolenpito yleensä tulee osaksemme
pyytämättä, ja koska se on välttämätön samoinkuin valo ja ilma, niin se
otetaan vastaankin ilman mitään tietoista kiitollisuutta -- kasvava
lapsi osoittaa pikemmin useasti taipumusta vapautumaan naisellisen
huolenpidon verkosta. Mutta se onneton olento, jolta tuo aikanansa
puuttuu, jää tosiaankin paljoa vaille. Sellainen oli ollut minun
valitettava osani. Kun siis palvelijoiden parissa kasvettuani yht'äkkiä
sain osakseni runsaat määrät naisellista hellyyttä, en suinkaan voinut
suhtautua siihen tunteettomasti.
Siihen aikaan, jolloin sisäsuojat olivat vielä saavuttamattomissani, ne
muodostivat kuvitelmieni kultalan. Zenana, joka ulkonaisessa
katsannossa on vankeuden paikka, oli minulle kaiken vapauden tyyssija.
Siellä ei ollut koulua enempää kuin opettajiakaan, eikä kenenkään
näyttänyt olevan tarvis tehdä mitään, mitä ei halunnut. Sen eristetyssä
joutilaisuudessa oli jotakin salaperäistä; siellä sai leikkiä ja
toimitella mitä mieli, tarvitsematta tehdä kenellekään tiliä
puuhistansa. Tuon havaitsin varsinkin nuorimmasta sisarestani, joka
tosin oli mukana mestari Nilkamalin opetustunneilla, mutta jota
kohdeltiin aivan samoin, suorittipa hän tehtävänsä hyvin tai huonosti.
Kun me sitten kymmenen tienoissa kiireesti nautimme aamiaisemme
ehtiäksemme ajoissa kouluun, niin hän lähti huoletonna omille teillensä
palmikon hartioilla heilahdellessa ja meidän tuntiessamme polttavaa
kateudentuskaa.
Kun sitten uusi morsian, kultaisin kaulahelyin kaunistettuna, saapui
taloomme, niin sisäsuojat kävivät entistä salaperäisemmiksi. Hän, joka
tuli muualta ja kumminkin kuului meidän joukkoomme, veti minua
ihmeellisesti puoleensa -- minä tunsin polttavaa halua päästä hänen
ystäväksensä. Mutta kun sitten monien juonien avulla onnistuin
pääsemään hänen läheisyyteensä, niin nuorin sisareni huiskaisi minut
pois huutamalla: "Mitä te pojat täällä teette? Korjaudu täältä ulos."
Pettymykseen liittyvä loukkaus viilsi mieltäni syvälti. Heidän
huoneittensa lasiovien läpi voi nähdä kaikenlaisia eriskummaisia leluja
-- posliini- ja lasiteoksia -- jotka olivat upeasti koristellut ja
väritetyt. Meitä ei pidetty mahdollisina eikä kelvollisina niitä edes
koskettamaan, vielä vähemmin rohkenimme ajatellakaan pyytää jotakin
niistä saadaksemme sillä leikkiä. Kaikesta huolimatta nuo meille
pojille oudot ja ihmeelliset esineet osaltansa loivat sisäsuojien
houkuttelevaan tenhoon vielä erikoista viehätystä.
Toistuvien torjumisten nojalla minua siten pidettiin loitolla.
Samoinkuin ulkoinen maailma oli sisäinenkin minulle saavuttamaton.
Siitä syystä ilmenivät minun kuitenkin siitä saamani vaikutelmat
kuvankaltaisina.
Kello käy kymmenettä illalla, Aghor Babu on päättänyt opetustuntinsa,
ja minä vetäydyn sisään mennäkseni levolle. Pitkässä, uudinten
himmentämässä käytävässä, joka johtaa ulkosuojista sisempiin, riippuu
heikosti liekehtivä lamppu. Tuon käytävän päässä on neljä tai viisi
porrasaskelmaa, joihin valo ei enää ulotu, ja niitä pitkin minä pääsen
sisäpihaa kiertävälle parvekkeelle. Itäiseltä taivaalta lankee kuutamon
juova parvekkeen länsikulmaan jättäen muut osat pimeän peittoon. Tuossa
valoläikässä istuvat palvelustytöt likelle toisiansa kerääntyneinä,
punovat puuvillan jätteitä lampunsydämiksi ja juttelevat hillityin
äänin kotikylistänsä. Moni sellainen kuva on painunut lähtemättömäksi
mieleeni.
Illallisen jälkeen me pesemme kuistikolla jalkamme ja kätemme,
ennenkuin laskeudumme avaraan vuoteeseemme. Sitten tulee joku
hoitajistamme, Tinkari tai Sankari, istuutuu vuoteemme pääpuoleen ja
alkaa hiljaisin äänin kertoella tarinaa prinssistä, joka matkustaa
matkustamistaan halki aution suomaan, ja kun tarina päättyy, niin
huoneessa vallitsee hiljaisuus. Kasvot seinään päin käännettyinä minä
tuijottelen niitä tummia ja vaaleita täpliä, joita on seinään syntynyt
laastituksen paikoitellen irtauduttua ja jotka vain hämärästi
häämöttävät himmeässä valossa. Uneen vaipuessani minä loihdin ne
monenlaisiksi haaveellisiksi kuvioiksi. Toisinaan minä kuulen keskellä
yötä unenhorrokseeni yövartijan huudon. Vanha Svarup se siellä kiertää
parvekkeelta toiselle.
Sitten tuli uusi asioiden järjestys, jonka vallitessa kuvitelmieni
tuntematon tarumaa soi minulle mitä runsaimmassa määrässä sen
vastaanoton, jota olin kaiken aikaa hartaasti ikävöinyt. Se, minkä
oikeastaan olisi pitänyt tulla osakseni päivä päivältä, korvattiin
minulle nyt yht'äkkiä kaikkine suorittamatta jääneine erinensä.
Tunnustan mielelläni, että päätäni hieman pyörrytti.
Pieni matkamies oli matkojensa historiaa tulvillaan, ja jokaisen
toiston jännitys sai kertoman yhä irrallisemmaksi, kunnes se ei enää
ollenkaan vastannut tosiasioita. Kuten kaikki muukin, menettää
tarinakin tuoreutensa, ja samalla joutuu myöskin kertojan kunnianloiste
kärsimään. Siitä syystä hänen on pakko joka kerta käytellä uusia värejä
saadakseen sen säilymään vereksenä.
Vuoristosta palattuani minä olin tärkein puhuja siinä seurassa, joka
iltaisin kokoontui äitini ympärille kattotasanteelle. Äidin silmissä
saavutettava maine on yhtä houkutteleva kuin helposti voitettu. Kun
Normaalikoulua käydessäni ensi kerran keksin oppikirjastani sen tiedon,
että aurinko on satoja ja tuhansia kertoja suurempi kuin maa, niin minä
kerroin sen kohta äidille. Sen piti todistaa, että se, mikä näyttää
pieneltä, voi todellisuudessa olla melkoisen suuri. Minulla oli myös
tapana esittää hänelle runojen katkelmia, joita oli käytetty
esimerkkeinä bengalin kieliopin erinäisissä luvuissa. Nyt minä esitin
hänen iltakokouksissaan niitä tähtitieteellisiä makupaloja, joita olin
Proctorista poiminut.
Isäni palvelija Kishori oli joitakin aikoja kuulunut runolaulajiin,
jotka esittivät vanhoja eepillisiä runoelmia Dasaratin helisevin
säkein. Kun olimme vuoristossa toistemme seurassa, hän sanoi minulle
usein: "Kuulehan, veljyeni,[16] jos sinä olisit ollut joukossamme, niin
olisimmepa saaneet aikaan loistavan esitystilaisuuden." Tuosta koitui
mieleeni houkutteleva kuva: kuinka minä olin laulajapoikana kulkemassa
paikasta toiseen, lausuen ja laulaen. Minä olin oppinut useita hänen
ohjelmistoonsa kuuluvia lauluja, ja saavuttivatpa ne suurempaakin
suosiota kuin auringon fotosfääriä ja Saturnuksen monia kuita koskevat
juttuni.
Voimallisimman vaikutuksen teki äitiini kuitenkin se saavutukseni, että
minä, sisäsuojien muiden asukkaitten täytyessä tyytyä lukemaan
Ramajanaa Krittivasan bengalinkielisenä käännöksenä, olin isäni kanssa
tutkinut itsensä Maharshi Valmikin alkuteosta sanskritsäkeineen
päivineen. "Luehan minulle hieman tuota Ramajanaa, ole hyvä!" virkkoi
äiti, uutisen johdosta ikihyväksi ilahtuneena.
Valitettavasti rajoittuivat Valmikin-lukuni sanskritinlukukirjaan
sisältyvään lyhyeen otteeseen, jota en ollut sitäkään vielä saanut
täysin vallittaviini. Kun sitä nyt uudelleen tarkastelin, havaitsin
vielä, että muistini minua petteli ja että paljon siitä, minkä olin
luullut osaavani, oli käynyt minulle hämyiseksi. Minä en kumminkaan
rohjennut puolustella itseäni sanomalla "Olen sen unohtanut", kun äiti
jännittyneenä odotti poikansa ihmeellisten kykyjen näytettä.
Esityksessä, johon sitten ryhdyin, epäilemättä ilmeni suurta
eroavaisuutta Valmikin tarkoitusten ja minun tulkintani välillä. Tuo
hyväsydäminen viisas taivaallisella istuimellaan on kuitenkin varmaan
antanut anteeksi poikaselle, joka uhkarohkeasti pyrki saavuttamaan
äitinsä hyväksymisen kunniaa -- mutta toisin on varmaan laita
Madhusudanin, kopeuden kukistajan.
Äitini, joka ei kyennyt salaamaan erinomaisen sankaritekoni aiheuttamaa
iloa, tahtoi saada toisetkin saman ihastuksen valtoihin. "Sinun pitää
se lukea Dvidzhendralle (vanhimmalle veljelleni)", virkkoi hän.
"Siinäpä nyt ollaan!" mietin minä koettaen keksiä kaikkia mahdollisia
verukkeita; mutta äitini ei ottanut mitään niistä kuulevaan korvaansa.
Hän kutsutti veljeni Dvidzhendran ja huusi hänelle kohta hänen
huoneeseen astuessaan: "Kuulehan, kuinka Rabi lukee Valmikin Ramajanaa;
hän suorittaa sen mainiosti!"
Ei auttanut; se oli tehtävä! Mutta Madhusudan armahti minua ja
päästi minut menemään annettuaan minun sitä ennen hieman kokea
kopeutta-masentavaa voimaansa. Veljeni oli varmaan kutsuttu kesken
kiireisten kirjallisten töiden. Hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan
kuunnella minun käännöstäni sanskritista bengaliin, vaan kuunteli,
kuinka luin muutamia säkeitä, virkkoi: "Hyvinhän se luonnistuu", ja
lähti pois.
Ylennyttyäni sisäsuojien asukkaaksi minä tunsin sitä vaikeammaksi
ryhtyä jatkamaan kouluelämääni. Minä turvauduin jos jonkinlaisiin
verukkeisiin päästäkseni Bengalin akademiasta. Sitten minua yritettiin
lähettää St. Xaverin lähetyskouluun. Mutta tulos oli sama. Muutamien
kiihkeiden yritysten jälkeen veljeni luopuivat kaikista toiveista
minuun nähden -- lakkasivatpa minua sättimästäkin. Vanhin sisareni
virkkoi eräänä päivänä: "Me toivoimme kaikin, että Rahista tulisi mies,
mutta hän on mitä pahimmin pettänyt toiveemme." Minä tunsin, että
sosiaalinen arvoni oli nimenomaisesti vähenemässä, mutta en voinut
sittenkään suostua lähtemään koulun iankaikkiseen polkumyllyyn, josta
oli karkoitettu kaikki kauneus ja elämä. Se tuntui minusta sairaalan ja
vankilan kaamealta yhdistelmältä.
St. Xaverin koulusta minulla on vieläkin eräs arvokas muistelo eloisana
mielessäni: sen opettajien muisto. He tosin eivät olleet kaikki yhtä
eteviä. Varsinkaan niissä, jotka meidän luokkaamme opettivat, en voinut
huomata minkäänlaista henkeen kohdistuvaa kunnioitusta. He eivät
millään muotoa eronneet opetuskoneiden tavoin toimivista
koulumestareista. Sellainen kasvatuskone on armottoman voimallinen: kun
siihen vielä liitetään ulkonaisen uskonnollisuuden mylly, niin nuorten
ihmisten sydämet epäilemättä murskautuvat. Sellainen jauhinmylly oli
St. Xaverin mylly. Mutta kuten jo sanoin, minulla on sieltä muisto,
joka koroittaa sen opettajien minuun tekemän vaikutuksen ihanteelliseen
tasoon.
Se on pater De Penerandan muisto. Hän oli erittäin vähän kanssamme
tekemisissä -- mikäli muistan, oli hän vain joitakin aikoja erään
opettajamme sijaisena. Hän oli espanjalainen, ja englanninkielen
käyttäminen näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siitä lienee johtunut,
etteivät pojat paljoakaan välittäneet hänen lausumistansa. Minusta
näytti siltä, että oppilaiden tarkkaamattomuus häntä loukkasi, mutta
hän sieti sen kärsivällisesti päivästä toiseen. Minä tunsin jostakin
selvittämättömästä syystä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen
piirteensä eivät olleet kauniit, mutta hänen kasvonsa vetivät minua
omituisesti puoleensa. Aina kun häntä katselin, minusta näytti siltä,
kuin hänen henkensä olisi ollut rukoukseen vaipuneena; syvä rauha
näytti vallitsevan koko hänen olemuksessaan.
Meillä oli puoli tuntia kirjallisia töitä varten. Sinä aikana, kynä
kädessä istuessani, minä tavallisesti kävin hajamieliseksi, ja
ajatukseni vaeltelivat omilla teillänsä. Eräänä päivänä pater De
Peneranda oli luokkamme valvojana. Hän asteli edestakaisin penkkiemme
takana. Hän lienee jo useita kertoja havainnut, ettei kynäni ollenkaan
liikkunut. Yht'äkkiä hän pysähtyi taakseni, kumartui puoleeni, laski
kätensä olalleni ja kysyi leppoisasti: "Etkö voi hyvin, Tagre?" Se oli
pelkkä koruton kysymys, mutta enpä ole voinut sitä milloinkaan
unhottaa. En tiedä, miten lienee ollut toisten poikien laita, mutta
minä tunsin hänessä piilevän suuren sielun, ja vielä nytkin näyttää
siltä, kuin muisteloni avaisi minulle pääsyn hiljaiseen Jumalan
temppeliin.
Siellä oli vielä toinenkin pater, josta kaikki pojat pitivät. Hän oli
pater Henrik. Hän opetti ylempiä luokkia, joten minä tuskin jouduin
häntä tuntemaan. Mutta erään seikan minä hänestä vielä muistan. Hän
osasi bengalmkieltä. Kerran hän kehoitti Niradaa, erästä luokkansa
poikaa, selittämään nimensä kielellistä johtoa. Nirada[17]-parka oli
siihen asti suhtautunut itseensä mitä huolettomimmin -- varsinkaan
nimen kielellinen johtuminen ei ollut milloinkaan vähimmässäkään
määrässä häirinnyt hänen mielensä rauhaa, joten hän oli kerrassaan
valmistumaton tuohon kysymykseen vastaamaan. Mutta koska sanakirjassa
on riittämään asti vaikeasti tajuttavia ja tuntemattomia sanoja, olisi
ollut naurettavaa kompastua omaan nimeensä, yhtä naurettavaa kuin
joutua omien rattaittensa pyöriin, joten Nirada vastasi sävähtämättä:
"_Ni_ -- privatiivipartikkeli, _rod_ -- päivänsäteitä; siis Nirod: se,
mikä saa aikaan päivänsäteiden puuttumisen!"
17