Kun olimme jättäneet Normaalikoulun, meidät lähetettiin Bengalin
akademiaan, eurasialaiseen laitokseen. Me tunsimme arvomme kovin
lisääntyneen ja olimme nyt saavuttaneet ainakin vapauden ensimmäisen
esikartanon. Itse asiassa olikin suurempi vapaus ainoa tuossa
akademiassa saavuttamamme voitto. Me emme ymmärtäneet mitään siitä,
mitä meille opetettiin, emmekä ollenkaan yrittäneetkään mitään oppia,
ja kukaan ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään. Oppilaat olivat
kiusallisia, mutta eivät vastenmielisiä -- ja se oli suuri lohdutus. He
kirjoittivat kämmenpohjaansa "Aasi" ja löivät sen selkäämme huutaen
ystävällisesti: "Hei vaan!" He antoivat takaapäin iskun kylkiluillemme
ja silmäilivät sitten viattomina toisaalle. Ylenkypsien banaanien mehua
he vuodattivat päälaellemme ja pakenivat huomaamattamme. Joka
tapauksessa tuntui siltä, kuin olisimme kohonneet liejusta kivikkoon;
meitä kiusattiin, mutta ei loattu.
Tämä koulu oli eräässä suhteessa minulle varsin edullinen. Siellä näet
kukaan ei hellinyt sellaisia turhia toiveita, että meidänlaisten
poikien opillista kasvatusta voisi mitenkään edistää. Se oli pieni
laitos, jolla oli mitättömät tulot, joten johtajat havaitsivat meissä
erään tärkeän edun: me suoritimme koulumaksumme säännöllisesti. Niinpä
ei edes latinan kielioppi muodostunut meille kompastuskiveksi, ja
suunnattomimmatkin virheet jättivät selkämme täyteen terveyteen. Se ei
suinkaan johtunut meihin kohdistuvasta säälistä -- koulunjohtajat
olivat puhuneet opettajille!
Mutta miten vaaraton laitos lieneekin ollut, se oli joka tapauksessa
koulu. Huoneet olivat kamalan synkät, niiden seinät seisoivat
ympärillämme kuin vartioivat poliisimiehet. Rakennus muistutti pikemmin
kyyhkyslakkaa kuin ihmisasumusta. Siinä ei ollut yhtään koristusta, ei
kuvia, ei värin jälkeäkään, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut
viehättää pojan mieltä. Oli jätetty kerrassaan huomioonottamatta se
tosiasia, että myötä- ja vastatunnoilla on lapsen mielessä tärkeä
sijansa. Astuessamme portista koulun ahtaalle pihalle me niin ollen
tunsimme koko olemuksemme masentuvan -- ja koulun laiminlyöminen
muuttui pysyväiseksi viaksemme.
Me löysimme vielä apurinkin. Vanhemmilla veljilläni oli persialainen
opettaja, jota tapasimme nimittää Munshiksi. Hän oli keski-ikäinen ja
pelkkää luuta ja nahkaa, ikäänkuin hänen luustonsa peitteeksi olisi
kiinnitetty tumma pergamentti ilman lihan ja veren täytettä. Hän tunsi
luultavasti hyvin persiankielen, ja hänen englannintaitonsakin oli
varsin kiitettävä, mutta hänen kunnianhimonsa ei suuntautunut
kummallekaan alalle. Hän uskoi varmaan, että hänen taitavaa
sauvamiekkailuansa saatettiin verrata ainoastaan hänen mestarilliseen
laulutaitoonsa. Hänellä oli tapana asettua keskelle aurinkoista
pihamaatamme ja suorittaa sauvallansa mitä ihmeellisimpiä
miekkailutemppuja -- oma varjo vastustajanansa. Minun tarvinnee tuskin
sanoa, ettei varjo päässyt milloinkaan voitolle: kun Munshi vihdoin
äänekkäästi huudahti ja voitokkaasti hymyillen iski sitä kalloon, niin
se lepäsi nöyränä hänen jaloissaan. Hänen honottava ja kerrassaan
epäsointuinen laulunsa kuulosti jostakin aaveidenmaailmasta kaikuvalta
kamalalta ähkymisen ja valituksen sekamelskalta. Laulunopettajamme
Vishnu häntä toisinaan ivaili: "Kuulehan, Munshi, sinä sieppaat vielä
leivän suustamme!" Munshin ainoana vastauksena oli halveksiva hymähdys.
Tuosta selviää, että Munshiin kävi vaikuttaminen hyvillä sanoilla, ja
totta onkin, että me voimme saada hänet milloin tahansa kirjoittamaan
koulun johtajalle ja selittämään poissaolomme syyn. Johtaja ei huolinut
kirjeitä lähemmin tutkia, koska tiesi, ettei vaikuttanut vähääkään
kasvatuksellisiin tuloksiin, kävimmekö opetusta nauttimassa vai emme.
Minulla on nyt itselläni koulu, jossa pojat tekevät kaikenlaista
ilkivaltaa, sillä se kuuluu kerta kaikkiaan poikien olemukseen --
samoinkuin koulumestarien olemukseen se, etteivät he voi sellaista
menettelyä hyväksyä. Kun joku meistä opettajista on tarpeettomasti
kuohuksissaan poikien käyttäytymisen vuoksi ja johdutaan jakamaan
asiaankuuluvia rangaistuksia, niin oman kouluaikani vallattomuudet
asettuvat riviin eteeni ja silmäilevät minua hymyillen.
Minä huomaan nyt selvästi virheen olevan siinä, että poikia
arvosteltaessa käytetään täysi-ikäisten mittakaavaa, unohdetaan, että
lapsi on vilkas ja liikkuva kuin virtaava vesi ja ettei niin ollen
tarvitse olla ylenmäärin huolissaan jokaisen pienen epäsäännöllisyyden
vuoksi, koska virran vauhti itse on paras asian auttaja. Vasta
seisahtumisen tapahtuessa alkaa uhata vaara. Senvuoksi on opettajan
varottava virheitä huolellisemmin kuin oppilaan.
Tuossa koulussa oli bengalilaisia poikia varten erikoinen
virkistyshuone, missä he voivat noudattaa kastinsa vaatimuksia. Siellä
me solmimme ystävyysliittoja eräiden toisten kanssa. He olivat kaikki
meitä vanhempia. Eräästä kannattanee kertoa hieman laajemmin.
Hänen erikoisalanansa oli noituus, maagien oppi. Olipa hän kirjoittanut
ja julkaissut tätä aihetta käsittelevän kirjasenkin, jonka alkulehdellä
oli hänen nimensä professorin tittelillä varustettuna. Minä en ollut
milloinkaan ennen kohdannut koulupoikaa, jonka nimi oli julkaistu
painosta, joten häneen -- tarkoitan: häneen noituustieteen professorina
-- kohdistuva kunnioitukseni oli erittäin syvä. Kuinkapa olisin voinut
johtua ajattelemaan, että painettujen kirjainten suorissa riveissä
saattoi olla mitään epävarmaa? Oliko mikään vähäpätöinen asia merkitä
omat sanansa lähtemättömällä musteella tulevaisia aikoja varten? Kun
joku kaiken kansan nähden ja kuitenkin arastelematta tunnusti
vakaumuksensa, niin kuinka voitiin suhtautua epäillen sellaiseen
verrattomaan itseluottamukseen? Muistan vielä, kuinka sain nimeni
kirjasimet jostakin kirjapainosta ja kuinka merkilliseltä minusta
tuntui, kun niihin mustetta pyyhkäistyäni voin niiden avulla painaa
paperiin oman nimeni.
Meillä oli tapana tarjota tuolle koulutoverille ja kirjailijaystävälle
sija vaunuissamme, kun koulusta palasimme. Siitä oli seurauksena, että
hän alkoi käydä luonamme. Hän oli etevä teatteriasioidenkin tuntija.
Hänen avustamanansa me pystytimme painikentällemme näyttämön verhoten
bamburakennelman värillisellä paperilla. Yläkerrasta saapunut
nimenomainen kielto esti meitä esittämästä siinä mitään näytelmää.
Eräs erehdysten komedia luonamme sentään näyteltiin ilman minkäänlaista
näyttämöä. Komedian kirjoittajan olen jo aikaisemmin lukijalle
esittänyt: hän ei ollut kukaan muu kuin serkkuni Satja. Ne, jotka nyt
tuntevat hänen tyynen ja rauhallisen olemuksensa, kerrassaan
säikähtäisivät, jos kuulisivat millaisia kepposia hän keksi.
Tapaus, jonka nyt kerron, sattui hieman myöhemmin, kun olin kahden- tai
kolmentoista vuoden ikäinen. Maagillinen ystävämme oli kertoellut
meille niin monista olioiden ihmeellisistä ominaisuuksista, että minä
tuskin kykenin hillitsemään uteliaisuuttani halutessani päästä niitä
omin silmin näkemään. Mutta tarvittavat ainekset olivat niin
harvinaiset tai niin etäältä tuotavat, ettei niitä voinut saada
haltuunsa ilman Sindbad Purjehtijan suomaa avustusta. Kerran sentään
sattui niin, että professori erehtyi mainitsemaan saatavissa olevia
olioita. Kukapa olisi uskonut, että siemen, joka kastettiin
yksikolmatta kertaa erään määrätyn kaktuslajin mehuun ja jälleen
kuivattiin, itäisi, kukkisi ja tekisi hedelmää yhden ainoan tunnin
kuluessa? Minä päätin ryhtyä kokeeseen muuten ollenkaan epäluuloisesti
suhtautumatta väitteeseen, jonka esittäjän, professorin, nimi oli
julkaistu painetussa kirjassa.
Minä sain puutarhurimme hankkimaan minulle runsaan määrän tuota
maitomaista nestettä ja lähdin eräänä sunnuntai-ehtoopäivänä
yksinäiseen kattotasanteen kulmaukseen suorittaakseni kokeen
mangonkiveä käyttäen. Minä olin kerrassaan syventynyt tehtävääni,
kastoin ja kuivasin vuoron perään -- mutta täysi-ikäinen lukijani
tuskin huolinee minulta tiedustella, millä menestyksellä. Minulla ei
ollut aavistustakaan siitä, että Satja oli sillävälin eräässä toisessa
kulmauksessa saanut itämään ja versomaan salaperäisen kasvin, oman
luomuksensa. Sen merkilliset hedelmät kypsyivät myöhemmin.
Tuon kokeentekopäivän jälkeen professori minua tahallansa vältteli,
kuten vähitellen voin huomata. Hän ei sijoittunut samalle puolelle
vaunuihin ja näytti muutenkin arasti karttavan kaikkea kohtaamista.
Eräänä päivänä hän äkkiä ehdotti, että me kukin vuorostamme
hyppäisimme koulupenkiltämme. Hän sanoi haluavansa tarkata erilaista
hyppäämistyyliämme. Sellainen tieteellinen uteliaisuus ei tuntunut
meistä ollenkaan oudostuttavalta, kun kysymyksessä oli maagillisten
tieteiden professori. Jokainen suoritti hyppäyksensä, minä muiden
muassa. Hän pudisti päätänsä ja virkkoi aivan hiljaa: "Hm!" Parhaatkaan
suostuttelumme eivät saaneet häntä enempää ilmaisemaan.
Joitakin päiviä myöhemmin hän kertoi meille eräiden hyvien ystäviensä
haluavan mielellään meihin tutustua ja pyysi meitä käymään kerallansa
heitä tervehtimässä. Me saimme luvan, ja niin lähdettiin. Huoneeseen
kokoontuneet pojat näyttivät kovin uteliailta. He sanoivat haluavansa
kovin kuulla minun laulavan. Minä lauloin laulun tai kaksi. Koska olin
vielä lapsi, en tietenkään voinut mylviä kuin härkä. "Sievä ääni",
myöntelivät he kaikin.
Virvokkeita tarjoiltaessa he istuivat ympärillämme ja pitivät meitä
silmällä. Minä olin luonnostani ujo ja tottumaton vieraaseen seuraan;
sitäpaitsi oli Isvarin kasvatusmenetelmä tehnyt minusta ikäpäivikseni
heikon syöjän. Vähäinen ruokahaluni näytti vaikuttavan voimakkaasti
heihin kaikkiin.
Tämän komedian viidennessä näytöksessä minä sain professoriltamme
muutamia merkillisen tunnekylläisiä kirjeitä, jotka selvittivät koko
tilanteen. Ja nyt saakoon esirippu laskeutua.
Satja kertoi minulle myöhemmin, että oli minun mangonkiveä noituessani
onnistunut uskottelemaan professorille, että hoitajamme olivat pukeneet
minut pojaksi vain siinä tarkoituksessa, että minä voisin saada
paremman koulutuksen, mutta että todellakin oli kysymyksessä valepuku.
Niille, joita haaveellinen tiede huvittaa, minä mainitsen vielä
selitykseksi, että tytön otaksutaan hyppäävän vasen jalka edellä ja
että minä olin niin hypännyt professorin toimeenpanemassa kokeessa.
Minä en ollut silloin aavistanutkaan, millaiseen kamalaan
harha-askeleeseen olin tehnyt itseni vikapääksi!
13