Koulussa me olimme silloin viimeisenedellisellä luokalla. Kotona
harjoittamamme bengalinkielen opinnot olivat johtaneet meidät paljoa
kauemmaksi kuin koulun ohjelma edellytti. Me olimme tutkineet Akshai
Dattan "Yleistajuisen fysiikan" ja olimme suoriutuneet myös
Meghnadvadha-eepoksesta. Luonnontiedettä meille opetettiin ilman
havaintovälineitä, joten tietomme oli pelkkää kirjaviisautta. Siihen
käyttämämme aika oli tosiaankin kerrassaan tuhlattu; olisipa minun
mielestäni ollut paljoa parempi, jos se olisi tuhlattu joutilaisuuteen.
Meghnadhvadhakaan ei tuottanut meille suurta iloa. Maukkainkaan
makupala ei ole meille nautinnoksi, jos se singotaan vasten otsaamme.
Ja kun eeposta käytellään kieliopin opettamiseen, niin onpa kuin
käytettäisiin miekkaa partaveitsenä -- paha miekalle, paha leualle.
Runouden opetuksellisessa käsittelyssä on asetuttava tunne-elämän
kannalle; jos siinä pidetään silmämääränä vain kielioppia ja
sanakirjaa, niin ei varmaankaan saavuteta Sarasvati-jumalattaren
suosiota.
Normaalikoulussa harjoittamamme opinnot päättyivät varsin äkkiä. Asian
laita oli näin. Eräs koulumme opettajista halusi lainata kirjastostamme
isoisäni elämäkerran, jonka oli kirjoittanut Mitra. Serkkuni ja
luokkatoverini Satja rohkeni ottaa esittääkseen pyynnön isälleni. Mutta
sitten hän johtui siihen päätökseen, ettei ollut hyvä puhutella häntä
jokapäiväisellä bengalinkielellä. Senvuoksi hän sommitteli itselleen
lauseen vanhaa kirjakieltä ja esitti sen niin ylen huolellisesti, että
isäni ilmeisesti johtui ajattelemaan bengalinopintojemme jo ehtineen
hieman liian pitkälle ja olevan vaarassa käydä liiallisiksikin.
Seuraavana aamuna, kun pöytämme oli jo tavallisuuden mukaan asetettu
etelänpuoliselle kuistikolle, mustataulu riippui naulassaan ja kaikki
oli valmiina, jotta Nilkamal Babu voi aloittaa opetuksensa, meidät
kaikki kolme kutsuttiin yläkertaan isäni huoneeseen. "Te saatte
lopettaa bengalinkielenopintonne", virkkoi hän. Sydämemme olivat ilon
huumeessa.
Nilkamal Babu odotti alakerrassa, kirjamme lepäsivät avoimina pöydällä,
ja hän epäilemättä harkitsi, eikö olisi syytä tutkia vielä kerran
Meghnadhvadha alusta loppuun meidän kerallamme. Mutta samoinkuin
kuolinvuoteella lepäävästä jokapäiväisen elämän puuhat näyttävät
epätodellisilta, samoin muuttui meidänkin silmissämme kohta kaikki,
mestaristamme aina siihen naulaan saakka, jossa mustataulu riippui,
pelkäksi haamuksi. Ainoana huolenamme oli, kuinka saisimme uutisemme
soveliaalla tavalla ilmoitetuksi Nilkamal Babulle. Melkoista
itsehillintää käytellen onnistuimme sen vihdoin suorittamaan
mustalletaululle piirrettyjen mittausopillisten kuvioiden ihmetellen
tuijotellessa ja Meghnadvadhan silosäkeen osoittaessa ilmeistä
ällistystä.
Lähtiessään mestarimme lausui: "Velvollisuuteni on toisinaan pakottanut
minua kohtelemaan teitä ankarasti -- älkää kantako minulle senvuoksi
kaunaa. Myöhemmin te opitte ymmärtämään, mikä arvo oppimallanne on."
Minä olen oppinut sen ymmärtämään. Oman kielemme opinnot elvyttivät
meidän henkeämme. Oppimisen tulisi mahdollisimman suuressa määrässä
noudattaa ravitsemistoimintaa. Kun jo ensimmäinen suupala maistuu
hyvältä, niin sulatuselimet alkavat kohta toimia, ennenkuin joutuvat
rasitetuiksi, joten sulatusnesteet pääsevät täysin vaikuttamaan. Aivan
toisin on laita, kun bengalilaista poikaa aletaan opettaa
englanninkielellä. Ensimmäinen pala on murtaa molemmat hammasrivit
hänen suustansa -- siellä tapahtuu todellinen maanjäristys! Ja kun hän
vihdoin havaitsee, ettei suupala kuulu kivikuntaan, vain on sulava
makeinen, niin puolet hänelle suodusta elämänajasta on ehtinyt kulua.
Oikeinkirjoitusta ja kielioppia märehdittäessä sisäinen ihminen jää
nälkäiseksi, ja kun hän vihdoin maistaa mitä pureksii, niin ruokahalu
on sillävälin hävinnyt. Ellei koko ihmismieli ole alun pitäen
toiminnassa, niin sen voimat eivät pääse milloinkaan täysin
kehkeytymään. Kaikkien ympärillämme vaatiessa englanninkielistä
opetusta velisarjamme kolmas mies oli kyllin urhoollinen vaatiakseen
bengalinopintojemme suorittamista. Hänelle olkoon vielä taivaassa
harras kiitokseni.
12