Siihen aikaan minulla oli onni löytää kuulija, jonka vertaista ei
varmaankaan ole toista. Hänellä oli niin erinomainen kyky nauttia
kuulemastansa, että hän olisi jo sen vuoksi ollut kerrassaan mahdoton
minkään kuukauslehtemme kirjalliseksi arvostelijaksi. Tuo vanha mies
muistutti mitä elävimmin täysin kypsää mangopuun marjaa: hänen
olemuksessaan ei ollut hapon jälkeäkään eikä yhtäkään karkeata säiettä.
Hänen lempeiden, sileiksiajeltujen kasvojensa yli kaartui avara kalju
päälaki, suussa hänellä ei ollut vaivoinansa yhtään hammasta eikä
hampaan tynkääkään, ja hänen suurissa, hymyilevissä silmissään loisti
alinomainen ilo. Kun hän puhui pehmein syvin äänin, niin hänen suunsa,
silmänsä, kätensä ja koko olemuksensa puhuivat nekin. Hän kuului vanhan
persialaisen kulttuurin piiriin eikä ymmärtänyt sanaakaan
englanninkieltä. Hänen eroamattomina kumppaneinansa olivat vasemman
käden hoitelema piippu ja sylissä lepäävä _sitar_, ja hänen kurkustansa
kumpusi lakkaamaton laulu.
Srikantha Babu ei kaivannut mitään nimenomaista esittelyä, sillä kukaan
ei voinut vastustaa hänen lapsensydämensä luontaista tenhoa. Kerran hän
vei meidät mukanansa suureen englantilaiseen valokuvaamoon
kuvauttaakseen itsensä meidän kerallamme. Siellä hän kertoi
vilpittömään tapaansa, hindustanin- ja bengalinkieltä sekaisin
käytellen, olevansa köyhä mies, mutta kovin haluavansa saada nimenomaan
tämän valokuvan, ja voittikin liikkeenjohtajan sydämen siinä määrin
puolellensa, että hän hymyillen suostui maksua alentamaan. Ja niin
lapsellisen vilpitön oli Srikantha Babun käytöstapa, niin kaukana
olivat hänestä kaikki pahennuksen herättämistä koskevat ajatukset,
ettei sellainen tinkiminen tuntunut ollenkaan sopimattomalta tuossa
jäykän juhlallisessa englantilaisessa liikkeessä. Toisinaan hän vei
minut mukanansa erään eurooppalaisen lähetyssaarnaajan luo. Sielläkin
hän verrattomasti vilkastutti seuraa leikeillään ja lauluillaan,
huvittamalla lähetyssaarnaajan pientä tyttöä ja mitä ehdottomimmin
ihailemalla talon emännän kautokengässä piilevää pienoista jalkaa. Joku
toinen niin merkillisesti käyttäytyvä henkilö olisi epäilemättä
tuntunut kiusalliselta, mutta hänen ilmeinen vilpittömyytensä miellytti
kaikkia ja pakotti heidät hänen iloonsa yhtymään.
Epäkohteliaisuus ja julkeuskaan eivät voineet mitään Srikantha Babulle.
Siihen aikaan asui talossamme eräs verrattain mainehikas laulaja.
Päihdyksissä ollessaan hän pilkkaili Srikantha Babu raukan laulua
ollenkaan valikoimatta lauseparsiansa. Srikantha Babu sieti sen aivan
tyynesti yrittämättä puolestaan loukata. Kun miehen sietämätön karkeus
vihdoin johti hänen karkoittamiseen, niin Srikantha Babu kävi
innokkaasti pitämään hänen puoltansa. "Eihän syy ollut hänen",
huomautti hän, "vaan paloviinan".
Hän ei voinut suhtautua rauhallisesti kenenkään kärsimyksiin, eipä edes
kuulla niistä kerrottavankaan. Jos siis joku pojista halusi häntä
kiusata, niin hänen tarvitsi vain lukea joitakin kohtia Vidjasagarin
teoksesta _Sitan karkoitus_. Se kidutti häntä kovin, hän ojensi kätensä
torjuen ja rukoili lukijaa lopettamaan.
Tämä vanhus ei ollut ainoastaan meidän, vaan myöskin isäni ja
vanhempien veljiemme ystävä. Hän oli samanikäinen meidän kaikkien
kanssa. Samoinkuin puro osaa leikitellä jokaisella kivellä ja
karkeloida sen keralla, samoin riitti hänelle vähäisinkin asia
sanomattoman ilon aiheeksi. Kerran olin sepittänyt hymnin, jossa
koskettelin asiaankuuluvalla tavalla tämän maailman koettelemuksia ja
murheita. Srikantha Babu uskoi varmasti, että isäni kovin ihastuisi
tutustuessaan sellaiseen uskonnollisen runouden helmeen. Rajattoman
innostuksensa vallassa hän tarjoutui sen hänelle itse esittämään.
Onneksi minä en sattunut olemaan läsnä, vaan kuulin vasta jälkeenpäin
isääni kovin huvittaneen sen seikan, että maailman kärsimykset olivat
ylen varhain yllyttäneet hänen nuorinta poikaansa runollisiin
vuodatuksiin. Olen varma siitä, että Gobinda Babu, koulunjohtaja, olisi
suhtautunut kunnioittavammin niin vakavaa aihetta koskeviin
ponnistuksiini.
Laulussa minä olin Srikantha Babun lempioppilas. Hän oli opettanut
minut laulamaan: "Ah, kauas häipyneet on Vradzhan vainiot"[11] ja
kuljetti minua nyt mukanansa kaikkiin huoneisiin sitä esittämään. Minä
lauloin, hän säesti kilkutti sitarillansa, ja kun ehdittiin
kertosäkeeseen, niin hän yhtyi lauluun toistaen sitä toistamistaan
samalla hymyillen ja nyökyttäen päätänsä jokaiselle, ikäänkuin olisi
tahtonut heitä rohkaista runsaisiin suosionosoituksiin.
Isääni hän hartaasti kunnioitti. Erääseen hänen laulamaansa säveleen
oli sepitetty hymni: "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän."
Laulaessaan sitä isälleni Srikantha Babu viehättyi siinä määrin, että
hypähti seisaallensa, helisytti voimallisesti sitariansa laulaessaan
"Sillä hän on meidän sydäntemme sydän" ja heilahdutti sitten kättänsä
kohti isäni kasvoja muuttaen samassa tekstiä: "Sillä _sinä_ olet meidän
sydäntemme sydän."
Kun vanhus kävi viimeisen kerran isääni tervehtimässä, niin
viimeksimainittu, itse vuoteen omana, asui eräässä virran varrella
sijaitsevassa huvilassa Tshinsurassa. Srikantha Babu, joka oli jo
sairautensa viimeisissä vaiheissa, ei kyennyt enää auttamatta
nousemaan, ja hänen täytyi työntää silmäluomensa auki voidakseen nähdä.
Siinä tilassa hän matkusti, tyttärensä hoivaamana, asuinpaikastansa
Birbhumista Tshinsuraan. Ankarasti ponnistaen hän sai vielä kerran
kunnioittavasti koskettaneeksi isäni jalkoja ja palasi sitten
asuntoonsa, missä kuoli pari päivää myöhemmin. Hänen tyttärensä kertoi
minulle jälkeenpäin, että hän oli lähtenyt ikuiseen nuoruuteen hymisten
laulua: "Kuinka suloinen onkaan armosi, Herra!"
11