Tapahtuneen pyhän toimituksen jälkeen minun ajeltu pääni aiheutti
minulle suurta huolta. Vaikka eurasialaiset koulupojat osoittavatkin
lehmälle kaikkea sille kuuluvaa arvonantoa, jättää heidän bramaaneihin
kohdistuva kunnioituksensa, kuten tiedetään, paljonkin toivomisen
varaa. Niinpä olikin varmaa, että meidän ajellut päämme joutuisivat
maalitauluksi, johon he suuntaisivat ivansa nuolet, ehkäpä vielä
toisenlaisiakin heittoaseita. Tuon mahdollisuuden minua parhaillaan
huolestuttaessa minut kutsuttiin eräänä päivänä isäni luo. Isä kysyi
minulta, tekikö mieleni lähteä hänen mukanansa Himalajan vuoristoon.
Bengalin akademiasta Himalajan vuoristoon! Tahdoinko? Ah, kunpa olisin
voinut ilmaista riemastustani huutaa kajahduttamalla niin että taivaat
olisivat haljenneet, jotta hän olisi aavistanut, kuinka kovin tahdoin!
Lähtöpäivänämme isä tapansa mukaan kokosi perheen rukoussaliin
jumalanpalvelukseen. Kosketettuani kunnioittavasti vanhempien
sukulaisteni jalkoja minä nousin vaunuihin isäni keralla. Ensi kerran
eläessäni olin saanut ylleni täyden vaateparren. Isäni itse oli
valinnut kuosin ja värin. Kullalla kirjailtu samettipäähine täydensi
asuni. Sitä minä kuitenkin kannoin kädessäni, koska minua epäilytti,
kuinka se sopisi minun hiuksettoman pääni yhteyteen. Kun astuin
vaunuihin, niin isäni käski minua laskemaan sen päähäni, joten ei ollut
muuta neuvoa. Hänen silmäillessään toisaalle minä otin sen päästäni;
hänen kääntyessään minuun päin minun täytyi aina asettaa se takaisin
päähäni.
Isäni oli erittäin täsmällinen kaikissa toimissaan ja määräyksissään.
Hän ei mielellään jättänyt mitään asiaa epäselväksi tai epämääräiseksi
eikä sietänyt minkäänlaista huolimattomuutta tai hutiloimista. Hänellä
oli tarkoin määrätty sääntökokoelmansa, jonka nojalla hän järjesti
suhteensa toisiin henkilöihin. Siinä suhteessa hän erosi useimmista
maanmiehistänsä. Meidän toisten mielestä ei säällinen huolimattomuus
siinä suhteessa ollut lainkaan haitaksi; mutta hänen kanssaan
seurustellessamme meidän täytyi olla erittäin varuillamme. Hän ei
niinkään moittinut kulloistakin asiaa sinänsä kuin sitä seikkaa,
ettemme täyttäneet omaa mittaamme.
Isälläni oli myös tapana harkita jokaista yksityiskohtaa myöten se,
mitä suunnitteli suoritettavaksi. Jos oli järjestettävä jokin
juhlallinen tilaisuus, johon hän itse ei voinut ottaa osaa, niin hän
ajatteli ja määräsi ennakolta jokaisen esineen paikan, mainitsi
kullekin meistä kuuluvat velvollisuudet, kunkin vieraan istumasijan,
mitään seikkaa unohtamatta. Jälkeenpäin hän tiedusteli asiaa kultakin
erikseen ja sai siten täydellisen vaikutelman koko tilaisuudesta. Minun
ollessani hänen kanssaan matkalla hän määräsi minulle mitä tarkimmat
käyttäytymisohjeet jättämättä minkäänlaista pujahduspaikkaa, vaikka
muuten sallikin minun huvittaa itseäni miten hyväksi näin, ollenkaan
ajattelematta minua siinä suhteessa häiritä.
Ensimmäisenä pysähdyspaikkana, jossa meidän oli määrä viipyä muutamia
päiviä, oli Bolpur. Satja oli ollut siellä hieman aikaisemmin
vanhempiensa kanssa. Kukaan jossakin määrin itsetietoinen nykyaikainen
lapsi ei olisi uskonut niitä matkakertomuksia, joita hän meille
palattuansa esitti. Mutta meidän laita oli toisin: meillä ei ollut
mitään tilaisuutta oppia vetämään rajaviivaa mahdollisen ja mahdottoman
välille, Mahabharatamme ja Ramajanamme eivät antaneet meille siinä
suhteessa minkäänlaista opastavaa vihjettä. Ei meillä ollut myöskään
kuvitettuja lastenkirjoja osviittanamme. Me opimme tuntemaan kaikki
maailmaa vallitsevat järkkymättömät lait vasta sitten, kun törmäsimme
niihin.
Satja oli meille kertonut, että junanvaunuun astuminen on kamalan
vaarallinen asia, ellei henkilö ole aivan erinomaisen tottunut --
pieninkin erehdys ja mies oli mennyttä. Ja sitten, junaan päästyä, piti
kaikin voimin pidellä kiinni istuimestansa, koska lähtötempaus oli niin
hirmuinen, ettei muuten tietänyt, minne sinkoaisi. Niinpä olinkin
ankarassa jännityksessä, kun saavuimme asemalle. Me pääsimme kuitenkin
vaununosastoomme niin helposti, että minä varmasti tunsin pahimman
olevan minua odottamassa. Ja kun sitten vihdoin lähdimme liikkeelle
sanomattoman leppoisesti, ilman seikkailun häivääkään, niin minä tunsin
itseni kiusallisen pettyneeksi.
Juna kiiti eteenpäin. Avarat vainiot ja niitä reunustavat
sinisenharmaat puut, joiden varjossa kylät lepäsivät, sulautuivat
taaksemme jääden kuvavirraksi, joka häipyi kangastuksena näkyvistä. Oli
ilta, kun saavuimme Bolpuriin. Kantotuoliin noustessani minä suljin
silmäni. Minä tahdoin säilyttää ihmeellisen näyn kaikessa kauneudessaan
voidakseni kehitellä sen valvovien silmieni nähtäväksi aamun valossa.
Minä pelkäsin vaikutelman tuoreuden katoavan, jos yrittäisin
epämääräisessä hämärässä nähdä sitä häipyvinä vilahduksina.
Päivänkoitteessa herätessäni sydämeni vavahteli valtavaa odotusta ja
jännitystä. Edeltäjäni oli minulle kertonut, että Bolpurissa oli
jotakin sellaista, mitä ei löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Se
oli päärakennuksesta palvelijain asumuksiin johtava tie, joka ei ollut
millään tavoin katettu, mutta jota pitkin kävellessään ei tarvinnut
pelätä yhdenkään sadepisaran tai auringonsäteen kosketusta. Minä lähdin
etsimään tuota ihmeellistä tietä, mutta lukija ei varmaankaan
kummastele, kun sanon, etten ole sitä vieläkään löytänyt.
Kaupungin lapsena minä en ollut milloinkaan nähnyt riisipeltoa ja olin
maalannut mielikuvitukseni kankaalle erittäin viehättävän kuvan
paimenpojista, joista olimme lukeneet. Satja oli minulle kertonut, että
Bolpurissa olevaa taloamme ympäröivät tuleentuvat riisipellot ja että
jokapäiväisenä askareena oli leikkiminen paimenpoikien keralla, riisin
poimimisen, keittämisen ja syömisen muodostaessa huvin ytimen. Minä
silmäilin ylen uteliaana ympärilleni. Mutta missä, ah missä olikaan
riisipelto tällä karulla nummella? Paimenpoikia saattoi jossakin olla,
mutta kuinka voisikaan heidät erottaa muista pojista?
En kumminkaan tarvinnut pitkää aikaa lakatakseni kaipaamasta mitä en
nähnyt -- se, mitä näin, riitti minulle hyvinkin! Täällä eivät olleet
palvelijat käskijöinä, ja ainoa minua piirittävä kehä oli sininen
taivaanranta, jonka näiden autioiden tienoiden jumalatar oli piirtänyt
niiden ympärille. Siinä kehässä minä sain liikkua mielin määrin.
Vaikka olinkin vielä lapsi, ei isäni mitenkään rajoittanut minun
vaelluksiani. Hiekkaisen maaperän syvennyksiin oli sadevesi uurtanut
syviä vakoja ja luonut punaisesta sorasta ja piikivistä monimuotoisia
pienoisvuorijonoja, joiden välitse virtailivat pienoiset, Lilliputien
maisemiin soveltuvat joet. Siltä alueelta minä keräsin useita
merkillisiä kiviä nuttuni helmaan kuljettaen kokoelmani isäni
nähtäväksi. Hän ei milloinkaan suhtautunut askarruksiini yliolkaisesti.
Päinvastoin: hän kerrassaan innostui.
"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Mistä oletkaan saanut kaiken tuon?"
"Niitä on vielä paljon, paljon enemmän, tuhansia ja tuhansia!"
riemuitsin minä. "Minä voisin tuoda yhtä paljon joka päivä."
"Sepä olisi somaa!" vastasi hän. "Etkö voisi niillä koristaa minun
pientä kukkulaani?"
Puutarhaan oli aiottu kaivaa kaivo, mutta kun pohjavesi oli liian
syvässä, niin aikeesta oli luovuttu ja oli kasattu kaivettu maa
pieneksi kumpareeksi. Sen huipulla isäni tavallisesti istui
aamurukoustansa suorittaessaan ja voi nähdä itäistä taivaanrantaa kohti
leviävän aaltomaisen tasangon ääreltä nousevan auringon. Sen kukkulan
koristamiseen hän minua kehoitti.
Minua huolestutti kovin se, etten Bolpurista lähtiessäni voinut viedä
mukanani kiviaarrettani. Minun on yhä vieläkin vaikea käsittää, ettei
minulla ole mitään ehdotonta oikeutta vaatia olioita säilymään luonani
vain siitä syystä, että olen ne kerännyt. Jos kohtaloni olisi silloin
kuullut hartaan rukoukseni ja sallinut minun kuljettaa tuota
kivitaakkaa iät kaiket mukanani, niin tuskinpa olisin rohjennut sille
nyt nauraa.
Eräässä rotkossa minä tapasin lähteen, jonka vesi virtasi purosena,
missä pienoiset kalat ponnistelivat uiden vastavirtaan.
"Minä olen löytänyt ihmeellisen lähteen", kerroin minä isälleni.
"Emmekö voisi noutaa sieltä kylpy- ja juomavettämme?"
"Tietysti", myöntyi hän heti yhtyen minun riemastukseeni. Hän käski
siitä lähtien käyttämään minun lähdettäni vesikaivona.
Minä harhailin väsymättä noiden pienoisvuorien ja -laaksojen välissä
toivoen tapaavani jotakin sellaista, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt.
Minä olin Livingstone tuossa löytämättömässä maassa, joka oli kuin
käännetyssä kaukoputkessa nähty. Kaikki, mitä siellä oli, kääpiömäiset
taatelipalmut, surkastuneet villit luumupuut ja muut sopivat hyvin
keksimieni pienoisvuorten, pienen puron ja pienoisten kalojen seuraan.
Todennäköisesti minua järjestykseen totuttaakseen isäni jätti haltuuni
pienen rahasumman vaatien minua tekemään sen käyttelemisestä tiliä.
Sitäpaitsi hän antoi toimekseni arvokkaan kultakellonsa vetämisen. Hän
jätti ottamatta huomioon vahingonvaaran pitäessään silmällä minun
vastuuntuntoni kehittelemistä. Kun olimme yhdessä aamukävelyllämme, hän
käski minua antamaan almun jokaiselle kohtaamallemme pyytelijälle.
Mutta minun tilini ei tahtonut milloinkaan pitää paikkaansa. Eräänä
päivänä oli kuluttamani määrä suurempi kuin saamani summa.
"Minun täytyy tosiaankin tehdä sinut rahastonhoitajakseni", virkkoi
isäni. "Raha näyttää sinun hallussasi lisääntyvän."
Hänen kelloansa minä vedin niin väsymättömän innokkaasti, että se oli
pian lähetettävä Kalkuttaan kellosepän käsiteltäväksi.
Tässä muistuu mieleeni se myöhempi aika, jolloin tilan hoitaminen
uskottiin minulle ja minun täytyi jokaisen kuun toisena tai kolmantena
päivänä esittää silloin jo heikkonäköiselle isälleni tiliasema. Minun
oli ensin luettava hänelle kaikki yleissummat, ja jos jokin herätti
hänessä epäilyksiä, niin hän tiedusteli yksityiskohtia. Jos yritin
nopeasti liukua jonkin erän ohi, jota pelkäsin hänen moittivan, tai
yritin sitä salata, niin se tuli välttämättä ilmi. Senvuoksi olivatkin
kuukauden ensimmäiset päivät minulle aina kovin huolestuttavat.
Kuten jo mainitsin, oli isäni tapana pitää kaikki selvänä mielessään --
olipa sitten kysymys tilieristä tai juhlien järjestämisestä bai
omaisuuden lisäämisestä tai vaihtamisesta. Hän ei ollut vielä nähnyt
Bolpurin uutta rukoussalia, mutta oli kaikkia yksityiskohtia myöten
jo siihen tutustunut niiden tietojen nojalla, joita jokaisen
Bolpurissa-kävijän oli hänelle annettava sieltä palattuansa. Hänellä
oli erinomainen muisti: kun hän kerran oli asian käsittänyt, se ei
milloinkaan häneltä unohtunut.
Isäni oli omistamaansa _Bhagavadgitan_ painokseen merkinnyt ne säkeet,
joista erikoisesti piti. Hän pyysi minua jäljentämään ne hänelle,
samoin niihin kuuluvan käännöksen. Kotona minä olin ollut poikanen,
jota ei otettu ollenkaan lukuun, mutta nyt, kun toimekseni annettiin
niin tärkeitä tehtäviä, minä tunsin kohonneeni loistavaan asemaan.
Sininen kirjoitusvihkoni oli jo mennyt menojansa, ja minä olin saanut
haltuuni kokonaisen sidotun päiväkirjan. Minä pidin nyt silmällä sitä,
että runoiluni esiintyi ulkonaisestikin kaikin puolin arvokkaassa
muodossa. Ei ollut kysymyksessä ainoastaan runojen kirjoittaminen, vaan
oli esiinnyttävä runoilijana omassa kuvittelussaankin. Bolpurissa
runoillessani minä senvuoksi mielelläni loikoilin nuoren kookospalmun
alla. Se tuntui minusta oikealta runolliselta asenteelta. Minä lepäsin
siinä karheassa nurmettomassa hiekassa päivän polttavassa helteessä ja
sepitin sotaista balladia "Kuningas Prithvin häviöstä". Sotaisen
henkensä runsaudesta huolimatta se ei voinut välttää varhaista
kuolemaa. Tuo sidottu laulujeni kirja on aikoja sitten seurannut
vanhempaa sisartansa, sinikantista vihkoani, lähettämättä minulle
osoitettansa.
Me lähdimme Bolpurista, viivyimme lyhyen ajan Sahebgandzhissa,
Dinapurissa, Allahabadissa ja Khanpurissa ja saavuimme vihdoin
Amritsariin.
Eräs matkalla sattunut tapaus on jäänyt mieleeni lähtemättömäksi. Juna
pysähtyi eräällä suurella asemalla. Junailija tuli tarkastamaan
matkalippujamme. Hän silmäili minua tutkivasti, ikäänkuin olisi hänen
mielessään ollut jokin epäily, jota hän ei tahtonut ilmaista. Hän
poistui ja palasi erään toisen virkailijan keralla. Molemmat
liikuskelivat hetkisen levottomina osastomme ovella ja lähtivät sitten
jälleen pois. Vihdoin saapui itse asemapäällikkö. Hän katseli puolta
matkalippuani ja kysyi sitten:
"Eikö poika ole kahtatoista vuotta vanhempi?"
"Ei", vastasi isäni.
Minä olin silloin vasta yhdentoista vuoden ikäinen, mutta näytin
vanhemmalta.
"Teidän tulee maksaa kokonainen matkalippu hänen puolestansa", sanoi
asemapäällikkö.
Isäni silmät välkähtivät, kun hän sanaakaan virkkamatta veti esiin
setelin ja ojensi sen asemapäällikölle. Kun he sitten toivat isälleni
takaisin pientä rahaa, niin hän heitti sen halveksien heille takaisin
asemapäällikön itsensäkin hävetessä halpamaisen epäluulonsa
ilmautumista.
Amritsarin kultainen temppeli muistuu mieleeni kuin unennäkö. Minä
seurasin isääni monena aamuna tuohon järven keskellä sijaitsevaan
sikhien _Gurudarbariin_. Siellä kaikuvat lakkaamatta pyhät
laulut. Palvojien joukossa istuessaan isäni toisinaan yhtyi
kiitoshymniin, ja heidän ilonsa siitä, että vieras otti osaa heidän
jumalanpalvelukseensa, ilmeni erittäin sydämellisenä; meillä oli
palatessamme mukanamme uhrilahjaksi annettua rintasokeria ja muita
makeisia.
Eräänä päivänä isäni kutsui erään kuorolaulajan luoksemme ja kehoitti
häntä laulamaan muutamia pyhiä lauluja. Mies oli ylen tyytyväinen
saamaansa palkkioon. Seurauksena oli, että meidän täytyi ryhtyä
tehokkaasti itseämme puolustamaan -- niin ankara laulajien paljous näet
alkoi meitä ahdistaa. Havaittuaan talomme mahdottomaksi valloittaa he
ryhtyivät väijyskelemään meitä kaduilla. Aamukävelyllä ollessamme me
näimme tavan takaa sukeltavan esiin olkapäältä riippuvan _tamburan_, ja
olipa silloin mielemme niinkuin linnun, joka näkee pyssynsuun
suunnattuna itseänsä kohti. Aloimmepa siinä määrin varoa _tamburan_
ääntä, että jo sen etäältä kuullessamme karkasimme pakoon ollenkaan
joutumatta sen lumoihin.
Illan tullen isäni tavallisesti istui kuistikolla, puutarhan puolella.
Minut kutsuttiin hänelle laulamaan. Kuu on noussut, sen säteet, puiden
lomitse pujahdellen, lankeavat kuistikon permantoon. Minä laulan
_behaga_-sävelmää:
"Elämän synkkyydessä kuljen kerallasi..."
Isäni kuuntelee hartaasti, pää painuneena ja kädet ristiin laskettuina.
Tuo iltakohtaus on vieläkin eloisana mielessäni.
Olen jo kertonut, kuinka isääni huvitti, kun hän Srikantha Babulta
kuuli ensimmäisistä yrityksistäni uskonnollisen hymnin alalla.
Myöhemmin minä sain täyden korvauksen. Erään _magh_-juhlamme aikana
laulettiin useita minun sepittämiäni hymnejä. Eräs niistä alkoi näin:
"Ei näe silmä sinua, sa olet silmäterä..."
Isäni makasi silloin sairaana Tshinsurassa. Hän kutsutti luoksensa
minut ja veljeni Dzhjotin, pyysi veljeäni säestämään minua kotiuruilla
ja kehoitti minua laulamaan hymnejäni, toisen toisensa jälkeen --
muutamia niistä minun piti laulaa kahdestikin. Kun olin lopettanut, hän
virkkoi:
"Jos maan kuningas ymmärtäisi kieltä ja osaisi oikein arvostaa
kirjallisuutta, niin hän epäilemättä palkitsisi runoilijaa. Koska ei
ole niin laita, täytynee minun se tehdä." Samalla hän ojensi minulle
maksuosoituksen.
Isäni oli ottanut mukaansa eräitä Peter-Parley-kokoelman nidoksia
käyttääkseen niitä minua opettaessaan. Ensimmäiseksi hän valitsi
Benjamin Franklinin elämäkerran. Hän ajatteli, että sitä sopi lukea
kuin kertomuskirjaa ja että se oli samalla kertaa huvittava ja
opettava. Pian hän kumminkin havaitsi erehtyneensä. Benjamin Franklin
oli liian suuressa määrin liikemies. Hänen harkitsevan moraalinsa
ahdashenkisyys vaikutti isääni vastenmielisesti. Toisinaan Franklinin
varovainen käytännöllinen älykkyys sai hänet niin kärsimättömäksi,
ettei hän voinut pidättyä moittivasta arvostelusta. Aikaisemmin minä
olin askarrellut sanskritinkielen opinnoissa ainoastaan sikäli, että
olin opetellut ulkoa joitakin kieliopin sääntöjä. Isäni kävi kerallani
suoraa päätä toiseen sanskritin lukukirjaan antaen minun oppia
taivutusluokat lukemisen ohella. Bengalinopintoni olivat minulle nyt
suureksi hyödyksi.[15] Isäni kehoitti minua alun pitäen yrittämään
kirjoittaa jotakin sanskritinkielellä. Lukukirjasta oppimani
sanavaraston avulla minä rakensin valtavia yhdyssanoja sirotellen
säästelemättä hyväsointuisia m- ja n-äänteitä ja muuttaen siten
jumalien kielen varsin helvetilliseksi sekamelskaksi. Isäni ei
kumminkaan koskaan pilkannut minun uskaliaisuuttani.
Sitten me luimme Proctorin _Yleistajuista tähtitiedettä_, jota isäni
selitti minulle helposti ymmärrettävällä englanninkielellä ja josta
minun oli sitten tehtävä selkoa bengalinkieltä käyttäen.
Niiden kirjojen joukossa, jotka isä oli ottanut mukaan itseänsä varten,
herätti huomiotani kymmenen tai kaksitoista nidosta käsittävä laitos
Gibbonin Rooma-teosta. Se näytti minusta ylen ikävystyttävältä. "Minä,
joka olen vielä poikanen", mietin minä itsekseni, "joudun
auttamattomasti lukemaan paljon kirjoja vain siitä syystä, että minun
on pakko ne lukea. Mutta miksi viitsii täysi-ikäinen, jonka ei tarvitse
lukea, ellei tahdo, kiusata itseänsä sellaisella?"
15