Pian minun syntymäni jälkeen isäni alkoi alinomaa matkustella.
Senvuoksi ei olekaan liioittelua, jos sanon, että tuskin tunsin häntä
varhaisen lapsuuteni aikana. Silloin tällöin hän yht'äkkiä palasi, ja
hänen mukanansa saapui vieraita palvelijoita, joiden ystäväksi minä
innokkaasti pyrin. Kerran tuli siten luoksemme nuori pandzhabilainen
palvelija nimeltä Lenu. Hänen osaksensa tullut innostunut vastaanotto
olisi kelvannut itselleen Randzhit Singhille. Hän ei ollut ainoastaan
vieras, vaan lisäksi pandzhabilainen -- ihmekö siis, että hän heti
voitti sydämemme?
Me kunnioitimme Pandzhabin koko kansaa yhtä hartaasti kuin Mahabharatan
Bhimaa ja Ardzhunaa. He olivat sotureita, ja jos he olivatkin toisinaan
taistellessaan joutuneet häviölle, oli vika ilmeisesti vihollisen.
Tuntui ihanalta, että pandzhabilainen Lenu oli meidän talossamme.
Kälylläni oli lasikuvun alla sotalaivan malli, joka vedettynä keinui
sinisillä silkkilaineilla soittorasian helistessä. Minä pyysin
hartaasti häntä lainaamaan sen minulle, jotta voisin näyttää ihmettä
ihastelevalle Lenulle.
Kun olimme kotonamme kuin häkkiin suljettuina, niin kaikki se, mikä
jollakin tavoin johti mieleen vieraita maita, viehätti minua
erikoisesti. Tämä oli osaksi syynä siihen, että Lenu tuntui minusta
niin merkittävältä. Siitä aiheutui sekin, että juutalainen Gabriel
kirjailtuine viittoinensa -- hän kaupusteli ruusuöljyä ja muita
hyvätuoksuisia nesteitä -- herätti minussa palavaa mielenkiintoa.
Jättiläiskokoiset kabylit avaroine pölyisine housuinensa ja
laukkuinensa ja myttyinensä vaikuttivat nuoreen mieleeni vaarallisen
kiehtovasti.
Isämme palattua olimme varsin tyytyväiset, kun saimme kierrellä hänen
läheisyydessään ja hänen palvelijoittensa seurassa. Hänen luoksensa me
emme päässeet.
Kerran, isäni ollessa Himalajalla, brittiläisen hallituksen vanha pöpö,
venäläisten maahanhyökkäys, herätti jälleen kansassa suurta
mieltenkuohua. Eräs hyväätarkoittava rouvashenkilö oli rehevän
kuvitteluvoimansa varassa kertonut äidilleni seikkaperäisesti kaikista
uhkaavan vaaran yksityiskohdista. Kukapa tiesi sanoa, minkä solan
kautta venäläisten hurjat joukot syöksyisivät maahan tuhoisan
pyrstötähden tavoin?
Äitini oli kovin huolissaan. Muut perheenjäsenet eivät nähtävästi
yhtyneet hänen pahoihin aavisteluihinsa, ja niinpä hän, enää toivomatta
täysi-ikäisten myötätuntoa, etsi tukea minusta, poikasesta. "Etkö
kirjoita isällesi venäläisistä?" kysyi hän.
Tuo kirje, joka kuljetti äitini huolen viestit, oli ensimmäinen isälle
kirjoittamani. Minä en tietänyt, miten kirje oli aloitettava, miten
lopetettava enkä mitään muutakaan asiaankuuluvaa seikkaa. Niinpä lähdin
Mahanandan, talon kirjurin luo. Kirjeen tyyli tuli siten epäilemättä
olemaan sangen moitteeton, mutta sen tunnesisältöön oli tullut sitä
ummehtuneisuuden tuntua, joka välttämättä liittyy kaikkiin
toimistohuoneessa sepitettyihin kirjelmiin.
Minä sain kirjeeseeni vastauksen. Isäni kehoitti minua olemaan ihan
levollinen: jos venäläiset tulisivat, niin hän itse ne karkoittaisi.
Tuo luottavainen vakuutus ei näyttänyt vapauttavan äitiä pelon
vallasta, mutta minusta se karkoitti kaiken isääni kohdistuvan
pelokkuuden. Minä halusin siitä lähtien kirjoittaa hänelle joka päivä
ja kiusasin senvuoksi Mahanandaa. Päästäkseen ahdisteluistani hän
sommitteli minulle luonnoksia, jotka minä jäljensin. Mutta minulla ei
ollut aavistustakaan siitä, että oli suoritettava postimaksut. Minä
ajattelin, että kirjeet, jotka jätin Mahanandan haltuun, enemmittä
huolitta joutuivat määräpaikkaansa. Mahananda oli minua koko joukon
vanhempi, joten tarvitsee tuskin sanoa, etteivät kirjeeni milloinkaan
saapuneet Himalajan vuorille.
Kun isäni pitkäaikaisen poissaolon jälkeen tuli kotiin muutamaksi
päiväksi, niin meistä tuntui siltä, kuin hänen valtava olemuksensa
olisi täyttänyt koko talon. Määrättyinä hetkinä näimme vanhempien
veljiemme, juhlallisesti viittoihinsa puettuina, astelevan hänen
huoneeseensa rauhallisin askelin ja vakavan näköisinä, nopeasti
viskaten pois pureksimansa maustemällin. Jokainen näytti olevan
varuillansa. Äitini itse valvoi keittämistä ollakseen varma siitä,
ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Vanha hovimestari Kinu, valkoisissa
livereissään ja korkeassa turbaanissaan, seisoi vartioimassa isäni
huoneen ovea ja kehoitti meitä olemaan meluamatta kuistikolla hänen
huoneensa edustalla hänen ollessaan päivällislevollansa. Meidän piti
hiipiä hiljaa ohi, enintään kuiskutellen, eikä ollut lupa luoda
silmäystäkään sisään.
Kerran isämme palasi kotiin antaakseen kolmelle meistä pyhän
bramaaninnuoran. Korkeasti oppineen Vedantavagisin avustamana hän oli
kerännyt siinä tarkoituksessa kaikki asiaankuuluvat Veda-kirjojen
määräykset. Me istuimme päiväkaudet Betsharam Babun keralla
rukoushallissa opetellen oikein korostuksin lausumaan "Brahma Dharma"-
nimistä Upanishadivalikoimaa, jonka isäni oli toimittanut. Me kolme
tulevaa bramaania, hiukset ajeltuina ja korvissa kultaiset renkaat,
jouduimme sitten kolme päivää kestävään yksinäisyyteen kolmanteen
kerrokseen.
Juttu oli erittäin hupainen. Korvarenkaista kävi toisiansa mainiosti
nykiminen. Eräästä huoneesta me löysimme pienen rummun. Se mukanamme me
siirryimme parvekkeelle, ja kun näimme alhaalla jonkun palvelijan
kulkevan ohi, pärrytimme kelpo tavalla. Mies katsahti ylös, mutta lähti
kohta kiireesti pakoon kääntäen katseensa toisaalle.[12] Sanalla
sanoen: emme voi väittää viettäneemme noita päiviä yksinäisissä
askeettisissa mietiskelyissä.
Olen kumminkin varma siitä, että meidänlaisiamme poikia löytyi
entisaikojen erakkoloistakin. Ja jos jokin vanha lähdekirja kertookin,
kuinka kymmenen tai kahdentoista vuoden ikäinen Saradvata tai
Sarngarava[13] viettää lapsuusiällänsä päiväkaudet uhreja toimittaen ja
kiitoslauluja laulaen, ei meidän ole pakko ehdottomasti tiedonantoon
luottaa, sillä Pojan Luonnon kirja on sitäkin vanhempi ja samalla
pätevämpi.
Kun olimme ehtineet täyteen bramaaniuteen, niin minä toistelin erittäin
innokkaasti pyhää _gajatri_-tekstiä. Minä mietin sitä, voimallisesti
keräten mieltäni. Sillä iällä minä tuskin kykenin käsittämään sen
täyttä merkitystä. Muistan hyvin, kuinka koin avartaa tajuntaani
"maahan, avaruuteen ja taivaaseen" kohdistetun alkurukouksen avulla.
Vaikea on sanoa, mitä oikeastaan tunsin tai ajattelin, mutta varmaa
ainakin on, ettei sanojen merkityksen selvillesaaminen ole inhimillisen
ymmärryksen tärkein tehtävä.
Opetuksen pääasiallisena tehtävänä ei ole merkitysten selitteleminen,
vaan hengen ovelle koputtaminen. Jos pyydetään jotakuta poikaa
kertomaan, mitä hänessä sellaisen koputuksen vaikutuksesta herää, niin
hän luultavasti antaa typerän vastauksen. Se näet, mitä sisäisessä
maailmassa tapahtuu, on verrattomasti suurempaa kuin kaikki se, mitä
käy sanojen avulla ilmaiseminen. Ne, jotka uskovat yliopistollisten
tutkintojen täydellisesti osoittavan kasvatuksellisia tuloksia,
jättävät tuon tosiasian huomiotta.
Minä voin palauttaa mieleeni monia seikkoja, joita en ole ymmärtänyt,
mutta jotka siitä huolimatta ovat minuun syvästi vaikuttaneet. Kerran,
kun seisoin vanhimman veljeni kanssa virran rannalla sijaitsevan
huvilamme kattotasanteella ja yht'äkkiä kasaantui taivaalle
pilvijoukko, hän lausui ääneen muutamia säkeitä Kalidasan teoksesta
_Pilvi-Viestinviejä._ Minä en ymmärtänyt sanaakaan sanskritia eikä
ollut tarpeenkaan sitä ymmärtää. Sointuisa rytmi hänen hurmioisesti
lausumanansa riitti minulle.
Erään toisen kerran, kun en vielä ollenkaan kunnollisesti ymmärtänyt
englanninkieltä, joutui käsiini runsaasti kuvitettu _Old Curiosity
Shopin_ painos. Minä luin koko kirjan, vaikka vähintään yhdeksän
kymmenesosaa sanoista oli minulle vieras. Niiden epämääräisten
mielikuvien avulla, joita toisten nojalla itselleni muodostin, minä
punoin itselleni kirjavan johtolangan, johon voin pujottaa kirjan
kuvat. Jokainen yliopiston tutkija olisi epäilemättä julistanut minut
mahdottomaksi ja kelvottomaksi, mutta lukeminen ei ollut sittenkään
ollut minulle ihan tulokseton.
Kerran olin isäni mukana Ganges-virralle tehdyllä venhematkalla. Hänen
kirjojensa joukossa oli vanha Fort William-painos Dzhajadevan _Gita
Govinda_-teosta. Se oli painettu bengalinkielen kirjakkeilla. Säkeitä
ei ollut painettu eri riveihin, vaan ne jatkuivat suorasanaisen
esityksen tavoin. Minä en silloin vielä ymmärtänyt sanskritia, mutta
monet sanat olivat minulle bengalinkielen nojalla tuttuja. En osaa
sanoa, kuinka moneen kertaan luin tuon _Gita Govindan_. Muistan vielä
hyvin tämän säkeen:
"Metsän pirtissä pienoisessa he viettivät yönsä."
Se toi mieleeni epämääräisen kauneuden tuoksua. Yksi ainoa sanskritin
sana _nibhrita-nikuñdzha-griha_, joka merkitsee yksinäistä
metsäpirttiä, oli minulle täysin riittävä.
Minun oli pakko itse ottaa selkoa Dzhajadevan taitehikkaan
monimutkaisesta runomitasta, koska säkeitten leikkauskohdat olivat
hävinneet painoksen kömpelössä suorasanaisessa esityksessä. Ja tuo
selonotto minua kovin ilahdutti. Minä en tietenkään voinut täysin
ymmärtää Dzhajadevan ajatuksia, olisipa tuskin oikein väittää, että
niitä osittainkaan ymmärsin. Mutta sanojen sointuisuus ja runomitan
rytmikäs juoksu loihtivat mieleeni ihmeen kauniita kuvia, joiden vuoksi
jäljensin koko teoksen itseäni varten.
Samoin kävi, kun minä hieman vanhemmaksi ehdittyäni luin erään säkeen
Kalidasan _Sodanjumalan syntymästä_. Säe liikutti minua kovin, vaikka
ainoat sanat, joiden merkityksestä sain selkoa, olivat nämä: "tuuli,
joka kantaa siivillänsä Mandakinin pyhien, putoavien vesien vihmasumua
ja värisyttää deodarin lehvistöä --". Nämä muutamat sanat herättivät
minussa harrasta halua saada kokea koko teoksen kauneuksia. Kun minulle
myöhemmin eräs kirjanoppinut sanoi, että seuraavilla riveillä tuuli
"halkoi riikinsulkatöyhtöä intomielisen metsästäjän päälaella"; niin
tämän viimeisen kuvan mitättömyys herätti minussa pettymystä. Olin
ollut paremmassa asemassa silloin, kun olin luottanut omaan
mielikuvitukseeni säkeistöä täydentäessäni.
Jokainen varhaisen lapsuutensa muistelija varmaan myöntää, etteivät
hänen suurimmat voittonsa olleet hänen parhaimmin ymmärtämiänsä
asioita. Meidän _kathakamme_[14] tietävät hyvin tuon totuuden.
Senvuoksi heidän kertomansa sisältääkin aina hyvän joukon soinnukkaita
sanskritin sanoja ja ylen hämäriä viittailuja, joita ei ole
ajateltukaan yksinkertaisten kuulijoiden täysin ymmärrettäviksi, vaan
joiden yksinomaisena tarkoituksena on vaikuttaa suggestiivisesti.
Sellaisen suggestion arvoa ei pitäisi suinkaan halveksia niidenkään,
jotka mittaavat kasvatusta aineellisten voittojen ja häviöiden nojalla.
He yrittävät aina tehdä tiliä siitä, missä määrin oppilaat kykenevät
toistamaan jokaista heille jaettua opetuksen annosta. Mutta lapset,
samoinkuin kaikki ne henkilöt, joita ei ole opetuksella kyllästetty ja
kyllästytetty, elävät vielä alkuautuuden tilassa, missä tietoa
saavutetaan jokaista tiedon askelta nimenomaisesti tajuamatta. Vasta
sitten, kun tuo paratiisi on menetetty, tulee se paha päivä, jona
kaikki on ymmärrettävä. Se tie, joka johtaa tietoon välttäen
ymmärtämisen autioita polkuja, on kuninkaallinen tie. Sen sulkeuduttua
maailman markkinahyörinä tosin voi jatkua kuten ennenkin, mutta avoimen
meren rannalle ja vuoren korkealle huipulle ei kulku silloin enää
johda.
Jos siis, kuten sanoin, en sillä iällä voinutkaan tajuta
_gajatri_-tekstini täyttä merkitystä, oli minussa jotakin, joka tuli
toimeen ilman täyttä ymmärtämistä. Mieleeni muistuu, kuinka eräänä
päivänä, kun istuin kouluhuoneemme nurkassa sementtipermannolla
tekstiin syventyen, silmiini yht'äkkiä tulvahtivat kyynelet.
Minä en tietänyt, mitä nuo kyynelet merkitsivät, ja ankarassa
ristikuulustelussa minä olisin luultavasti antanut selityksen, joka ei
olisi mitenkään _gajatriin_ liittynyt. Tajunnan syvyyksissä tapahtuvat
asiat näet eivät aina selviä sillekään, jonka tyyssija on saman
tajunnan pinnalla.
14