Me viivyimme suunnilleen kuukauden Amritsarissa ja lähdimme sitten
huhtikuun keskivaiheilla Dalhousie-vuorille. Himalaja kutsui minua niin
voimallisesti, että viimeiset Amritsarissa vietetyt päivät tuntuivat
kerrassaan loppumattomilta.
Kun aloimme nousta vuoristoon, keveissä kantotuoleissa, niin
porrasmaisesti kohoavat vuorenrinteet olivat parhaillaan kevään
kukkaloistossa. Nautittuamme leipää ja maitoa me joka aamu lähdimme
liikkeelle, ja ennen auringonlaskua yövyimme seuraavaan majapaikkaan.
Katseeni ei löytänyt lepoa koko pitkän päivän kuluessa -- niin kovin
pelkäsin niiltä voivan jäädä jotakin havaitsematta. Milloin tie kääntyi
rotkoon ja taajenivat suurten puiden ryhmät, joiden varjosta vähäinen
vesiputous solisi alas -- ikäänkuin erakkomajan pieni tyttö, joka
leikkii mietiskelyynsä vaipuneiden harmaantuneiden viisaiden vaiheilla
ja laverrellen hypähtelee tummien sammalpeitteisten kallioiden yli --
silloin _dzhampanin_ kantajat laskivat taakkansa maahan levätäkseen.
Miksi, ah miksi meidän täytyykään jättää sellaiset paikat taaksemme,
huokasi kaipaava sydämeni, miksi emme voi jäädä tänne ikiajoiksi?
Ensimmäisen näkemisen suurena etuna on se, ettei mieli vielä tiedä
monien samanlaisten olevan tulossa. Tuon oivallettuansa tuo harkitseva
elin kohta alkaa käytellä tarkkaavaisuuttansa säästeliäästi. Ainoastaan
siinä tapauksessa, että pitää jotakin harvinaisena, se antaa arvoa
kitsastelematta. Senvuoksi minä Kalkuttan katuja astellessani toisinaan
kuvittelen olevani vieras, ja vasta silloin minä havaitsen, kuinka
paljon on nähtävää siinä, mikä tarkkaavaisuuden lauetessa jää
havaitsematta. Sellaisen todellisen näkemisen nälkä se ajaa ihmisiä
vieraisiin maihin.
Isäni jätti pienen rahalippaansa minun huostaani. Hänellä ei ollut
minkäänlaista aihetta ajatella, että minä olin soveliain henkilö
vartioimaan niitä melkoisia rahasummia, jotka hänellä siinä oli
matkakustannuksia varten. Hän tiesi varmaan, että ne olisivat olleet
paremmassa tallessa, jos hän jätti ne palvelijalleen Kishorille.
Niinpä voinkin vain otaksua hänen halunneen kasvattaa minua
velvollisuudentuntoon. Eräänä päivänä, majapaikkaan tultuamme, minä
unohdin antaa sen hänelle ja jätin sen pöydälle. Siitä sain vakavat
nuhteet.
Joka kerta, kun saavuimme majapaikkaan, isäni käski tuoda istuimia
rakennuksen edustalle, ja siinä me sitten istuimme. Hämärän tullen
tähdet syttyivät ja hohtelivat ihmeen loistavina läpi kuulaan
vuori-ilman, ja isäni osoitti minulle tähtikuvioita tai selitteli
tähtitieteellisiä asioita.
Se rakennus, johon Bakrotassa pysähdyimme, sijaitsi vuoren korkeimmalla
huipulla. Vaikka olikin jo toukokuu tulossa, oli siellä ylhäällä vielä
purevan kylmä, niin ettei talven routa ollut sulanut vuoren rinteiltä.
Isäni salli minun sielläkin vapaasti vaellella. Vähän matkan päässä
rakennuksen alapuolella oli laaja vuorenulkonema, taajan deodarmetsän
peittämä. Minä uskaltauduin tuohon erämaahan yksinäni, vuorisauva
kädessäni. Nuo majesteetilliset metsän puut, jotka valtavine
varjoinensa kohosivat jättiläisten tavoin edessäni -- kuinka
suunnattoman pitkän elämän ne olivatkaan eläneet halki vuosisatojen! Ja
siitä huolimatta tämä eilispäivän poikanen hiiviskeli rankaisematta
niiden runkojen välitse. Niiden varjoon astuessani minusta tuntui
siltä, kuin olisin joutunut jonkin alkumaailman jättiläisliskon
välittömään läheisyyteen ja nähnyt sen suomujen välkehtivän
lehväpeitteisen mullan valoja varjoleikissä.
Minun huoneeni oli rakennuksen toisessa päässä. Vuoteessani maaten minä
voin nähdä verhottomista ikkunoista kaukaisten vuorenhuippujen himmeän
hohtelun tähtien valossa. Toisinaan -- en tiedä mihin aikaan -- minä
puolittain havahduin ja näin isäni, punaiseen hartiahuiviin
kääriytyneenä, sytytetty lamppu kädessään, hiljaa astelevan ohitseni
lasikuistikolle, missä hän istui hartausharjoituksissaan. Nukuttuani
vielä vähän aikaa minä havaitsin hänen seisovan vuoteeni vieressä; hän
ravisteli minut hereille ennen yöpimeän hälvenemistä. Oli tullut hetki,
jolloin minun piti painaa muistiini sanskritin taivutusluokkia. Kamala
talvinen herääminen vuoteen hyväilevässä lämmössä! Auringon noustua,
kun isäni oli päättänyt aamurukouksensa, me nautimme yhdessä
maitoaamiaisemme, ja sitten seurasi toinen hartaushetki, jonka
kestäessä hän lauloi Upanishadien säkeistöjä minun seisoessani hänen
vierellänsä. Sitten me lähdimme kävelyretkelle. Mutta kuinkapa olisin
kyennyt pysyttelemään hänen rinnallansa? Moni täysikasvuinenkaan ei
siihen pystynyt! Niinpä minä tavallisesti vähän ajan kuluttua luovuin
yrityksestä ja kapusin jotakin oikopolkua pitkin takaisin kotiin.
Kun isäni oli palannut, niin minulla oli englannintunti. Kello kymmenen
jälkeen seurasi kylpy jääkylmässä vedessä; ei auttanut ollenkaan pyytää
palvelijaa ilman isäni lupaa kaatamaan siihen saavillisen kuumaa. Minua
rohkaistakseen isäni kertoi minulle niistä sietämättömän kylmistä
kylvyistä, joita hän oli nuoremmalla iällänsä kestänyt.
Toisena kiusana oli maidon juominen. Isäni piti maidosta ja voi juoda
sitä suuret määrät. Mutta miten lieneekään ollut laita: eikö tuo
ominaisuus ollut siirtynyt perintönä minuun, vai olivatko ne
epäedulliset olosuhteet, joista edellä kerroin, asiaan vaikuttaneet --
missään tapauksessa minä en ollenkaan voinut maitoon mielistyä.
Onnettomuudeksi me nautimme ateriamme yhdessä, joten minun oli
vedottava palvelijain armeliaisuuteen. Heidän inhimillistä hyvyyttänsä
(tai heikkouttansa) sain kiittää siitä, että maljani oli suurimmalta
osalta vaahtoa täynnä.
Päivällisen jälkeen minulla oli jälleen oppitunteja. Mutta se oli
liikaa lihalleni ja verelleni. Surkeasti lyhennetty aamu-uneni kosti
kuin kostikin itsensä: minä vaivuin auttamattomaan unenhorrokseen.
Mutta jos isäni armahti minun vaikeata tilaani ja päästi minut
menemään, niin samassa jo olin vapaa uneliaisuudestani. Sitten ei muuta
kuin: heipä hei ja vuorille!
Minä kuljin usein sauva kädessäni huipulta toiselle isäni ollenkaan
estelemättä. Kokemuksenani on, että hän ikänsä kaiken vältti meidän
riippumattomuutemme rajoittamista. Minä olen monesti sanonut tai tehnyt
sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt ja mitä hän moittikin, ja hän
olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut saada minut taukoamaan, mutta hän
odotti mieluummin, kunnes estävä toiminto johtui minun omasta
olemuksestani. Hänelle ei riittänyt se, että me vain passiivisesti
omaksuimme sen, mikä on oikeata ja soveliasta, hänen toivonansa oli,
että oppisimme sydämestämme rakastamaan totuutta, koska hän tiesi, että
pelkkä rakkaudeton suostuminen on arvotonta. Hän tiesi myös, että
totuuden voi jälleen löytää, vaikka onkin siitä harhautunut, mutta että
se jää ehdottomasti saavuttamatta, jos se omaksutaan pakollisesti tai
sokeasti ulkoapäin.
Minä olin varhaisessa lapsuudessani kuvitellut, kuinka mainiota olisi,
jos pääsisi härkävaunuissa matkustamaan suurta valtamaantietä aina
Peshavariin saakka. Kukaan muu ei suunnitelmaani kannattanut, ja
käytännölliseltä kannalta siinä epäilemättä olikin paljon
muistuttamista. Mutta kun sitten mainitsin siitä isälleni, niin hän
piti sitä mainiona ajatuksena -- eihän rautateitse matkustamisesta
kannattanut puhuakaan! Samassa hän jo alkoi minulle kertoa omista
seikkailunomaisista vaelluksistansa, jalkaisin ja ratsain
suoritetuista. Minkäänlaisesta vaivalloisuudesta tai vaarallisuudesta
hän ei tietänyt mitään sanoa.
Erään toisen kerran, kun minut oli vast'ikään nimitetty Adi Brahma
Samadzhin sihteeriksi, minä lähdin isäni luo hänen asuntoonsa Park
Streetin varrella ja huomautin hänelle olevan mielestäni väärin, että
yksin bramaanit saivat johtaa jumalanpalvelusta toisten kastien ollessa
suljetut pois siitä tehtävästä. Hän antoi minulle arvelematta luvan
korjata asiaa, jos siihen kykenin. Mutta kun olin saanut vallan, minä
huomasin, ettei minulla ollut riittävää kykyä. Minä osasin keksiä
puutteellisuuksia, mutta en pystynyt luomaan täydellisyyttä! Missä
olivat tarvittavat miehet? Oliko minussa voimaa kiinnittämään itseeni
oikean miehen? Oliko minulla kykyä rakentaa uudestaan se, mitä aioin
särkeä? Jonkinlainen muoto on parempi kuin ei mikään, kunnes oikea mies
löytyy -- tuo tuntui minusta olevan isäni katsantokanta olevissa
oloissa. Hän ei kumminkaan hetkeäkään yrittänyt lannistaa rohkeuttani
viittaamalla vaikeuksiin.
Samoinkuin hän salli minun vaeltaa vuoristossa mielin määrin, samoin
hän jätti asiakseni valita vapaasti itselleni tien, jonka ajattelin
johtavan totuuteen. Hän ei säikkynyt sitä vaaraa, että voisin erehtyä,
eikä pitänyt peloittavana minua kohtaavien surujen mahdollisuutta. Hän
näytti esikuvaa eikä rankaisevaa raippaa.
Minä kerroin isälleni paljon kotoisista oloista. Kun sain kirjeen
joltakulta kotona-olijalta, kiiruhdin näyttämään sitä hänelle. Uskon
tosiaankin siten ilmaisseeni hänelle paljon sellaista, mitä hän ei
olisi saanut kuulla keneltäkään muulta. Isäni puolestaan salli minun
lukea niitä kirjeitä, joita hän sai vanhemmilta veljiltäni. Siten hän
opetti minulle, kuinka minun oli hänelle kirjoittaminen; hän näet ei
suinkaan vähäksynyt ulkonaisia muotoja ja menoja.
Muistuu mieleeni, kuinka toinen veljeni eräässä kirjeessään hieman
sanskritinsekaisella kielellä valitti, että hänen täytyi raataa itsensä
kuoliaaksi velvollisuuksiensa suorittamiseen kytkettynä. Isäni kehoitti
minua selittämään sellaista tuntoa. Minä tein sen omalla tavallani,
mutta hän arveli toisenlaista selitystä paremmaksi. Omahyväisyyteni
yllytti minua pysymään kannallani ja puolustamaan sitä laveasti häntä
vastaan. Joku toinen olisi saanut minut nuhdellen vaikenemaan, mutta
isäni kuunteli kärsivällisesti loppuun asti ja pyrki osoittamaan oman
katsantokantansa oikeutusta.
Toisinaan isäni kertoi minulle hupaisia juttuja. Hän tiesi monta
tarinaa oman aikansa kultaisesta nuorisosta. Siihen kuuluivat muiden
muassa ne hienostelijat, joiden herkälle iholle Dakkan muslimin
kirjailtu reunus oli liian karkea, joten oli joitakin aikoja
hienoimpana muotina käyttää musliinia, josta oli reunus repäisty irti.
Eräs tarina, jonka kuulin isältäni ensi kerran, huvitti minua
erinomaisesti. Siinä oli puhe maidonmyyjästä, jonka luultiin ohentavan
maitoansa veden avulla. Eräs hänen asiakkaistansa toimitti yhä useampia
henkilöitä tarkastamaan hänen lypsyänsä, ja mitä suuremmaksi
tarkastajien lukumäärä kasvoi, sitä sinisemmäksi muuttui neste, kunnes
vihdoin, asiakkaan itsensä saapuessa hänen luoksensa, maitomies
selitti, että jos oli tyydytettävä vieläkin useampia tarkastajia, niin
maito kelpaisi lopulta enintään kaloille!
Kun olin siten viettänyt muutamia kuukausia isäni seurassa, niin hän
lähetti palvelijansa Kishorin kuljettamaan minua takaisin kotiin.
16